Twilight-avautuminen, osa 3: Epäilys

Kolmannessa osassa mennään. Mitä tästä voi päätellä?
Hullu se on.
Varoitus: saattaa sisältää juonipaljastuksia ja sarkastisia mielipiteitä.

Stephenie Meyer: Epäilys (alkuteos Eclipse), 2009, kymmenes painos, WSOY.

Ah-niin-ihana Edward on palannut takaisin Bellan elämään ja kaikki on taas hyvin.
Tai sitten ei.
Bella joutuu kahden tulen väliin: hän rakastaa Edwardia, mutta välittää ystävästään Jacobista. Ja ihmissudet ja vampyyrithan eivät tule toimeen. Kumpi valita, Edwardin rakkaus vai Jacobin ystävyys?
Kun koulun päättäjäiset lähestyvät, Bellan on myös tehtävä valintansa: muuttuako vampyyriksi vai jäädä ihmiseksi?
Vaara vaanii myös tässä kirjassa, kun rakkaansa menettänyt vampyyri tehtailee uusia vampyyreja kostaakseen armaansa kuoleman - kellekäs muulle kuin Bellalle.

Siinäpä oli kirjan kokonaisjuoni pähkinänkuoressa. Mitä ihmettä siis 524-sivuiseen kirjaan on onnistuttu tunkemaan?

Koska kirja on suunnattu teineille, ihmissuhteet on se asia, jota vatvotaan ja vatvotaan. Tällä kertaa taustakirjallisuudeksi on valittu englantilainen klassikko, Emily Brontën Humiseva harju ja sen henkilöhahmot, jotka vertautuvat Bellaan, Edwardiin ja Jacobiin. En ole vielä kyseistä teosta päässyt lukemaan (lukulistani ei pääty koskaan), mutta voin silti sanoa erästä meemiä lainaten, että on se silti parempi rakkaustarina kuin Twilight.

Nyt siis mennään kahden miehen välissä. Ihmissusi vai vampyyri? Lämmin ja karvainen kainalo, vai kylmä ja patsasmainen rintakehä?
(Ja rintakehäähän muuten taas tulee joka suunnalta. Onneksi en ole katsomassa muita elokuvia, tulisi yliannostus siitäkin ruumiinosasta.)
Jälleen kerran ei voi muuta todeta kuin että Bellan hahmo on niin maan raivostuttava, että sitä pitäisi läpsiä. Muija ei voi päättää, kumman miehen haluaa ja kiusaa molempia (erityisesti Jacobia) niin maan perusteellisesti. Loppujen lopuksi tämä nerokas naisihminen sitten ilmoittaa, että rakastaa molempia.
Ehkä tämä on sitten sitä mormonikirjallisuutta.

Meyer yrittää kovasti tehdä Bellasta voimakasta naishahmoa, joka päättää itse kohtalostaan. Se on Bella, joka haluaa, että Edward muuttaa hänet vampyyriksi.
Bella, joka sitten haluaa seksiä (sana "seksi", muuten esiintyy asiaan liittyvässä kerronnassa KERRAN ja sekin seuraavassa kirjassa.), mutta Edward, vanhanaikainen poika, ei voi suostua. Ei ennen avioliittoa. Syy on se, että Edward on huolissaan Bellan sielusta ja toivoo tytön pääsevän vielä taivaaseen(!).
[Ja tässä vaiheessa tämä tyttö repesi aivan täysin.]
Bella puolestaan ei haluaisi vielä naimisiin, koska hänen äitinsä teki niin, eikä hän halua olla se teinityttö, joka heti valmistuttuaan koulusta menee naimisiin ja pamahtaa paksuksi. [Tähän lisäisin, että näin tietenkin tapahtuu seuraavassa kirjassa.]
Että huh huh.
Meyerin kirja haluaa edustaa pidättyväisyyden teemaa, ja onnistuu samalla myös tekemään Bellasta - voimakkaan, modernin, itsenäisen naishahmon sijaan - raamatullisen pahan alun ja juuren, joka houkuttelee omenalla miehet pahoille teille.
Vampyyri-Edward, joka myyteissä voidaan nähdä seksuaalisuuden ilmentymänä, on sitten se, joka pitää housut jalassa ja odottaa papin aamenta.
Ehkä tämä tällainen lähestymistapa saa sitten teinitytöt jossain päin (Amerikkaa) maailmaa toteamaan, että pidetääs pöksyt ylhäällä ja odotellaan sitä oikeaa, ihanaa, kalpeaa (vampyyria) miestä.

Tällaisessa rakkaustarinassa, jonka pääpari on povattu ja esitelty jo sarjan ensimmäisestä osasta lähtien, on yksi erittäin iso ongelma.
Kun koko ajan kerronta esittelee Jacobin paljon paremmaksi vaihtoehdoksi.
Se tulee esille niin selvästi kaikissa mahdollisissa tilanteissa, niin suoraan kuin rivien välistäkin. Jos Bella ja Edward kuuluvat yhteen, miksi minulle tulee koko ajan sellainen olo, että tytön pitäisi heivata vampyyri ja lähteä ihmissusien kelkkaan?
Edward pitää Bellaa arestissa, ettei tämä pääse ystävänsä luo.
Bellan isä ei pidä Edwardista, koska tämä kohteli Bellaa kaltoin.
Jopa Bellan itsensä tunteet Jacobia kohtaan tuntuvat terveemmiltä kuin se omituinen jumalpalvonta, jota hän kokee Edwardin nähdessään.

"[- -] Etkö sinä saa elää omaa elämää silloin kun hän on poissa? Vai lukitseeko hän sinut ruumisarkkuun?"
Minä nauroin.
"Minusta se ei ole huvittavaa." [- -]
"Mutta hän tulee takaisin lauantaiksi, niin että sillä ei ole väliä." [- -]
"Ai. Hei kuule, tule käymään nyt", Jacob sanoi äkkiä innostuneena. "Ei ole vielä kovin myöhä. Tai minä voin tulla Charlien luo."
"Turha toivo. Minä en ole Charlien luona", sanoin happamesti. "Olen vähän niin kuin vankina."
Sitä miettiessään Jacob pysyi vaiti, sitten hän murahti. "Me tullaan hakemaan sinut", hän lupasi värittömällä äänellä [- -].
Selkäpiitäni kylmäsi, mutta vastasin kepeän kiusoittelevalla äänellä. "Houkuttelevaa. Minua on tosiaan kidutettu: Alice maalasi varpaankynteni."
"Minä olen tosissani."
"Älä ole. He yrittävät vain pitää minut turvassa." (Meyer 2009, 129-130.)

 Edellisestä lainauksesta voi tehdä ihan omat päätelmänsä tästä "parisuhteesta".

Mutta on niissä ihmissusissakin oudot puolensa, mikä tulee esille tässä kirjassa. Ihmissudet nimittäin leimautuvat. Tässä yhteydessä se tarkoittaa sitä, että kun ihmissusi sattuu löytämään sen sielunsa toisen puoliskon, tunne on niin vahva, että kukaan muu ei koskaan tule merkitsemään hänelle samaa. Siinä sitten jää entiset tyttöystävät sen siliän tien, kun leimautumista pukkaa päälle. (Näin kävi heimon johtajalle Samille - juuri sille, joka oli pahoinpidellyt muijaansa. Ja siis oli leimautunut tähän.)
Ei tässä vielä mitään sen kummempaa, mutta kun leimautuminen voi tapahtua missä iässä tahansa.
Eli mitä kirjassa tapahtuu, on se, että teini-ikäinen ihmissusipoika leimautuu laumatoverinsa serkkutyttöön, joka on parivuotias. Tästä nyt voi saada ties sun minkälaisia hirveitä mielikuvia, vaikka Meyer yrittää selittää, että tuossa iässä leimautuneiden suhde on platoninen ja kasvattava.
Niin.
Ihmissusipoika toimii tulevan naisensa lapsenvahtina ja kasvattaa tästä itselleen puolisoa.
Tulee jotenkin mieleen Woody Allen ja se, että onko tämä nyt ihan oikein?

Kirjasta kertoo myös jotain se, että mieheni, joka on seurannut tuskaista Twilight-taivaltani huvittuneena, otti tämän opuksen käteensä, avasi sen kohdasta x, ja ensimmäinen lause, jonka hän luki, oli Edwardin sanoma "Bella, minä voisin tappaa sinut." (löytyy sivulta 374, missä Bella ja Edward keskustelevat seksistä käyttämättä sanaa seksi.)

Kun tämä tuska (eli kirja) oli ohi, jäi vain sellainen olo, että eihän tässä nyt tapahtunut yhtään mitään. Samoja asioita vatvottiin edestakaisin ja tuskailtiin ihmissuhteista.
Ai niin, no olihan kirjassa sitten myös se suuri taistelu Cullenin perheen ja niiden uusien vampyyrien välillä, jotka halusivat tappaa Bellan. Sen verran suuri, että myös ihmissudet onnistuttiin värväämään mukaan ja saatiin aikaan myös jonkinlainen epäluuloinen ystävyyssuhde joidenkin henkilöiden välille.

Viimeinen osa on menossa ja ei voi muuta sanoa kuin että kylläpä sitä voi odottaa jonkin kirjan loppumista innolla.
Että pääsisi lukemaan jotain laadukasta.

P.S. Eräs asiantuntevampi henkilö selitti, että vampyyrit kimaltavat siksi, koska niiden iho on niin kovaa. Kuin marmoria. (Mikä lienee tullut selväksi.) Ja siksi kimaltaa auringossa.
Että sellaista sitten tällä kertaa.

Populaarikulttuuria tutkimassa

Populaarikulttuurin tutkimuksen tohtoriohjelma (PPCS) avattiin virallisesti viime perjantaina 17.2. Turun yliopistossa. Lähes me kaikki onnelliset, jotka olimme päässeet mukaan ohjelmaan, olimme paikalla, kun ohjelman vastuuhenkilö, professori Hannu Salmi, avasi tilaisuuden.
Siinä vaiheessa, kun hän kertoi, että ohjelmasta oli haaveiltu jo 90-luvun alkupuolella, tuli sellainen olo, että aivan sama, vaikkei rahoitusta tullutkaan - jo se, että minulla on etuoikeus osallistua tähän ohjelmaan, on niin valtava mahdollisuus, ettei paremmasta väliä.
Salmen puheen jälkeen populaarikulttuurin tutkimisesta puhui dosentti Kari Kallioniemi, jonka olin tavannut jo ensimmäisen kerran viime kesän PCA-kesäkoulussa. (Seuraava kesäkoulu on muuten kesäkuun alussa - jälleen Seilillä. Oi, kun kiinnostaisi.) Muun muassa Disney mainittiin kohteena, jonka tutkimista ei aiemmin katsottu oikein hyvällä akateemisissa piireissä.
Paneelillinen ohjelman johtokuntaa keskusteli myös omasta suhteestaan populaarikulttuuriin ja sen tutkimiseen. Täytyy sanoa, että varmasti tulee saamaan hyvää ohjausta myös sieltä suunnasta.

Meitä tohtoriopiskelijoita oli paikalla 15, ainakin yksi puuttui tietojeni mukaan, eli lähes koko ohjelmallinen aiheestaan innostuneita tutkijoita oli esittelemässä tutkimussuunnitelmaansa. Porukkaa oli siis niistä tietyistä valikoiduista oppiaineista Turun, Itä-Suomen ja Jyväskylän yliopistoista (meitä oli kaksi) sekä Åbo Akademista.
Kun aihepiirit liikkuivat katutaiteen, pelitutkimuksen, tatuointien, urheilumusiikin, girl powerin, deitti-ilmoitusten, Monty Pythonin ja tietenkin sarjakuvien välillä, ei voi muuta sanoa kuin että seminaari oli monipuolinen, mielenkiintoinen ja ihmiset olivat niin innostuneita omista aiheistaan. Ja pakkohan sitä on olla, jos meinaa väitöskirjaa työstää.

Perjantai-ilta tuntui melko pitkältä, kun kunnon ruokaa ei ollut varattu (tästä ainut miinus) ja saavuimme baariin, josta sai myös ruokaa, joskus kahdeksan aikaan illalla. Siinä vaiheessa oli melko nälkäinen ja väsynyt, joten seurustelu jäi hieman vähäiseksi. Edellisillan keikka tuntui kropassa, mutta en valita, koska se oli sen arvoinen.
Onneksi myös pari muuta kollegaani kannatta aikaista nukkumaanmenoa, joten lähdimme yhtä aikaa majapaikkaamme.

Oma esitykseni oli lauantaiaamuna. Puhuin ensimmäistä kertaa tutkimussuunnitelmastani englanniksi - koko seminaari oli luonnollisesti englanniksi - mikä oli hieman jännittävää. Varsinkin tutkimussuunnitelman kääntäminen. Koska aikataulu oli tiukka, keskityin lähinnä oman Ankkalinna-teoriani esittelyyn. Sainkin sitten hyviä vinkkejä teoriapuolelle luettavaksi ja kannustavia kommentteja.

Seuraava virallinen seminaari on näillä näkymin syyskuun alussa, mutta sitä ennen toivomus oli, että osallistuisimme mahdollisuuksien mukaan PCA:n kesäkouluun. Porukka oli aivan mahtavaa ja juttu lensi puolin ja toisin kaikesta tutkimukseen liittyvästi ja vähän sen ohikin. Toivottavasti seuraava tapaaminen on pian. Ehkä silloin en olisi niin väsynyt.

Iso kiitos Kimille kaikesta organisoinnista!

Pikkusormi sosiaaliselle medialle...

Nyt kun blogin aloittamisesta on kulunut reilu vuosi, on hyvä palata ensimmäiseen postaukseeni ja paljastaa antaneensa juuri pikkusormensa myötä koko käden sosiaaliselle medialle.
Olen jo useamman vuoden parjannut, haukkunut ja voivotellut Facebookin alias Naamakirjan ongelmia ja ilmoittanut, että se on se vihoviimeinen rotankolo, jonne minä päädyn.
Ellei se työ ja tutkijanura minua sitten sinne aja.

No, nyt se ajoi.
PPCS-seminaarista palanneena (kerron tästä lisää myöhemmin) tulin lopulta siihen tulokseen, että koska koko maailma on Naamakirjassa, siellä ovat myös ne konferensseissa ja muualla tavatut tutkijakollegat, joiden kanssa yhteydenpito toimisi parhaiten juuri Facebookin kautta.
Voi työ ja tuska.
Eipä siinä, ylpeys piti niellä ja kärsiä hieman (kirjaimellisesta) fyysisestä ahdistuksesta, mutta nyt minäkin olen siellä, missä kaikki muut.

Mutta koska olen lukenut niin paljon Failbookia ja Feissarimokia, tulen pitämään henkilökohtaisen elämäni erossa Internetsin ihmeellisestä maailmasta ja lupasin itselleni muutaman asian.

1) Ei mitään Farmvilleä tai muita älyttömiä pelejä, sovelluksia tai muuta ylimääräistä härpäkettä. Kyseessä on yhteydenpitoväline. Jos haluan pelata, otan vanhan N64:n tai Xboxin esille.

2) Olen yksityinen ihminen, joka on julkisuudessa tutkimuksensa takia. En ole kenen tahansa kaveri, ja säädän yksityisyyttäni ihan miten haluan.

3) Enkä tasan tarkkaan vietä koko päivääni Facebookissa. Eihän siellä edes ole niin paljon elämää.

Jeps.
Blogi päivittyy edelleen täällä, joten te kaikki fiksut, jotka onnistutte pysymään kaukana Naamakirjan raskaasta ja epäkäytännöllisestä sivustosta, pääsette lukemaan Rosa-tutkimukseni uusista kuvioista.
Lisää asiaa tulee lähiaikoina muun muassa viime viikon PPCS-seminaarista. Avaudun myös Twilightin kolmannesta osasta ja kerron lempitaiteilijastani numero kolme. Hänen taiteelleen on omistettu museo ja baari muun muassa Sveitsissä. Sen perusteella voisi jo päätellä paljonkin.

Nyt voinkin mennä sinne Facebookiin odottelemaan niitä Johnny Deppin kommentteja.

Kätilöt täräytti Lutakossa 16.2.

Vaikka aamuherätys oli kolmena päivänä kello 4.45 ja perjantaina piti lähteä aamujunalla Turkuun seminaariin, ei koskaan voi olla huono idea mennä torstai-iltana keikalle Lutakkoon - varsinkin, kun pääesiintyjänä on yksi ehdottomista lempibändeistäni Turmion Kätilöt.
Bändi on nähty jo monesti, mutta aina sekaan mahtuu yksi kerta lisää, koska Kätilöitten keikat ovat aina aivan mahtavia. Vaikka meno on rauhoittunut siitä, mitä se oli muutama vuosi sitten (ei tule enää sirkkelillä kipinöitä lavalta saati työnnellä niitä teräviä esineitä ihon läpi), ei ärinä ole kesyyntynyt.
Bändi aihetti valtavan kohun 2005, kun lavalla harrastettiin alaikäisten edessä seksuaalista toimintaa performanssitaiteilijoiden toimesta.
Yhtyeen tyylistä voi olla montaa mieltä, mutta minulle tärkeintä on musiikki.

Tällä kertaa jäätiin kaverin kanssa lavan vasempaan sivuun, jossa oli jopa tilaa hieman tanssia - ja sitä kyllä tuli kaiken sen moshailun lisäksi tehtyä. Mitä muuta sitä voikaan tehdä, kun lavalta täräytetään sellaisia loistavia biisejä kuten SIKA!, Minä määrään, Pirun Nyrkki, Tirehtööri, Lepositeet ja uuden levyn Suolainen kapteeni, joka aloitti koko shown?
Illan kruunasi uuden levyn lempibiisini eli Grand Ball. Sen kuullessa on vain pakko tanssia. Ajattelin, etteivät he soita sitä, enkä ollut varma, miten se toimisi livenä, mutta kun se sitten aivan keikan loppupuolella tulikin, Katja sekosi ihan täysin.
Ja kyllä se toimi.

Ja tietenkin encoressa tuli se kaikkien aikojen hitti: Teurastaja.
Muistan, kun Teurastaja ilmestyi singlenä 2003 ja sitä soitettiin radiossa. En ole ihan varma, ehtikö se tulla edesmenneeltä RadioMafialta (joka lopetti toimintansa tammikuussa 2003), vai sen seuraajalta YleX:ltä. Muistan vain sen, että oltiin äidin ja siskojen kanssa ajamassa autolla joko Joensuuhun tai Kuopioon, kun radiosta pamahti Teurastaja.
Käskin panna isommalle.
Ja se olikin sitten siinä.

Keikan olisi kruunannut uuden Perstehnique-levyn toiseksi viimeinen biisi eli Rukoukset rattoisat. Se on jotenkin kaunis kappale.

Pelottavat sedät (Spellgoth ja Raaka Pee) ärisevät vähän yleisölle.

Vieläkin hieman harmittaa, kun muutama vuosi sitten Kuopiorockissa törmäsin Raaka Peehen keikan jälkeen ja sain pitemmittä puheitta miehen yhteiskuvaan (oli muuten niin lutuisen ja leppoisan oloinen kaveri, että huh), ja sitten neropattina ja huonon kameran omistaneena onnistuin deletoimaan koko otoksen.

Voi perstechnique.

Ja ah, metsästin lattialta basisti Master Batesin heittämän plektran. <3

Tulipas fanityttöolo.

Vanhan Kirjan Talvesta jäi käteen ihan liian vähän

Jos kevään kohokohta on Jyväskylän kirjamessut, talven kohokohta on ehdottomasti antikvaarinen kirjatapahtuma Vanhan Kirjan Talvi, joka pidettiin nyt viikonloppuna Jyväskylän kaupunginkirjastossa.
En tiedä, oliko budjettini liian pieni, vai oliko tarjonta vain kehnoa, kun käteen jäi ainoastaan kolme kirjaa. (Tosin niistä yksi vei puolet budjetista, huh.)

Fantasiatarjonta oli tosi vähäistä, tai ainakin tuntui siltä. Suurin osa kirjoista oli niitä, jotka hyllystä jo löytyvät (Tolkienia, Pottereita), aivan liian kalliita (Ann Ricen kovakantiset vampyyrikirjat) tai niitä, joita ei suin surminkaan halua omistaa (Eragon, ja argh, Twilightit). Vaikka pöydistä löytyi joukko hyvinkin kiinnostavia kirjoja, kuten Marjane Satrapin Persepoliksen molemmat osat, päädyin kuitenkin kolmeen teokseen, jotka oli aika saada omaan hyllyyn.

Ensimmäisenä mukaan tarttui Stephen Kingin Musta torni -sarjan sarjakuva-adaptaation ensimmäinen osa, Revolverimiehen alku. Se aloittaa saagan sarjakuvamuodossa - ja kronologisessa järjestyksessä. Se siis sisältää Velho-kirjan takaumat ja osia, joista lukijat eivät vielä ole tienneet mitään.
Visuaalisesti kaunis ja ahdistava. Ja King nyt sattuu olemaan nero.

Toiseksi sain lopulta ostettua William Gibsonin Hahmontunnistuksen. Se oli ensimmäinen Gibsonilta lukemani kirja, ja jopa suomennos onnistuu vangiksemaan hämmentävän hienon kerronnan. Ei scifiä, vaan hieno, moderni trilleri.
(Jostain syystä Neurovelho ei oikein uponnut minuun, mutta luulen sen johtuneen suomennoksesta. Koska se julkaistiin aikana, jolloin kieleen ei ollut vielä ilmestynyt sopivia termejä, kirja tuntui kieleltään ja kerronnaltaan oudolta ja sekavalta. Kenties yritän lukea sitä uudelleen englanniksi.)

Puolet budjetistani nappasi suuri klassikko, Charles Baudelairen runoteos Pahan kukkia. Tämä kuului erään yliopistokurssin valinnaiseen lukulistaan aineopintojeni aikana, mutten sitä silloin saanut lainaan saati luettua. Koska tätä näkee missään erittäin harvoin, se oli vain pakko ottaa mukaan huolimatta melko tyyriistä hinnasta.
Painoskin oli vanhahko ja tyylikkään musta. Pitää tutustua Baudelairen häiriintyneeseen rakkausrunouteen pahimman kiireen taltuttua. Aikanaan teoksesta hylättiin runoja, koska ne koettiin liian järkyttäviksi. Nyt nekin on liitetty muiden joukkoon.

Ehkä kirjamessuilta löytyisi vähän enemmän. (Ja vähän isommalla budjetilla.)
Ainakin Johanna Sinisalon uusin olisi hankittava jossain vaiheessa.

En ole muuten vieläkään päättänyt, haluanko lukea George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjan suomeksi vai englanniksi. TV-sarjan ensimmäinen kausi oli mainio, joten kirjat ovat yllättäen koko ajan lainassa. Englanniksi neljä ensimmäistä kirjaa saisi parillakympillä, mutta pokkariversioina. Pitänee vielä miettiä.

Liian monta soppaa. Taas.

Onnistuin jo lukion aikana kahden parhaan ystäväni kanssa tunkemaan itseni mukaan kaikkiin mahdollisiin projekteihin. Sitten oltiin helisemässä, kun ilmaisutaidon diplomin deadline ja Cabaret-esitykset osuivat juuri sopivasti koeviikolle. Silloin se tuntui paljolta, mutta ei se kuitenkaan ollut mitään verrattuna yliopistoon.

Deadlinet kummittelevat.
Maaliskuun alkuun mennessä pitäisi saada tämä NNCOREn referee-artikkelin ensimmäinen versio valmiiksi. Kirjoitin tänä aamuna siihen johdannon.
Toisen artikkelin deadline on ensikuun puolessavälissä. Sen (kaukaa viisaana) kirjoitin jo lähes valmiiksi viime vuoden puolella vapaana hetkenä.
Ensi viikonloppuna Turkuun Populaarikulttuurin tutkimuksen tohtoriohjelman ensimmäiseen seminaariin. Käänsin torstai-iltana tutkimussuunnitelmaani englanniksi (ensimmäistä kertaa) sitä varten. Sain sen ajoissa nettiin. Nyt pitäisi väsätä sen pohjalta esitelmä.
Prahan konferenssiesitelmä odottaa tekoaan.
NNCOREn artikkelin pohjalta pitäisi tehdä esitelmä Kristiansandin seminaariin.

Niin, ja sain sitten vielä lyhyen 16 tunnin opetustyönkin tähän oheen, eli ei kun opetusmateriaalia lykkäämään.
Onneksi saan kuitenkin pistää työt paussille apurahan turvin.
Mutta silti sitä aina välillä tulee mieleen: Milloin sitä oikein oppii? Joskus voisi suunnitella aikataulunsa paremmin ja miettiä, mitä oikein ehtii tehdä ilman, että stressaantuu liikaa.
Tai ehkä sitä sitten tulee toimittua paremmin pienen paineen alla.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että huhtikuu voisi olla huokaisun kuukausi.

Taivas varjele, mikä sieltä tulee...

... no sieltähän tulee apuraha!
<insert here wild dancing and bouncing>

Sain siis tiedekunnalta kolmen kuukauden silta-apurahan väitöskirjatyöhön. Vaikka se onkin lyhyt aika, se mahdollistaa kuitenkin niin paljon - ei enää tunnu pahalta ajatella kuun lopussa tulevaa visa-laskua, johon tipahtaa lennot Prahaan ja konferenssimaksut vielä päälle. Ja kun tuli jo ostettua myös lentoliput Norjan Kristiansandiin, jossa pidetään maaliskuussa (Prahan konferenssin jälkeisellä viikolla) NNCOREn seminaari intertekstuaalisuudesta, niin voi pikkuisen huokaista helpotuksesta.

Tieto tuli perjantaina sähköpostiin, ja sain heti kaverilta tekstiviestin kesken työpäivän. Poukkoilin sitten hieman puhuhuoneessa ja loppupäivä meni tyhmästi virnuillessa.
Pidän siis kolmen kuukauden tutkimusvapaan töistä. Jos jatkoa ei seuraa muilta tahoilta, palaan sitten takaisin puurtamaan.
Apurahan saannin yksityiskohdista tulee varmaan kirjeitse tieto ensi viikolla, mutta aion ottaa sen vastaan jo ensi kuun alussa, mikäli se on mahdollista.

Hommia nimittäin riittäisi : olen väsännyt tänään kaksi muuta apurahahakemusta ja tämä kuukausi pitäisi käyttää NNCOREn artikkelin kirjoittamiseen siitä intertekstuaalisuudesta ja Rosan "Escape from Forbidden Valley" -sarjakuvasta. Sen deadline häämöttää ensi kuun alussa. Eipä tässä turhia ehdi huokaista ja juhlia asiaa.

(Vaikka suunnitelmissa on ostaa purkillinen Ben & Jerry's jäätelöä. Sen lupasin itselleni jo viime vuonna.)

En muuten vieläkään ole saanut omaa kappalettani uudesta Portti-lehdestä. Kai ne ovat muistaneet sen postittaa... En malttaisi odottaa.