Taipaleeni Nightwishin kanssa alkoi joskus yläasteen ja lukion taitteessa, kun rakkaan ystäväni isoveli kuskasi minua ja tätä ystävääni näytelmäharjoituksiin. Autossa soi lähes joka kerta Nightwish. Pikkuhiljaa siinä sitten epäluuloinen suhtautuminen muuttui myönteiseksi ja kääntyikin sitten sen sortin tykkäämiseksi, että ystäväni ostivat minulle lahjaksi Wishmaster-albumin (ja siihen aikaan levyt olivat kalliimpia, joten kyseessä oli melkoinen lahja teinitytöiltä toiselle).
Nighwish-faniuteni on kestänyt nyt jo melkein puolet elämästäni, vaikka musiikkimakuni onkin muuttunut ja kuuntelen eri bändejä hyvin kausittaisesti. Ilmoitus Tarja Turusen pois potkimisesta yllätti, mutta minun maailmani ei kuitenkaan kaatunut siihen. Syynä oli tietenkin se, että minulle Tarja ei ole koskaan ollut yhtä kuin Nightwish.
Tuomas Holopainen on Nightwish.
Olen nähnyt Nighwishin livenä niin Joensuun Ilosaarirockissa kuin Joensuun Areenallakin, viimeksi 2007. Kun Imaginaerum-kiertueaikataulu tuli ilmi, oli pakko pistää viimeiset joululahjarahat keikkalippuun ja suunnata viettämään perjantai-ilta Paviljongissa hyvän musiikin merkeissä. Keskisuomalainen lupaili spektaakkelia ja spektaakkelihan se olikin. Putoava esirippu, mini-ilotulitus, pyroefektit ja Tuomaksen "urkupilleistä" puhkuvat tulenlieskat lämmittivät hyvän matkaa eturivistä taaksepäin.
Kun innokkaimmat jonottajat olivat olleet paikalla jo hyvin aamusta asti, me kaverin kanssa ilmestyimme valtavan yleisömassan sekaan huomattavasti maltillisemmin - juuri kun lämppärinä toiminut Poisonblack lopetteli omaa esitystään.
Sekaan mahtui, joten nautimme lähes kahden tunnin mittaisesta showsta rauhassa lavan oikeassa reunassa, missä oli hyvin tilaa jammailla, eikä ihmispaljous ahdistanut niin paljoa.
Setti perustui vahvasti Imaginaerum-albumille, jonka aloituskappale Taikatalvi aloitti myös koko keikan, mistä ensimmäinen single Storytime polkaisi menon sopivasti käyntiin. Myös sellaiset hienoudet kuten Ghost River, I Want My Tears Back, Scaretale, Last Ride of the Day, Song of Myself ja hämmentävä (mutta tavallaan aika tyylikäs) jazz-kappale Slow, Love, Slow kuuluivat ohjelmistoon. Erityisesti odotin Scaretalea, jossa Anette pääsi kikkailemaan äänellään valtavan hienosti.
Levyn Tim Burton & Danny Elfman -vaikutukset ovat vähemmänkin musikaaliselle ilmiselviä.
Edelliseltä levyltä oikeuksiin pääsi Marcon vetämä The Islander, massiivinen The Poet and the Pendulum, Amaranth (jonka nykyisin kuulen vain niillä väärillä lyriikoilla) sekä hieno instrumentaali Last of the Wilds. Kahden uusimman levyn lisäksi listoille oli sovitettu myös vanhaa tuotantoa: I Wish I Had an Angel toimii edelleen, kuten myös Nemo, josta oli tehty mainiosti toimiva hitaampi versio. Over the Hills and Far Away -coveri pisti Nevalaisen rummut koville. Mukaan oli päässyt yllättävä Planet Hell, mutta myös vanha Dead to the World, mikä oli erittäin positiivinen lisä settiin.
Ja soihan keikalla myös Finlandia.
Mitään valittamisen aihetta ei oikeastaan jäänyt. Vaikka Slow, Love, Slow on valitettavasti se kappale, jonka aina skippaan levyä kuunnellessani, se oli kuitenkin tyylikäs veto.
Uudelta levyltä jäin kaipaamaan ainoastaan Rest Calmia. Myös jokin Nightwishin alkupään tuotannosta otettu kappale olisi ollut hieno kuulla uutena sovituksena.
Keikan jälkeen on todettava, että Anetten ääni toimii livenä. Se ei ole samanlainen kuin Tarjalla, enkä minä halua verratakaan näitä solisteja toisiinsa, koska kyseessä on kaksi niin erilaista taiteilijaa. Tarjan lauluääni oli se, miksi bändi kiinnosti alkuaikoinaan - yhdistää heviä ja klassista laulua toisiinsa, mutta bändienkin tyyli kehittyy. Onko suunta nyt hyvä vai huono, siihen minulla ei ole mielipidettä. Pidän kuitenkin uudesta levystä aivan valtavasti.
Se on myös kommentoitava, että Tarjan pukeutumistyyli oli uskomattoman hieno, mutta hänellä olikin stylisti. Siihen Anetella on vielä matkaa.
Mutta Anetten englannin ääntämys on selkeästi parempi. (Kuunnelkaa vaikka Sleeping Sunin uusintaversio. Auts.)
Nightwishin edellinen levy oli tehty silloin, kun uusi laulaja oli vielä hakusessa. Vasta Imaginaerum päästi Anetten äänen oikeuksiinsa (edelleen: Scaretale ja "burning farms and squeeling pigs" -kohta... ah.)
Ainut asia, joka oikeasti harmitti, oli se, että olimme väärällä puolella lavaa.
Kun se Tuomas oli siellä toisella puolella.
Kuvat jäi ottamatta, kun unohdin tarkastaa kameran pattereiden tilan ennen lähtöä. Mutta eipä siinä olisi hirveästi halunnutkaan keskittyä kuvien räpsimiseen. :)
P.S. Oih, se säkkipillimies Troy kruunasi muuten kaiken. Erityisesti I Want My Tears Back -kappale on vain niin... tanssittava. Pitäisi olla tartan-kankaasta tehty hame ja valtava nummi taustalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti