Eilen päättyi reilun puolentoista vuoden odotus, kun sähköpostiini tipahti tieto Martin Carayolin toimittamasta teoksesta Le Fantastique et la science-fiction en Finlande et en Estonie (suom. Fantasia ja science fiction Suomessa ja Virossa, kuten nimestä voi helposti päätellä). Kyseinen teos on koottu Pariisissa marraskuussa 2010 pidetyn fantasia- ja SF-konferenssin esitysten pohjalta. Jokainen meistä osallistujista sai ruhtinaallisen vapaat kädet tekstin pituuden suhteen ja nyt tämä valtaisa projekti on lopulta julkaistu.
Lisätietoja (ranskaksi) täältä.
Teos sisältää artikkeleja käsitykseni mukaan niin englanniksi kuin ranskaksikin, jotka olivat konferenssin viralliset kielet. Oma englanninkielinen artikkelini "Donald Duck - A Fantasy Comic? Fantasy in Don Rosa's 'The Quest for Kalevala'" on laaja esitys siitä, mikä tekee Rosan "Sammon salaisuudesta" fantasiaa. Tässä vaiheessa minulla sattui vielä olemaan valtava tarve todistella asiaa sekä itselleni että muille tutkijoille.
Teos muuten sisältää myös sarjakuvaruutuja, joihin viittaan.
Pistän heti kuvia ja tarkat tiedot teoksesta, kunhan se tipahtaa postiluukusta. Tätä pitäisi myös saada tilattua (hinta näytti olevan vaivaiset 21€), joten jos joku on kiinnostunut, pistäkää kommenttia, niin kyselen Martinilta asiasta.
Ja mainoksena: Teoksessa on muuten mukana myös Irma Hirsjärven sekä Merja Leppälahden artikkelit sekä erään ranskalaisen herrasmiehen artikkeli Aino Kallaksen Sudenmorsiamesta.
(Tiiviimpi, hieman vähemmän selittelevä artikkeli "Sammon salaisuuden" fantasiasta muuten julkaistaan suomeksi vuoden lopussa, mutta tästä myöhemmin lisää, koska haluan leikkiä salaperäistä.)
18.8.2012
8.8.2012
Yli 10 000 katsojaa, whee!
Blogspotin laskurin mukaan blogiani on käynyt ihailemassa yli 10 000 ihmistä. Kiitos tästä!
(Tosin siitäkin osa saattaa olla omia katseluitani muiden ihmisten koneella, joten realismin puutteessa kuvitellaan näin.)
Blogin pitäjä juhlistaa asiaa juomalla AT-AT-mukillisen Earl Greytä. Pussina, valitettavasti.
Elokuu menee useamman projektin parissa. Ensinnäkin talossa pitää maalata ja tapetoida ja tämä projekti mennään tietenkin asenteella "ei se nyt niin vaikeaa voi olla" nimimerkillä "olen-kerran-maalannut-kotitaloni-ulkoseiniä".
Sitten on tietenkin myös muutto, joka tapahtuu kuun lopussa ja jota ennen pitää muistaa hullu määrä asioita sähkösopimuksen irtisanomisesta muuttoilmoitukseen ja öljysäiliön tarkastuksen tilaamiseen.
Väikkärin puolesta projektina on sarjakuvateoriaa, jota lainasin yliopiston kirjastosta kaksin kappalein: Matthew J. Smithin ja Randy Duncanin toimittaman Critical Approaches to Comics. Theories and Methods, sekä George Kovacsin ja C. W. Marshallin toimittaman Classics and Comics -teoksen. Jälkimmäinen tuskin tulee olemaan mullistava lähdemateriaalina, mutta se sisältää kiinnostavia artikkeleja Frank Milleristä ja Neil Gaimanista sekä sankarin matkasta supersankarimyytissä. Ehkä asiaa voi soveltaa johonkin.
Pari muutakin sarjisopusta odottaa lukuaan, ne sain lainaksi kollegaltani, joka tekee väitöskirjaansa katutaiteesta ja on ollut myös innostunut sarjakuvatutkimuksesta.
Lukuprojektien lisäksi minun pitää korjata Prahan konferenssin paperi e-kirjaa varten - siitä tuli lopultakin sähköpostia, joten ehkä julkaisukin ilmestyy tämän vuoden puolella. Jej!
Jotain on tapahtunut myös epäselvien asioiden rintamalla, sillä suurella todennäköisyydellä Mile High Comicsilta tilaamani paketti on palautunut lähettäjälle. Sähköpostiini vastannut henkilö kysyi ystävällisesti, voiko hän tehdä korvaavan tilauksen ja totta hemmetissä hän voi. Selvitellään vielä, tarvitseeko minun maksella sen päälle mitään ylimääräisiä kustannuksia.
NNCOREn antologian artikkelini on puolestaan viipynyt siksi, koska teosta työstäneillä oli hankaluuksia löytää minulle toista arvioijaa.
Nähtävästi Aku Ankka -sarjakuvien asiantuntijat tuntuvat olevan melko harvassa...
Opetuskin alkaa parin viikon päästä, joten tuntisuunnitelmat pitäisi viimeistellä ja koostaa 8 uutta. Tekemistä riittää ja tässähän minä tietenkin notkun, laiska kun olen.
Mutta nyt hieman sitä teetä ja ehkä vähän sympatiaakin.
(Tosin siitäkin osa saattaa olla omia katseluitani muiden ihmisten koneella, joten realismin puutteessa kuvitellaan näin.)
Blogin pitäjä juhlistaa asiaa juomalla AT-AT-mukillisen Earl Greytä. Pussina, valitettavasti.
Elokuu menee useamman projektin parissa. Ensinnäkin talossa pitää maalata ja tapetoida ja tämä projekti mennään tietenkin asenteella "ei se nyt niin vaikeaa voi olla" nimimerkillä "olen-kerran-maalannut-kotitaloni-ulkoseiniä".
Sitten on tietenkin myös muutto, joka tapahtuu kuun lopussa ja jota ennen pitää muistaa hullu määrä asioita sähkösopimuksen irtisanomisesta muuttoilmoitukseen ja öljysäiliön tarkastuksen tilaamiseen.
Väikkärin puolesta projektina on sarjakuvateoriaa, jota lainasin yliopiston kirjastosta kaksin kappalein: Matthew J. Smithin ja Randy Duncanin toimittaman Critical Approaches to Comics. Theories and Methods, sekä George Kovacsin ja C. W. Marshallin toimittaman Classics and Comics -teoksen. Jälkimmäinen tuskin tulee olemaan mullistava lähdemateriaalina, mutta se sisältää kiinnostavia artikkeleja Frank Milleristä ja Neil Gaimanista sekä sankarin matkasta supersankarimyytissä. Ehkä asiaa voi soveltaa johonkin.
Pari muutakin sarjisopusta odottaa lukuaan, ne sain lainaksi kollegaltani, joka tekee väitöskirjaansa katutaiteesta ja on ollut myös innostunut sarjakuvatutkimuksesta.
Lukuprojektien lisäksi minun pitää korjata Prahan konferenssin paperi e-kirjaa varten - siitä tuli lopultakin sähköpostia, joten ehkä julkaisukin ilmestyy tämän vuoden puolella. Jej!
Jotain on tapahtunut myös epäselvien asioiden rintamalla, sillä suurella todennäköisyydellä Mile High Comicsilta tilaamani paketti on palautunut lähettäjälle. Sähköpostiini vastannut henkilö kysyi ystävällisesti, voiko hän tehdä korvaavan tilauksen ja totta hemmetissä hän voi. Selvitellään vielä, tarvitseeko minun maksella sen päälle mitään ylimääräisiä kustannuksia.
NNCOREn antologian artikkelini on puolestaan viipynyt siksi, koska teosta työstäneillä oli hankaluuksia löytää minulle toista arvioijaa.
Nähtävästi Aku Ankka -sarjakuvien asiantuntijat tuntuvat olevan melko harvassa...
Opetuskin alkaa parin viikon päästä, joten tuntisuunnitelmat pitäisi viimeistellä ja koostaa 8 uutta. Tekemistä riittää ja tässähän minä tietenkin notkun, laiska kun olen.
Mutta nyt hieman sitä teetä ja ehkä vähän sympatiaakin.
5.8.2012
Ropeconin fantasiamaailmassa
Juuri kun toipuminen Finnconista alkoi olla ohi, pääsi sitten hyppäämään seuraavaan nörttimaailmaan - kesän Ropeconiin, jonka teemana olivat fantasiamaailmat ja erilaiset rajapinnat. Coni oli must myös siinä mielessä, koska oma väitöstutkimus käsittelee nimenomaan fantasiaa ja fantasiamaailmoja, joten odotin ohjelmalta huvin lisäksi myös jotain oikeasti hyödyllistä.
Punkkasin viikonlopun hyvän ystävän luona Haagassa, mikä mahdollisti rauhalliset yöunet ja kunnon suihkun. Sieltä coniin raahautuminen tietenkin aina kesti, vaikka välillä sai autokyydinkin, mikä on aina luksusta.
Perjantaina tuli lähinnä palloiltua alueella, pongattua kiinnostavia asuja ja kierreltyä kaubamajaa. Saldona Hunger Games -trilogian osa 3 eli Mockingjay. Nyt puuttuu enää se ykkönen. Harmitti myös Varustelekan kojun puuttuminen, koska sieltä löytää aina jotain kivaa.
Illan pongaus oli prinsessa Leia korvapuustikampauksessaan. Asu oli muuten aika ookoo, mutta ne korkosaappaat... ei ei ei.
Ohjelmaa piipahdin katsomaan sen verran, että ehdin nähdä avajaiset ja sitten piti katsastaa "Get Real: Huumausaineet" (viime vuoden Get Real oli mainio), mikä oikeasti olikin mielenkiintoinen varsinkin roolipelaamisen kannalta katsottuna, mutta 45 minuuttia oli aivan liian lyhyt aika, kaikkea ei ehditty käsitellä ja tosiaan olisin kaivannut myös enemmän aiheen analysointia pelaamisen kannalta. Pari tuntia olisi tullut hyvinkin tarpeeseen.
Lauantaina pistettiin sitten hyvän ystäväni kanssa kamppeet niskaan ja suunnattiin coniin omiemme pariin. Jos siis satuitte pongaamaan haltiasoturin yhdessä piraatin kanssa - siinä olimme me.
Lauantai on yleensä se päivä, jolloin tyypit panostavat pukeutumiseen. Ei voikaan muuta sanoa kuin että aivan mahtavia asuja tuli vastaan ja erityisesti Nazgul eli sormusaaveet (sekä upea Angmarin noitakuningas) aiheuttivat meissä kahdessa Lotri-fanissa pientä kiljuntaa ja kameran esiin kaivamis -operaation. Asian hienoutta lisäsi se, että asujen sisällä oli tyttöporukka - vaikka se tekikin sormusaaveista huomattavasti lyhyempiä.
Steampunk oli voimakkaasti edustettuna, pongasin myös Johnny Deppin hullun hatuntekijän sekä Alienin, jonka asuun oli taatusti käytetty aikaa, mutta tällaista Giger-fania on erittäin vaikea miellyttää. En usko, että koskaan tulee vastaan sellaista Alien-asua, joka saisi minut kuolaamaan.
Kaikista eniten harmitti se, että juuri ruokatauon aikaan meinasin tukehtua wokkiini, kun ohi asteli kolme kuunatsia.
Kahdesti.
Sitten kun lopulta sain ruuat pois häiritsemästä, se hieno kolmikko oli kadonnut tyystin. Ehkä palannut takaisin kuuhun, kuka tietää.
Mutta en saanut niistä kuvaa!
Joukossa oli upseeri ja kaksi sotilasta, kaikki pitkissä mustissa nahkatakeissa ja kaasunaamareissa. Toinen sotilaista oli myös selvästi radisti ja ne kamppeet, voi ihanuus.
(Tässä vaiheessa pitää kysyä ääneen, että onko sitä jotenkin häiriintynyt, kun sattuu pitämään kuunatseja ihanina?)
Lauantain ohjelmistoon kuului luento keskiajan enkeleistä, demoneista, sankareista ja pyhimyksistä, joka oli sijoitettu täyteen Klondyke-saliin, mikä tietenkin aiheutti väsymystä ja päänsärkyä. Ilma oli melko huonoa ja vettä piti kitata koko ajan.
Aihe oli tosi mielenkiintoinen ja puhuja selvästi tiesi siitä paljon, mutta esitystapa vaikutti myös siihen väsymystilaan ja täytyy tunnustaa, että pilkittyäkin tuli. Harmitti.
Eniten kuitenkin odotin illan paneelia nimeltä "Fantasian olemus", jossa oli edustettuna musiikki, roolipelit, kirjallisuus ja sarjakuvat. Mike Pohjola veti paneelia ja sitä oli päästävä katsomaan myös Petri Hiltusen takia.
Paneeli siis käsitteli fantasian olemusta näissä eri genreissä muun muassa kliseiden kautta ja mikä tekee fantasiasta tällä hetkellä niin suosittua.
Pari tuntia kestäneeseen paneeliin oli valittu sen verran mielenkiintoinen porukka, että heitä olisi jaksanut kuunnella vielä pidempäänkin. Ensimmäistä kertaa otti päähän, etten ollut ottanut mukaan muistiinpanokirjaani. Raapustin sitten conilehdykän sivun nurkkiin hienoja merkintöjä, esimerkiksi sen, että suomentaja Kersti Juva toi suomen kieleen sanat 'örkki', 'hobitti' ja 'haltia' ilman j:tä.
Suositeltua lukemistoa oli esimerkiksi Diane Wynne-Jonesin teos Tough Guide to Fantasy Land, joka esittelee kaikki fantasian suurimmat kliseet - aloittelevan fantsukirjailijan opas siihen, miten asioita EI kannata tehdä.
Petri Hiltunen esitti myös illan parhaan kommentin, kun tuli puhe Twilightista, jonka suosio sai aikaan elokuvat, jotka sitten omalta osaltaan loivat fanficia, josta tuli niin suosittua, että nyt siitä fanficistä pitää tehdä elokuva. Hiltunen kommentoi olevansa ekoihminen, mutta "kaikkea biojätettä ei tarvitse kierrättää".
Tälle koko sali tipahti.
Paneelin päätteeksi jokainen osallistuja kertoi vaikuttavimman fantasiaelämyksensä, jonka johdosta uskaltauduin ohjelman loputtua kävelemään lavalle ja kiittämään Petri Hiltusta sekä paneelista että siitä, että hän fuksivuotenani keväällä 2004 oli Jyväskylän yliopistossa pitämässä luentoa fantasiasta sarjakuvissa, ja mainitsi sivulauseessaan, että itse asiassa sekä Carl Barksin että Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvat ovat silkkaa fantasiaa.
Kerroin Petrille, että tämä oli minun elämykseni ja nyt teen aiheesta väitöskirjaa.
Hiltunen oli erittäin innoissaan asiasta ja onnitteli minua kovasti, mikä teki oloni ihan mahtavaksi, koska niin monta vuotta olin miettinyt, että haluan kertoa hänelle tästä asiasta ja nyt sen sitten ääni täristen sain sanottua ja kiitettyä inspiraatiosta. Petri käski minun laittaa Facebookiin linkin sitten kun väitös on valmis ja minä annoin hänelle käyntikorttini - jos hän joskus vaikka ehtisi vilkaista tätä blogiani...
Kylläpäs se jännitti. (Itse asiassa enemmän kuin sunnuntainen puheeni.)
Lauantain muuta antia oli kaubamaja, josta jo aiemmin päätökseni tehtyä kävin hakemassa itselleni söpön pöpön eli kirjatoukan. Olenhan itsekin sellainen kirjoja ahmiva tapaus.
Eräs myyntitykki onnistui myös kiinnittämään huomioni hihkaisemalla, että tarjolla olisi piraatille sopiva peli. Mukaan lähtikin sitten korttipeli Hounds of the Sea, jonka tekstikortit aiheuttivat hillitöntä repeilyä Jack Sparrow -viittauksillaan.
Ja kyllähän joku innokas halusi ottaa minunkin (vaisusta) merirosvoasustani kuvan. Hämmentävää.
Sunnuntai olikin sitten tulikoe eli esitykseni aiheesta "Don Rosan Ankkalinna fantasiamaailmana". Meidän peliporukka oli muutenkin sunnuntaiaamuna hyvin edustettu ohjelman suhteen, kun neljä tyyppiä piti esitelmänsä viiden tunnin aikana.
Tällä kertaa puhuin salissa 25, joka tuli niin tupaten täyteen, että porukka istui lattialla ja seisoi oviaukossa. Ilma oli niin huonoa, että ovea piti muutenkin pitää selällään, koska muuten me olisimme varmaan kaikki pökertyneet sinne. Onneksi oli viuhkoja ja vesipulloja - 45 minuutin puhe oli juuri riittävä, pitempi olisi aiheuttanut lämpöhalvauksia, kun ikkunoitakaan ei saanut auki.
Puhuin siis tutkimukseni perushypoteesista, eli siitä, miten Ankkalinna on eräänlainen portti fantasiamaailman (tai itse asiassa maailmojen) ja normaalin primaarimaailman välillä. Esittelin Ankkalinnassa tapahtuvia outoja ilmiöitä, jotka yleensä olivat Pellen, Millan tai nimettömiksi jääneiden tiedemisten tekosia ja pohdin sitä, miten Roope Ankka tavallaan loi Ankkalinnan ja teki siitä sellaisen kuin se on - Roope siis toi fantasian Ankkalinnaan.
(Tätä pohdintaa esiintyy jo gradussanikin, kannattaa vilkaista sitä.)
Halusin paljon kommentteja ja kysymyksiä, koska aihe edusti oman teoriani ydintä ja halusin etsiä sen mahdollisia puutteita ja ongelmakohtia. Sainkin valtavasti kommentteja ja on aina hienoa huomata, miten suomalainen yleisö tietää Rosan tyylin, muistaa tarinat ja pystyy antamaan hirvittävän yksityiskohtaisia kommentteja.
Haluankin tässä kiittää kaikkia ja erityisesti niitä, jotka tarjosivat minulle uusia näkökantoja Roopen ja Akun persooniin ja heidän erikoiskykyihinsä. Tulen käsittelemään niitä ehdottomasti myös tutkimuksessani.
Hienointa oli myös kuulla sekä paikan päällä että jälkikäteen, että esityksestä oli pidetty ja että se eräänkin henkilön mukaan oli paras ja hauskin esitys koko conissa.
Myöhemmin minulle tultiin myös juttelemaan, kun joku tunnisti minut Finnconissa Ankoista puhuneeksi.
(Finnconista ostamani liittyvät rintamerkit "KÄÄK!" ja "Pim! Olet hypnotisoitu!" tulevat olemaan jatkossa mukana aina suomalaisissa esityksissäni - niistä voi minut ainakin tunnistaa, jos naama ei jää mieleen.)
Coni ja esitys tappoivat myös saappaani, jotka olivat melko kuolleita jo lauantai-iltana, mutta päättivät sitten hajota Ankkalinnan aikana lopullisesti. Kiitos saappaille, jotka olivat mukanani jo keväällä 2002, jolloin penkkariasunani oli Jedikaapu.
Sunnuntain viimeinen kiinnostava ohjelma oli englanninkielinen "Science killed the zombies", joka esitteli ne tieteelliset pöpöt, jotka eivät voi levittää zombiutta ja ne pöpöt, joilla olisi jotain teoriapohjaista mahdollisuutta asiaan. Todennäköisin zombiuden aiheuttaja olisi prioni (vrt. BSE), mutta se tekisi uhrin aivoista reikäjuustoa hirvittävän hitaassa ajassa ja vaikka uhrista tulisi zombi, se todennäköisimmin hajoaisi hiljaa palasiksi ennen kuin saisi meidät kiinni.
Hurray for science!
Kävin vielä ostamassa miehelle Tulen ja jään laulun toisen osan, niin on vähäksi aikaa taas mielenkiintoista lukemista eikä tarvitse mennä kirjahyllyilleni sanomaan, ettei täällä ole mitään luettavaa. (Vain noin kolme ja puolisataa romaania, plus sarjakuvat, plus sadut, plus tietokirjat.)
Kuunatsien katoamisen tuska häipyi, kun ulko-oven edessä seisoi Boba Fett.
Fanityttökiljahdus ja yhteiskuvaanhan siinä pääsi.
Katja kiittää conista, oli aivan mahdottoman hienoa. Palataan asiaan ensi vuonna.
Punkkasin viikonlopun hyvän ystävän luona Haagassa, mikä mahdollisti rauhalliset yöunet ja kunnon suihkun. Sieltä coniin raahautuminen tietenkin aina kesti, vaikka välillä sai autokyydinkin, mikä on aina luksusta.
Perjantaina tuli lähinnä palloiltua alueella, pongattua kiinnostavia asuja ja kierreltyä kaubamajaa. Saldona Hunger Games -trilogian osa 3 eli Mockingjay. Nyt puuttuu enää se ykkönen. Harmitti myös Varustelekan kojun puuttuminen, koska sieltä löytää aina jotain kivaa.
Illan pongaus oli prinsessa Leia korvapuustikampauksessaan. Asu oli muuten aika ookoo, mutta ne korkosaappaat... ei ei ei.
Ohjelmaa piipahdin katsomaan sen verran, että ehdin nähdä avajaiset ja sitten piti katsastaa "Get Real: Huumausaineet" (viime vuoden Get Real oli mainio), mikä oikeasti olikin mielenkiintoinen varsinkin roolipelaamisen kannalta katsottuna, mutta 45 minuuttia oli aivan liian lyhyt aika, kaikkea ei ehditty käsitellä ja tosiaan olisin kaivannut myös enemmän aiheen analysointia pelaamisen kannalta. Pari tuntia olisi tullut hyvinkin tarpeeseen.
Lauantaina pistettiin sitten hyvän ystäväni kanssa kamppeet niskaan ja suunnattiin coniin omiemme pariin. Jos siis satuitte pongaamaan haltiasoturin yhdessä piraatin kanssa - siinä olimme me.
Lauantai on yleensä se päivä, jolloin tyypit panostavat pukeutumiseen. Ei voikaan muuta sanoa kuin että aivan mahtavia asuja tuli vastaan ja erityisesti Nazgul eli sormusaaveet (sekä upea Angmarin noitakuningas) aiheuttivat meissä kahdessa Lotri-fanissa pientä kiljuntaa ja kameran esiin kaivamis -operaation. Asian hienoutta lisäsi se, että asujen sisällä oli tyttöporukka - vaikka se tekikin sormusaaveista huomattavasti lyhyempiä.
Steampunk oli voimakkaasti edustettuna, pongasin myös Johnny Deppin hullun hatuntekijän sekä Alienin, jonka asuun oli taatusti käytetty aikaa, mutta tällaista Giger-fania on erittäin vaikea miellyttää. En usko, että koskaan tulee vastaan sellaista Alien-asua, joka saisi minut kuolaamaan.
Kaikista eniten harmitti se, että juuri ruokatauon aikaan meinasin tukehtua wokkiini, kun ohi asteli kolme kuunatsia.
Kahdesti.
Sitten kun lopulta sain ruuat pois häiritsemästä, se hieno kolmikko oli kadonnut tyystin. Ehkä palannut takaisin kuuhun, kuka tietää.
Mutta en saanut niistä kuvaa!
Joukossa oli upseeri ja kaksi sotilasta, kaikki pitkissä mustissa nahkatakeissa ja kaasunaamareissa. Toinen sotilaista oli myös selvästi radisti ja ne kamppeet, voi ihanuus.
(Tässä vaiheessa pitää kysyä ääneen, että onko sitä jotenkin häiriintynyt, kun sattuu pitämään kuunatseja ihanina?)
Lauantain ohjelmistoon kuului luento keskiajan enkeleistä, demoneista, sankareista ja pyhimyksistä, joka oli sijoitettu täyteen Klondyke-saliin, mikä tietenkin aiheutti väsymystä ja päänsärkyä. Ilma oli melko huonoa ja vettä piti kitata koko ajan.
Aihe oli tosi mielenkiintoinen ja puhuja selvästi tiesi siitä paljon, mutta esitystapa vaikutti myös siihen väsymystilaan ja täytyy tunnustaa, että pilkittyäkin tuli. Harmitti.
Eniten kuitenkin odotin illan paneelia nimeltä "Fantasian olemus", jossa oli edustettuna musiikki, roolipelit, kirjallisuus ja sarjakuvat. Mike Pohjola veti paneelia ja sitä oli päästävä katsomaan myös Petri Hiltusen takia.
Paneeli siis käsitteli fantasian olemusta näissä eri genreissä muun muassa kliseiden kautta ja mikä tekee fantasiasta tällä hetkellä niin suosittua.
Pari tuntia kestäneeseen paneeliin oli valittu sen verran mielenkiintoinen porukka, että heitä olisi jaksanut kuunnella vielä pidempäänkin. Ensimmäistä kertaa otti päähän, etten ollut ottanut mukaan muistiinpanokirjaani. Raapustin sitten conilehdykän sivun nurkkiin hienoja merkintöjä, esimerkiksi sen, että suomentaja Kersti Juva toi suomen kieleen sanat 'örkki', 'hobitti' ja 'haltia' ilman j:tä.
Suositeltua lukemistoa oli esimerkiksi Diane Wynne-Jonesin teos Tough Guide to Fantasy Land, joka esittelee kaikki fantasian suurimmat kliseet - aloittelevan fantsukirjailijan opas siihen, miten asioita EI kannata tehdä.
Petri Hiltunen esitti myös illan parhaan kommentin, kun tuli puhe Twilightista, jonka suosio sai aikaan elokuvat, jotka sitten omalta osaltaan loivat fanficia, josta tuli niin suosittua, että nyt siitä fanficistä pitää tehdä elokuva. Hiltunen kommentoi olevansa ekoihminen, mutta "kaikkea biojätettä ei tarvitse kierrättää".
Tälle koko sali tipahti.
Paneelin päätteeksi jokainen osallistuja kertoi vaikuttavimman fantasiaelämyksensä, jonka johdosta uskaltauduin ohjelman loputtua kävelemään lavalle ja kiittämään Petri Hiltusta sekä paneelista että siitä, että hän fuksivuotenani keväällä 2004 oli Jyväskylän yliopistossa pitämässä luentoa fantasiasta sarjakuvissa, ja mainitsi sivulauseessaan, että itse asiassa sekä Carl Barksin että Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvat ovat silkkaa fantasiaa.
Kerroin Petrille, että tämä oli minun elämykseni ja nyt teen aiheesta väitöskirjaa.
Hiltunen oli erittäin innoissaan asiasta ja onnitteli minua kovasti, mikä teki oloni ihan mahtavaksi, koska niin monta vuotta olin miettinyt, että haluan kertoa hänelle tästä asiasta ja nyt sen sitten ääni täristen sain sanottua ja kiitettyä inspiraatiosta. Petri käski minun laittaa Facebookiin linkin sitten kun väitös on valmis ja minä annoin hänelle käyntikorttini - jos hän joskus vaikka ehtisi vilkaista tätä blogiani...
Kylläpäs se jännitti. (Itse asiassa enemmän kuin sunnuntainen puheeni.)
Lauantain muuta antia oli kaubamaja, josta jo aiemmin päätökseni tehtyä kävin hakemassa itselleni söpön pöpön eli kirjatoukan. Olenhan itsekin sellainen kirjoja ahmiva tapaus.
Eräs myyntitykki onnistui myös kiinnittämään huomioni hihkaisemalla, että tarjolla olisi piraatille sopiva peli. Mukaan lähtikin sitten korttipeli Hounds of the Sea, jonka tekstikortit aiheuttivat hillitöntä repeilyä Jack Sparrow -viittauksillaan.
Ja kyllähän joku innokas halusi ottaa minunkin (vaisusta) merirosvoasustani kuvan. Hämmentävää.
Sunnuntai olikin sitten tulikoe eli esitykseni aiheesta "Don Rosan Ankkalinna fantasiamaailmana". Meidän peliporukka oli muutenkin sunnuntaiaamuna hyvin edustettu ohjelman suhteen, kun neljä tyyppiä piti esitelmänsä viiden tunnin aikana.
Tällä kertaa puhuin salissa 25, joka tuli niin tupaten täyteen, että porukka istui lattialla ja seisoi oviaukossa. Ilma oli niin huonoa, että ovea piti muutenkin pitää selällään, koska muuten me olisimme varmaan kaikki pökertyneet sinne. Onneksi oli viuhkoja ja vesipulloja - 45 minuutin puhe oli juuri riittävä, pitempi olisi aiheuttanut lämpöhalvauksia, kun ikkunoitakaan ei saanut auki.
Puhuin siis tutkimukseni perushypoteesista, eli siitä, miten Ankkalinna on eräänlainen portti fantasiamaailman (tai itse asiassa maailmojen) ja normaalin primaarimaailman välillä. Esittelin Ankkalinnassa tapahtuvia outoja ilmiöitä, jotka yleensä olivat Pellen, Millan tai nimettömiksi jääneiden tiedemisten tekosia ja pohdin sitä, miten Roope Ankka tavallaan loi Ankkalinnan ja teki siitä sellaisen kuin se on - Roope siis toi fantasian Ankkalinnaan.
(Tätä pohdintaa esiintyy jo gradussanikin, kannattaa vilkaista sitä.)
Halusin paljon kommentteja ja kysymyksiä, koska aihe edusti oman teoriani ydintä ja halusin etsiä sen mahdollisia puutteita ja ongelmakohtia. Sainkin valtavasti kommentteja ja on aina hienoa huomata, miten suomalainen yleisö tietää Rosan tyylin, muistaa tarinat ja pystyy antamaan hirvittävän yksityiskohtaisia kommentteja.
Haluankin tässä kiittää kaikkia ja erityisesti niitä, jotka tarjosivat minulle uusia näkökantoja Roopen ja Akun persooniin ja heidän erikoiskykyihinsä. Tulen käsittelemään niitä ehdottomasti myös tutkimuksessani.
Hienointa oli myös kuulla sekä paikan päällä että jälkikäteen, että esityksestä oli pidetty ja että se eräänkin henkilön mukaan oli paras ja hauskin esitys koko conissa.
Myöhemmin minulle tultiin myös juttelemaan, kun joku tunnisti minut Finnconissa Ankoista puhuneeksi.
(Finnconista ostamani liittyvät rintamerkit "KÄÄK!" ja "Pim! Olet hypnotisoitu!" tulevat olemaan jatkossa mukana aina suomalaisissa esityksissäni - niistä voi minut ainakin tunnistaa, jos naama ei jää mieleen.)
Coni ja esitys tappoivat myös saappaani, jotka olivat melko kuolleita jo lauantai-iltana, mutta päättivät sitten hajota Ankkalinnan aikana lopullisesti. Kiitos saappaille, jotka olivat mukanani jo keväällä 2002, jolloin penkkariasunani oli Jedikaapu.
Sunnuntain viimeinen kiinnostava ohjelma oli englanninkielinen "Science killed the zombies", joka esitteli ne tieteelliset pöpöt, jotka eivät voi levittää zombiutta ja ne pöpöt, joilla olisi jotain teoriapohjaista mahdollisuutta asiaan. Todennäköisin zombiuden aiheuttaja olisi prioni (vrt. BSE), mutta se tekisi uhrin aivoista reikäjuustoa hirvittävän hitaassa ajassa ja vaikka uhrista tulisi zombi, se todennäköisimmin hajoaisi hiljaa palasiksi ennen kuin saisi meidät kiinni.
Hurray for science!
Kävin vielä ostamassa miehelle Tulen ja jään laulun toisen osan, niin on vähäksi aikaa taas mielenkiintoista lukemista eikä tarvitse mennä kirjahyllyilleni sanomaan, ettei täällä ole mitään luettavaa. (Vain noin kolme ja puolisataa romaania, plus sarjakuvat, plus sadut, plus tietokirjat.)
Kuunatsien katoamisen tuska häipyi, kun ulko-oven edessä seisoi Boba Fett.
Fanityttökiljahdus ja yhteiskuvaanhan siinä pääsi.
Katja kiittää conista, oli aivan mahdottoman hienoa. Palataan asiaan ensi vuonna.
4.8.2012
Tutkimusmateriaalia!
Koska Mile High Comicsin paketti vain viipyi ja viipyi, ja sarjakuvia oli pakko saada lisää, olin ratketa riemusta, kun Disney Comics Mailing Listille tuli ilmoitus amerikkalaisesta keräilijästä, joka aikoi myydä suurimman osan kokoelmastaan. Tähän kokoelmaan kuului luonnollisesti myös Disney-sarjakuvia. Otin häneen pikimmiten yhteyttä ja kasasin aikamoisen listan Rosan sarjakuvia sisältävistä lehdistä, joita kipeästi kaipailin.
Listassa oli sarjakuvia, joita myyjällä ei ollut ja myös sellaisia, joista hän ei halunnut (ymmärrettävistä syistä eli niiden harvinaisuuden vuoksi) luopua. Saimme kuitenkin yhteisymmärryksessä koottua 14 sarjakuvaa, jotka sitten ostin häneltä. Edellisestä tilauksestani viisastuneena selvitin paketin jäljittämismahdollisuuksia ja maksoin myös pienen vakuutussumman. Postikulut olivat hillittömät (yli 40€), mutta kaikesta huolimatta kokonaiskustannukset per sarjakuva jäivät inhimillisiin rajoihin.
Ilo ja onni olivat suuria, kun paketti saapui - viikon kuluttua postituksesta!
Kuten kuvasta näkyy, joukossa on hienoja aarteita, kuten "A Letter from Home" ("Kirje kotoa", Uncle Scrooge 342), "Escape from Forbidden Valley" ("Pako Kielletystä laaksosta" US 347) ja "The Incredible Shrinking Tightwad" ("Kutistuva kitupiikki", Walt Disney's Comics and Stories 612-613).
Näiden lisäksi sain myös sarjakuvat "The Crown of the Crusader Kings" ("Temppeliherrojen kätketty kruunu", US 339), "Treasury of Croesus" ("Kroisoksen aarre", WDCS 601 - ensimmäinen osa), "Universal Solvent" ("Matka maan keskipisteeseen", WDCS 604-605 - kaksi ensimmäistä osaa), "The Once and Future Duck" ("Ankka kuningas Arthurin hovissa", WDCS 607-609), "On a Silver Platter" ("Hopealautasella", WDCS 611) ja "Attack of the Hideous Space-Varmints!" ("Kaksisilmäisten avaruushirviöiden hyökkäys", WCDS 614-615 - puuttuvat kaksi ensimmäistä osaa).
Kaiken kaikkiaan oli taas aikamoinen joulu ja synttärit yhtä aikaa -olotila, koska noita sarjakuvia ei löytynyt edes Mile High Comicsilta, jonne muuten pitää taas pistää sähköpostia, että missäs se minun pakettini oikein on, kun viikossa saan samanlaisen setin Jenkeistä, niin mihin te sen oman lähetyksenne olette pistäneet?
Huoh.
Ankkametsästys kuitenkin jatkuu. Katsellaan, mistä sitä hankitaan lisää seuraavaksi.
1.8.2012
Eddings ja (saman) fantasian kirjoittamisen taito
Ennen kuin kirjoitan pitkän merkinnän viime viikonlopun Ropeconista ja näytän, mitä kaikkea kivaa posti toi viime viikolla, ajattelin avautua hieman David Eddingsistä.
Anteeksi.
Pystyn ongelmitta myöntämään, että oma fantasiaharrastukseni alkoi David Eddingsin Belgarionin tarulla.
Siinä ei ole mitään vikaa, jos oikeasti ei ole lukenut mitään (laatu)fantasiaa ennen sitä. Se tuntuu jopa ihan asialliselta: on orpo poika, joka päätyy kuninkaaksi, mutta on sitä ennen matkattava maita ja mantuja ja suoritettava tehtävä. On vanha parrakas velho ja ylväs velhotar. On äkkipikainen, mutta suloinen prinsessa ja joukko sotureita, joilla riittää taitoja ja huumorintajua.
Eli mikä mättää?
Juuri se.
Luin juuri pitkästä aikaa Eddingsin Althaluksen, jota teinivuosinani pidin varsin mainiona teoksena ja ajattelin nyt testata, oliko se oikeasti niin hyvä. Arvaatte jo vastauksen, joten mennään syihin.
David Eddings on fantasiakirjallisuuden Kotiteollisuus. (Ei millään pahalla Kotiteollisuutta kohtaan, satun pitämään bändistä.) Kun kerran on löytynyt hyvä ja toimiva yhtälö, jolla niitä lukijoita saadaan, miksi turhaan sitä muuttamaan. Siksi Eddings kirjoittaa saman tarinan samoilla hahmoilla yhä uudestaan ja uudestaan - ainoastaan nimet eroavat toisistaan.
Belgarionin tarun jatko-osa Mallorean taru jatkaa samalla kaavalla. Vain hieman toistaen. Sitä seuraavat Eleniumin ja Tamulin tarut ja tässä vaiheessa alkaa tunnistaa kaavan, jota myös Althalus noudattaa varsin uskollisesti.
Ensinnäkin hahmot ovat aina samanlaisia.
Althaluksessa alkoi jopa tuntua siltä, että tarinan kaikki päähahmot ovat itse asiassa yhden ja saman persoonan eri ilmentymiä, sen verran samankaltaisuutta siellä ilmeni. Eddings muistaa aina kuvata yhdellä adjektiivilla tällä hetkellä puhuvaa henkilöä, jotteivat nämä vain mene sekaisin. Se ei hirveästi auta, kun kaikki puhuvat samalla tavalla.
Toisekseen Eddings käyttää täsmälleen samoja lauseita kirjoista toiseen.
Joku katsoo toista aina mieltyneesti.
Joku (yleensä nainen) huudahtaa: "Eikö hän olekin suloinen?" tai "Minä sitten pidän tuosta pojasta!"
Tämä riittää jo yleensä tekemään erityisesti kaikista naisista samanlaisia.
Kolmanneksi Eddings toistaa itseään jo kirjan sisällä. Althaluksen yli 900-sivuinen tarina olisi tiivistynyt vallan mainiosti, jos Eddings olisi päättänyt poistaa kerronnastaan kasan jo mainittuja asioita. Jos Althalus seikkailee varastelemassa usean kertaan mainittua sudenkorvatunikaansa, tämä tarina kuvataan ensin lukijalle.
Sitten Althalus kertoo jollekin tutulleen, miten sai tunikansa. Lähes samoin sanoin.
Mikäli mahdollista, tarina toistetaan vielä myöhemmin jollekin kolmannelle henkilölle, joka ei vielä ole asiasta kuullut.
Ja tätä ei siis voi mitenkään sivuuttaa.
Lukija tykkää.
Neljänneksi Eddings aliarvioi lukijaansa koko ajan. Kun jokin hahmoista saa muka nerokkaan ajatuksen, hän jakaa sen kumppaneilleen. Aina on joku, joka sanoo "En nyt oikein käsittänyt", ihan sama kuka se on, mutta aina on olemassa joku, joka on tyhmä - eli hän edustaa lukijaa.
Sitten idean saanut hahmo vääntää rautalangasta suunnitelmansa punaisen langan ja tavoitteen, jonka hän tällä haluaa saavuttaa, vaikka lukija olisi jo halukas menemään eteenpäin mahdollisimman äkkiä, että saisi tuon pahuksen tyhmän kertojan lopettamaan paskanjauhantansa.
Kerronnan ongelmiin lukeutuvat myös ne kaikki lukuisat ja niin lukuisat kappaleet, joiden kaikkien on alettava repliikillä. Se toimii joskus. Ei koko hiivatin ajan.
Kaikista eniten minua kuitenkin ehkä ärsyttää tämä Eddingsin niin rakastama deus ex machina eli jumalten väliintulo. Koska niitä jumalia kun tuppaa tarinassa olemaan, se tekee automaattisesti kaikesta niin mahdottoman helppoa ja lukijalle niin mahdottoman tylsää.
Asiat ratkeavat aina, kun jumala/tar puuttuu asiaan ja säätää jonkun muistia, avaa ikkunan, jotta päästään kuulemaan pahiksen juonittelut tai päättää pompata menneisyyteen muuttamaan jotain olennaista. Ja sitten mennään naimisiin ja kaikki on niin onnellista ja ällöä että.
Erityisen riemukas on Eddingsin viimeisin saaga Unennäkijät. Spoilaan sen teille heti kättelyssä, jotta teidän ei tarvitse kiduttaa itseänne turhaan.
Neliosainen tarina kertoo maasta, jota hallitsee kulloinkin neljä sisarjumalaa, jotka vuorottelevat toisen neljän nukkuvan sisaruksensa kanssa. Heidän valtakuntansa on jaettu neljään osaan ja sen keskellä asuu se ylitsepääsemätön pahuus, joka päättää vallata jumalten maat yksi kerrallaan.
No, jumalat ovat sen verran simppeleitä, että he tarvitsevat aina ihmisiä sotimaan puolestaan. Neljä kirjaa kertovat sitten aina yhdestä kulloinkin käytävästä sodasta, jotka tietenkin voitetaan. Viimeisen kirjan lopussa eräs sarjan "päähenkilöistä", ihminen nimeltä Pitkäjousi (tai joku -jousi kuitenkin) on edelleen surullinen huolimatta valtavasta voitostaan, koska pääpahismöllin kätyrit tappoivat hänen nuorikkonsa osassa yksi.
Jumalat ovat sitten sen verran myötätuntoisia, että haluavat auttaa sankariaan ja keksivät loistavan keinon: palataan menneisyyteen, jossa tätä surmaa ei ole koskaan tapahtunutkaan!
Eddings kumoaa kokonaisen fantasiasarjansa tällä jumalten väliintulolla ja pyyhkii olemattomiin kaikki neljän kirjan tapahtumat.
Että terve.
Suosittelen vakaasti, että valitsette fantasiahyllystä jotain oikeasti hyvää luettavaa, ellette halua löytää itsestänne kärsivää lukijaa, joka lähinnä haluaisi tunkea lukukokemuksensa lähimpään takkaan.
(Ja kyllä, minulta löytyy edelleen Eddingsiä hyllystäni. Olen siis masokisti.)
Anteeksi.
Pystyn ongelmitta myöntämään, että oma fantasiaharrastukseni alkoi David Eddingsin Belgarionin tarulla.
Siinä ei ole mitään vikaa, jos oikeasti ei ole lukenut mitään (laatu)fantasiaa ennen sitä. Se tuntuu jopa ihan asialliselta: on orpo poika, joka päätyy kuninkaaksi, mutta on sitä ennen matkattava maita ja mantuja ja suoritettava tehtävä. On vanha parrakas velho ja ylväs velhotar. On äkkipikainen, mutta suloinen prinsessa ja joukko sotureita, joilla riittää taitoja ja huumorintajua.
Eli mikä mättää?
Juuri se.
Luin juuri pitkästä aikaa Eddingsin Althaluksen, jota teinivuosinani pidin varsin mainiona teoksena ja ajattelin nyt testata, oliko se oikeasti niin hyvä. Arvaatte jo vastauksen, joten mennään syihin.
David Eddings on fantasiakirjallisuuden Kotiteollisuus. (Ei millään pahalla Kotiteollisuutta kohtaan, satun pitämään bändistä.) Kun kerran on löytynyt hyvä ja toimiva yhtälö, jolla niitä lukijoita saadaan, miksi turhaan sitä muuttamaan. Siksi Eddings kirjoittaa saman tarinan samoilla hahmoilla yhä uudestaan ja uudestaan - ainoastaan nimet eroavat toisistaan.
Belgarionin tarun jatko-osa Mallorean taru jatkaa samalla kaavalla. Vain hieman toistaen. Sitä seuraavat Eleniumin ja Tamulin tarut ja tässä vaiheessa alkaa tunnistaa kaavan, jota myös Althalus noudattaa varsin uskollisesti.
Ensinnäkin hahmot ovat aina samanlaisia.
Althaluksessa alkoi jopa tuntua siltä, että tarinan kaikki päähahmot ovat itse asiassa yhden ja saman persoonan eri ilmentymiä, sen verran samankaltaisuutta siellä ilmeni. Eddings muistaa aina kuvata yhdellä adjektiivilla tällä hetkellä puhuvaa henkilöä, jotteivat nämä vain mene sekaisin. Se ei hirveästi auta, kun kaikki puhuvat samalla tavalla.
Toisekseen Eddings käyttää täsmälleen samoja lauseita kirjoista toiseen.
Joku katsoo toista aina mieltyneesti.
Joku (yleensä nainen) huudahtaa: "Eikö hän olekin suloinen?" tai "Minä sitten pidän tuosta pojasta!"
Tämä riittää jo yleensä tekemään erityisesti kaikista naisista samanlaisia.
Kolmanneksi Eddings toistaa itseään jo kirjan sisällä. Althaluksen yli 900-sivuinen tarina olisi tiivistynyt vallan mainiosti, jos Eddings olisi päättänyt poistaa kerronnastaan kasan jo mainittuja asioita. Jos Althalus seikkailee varastelemassa usean kertaan mainittua sudenkorvatunikaansa, tämä tarina kuvataan ensin lukijalle.
Sitten Althalus kertoo jollekin tutulleen, miten sai tunikansa. Lähes samoin sanoin.
Mikäli mahdollista, tarina toistetaan vielä myöhemmin jollekin kolmannelle henkilölle, joka ei vielä ole asiasta kuullut.
Ja tätä ei siis voi mitenkään sivuuttaa.
Lukija tykkää.
Neljänneksi Eddings aliarvioi lukijaansa koko ajan. Kun jokin hahmoista saa muka nerokkaan ajatuksen, hän jakaa sen kumppaneilleen. Aina on joku, joka sanoo "En nyt oikein käsittänyt", ihan sama kuka se on, mutta aina on olemassa joku, joka on tyhmä - eli hän edustaa lukijaa.
Sitten idean saanut hahmo vääntää rautalangasta suunnitelmansa punaisen langan ja tavoitteen, jonka hän tällä haluaa saavuttaa, vaikka lukija olisi jo halukas menemään eteenpäin mahdollisimman äkkiä, että saisi tuon pahuksen tyhmän kertojan lopettamaan paskanjauhantansa.
Kerronnan ongelmiin lukeutuvat myös ne kaikki lukuisat ja niin lukuisat kappaleet, joiden kaikkien on alettava repliikillä. Se toimii joskus. Ei koko hiivatin ajan.
Kaikista eniten minua kuitenkin ehkä ärsyttää tämä Eddingsin niin rakastama deus ex machina eli jumalten väliintulo. Koska niitä jumalia kun tuppaa tarinassa olemaan, se tekee automaattisesti kaikesta niin mahdottoman helppoa ja lukijalle niin mahdottoman tylsää.
Asiat ratkeavat aina, kun jumala/tar puuttuu asiaan ja säätää jonkun muistia, avaa ikkunan, jotta päästään kuulemaan pahiksen juonittelut tai päättää pompata menneisyyteen muuttamaan jotain olennaista. Ja sitten mennään naimisiin ja kaikki on niin onnellista ja ällöä että.
Erityisen riemukas on Eddingsin viimeisin saaga Unennäkijät. Spoilaan sen teille heti kättelyssä, jotta teidän ei tarvitse kiduttaa itseänne turhaan.
Neliosainen tarina kertoo maasta, jota hallitsee kulloinkin neljä sisarjumalaa, jotka vuorottelevat toisen neljän nukkuvan sisaruksensa kanssa. Heidän valtakuntansa on jaettu neljään osaan ja sen keskellä asuu se ylitsepääsemätön pahuus, joka päättää vallata jumalten maat yksi kerrallaan.
No, jumalat ovat sen verran simppeleitä, että he tarvitsevat aina ihmisiä sotimaan puolestaan. Neljä kirjaa kertovat sitten aina yhdestä kulloinkin käytävästä sodasta, jotka tietenkin voitetaan. Viimeisen kirjan lopussa eräs sarjan "päähenkilöistä", ihminen nimeltä Pitkäjousi (tai joku -jousi kuitenkin) on edelleen surullinen huolimatta valtavasta voitostaan, koska pääpahismöllin kätyrit tappoivat hänen nuorikkonsa osassa yksi.
Jumalat ovat sitten sen verran myötätuntoisia, että haluavat auttaa sankariaan ja keksivät loistavan keinon: palataan menneisyyteen, jossa tätä surmaa ei ole koskaan tapahtunutkaan!
Eddings kumoaa kokonaisen fantasiasarjansa tällä jumalten väliintulolla ja pyyhkii olemattomiin kaikki neljän kirjan tapahtumat.
Että terve.
Suosittelen vakaasti, että valitsette fantasiahyllystä jotain oikeasti hyvää luettavaa, ellette halua löytää itsestänne kärsivää lukijaa, joka lähinnä haluaisi tunkea lukukokemuksensa lähimpään takkaan.
(Ja kyllä, minulta löytyy edelleen Eddingsiä hyllystäni. Olen siis masokisti.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)