Eddings ja (saman) fantasian kirjoittamisen taito

Ennen kuin kirjoitan pitkän merkinnän viime viikonlopun Ropeconista ja näytän, mitä kaikkea kivaa posti toi viime viikolla, ajattelin avautua hieman David Eddingsistä.
Anteeksi.

Pystyn ongelmitta myöntämään, että oma fantasiaharrastukseni alkoi David Eddingsin Belgarionin tarulla.
Siinä ei ole mitään vikaa, jos oikeasti ei ole lukenut mitään (laatu)fantasiaa ennen sitä. Se tuntuu jopa ihan asialliselta: on orpo poika, joka päätyy kuninkaaksi, mutta on sitä ennen matkattava maita ja mantuja ja suoritettava tehtävä. On vanha parrakas velho ja ylväs velhotar. On äkkipikainen, mutta suloinen prinsessa ja joukko sotureita, joilla riittää taitoja ja huumorintajua.
Eli mikä mättää?
Juuri se.

Luin juuri pitkästä aikaa Eddingsin Althaluksen, jota teinivuosinani pidin varsin mainiona teoksena ja ajattelin nyt testata, oliko se oikeasti niin hyvä. Arvaatte jo vastauksen, joten mennään syihin.

David Eddings on fantasiakirjallisuuden Kotiteollisuus. (Ei millään pahalla Kotiteollisuutta kohtaan, satun pitämään bändistä.) Kun kerran on löytynyt hyvä ja toimiva yhtälö, jolla niitä lukijoita saadaan, miksi turhaan sitä muuttamaan. Siksi Eddings kirjoittaa saman tarinan samoilla hahmoilla yhä uudestaan ja uudestaan - ainoastaan nimet eroavat toisistaan.
Belgarionin tarun jatko-osa Mallorean taru jatkaa samalla kaavalla. Vain hieman toistaen. Sitä seuraavat Eleniumin ja Tamulin tarut ja tässä vaiheessa alkaa tunnistaa kaavan, jota myös Althalus noudattaa varsin uskollisesti.

Ensinnäkin hahmot ovat aina samanlaisia.
Althaluksessa alkoi jopa tuntua siltä, että tarinan kaikki päähahmot ovat itse asiassa yhden ja saman persoonan eri ilmentymiä, sen verran samankaltaisuutta siellä ilmeni. Eddings muistaa aina kuvata yhdellä adjektiivilla tällä hetkellä puhuvaa henkilöä, jotteivat nämä vain mene sekaisin. Se ei hirveästi auta, kun kaikki puhuvat samalla tavalla.

Toisekseen Eddings käyttää täsmälleen samoja lauseita kirjoista toiseen.
Joku katsoo toista aina mieltyneesti.
Joku (yleensä nainen) huudahtaa: "Eikö hän olekin suloinen?" tai "Minä sitten pidän tuosta pojasta!"
Tämä riittää jo yleensä tekemään erityisesti kaikista naisista samanlaisia.

Kolmanneksi Eddings toistaa itseään jo kirjan sisällä. Althaluksen yli 900-sivuinen tarina olisi tiivistynyt vallan mainiosti, jos Eddings olisi päättänyt  poistaa kerronnastaan kasan jo mainittuja asioita. Jos Althalus seikkailee varastelemassa usean kertaan mainittua sudenkorvatunikaansa, tämä tarina kuvataan ensin lukijalle.
Sitten Althalus kertoo jollekin tutulleen, miten sai tunikansa. Lähes samoin sanoin.
Mikäli mahdollista, tarina toistetaan vielä myöhemmin jollekin kolmannelle henkilölle, joka ei vielä ole asiasta kuullut.
Ja tätä ei siis voi mitenkään sivuuttaa.
Lukija tykkää.

Neljänneksi Eddings aliarvioi lukijaansa koko ajan. Kun jokin hahmoista saa muka nerokkaan ajatuksen, hän jakaa sen kumppaneilleen. Aina on joku, joka sanoo "En nyt oikein käsittänyt", ihan sama kuka se on, mutta aina on olemassa joku, joka on tyhmä - eli hän edustaa lukijaa.
Sitten idean saanut hahmo vääntää rautalangasta suunnitelmansa punaisen langan ja tavoitteen, jonka hän tällä haluaa saavuttaa, vaikka lukija olisi jo halukas menemään eteenpäin mahdollisimman äkkiä, että saisi tuon pahuksen tyhmän kertojan lopettamaan paskanjauhantansa.

Kerronnan ongelmiin lukeutuvat myös ne kaikki lukuisat ja niin lukuisat kappaleet, joiden kaikkien on alettava repliikillä. Se toimii joskus. Ei koko hiivatin ajan.

Kaikista eniten minua kuitenkin ehkä ärsyttää tämä Eddingsin niin rakastama deus ex machina eli jumalten väliintulo. Koska niitä jumalia kun tuppaa tarinassa olemaan, se tekee automaattisesti kaikesta niin mahdottoman helppoa ja lukijalle niin mahdottoman tylsää.
Asiat ratkeavat aina, kun jumala/tar puuttuu asiaan ja säätää jonkun muistia, avaa ikkunan, jotta päästään kuulemaan pahiksen juonittelut tai päättää pompata menneisyyteen muuttamaan jotain olennaista. Ja sitten mennään naimisiin ja kaikki on niin onnellista ja ällöä että.

Erityisen riemukas on Eddingsin viimeisin saaga Unennäkijät. Spoilaan sen teille heti kättelyssä, jotta teidän ei tarvitse kiduttaa itseänne turhaan.
Neliosainen tarina kertoo maasta, jota hallitsee kulloinkin neljä sisarjumalaa, jotka vuorottelevat toisen neljän nukkuvan sisaruksensa kanssa. Heidän valtakuntansa on jaettu neljään osaan ja sen keskellä asuu se ylitsepääsemätön pahuus, joka päättää vallata jumalten maat yksi kerrallaan.
No, jumalat ovat sen verran simppeleitä, että he tarvitsevat aina ihmisiä sotimaan puolestaan. Neljä kirjaa kertovat sitten aina yhdestä kulloinkin käytävästä sodasta, jotka tietenkin voitetaan. Viimeisen kirjan lopussa eräs sarjan "päähenkilöistä", ihminen nimeltä Pitkäjousi (tai joku -jousi kuitenkin) on edelleen surullinen huolimatta valtavasta voitostaan, koska pääpahismöllin kätyrit tappoivat hänen nuorikkonsa osassa yksi.
Jumalat ovat sitten sen verran myötätuntoisia, että haluavat auttaa sankariaan ja keksivät loistavan keinon: palataan menneisyyteen, jossa tätä surmaa ei ole koskaan tapahtunutkaan!

Eddings kumoaa kokonaisen fantasiasarjansa tällä jumalten väliintulolla ja pyyhkii olemattomiin kaikki neljän kirjan tapahtumat.
Että terve.

Suosittelen vakaasti, että valitsette fantasiahyllystä jotain oikeasti hyvää luettavaa, ellette halua löytää itsestänne kärsivää lukijaa, joka lähinnä haluaisi tunkea lukukokemuksensa lähimpään takkaan.
(Ja kyllä, minulta löytyy edelleen Eddingsiä hyllystäni. Olen siis masokisti.)