Tuomas Holopainen ja Roope Ankan elämä musiikkina

Tällainen paketti odotti minua postilaatikossa perjantaina 11.4., kun tulin kotiin luovuusterapiakoulutuksesta. Ennakkoon tilattu Music Inspired by The Life and Times of Scrooge, cd-single A Lifetime of Adventure (molemmat Tuomas Holopaisen nimmaroimina), neljä postikorttia ja t-paita. Kuin lahja fanilta toiselle.
Olen pantannut tämän merkinnän kirjoittamista, sillä olen halunnut kuunnella levyt etu- ja takaperin. Levyt siinä mielessä, että albumista on julkaistu kaksi eri versiota: se virallinen sekä instrumentaali. Oma tapani on kuunnella aina virallinen versio ensin ennen kuin tartun instrumentaaliin, sillä on helpompi totutella musiikkiin ilman laulua kuin istuttaa lyriikoita kappaleisiin, joita on tottunut kuuntelemaan pelkkinä instrumentaaleina.

Tämä blogipostaus on arvostelu, joka perustuu henkilökohtaiseen mielipiteeseeni niin Nightwishin (ja Tuomaksen) kuin Don Rosankin tuotannon fanina. Nightwish vaikuttaa taustalla sen verran, että Holopaisen tekemät tietyt musiikilliset ratkaisut (ja maneerit) voi helposti tunnistaa levyltä. Toisaalta sellaiset hoocee-fanit, joiden musiikkimaku on rankempaan rajoittunut, eivät välttämättä fanita levyä samalla tavalla. Ja miksi oikeastaan pitäisi? Kyseessä ei ole Nightwish-albumi, vaan Disney-fanin kunnianosoitus idolilleen.

Koska pidän valtavasti Tuomas Holopaisen säveltäjäntaidoista sekä hänen teksteistään, minulla oli aika suuret odotukset levyn suhteen. Ja täytyy todeta, etten pettynyt. Jo Don Rosan piirtämät kerrassaan upeat kannet ja kansilehtisen sisältämät alkuperäiset tarinaluonnokset sitovat Disney-taiteilijan ja suomalaisen säveltäjän tuotoksen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, joka kertoo musiikilla Roope Ankan tarinan.

On kuitenkin huomioitava, ettei Holopainen ole seurannut The Life and Times of Scrooge McDuck -sarjakuva-albumia kokonaisuudessaan. Verrattuna 12-lukuiseen sarjakuvaromaaniin levy sisältää 10 kappaletta (sekä vaihtoehtoisen version A Lifetime of Adventuresta). Erityisesti kaksi näistä, kappaleet 5 ja 6 eli Cold Heart of the Klondike sekä The Last Sled, viittaavat The Life and Times of Scrooge McDuck Companioniin eli suomennettuna toiseen osaan. Jos siis haluaa kuunnella levyä lukemisensa taustalle, täytyy varautua hyppimään luvusta toiseen ja jopa kirjasta kirjaan.

Minulla on tapana kuunnella uudet levyni läpi jatkosyötöllä useiden viikkojen ajan. Erityisesti nyt olen istunut bussimatkoilla napit korvissa ja viettänyt aikaani Roopen seurassa Glasgow'ssa, villissä lännessä, Australiassa ja Yukonin kultakentillä. Todettakoon, että olen aika koukussa.
Saatan olla jäävi sanomaan, mutta levy on oikeasti loistava, mutta sitä on kuunneltava useampi kerta, jotta vaikeammin hahmottuvat kappaleet avautuvat kunnolla. Lukemissani arvosteluissa on puhuttu paljon siitä, miten levy saattaa olla vaikeaselkoinen ja melkoinen irrottautuminen Nightwishistä.
Tietenkin se on. Kyseessä on soundtrack-albumi sarjakuvasta.

Kuuntelen itsekin jonkin verran soundtrack-musiikkia ja pidin kovasti eri kappaleiden folk-tunnelmista, joita luotiin esimerkiksi säkkipilleillä ja didgeridoolla. Myös taustakuoro ja mahtipontiset orkesteriosuudet upposivat kuin veitsi voihin (näissä näkyi eniten Holopaisen sävellysmaneerit).

Levyn ensimmäinen kappale, Glasgow 1877 vaati useamman kuuntelukerran ja vaikka pidänkin siitä, miten siinä käytetyt sävelkuviot toistuvat levyllä myöhemmin, olen sitä mieltä, että albumin ensimmäisessä biisissä olisi voinut olla hieman enemmän ytyä. Muutenkin suurin kritiikkini kohdistuu siihen, että paikoitellen Holopainen on tehnyt levystä melko turvallisen. Jos haluaa repäistä poikkeavalla sooloprojektilla, niin kyllä niitä säkkipillejä sitten saa puhaltaa kunnolla. Didgeridoonkin ääni haipuu paikoitellen liiaksi taustalle Dreamtime-kappaleessa.

Into the Westissä kuulen hieman Rosan fanittamaa Ennio Morriconea, kuten myös The Last Sledin loppuosassa. Jälkimmäinen kappale on muuten yksi levyn parhaimmista biiseistä ja se, joka sai minut herkistymään miltei kyyneliin. Cold Heart of the Klondikessa on myös hieno tunnelma, koska se kuvaa niin tyylikkäästi sanoituksillaan Roopen ja Kultun vaikeaa suhdetta, mutta minulla on hieman antipatioita solistina toimivaa Tony Kakkoa kohtaan. Tähän lauluun olisin toivonut eri solistia. Muuten levyllä pääosin laulava Holopaisen puoliso Johanna Kurkela on kerrassaan ihana. Hänen äänensä on herkkä ja voimakas, mikä kuuluu myös singleksi valitulla A Lifetime of Adventurella. Se onkin levyn tarttuvin kappale ja radiosoittoon sopivin, vaikka en pidä lainkaan alkuperäisen version loppuun ilmestyvästä sähkökitarasoolosta. Sekä vaihtoehtoisesta versiosta että instrumentaalista kitara onneksi puuttuu.

Levyn paras kappale on mielestäni "The New Laird of the Castle McDuck" -sarjakuvaan perustuva täysin instrumentaali Duel & Cloudscapes, joka alkaa ukkosenryminällä ja voimakkaalla poljennolla muuttuen keskellä kappaletta mustavalkoisten filmien takaa-ajokohtauksista muistuttavaksi pimputukseksi. Lopussa ukkonen palaa kuvioihin ja kun samalla katsoo sarjakuvan ruutua, jossa litimärkä, vallihaudasta noussut Roope tuijottaa miekka kädessä linnan ovelta, nousee kylmiä väreitä.
Aina, kun kuuntelen tätä biisiä, minun on pakko tanssia.

Tuomas, olet säveltänyt minulle oman elämäni soundtrackin tunnusbiisin.

Suosittelen kuuntelemaan instrumentaalia lukemisen taustalla (niin minä tein) ja muuten alkuperäistä albumia. Muutamat kappaleet, joissa lyriikat ovat merkityksellisiä, nousevat muuten häiritsemään lukukokemusta. (Ja minulla ainakin tietyn tarinan lukemisessa meni kauemmin kuin biisin kuuntelussa - luin tosin sarjakuvat englanniksi, joten se saattoi vaikuttaa asiaan.)
Holopainen on poiminut lyriikoihin suoria lainauksia Rosan alkuperäisistä sarjakuvista. Glasgow 1877n kuvaukset McAnkkojen autiosta linnasta ja The Last Sledin alussa oleva Robert W. Servicen runo ovat peräisin sarjakuvista "The Last of the Clan McDuck" ja "Last Sled to Dawson", jonka Holopainen on maininnut omaksi suosikikseen.

Jos olisin levyarvostelija, antaisin Tuomas Holopaisen sooloprojektille neljä tähteä. Kritiikkiä tulee siitä pienestä rohkeudenpuutteesta repäistä kunnolla voimakkaampien folk-vaikutteiden suuntaan. Esimerkiksi levyn viimeinen kappale Go Slowly Now, Sands of Time on hieman vaisun oloinen ja toimii parhaiten täysin instrumentaalina. Mutta kun levyä kuuntelee tarpeeksi monta kertaa, sen taustalta alkaa kuulua muutakin kuin tuulet Skotlannin nummilla tai veden solina Australian aavikkotulvien jälkeen.
Ja tietyissä kappaleissa, tietyissä kohdissa, voi nähdä Don Rosan kuvaaman Roopen sarjakuvaruuduissa ratsastamassa pitkin preeriaa uhmakas ilme kasvoillaan.

Luovien menetelmien keskellä

Minun on jo pitkään pitänyt kirjoittaa merkintä vajaan vuoden kestävästä koulutuksesta, johon minut valittiin viime vuoden lopussa. (Tämä kyseinen koulutus oli siis syy, jonka takia jouduin kieltäytymään Don Rosan kutsusta Tuomas Holopaisen levyn julkaisubileisiin, mutta koulutuksen hienouden takia en ole missään nimessä katkera.)
Hain siis viime syksynä Eino Roiha -instituutin monimenetelmäiseen kirjallisuusterapiakoulutukseen nimeltä Sanallinen luovuusterapioissa. Se kestää tammikuusta marraskuuhun ja sisältää kerran kuussa järjestettävien kahden päivän lähikoulutusjaksojen lisäksi itsenäistä työskentelyä, työharjoittelun ja lopputyön. Heinäkuussa pidämme kesätauon. Kokonaisuudesta saa 30 opintopistettä ja siihen valittiin maksimissaan 20 hakijaa. Muutamien peruutusten jälkeen meitä taitaa olla 14 eri alojen osaajaa.

Tämä kertakaikkisen mainio koulutus yhdistää kirjallisuusterapiaan musiikin, valokuvan ja kuvataiteen terapeuttisia menetelmiä. Se on suunnattu sosiaali-, terveys-, kasvatus- ja opetusalan henkilöstölle sekä taiteen ja kulttuurin parissa toimiville. Sanallistamiskoulutuksen tavoitteena on antaa meille erilaisia luovia kerronnallisia ja toiminnallisia menetelmiä työmme tueksi. Ja jos joskus saan päähäni, että haluankin kouluttautua kirjallisuusterapeutiksi, tämä on toinen niistä valmentavista kursseista, joka on pakko suorittaa ennen ammatilliseen koulutukseen hakeutumista.

Nyt kun olemme muiden ryhmäläisten kanssa tavanneet neljä kertaa ja tutustuneet kirjallisuusterapian lisäksi kuvataide-, valokuva- ja musiikkiterapiaan, olen aivan innoissani tästä koulutuksesta ja sen tuomista mahdollisuuksista. Jokaisena tapaamisviikonloppuna opiskelemme hieman teoriaa, mutta tutustumme myös käytännönläheisesti erilaisiin menetelmiin ja harjoitteisiin. Kokeilemme siis itse erilaisia luovia tapoja käsitellä mieltä painavia asioita.

Esimerkiksi kuvataiteeseen keskittyneenä viikonloppuna teimme lehdistä revityistä materiaaleista puun, joka kuvastaa omaa persoonaamme. Ja minä en tietenkään tyytynyt yhteen vaan piti saada kaksi puuta, joten tässä ovat minun kirsikka- ja vaahterapuuni yhteen sulautuneina.

Muistiinpanojani koristaa Pikku Myy, joka toimi herättelevänä hahmona kertomaan kuulumisia viime tapaamisen alussa. Meidän piti valita pöydällä olleista Muumi-hahmoista se, joka puhuttelee meitä ja perustella valintamme. Myy on aina ollut idolini ja haluaisin enemmän Myyn rohkeutta itselleni.

Valokuvaterapiassa käytetään paljon symbolisia kuvia ja tämä kuningatar Amidalaa esittävä kortti oli ensimmäinen, joka osui silmääni pöydän korttivalikoimasta. Se kummitteli niin pahasti, että minun piti lopulta valita se, vaikka valintaan vaikutti vahvasti oma faniuteni ja tietoisuus hahmosta. Loppujen lopuksi Amidalasta sai paljon symboliikkaa irti: miten joskus oma itse on siirrettävä syrjään velvollisuuksien tieltä.

Nyt kun väitöskirjani on esitarkastuksessa, eikä minulla ole oikeastaan mitään sen kummempaa tekemistä, olen alkanut suunnitella lopputyöni taiteellista osiota. Päätin jo ennen joulua, että jos minut valitaan tähän koulutukseen, teen lopputyöni omaelämäkertasarjakuvan terapeuttisista vaikutuksista ja käsittelen omaa surutyötäni iskän kuoleman jälkeen. Minulla on ollut valtavasti ideoita ja ajatuksia, mutta en ole uskaltanut päästää niitä irti ennen kuin sain tuon projektin nimeltä väitöskirja pois käsistäni. Nyt olen sitten alkanut ideoida käsikirjoitusta ja harjoitella taas monen vuoden jälkeen, miltä tuntuu pitää lyijykynää kädessä ja piirtää. Lopputyöni koostuu siis sarjakuvasta ja teoreettisesta osiosta, jossa analysoin prosessia ja sen vaikutuksia itseeni.

Omaelämäkertasarjakuva on myös aihe, jonka ympärille aion rakentaa työharjoitteluni, mutta ei siitä sen enempää, koska kurssi alkaa vasta syksyllä.

Tähän mennessä ei ole kaduttanut lainkaan, että pistän rahojani luovuusterapiakoulutukseen. Ihmiset ovat ihania, aiheet äärimmäisen mielenkiintoisia, viikonlopun jälkeen pursuilen valtavasti ideoita ja ennen kaikkea pääsen käsittelemään asioita taiteen kautta. Kyllä niihin tajunnanvirtakirjoituksiin on tullut avauduttua väitöskirjastakin muutamaan otteeseen.

Jos kirjallisuusterapia ja muut luovat menetelmät kiinnostavat, kannattaa ottaa yhteyttä esimerkiksi jyväskyläläiseen Luovuusterapiayhdistys Aistein ry:hyn.

Muumeja ja ankkoja Helsingissä

Tein viime viikolla suhteellisen pikaisen reissun Helsinkiin. Tarkoituksenani oli nähdä hyvää ystävääni, katsastaa Tove Janssonin näyttely Ateneumissa, käydä ostamassa hieman sarjakuvia ja - se tärkein - tavata Don Rosa.
Koska olisin perjantain ja lauantain kiinni Jyväskylässä, enkä näin pääsisi Rosan ja Tuomas Holopaisen perjantaiseen The Life and Times of Scrooge -levyn nimmarienjakotilaisuuteen, järjestelin tapaamista sähköpostitse ennakkoon. Kaiken sen sähköpostisotkun, jumittavan läppärin (touchpad sekosi junamatkalla), muinaisen kännykän nettiongelmien ja aikataulusäätöjen päätteeksi ehdin tapaamaan lopulta tapaamaan Donin torstaiaamuna varsin pikaisesti, sillä Tuomaksen levyn promoamiskiireet pitivät heidät molemmat tiukassa aikataulussa.

Sitä ennen kuitenkin hoidin keskiviikkona kaikki muut tärkeät asiat, joiden takia pääkaupunkiseudulle raahauduin. Viime kuussa Ateneumin taidemuseossa auennut Tove Jansson -tee työtä ja rakasta -näyttely on avoinna aina syyskuun alkuun (7.9.) saakka. Näyttely sisältää monipuolisen taiteilijan uran varrelta lukuisia teoksia, jotka on toteutettu eri tyyleillä aina abstrakteista tilakuvista pieniin rasterointipiirroksiin Janssonin rakastetuista Muumihahmoista. Näyttelyyn kuuluu myös valokuvia, Toven lapsuuden esineitä ja hänen elämänkumppaninsa Tuulikki Pietilän tekemiä Muumikuvaelmia, jotka ovat lainassa Tampereen Muumimuseosta. Myös sarjakuvien tekeminen on esillä alun hahmotelmista valmiisiin lopputuloksiin.
Näyttely ei siis ole pelkästään oodi Muumeille, vaan esittelee laajan taiteilijanuran tehneen Janssonin monipuolisuuden aina kirjailijasta kuvittajaan.

Olin näyttelystä aivan innoissani. Erityisesti Muumit, mutta myös muut fantastiset maalaukset kiinnittivät huomioni. Janssonin taito käyttää niin öljyvärejä kuin tussejakin on inspiroivaa ja huomasin kaipaavani taas kuvataiteiden ääreen, mitä en ole harrastanut moneen vuoteen.
Todettakoon myös, että näyttelyssä oli töitä, joista en niin kovin perustanut. En ole koskaan ymmärtänyt hedelmä- ja kukka-asetelmia ja esimerkiksi kuvat taiteilijan eri ateljeista eivät herättäneet minussa mitään erityistä reaktiota. Vaikka tietäisin teoksen taiteilijaksi Tove Janssonin, en olisi seinälleni sellaista ripustamassa.

Ostin museokaupasta itselleni noin A4-kokoa olevan mustavalkoisen pahviprintin "Muumilaakson asukkaat", minkä ajattelin kehystää työhuoneeni seinälle sitten hamassa tulevaisuudessa.

Aina Helsingissä käydessä on myös pakko piipahtaa The Good Fellows -sarjakuvaliikkeessä, joka on tietojeni mukaan ainut kauppa Suomessa, josta voi ostaa Uncle Scrooge - ja Walt Disney's Comics and Stories -lehtiä. Niitä lähdin sinne hakemaan tälläkin kertaa ja mukaan tarttui numerot #323 sekä #331, joissa on Rosan "His Majesty, McDuck" sekä "The Coin", jonka sarjakuvakerronta on varsin poikkeavaa Disney-tarinaksi. Lisäksi ostin myös Don Rosan vanhan juhlakalenterin vuodelta 2001, mikä puuttui kokoelmastani. Nyt minulta taitaa puuttua ainostaan vuoden 2003 kalenteri.

Jäin tietenkin suustani kiinni liikkeeseen suht pitkäksi aikaa ja puhuimme omistajan kanssa ankkatutkimuksestani ja sen mahdollisesta tulevaisuudesta väitöstilaisuuden jälkeen. Laajentaminen esimerkiksi Barksin suuntaan on mahdollista ja sain häneltä hyviä vinkkejä tiedonhankintaan.

Keskiviikkona ehdin myös istua elokuvissa katsomassa Hayao Miyazakin uusimman (ja näillä näkymin viimeisimmän) animaation Tuuli nousee originaaliversion. Varsin erilainen suhteessa Miyazakin aiempaan tuotantoon lähinnä fantastisen sisällön puuttumisen suhteen, mutta jälleen uskomattoman kaunis elokuva. Aamuherätys tosin painoi hieman liikaa, mikä vaikeutti elokuvasta nauttimista.

Torstaina ehdin sitten tapaamaan Don Rosan hotelli Helkan aulassa juuri ennen heidän lounastaan. Pelkäsin myöhästyväni, enkä tiennyt, olinko liittymässä seuraksi lounaalle vain en, mutta en odottanut liikoja, sillä tiesin herrojen olevan varsin kiireisiä promoamisen ja lehdistöhaastattelujen takia.
Ehdin nähdä Tuomas Holopaisen varsin pikaisesti, mutta Donilla riitti minulle aikaa vaihtaa muutama sananen koskien väitöstilaisuuttani, johon olin jo esittänyt hänelle kutsun sähköpostitse. Halusin kuitenkin ojentaa virallisen kutsun, jotta hän voi esitellä sitä todisteenaan, että joku hullu suomalainen oikeasti tekee tällaista. Don olikin kutsusta varsin otettu ja edelleen hämmentynyt siitä, että hänen sarjakuviaan oikeasti tutkitaan yliopistotasolla. Tapaamisen hauskin puoli oli se, että tällä kertaa minä kirjoitin Rosalle nimmareita. Hän halusi nimikirjoitukseni sekä kutsuun että lahjoittamaani fantasiatutkimusantologiaan, johon joskus muinoin kirjoitin ensimmäisen artikkelini "The Quest for Kalevalasta". Rosa sanoi menevänsä heiluttelemaan paperia Tuomaksen nenän eteen, ettei kukaan tee hänen musiikistaan väitöskirjaa.

Valitettavasti Rosa ei kuitenkaan ole pääsemässä väitöstilaisuuteeni, mitä hän harmitteli kovin, koska se olisi ollut hieno tilaisuus ja kokemus. En sitä tietenkään ollut odottanut (liian hyvää ollakseen totta), joten en ollut asiasta hirveän harmissani. Minua kuitenkin kismitti aivan valtavasti perjantain (maksullinen) koulutukseni, minkä takia jouduin kieltäytymään Donin henkilökohtaisesta kutsusta osallistua perjantai-illan levyjulkkaribileisiin. Jos joskus pientä ihmistä voi ketuttaa velvollisuudentuntoisuus, niin tuolloin.
Sovimme kuitenkin tapaavamme lokakuussa Helsingin kirjamessuilla, joten ehkä siellä ehdimme käydä vaikka pidemmällä illallisella.

Kaksi ankkafania

"Se on siinä!" kuten Mertaranta sanoisi

© Disney (Rosa 2001, s.11.)

Viime aikoina olo on ollut hieman tuon Karhukoplan jäsenen kaltainen. Puristuneena valtavan lähdemateriaalin väliin etsimässä lisätietoa, tarkastamassa olemassaolevia faktoja ja kasaamassa yhteen viimeisteltyä lähdeluetteloa.
Väitöskirja kävi ohjaajien esi-esitarkastuksessa viikolla 13. Se tarkoitti sitä, että he lukivat erityisesti johdannon, päätännön ja kriittisimmät palat teoriaosuudesta ja antoivat minulle siitä palautetta. Ehdin siinä odotellessa ottaa hieman rennosti, osallistua taiteen perusopetuksen järjestämille Taidekarnevaaleille oppilaideni kanssa ja piipahtaa Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaaleilla.

Tämä viikko on kuitenkin mennyt sitten siinä hätäpaniikissa. Mieliala on mennyt ylös ja alas ja välillä suoranainen epäusko on vallannut mielen - tuleeko tästä nyt oikeasti yhtään mitään? Ohjaajien kirjalliset palautteet ja korjausehdotukset olivat kuitenkin alun pelkotiloista huolimatta lähinnä pintapuolisia, tiivistäviä ja tekstin lukuasua selkeyttäviä, joten tällä hetkellä kaikki tuntuukin ihan hyvältä tuon alkuviikon paniikkiin verrattuna.

Yksi viikon ahdistuksen aiheuttajia oli väitöskirjassa käyttämäni termi "taskumaailma", josta ohjaajani pitivät kovin ja halusivat tietää, mistä sen olin ottanut.
Tietenkin sillä hetkellä tajusin, etten minä paukapää ollut muistanut kirjoittaa sitä ylös. Siinä sitten kaiveltiin pari science fiction -antologiaa lävitse hiki hatussa, etsittiin Google Bookseista sanahaulla, eikä mitään löydy. Mutta Google pelasti kuitenkin tilanteen: Olin koko ajan hakenut väärää termiä "pocket world" - kyseessä oli "pocket universe", jonka olin sitten suomentanut itse taskumaailmaksi.
Mitä tästä opimme? Kirjoittakaa, hyvät tutkijat, nyt ihmeessä kaikki lainaamanne termit lähteineen ylös johonkin, ettei viimeistelyviikolla tule julmettua ketutusta.

Tiistaina 1.4. oli tiedekuntaneuvoston kokous ja koska virallinen pöytäkirja julkaistiin vasta myöhemmin, se ei voi olla aprillipilaa. Tässä suora lainaus:

"Oppiaineen pääedustaja, professori Raine Koskimaa ehdottaa, että FM Katja Kontturin nykykulttuurin tutkimuksen väitöskirjakäsikirjoituksen Ankkalinna – portti kahden maailman välillä. Don Rosan Disney-sarjakuvat postmoderneina fantasiasarjakuvina esitarkastajina tulisivat toimimaan yliopistonlehtori, FT Merja Polvinen (Helsingin yliopisto) ja FT Karin Kukkonen (Turun yliopisto). Tutkimuksen ohjaajana on toiminut yliopistotutkija Urpo Kovala.

Päätös: Hyväksyttiin ehdotuksen mukaisesti."

Perjantaina tein viimeiset korjaukset väitöskirjaan, pistin metodistani kasaan jonkinlaisen kivan pirtsakan kaavion päätäntöön liitettäväksi ja yritin puristaa lähes 80 megan tiedostoa pienemmäksi. Nyt se on PDF ja pakattu ja siltikin liki 14 megaa. Onnistuin tunkemaan sen sähköpostin liitetiedostoksi ja laittamaan yliopistomme plagiaatintunnistusohjelmaan. Juuri tänä aamuna ohjaajani laittoi sitten viestiä, että pitkän raksutuksen jälkeen vekotin oli löytänyt 1 % verran samankaltaisuuksia (eli käytännössä ne suorat lainaukset, joita ohjelma ei tunnista), joten lupa tutkimuksen lähettämiseen esitarkastukseen on nyt saatu virallisesti.

Ja miten homma etenee?
Vien huomenna maanantaina PDF:n tiedekunnan kansliaan tikulla, koska se ei todennäköisesti normisähköpostiin mahdu. Tiedekunta postittaa kummallekin esitarkastajalle omat kopiot ja heillä on sovitun aikataulun mukaan reilu kuukausi aikaa lukea ja kommentoida tutkimustani. Lausunnot tulevat tiedekunnalle, joka lähettää ne edelleen minulle. Minulla on puolestaan oikeus tehdä esitarkastajien ehdottamat muutokset tai jättää ne tekemättä sekä kirjoittaa heille vastine, jossa kerron tekemistäni valinnoista.

Joko tiedekuntaneuvoston kokouksessa 27.5. tai ehdottoman viimeistään 10.6. olisi sitten tarkoitus hakea väittelylupaa.

Paljon (hyviä) asioita on siis tapahtunut tässä parin viikon sisään. Todettakoon vielä lopuksi, että minua pyydettiin myös yhdeksi Scandinavian Journal of Comic Artin eli SJoCAn neljästä uudesta päätoimittajasta. Julkaisu on elänyt hiljaiseloa jo pitkään ja uuden toimitustiimin pitäisi pistää hommat rullaamaan. Tällaisesta kunniasta (ja CV-meriitistä) ei tietenkään voinut kieltäytyä, joten siellähän se naama nyt sitten komeileekin osana Editorial Staffia.

Ensi viikolla pidän hieman pientä lomaa, teen pikavisiitin Helsinkiin VR:n tarjouslipuilla, tapaan tuttuja, ostan vähän sarjakuvia ja toivottavasti ehdin piipahtamaan myös Ateneumissa katsastamassa Tove Janssonin näyttelyn.

Tampereen kuplinnat

Viime viikonloppu meni tiiviisti Tampereella, jossa järjestettiin jälleen sarjakuvafestivaali Tampere Kuplii. Lähdin paikalle jo perjantaiaamuna, jotta ehtisin hyvin katsomaan yliopiston kirjaston Linna-rakennuksessa järjestettävää Tampere Kuplii Goes Academicia. Vaikka en tänä vuonna ollutkaan itse puhumassa, tarve seurata sarjakuvatutkimuksen kenttää ja kannustaa puhumassa olleita tuttuja olivat enemmän kuin hyviä syitä ilmestyä paikalle.
Seminaari alkoi klo 10.15 aamulla ja paikalle oli kokoontunut jo silloin huomattava määrä sarjakuvasta kiinnostuneita ihmisiä. Tampereen yliopiston omat sarjakuvatutkijat Mervi Miettinen ja Leena Romu avasivat tilaisuuden, mistä jatkoi Hilkka Vähänen puheellaan "Supersankarit Hollywoodissa", mikä keskittyi supersankarielokuvien buumiin. Hilkka puhui politiikan vaikutuksesta elokuvien syntyyn, miten hahmot siirtyvät sarjakuvista valkokankaalle ja miten eri yleisöt kohtaavat toisensa. Hilkka puhui samasta, varsin kiinnostavasta aiheesta myös sunnuntaina suurelle yleisölle.

Päivän toinen puhuja, kollegani ja huonetoverini Essi Varis esitteli omaa tulevaa väitöskirjatutkimukstaan, joka käsittelee sarjakuvahahmojen muodostumista. "Kuka asuu ruutujesi välissä? - Sarjakuvahahmojen alkeisanatomiaa" perusteli sarjakuvahahmojen tutkimusta, pohti niiden epäinhimillisyyttä ja samalla niiden potentiaalia olla itse asiassa monimuotoisempia kuin esimerkiksi kirjallisuuden henkilöhahmot. Kerrassaan erinomainen ja kiinnostava esitys, enkä sano tätä siksi, että teemme tutkimusta samassa huoneessa.

Essi Varis ja tutkimuksen peruslähtökohta

Ennen lounasta Laura Kokko ja Sanna Ala-Ojala ehtivät vielä esitellä sarjakuvamuseohanketta ja sarjakuvan tutkimuskirjastoa, joiden tarkoituksena on kerätä sekä suomalaisen sarjakuvan aineellista historiaa että koota maassamme tehdyt sarjakuvatutkimukset yhteiseen tietokantaan. Museo ei ole vielä konkreettisesti olemassa, mutta ehkä tulevaisuudessa. Sitä odotellessa kannattaa tutustua olemassa olevaan nettisivustoon. Tähän mennessä tehdyt tutkimukset on puolestaan koottu sarjakuvaseuran sivustolle.

Lounaan jälkeen oli vuorossa median niin odottama vuoden 2014 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon jako. Diktaattorina toimi ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali, joka oli valinnut suosikkiteoksensa esiraadin ehdottamasta kymmenen teoksen listasta. Täytyy sanoa näin sarjakuvatutkijana ja alan harrastajana, että herra Rouvali olisi kenties voinut perustella valintansa hieman paremmin (pientä järkytystä aiheutti esimerkiksi, että hän ilmaisi suoraan, ettei ollut lukenut kaikkia teoksia), mutta diktaattori tekee valinnan omien mieltymystensä mukaan, eikä hän ole koskaan sarjakuva-alan vaikuttaja, vaan jonkin muun kulttuurialan asiantuntija.
Sarjakuva-Finlandian voittanut Ville Ranta (teos Kyllä eikä ei) piti kuitenkin varsin näkemyksellisen puheen, jossa arvosteli sarjakuvan aliarvioimista taidemuotona muiden joukossa.

Perjantain akateeminen osio jatkui vielä Jenni Kallionsivun esityksellä sarjakuvan matkailullisesta tuotteistamisesta sekä Verna Kuutin esitelmällä "Kuinka sarjakuva pelastaa journalismin (ja koko maailman)". Ohjelma päättyi paneelikeskusteluun, joka olisi aihepiiriensä puolesta voinut jatkua vielä toisenkin tunnin, jos ajankohta olisi ollut suopeampi.

Esiintyjäkaarti yleisökysymysten edessä. Puheenvuoroja jakoi Leena Romu

Perjantai-ilta päättyi Telakalle hyvän ruuan ja seuran merkeissä, koska tutkijan ominaisuudessa menin tietenkin ohjelmavieraiden joukkoon verkostoitumaan (kuokkimaan). Myöhään en kuitenkaan jaksanut viipyä, sillä piti kiiruhtaa hostellille viilaaman oma esitelmä ja kellottamaan sen pituus.

Lauantaiaamuna onnistuin juuri missaamaan avajaiset (naisellisia tukkaongelmia), joten päädyin tekemään ensimmäisen katsauksen myyntipöytäosastolle. Löysin kuitenkin itseni auditoriosta yhdeltätoista kuuntelemassa Sarjakuva-Finlandia-voittaja Ville Rannan haastattelua. Hän väitti, että on saanut jatkuvasti kuulla, ettei osaa piirtää, mutta minua ainakin hänen vesivärimäiset esimerkkikuvansa hämmästyttivät ilmaisullaan. Haastattelun jälkeen nappasin hieman teetä ja sympatiaa, jotta pystyin valmistautumaan henkisesti kello yksi alkavaan omaan show'huni.

"Demoni-Mikki ja muita poistettuja kohtauksia. Disneyn sarjakuvasensuurista 1950-luvulta Don Rosan tuotantoon" herätti ennen näkemättömän määrän kiinnostuneita ihmisiä, jotka kaikki halusivat ahtautua auditorioon yhtä aikaa. Olin oikeasti häkeltynyt siitä yleisömäärästä, koska kaikki kiinnostuneet eivät mahtuneet edes saliin.
(Kuulin sunnuntaina Kisu Leikomaalta, että he olisivat laittaneet minut isompaan saliin, jos heillä sellainen olisi ollut. Mutta esitelmäni kuvattiin, joten jossain vaiheessa se on saatavilla Kupliin nettisivuilla. Tarkkaa ajankohtaa ei ole tiedossa.)
Puhuin siis Disneyn harjoittamasta sarjakuvasensuurista, joka perustui Dell Comicsin listaan "Hints on Writing for Dell Comics", jossa listattiin asioita, joita Disney-sarjakuvissa EI saanut näyttää. Lista on aiheuttanut minussa valtavia hilpeydenpuuskia, joten jaoin sen nyt sitten suurelle yleisölle, joka myös tuntui ymmärtävän huvittuneisuuteni Disneyn omituisista sensuurin kohteista. Esittelin sekä Carl Barksin että Don Rosan tuotannosta esimerkkejä, joita oli sensuroitu tai joiden olisi pitänyt olla sensuurin kohteina.
(Sain sunnuntaina kahdelta eri taholta palautetta, miten esitelmästäni oli nautittu. Tällainen lämmittää pienen tutkijan sydäntä.)

Mukavaa oli myös törmätä pitkästä aikaa Rosan intertekstuaalisuudesta gradunsa tehneeseen Marja Ritolaan, jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanan, ennen kuin lipesin kuuntelemaan Batman-luentoa, joka myös veti salin aivan täyteen. (En siis ole täysin erityinen ja mukava kuunnella, sitä ei kannata kuvitella. Syynä on vain Aku Ankka.)

Jätin Kupliin loppuillaksi rauhaan ja kävin moikkaamassa pitkästä aikaa ystävääni ja hänen jo yli vuoden ikäistä poikaansa. Koska olen sitä mieltä, että lapset kuuluu tutustuttaa oikeasti mielenkiintoisiin asioihin ja varhain, luin poitsulle tietenkin Roope Ankan elämiä ja tekoja. Ainakin "Transvaalin tuittupää" ja savannin eläimet kiinnostivat.
Sain myös ystävältäni lahjaksi Harri V. Hietikon väitöskirjan pohjalta kirjoitetun teoksen Management by Sauron - Sormusten herran johtamisopas, mikä on ollut lukulistallani jo laittoman pitkään. Nyt se onkin sitten hyllyssä.

Sunnuntain aloitti Sandmanin 25-juhlavuoden kunniaksi Kisu Leikomaan esitelmä, joka sai minut jälleen kerran himoitseman Absolut Sandman -kokoelmaa. Joskohan sitä sen tänä vuonna raaskisi ostaa. Tai ehkä toivoa väitöslahjaksi. Tai ehkä ihan vain ostaa itselleen väitöslahjaksi.

Hilkka ja supersankareiden lähtökohta

Sen jälkeen Hilkka Vähänen piti hieman muunnellun ja täydennetyn puheensa supersankareista Hollywoodissa, mikä herätti varsin paljon kysymyksiä yleisöltä. Varsinkin supersankareiden naiskuva ja mahdolliset hyvät naissupersankareita käsittelevät elokuvat olivat puheenaiheina. Ehkä tulossa olisi joskus oikeasti hyvä supersankarielokuva, jonka pääosassa on voimakas naishahmo, jonka persoonallisuuden piirteet eivät rakennu pelkästään sen voimakkuuden varaan. Sellaista odotellessa.

Koska JP Ahosen haastattelu Perkeros-sarjakuvasta meni ikävästi päällekkäin Magdalena Hain vaihtoehtotodellisuus-esitelmän kanssa, jouduin tekemään tiukan valinnan ja tällä kertaa Perkeros voitti. Onnistuin lainaamaan JP Ahosen ja KP Alareen tekemän sarjakuvan kirjastosta tässä pari viikkoa sitten ja olin myyty. Sarjakuvakerronta oli niin hienoa, että päätin jo siinä pisteessä käyttää teosta syksyn sarjakuvakurssillani. Ahonen kertoi, että sarjakuvan julkaisuaikataulu oli mennyt uusiksi jo kerran, ja että hän ei suosittele sellaista työskentelytapaa kenellekään: hän nimittäin teki töitä vuorokaudet ympäri ja nukkui 10-15 minuutin pätkissä silloin tällöin. Ehkä siitä syystä sarjakuva liikkuu aikamoisissa sfääreissä. Erityisesti musiikin visualisointi on häkellyttävää.

Perkeros ja väsynyt, mutta onnellinen taiteilija.

Jonotin tietenkin sitten JP Ahoselta nimmaria ja sainpa myös kaupan päälle omistuspiirroksenkin. Menin mainitsemaan, että olin käyttänyt hänen Puskaradio-sarjansa strippiä, joka yhdisti Ruotsin kuninkaalliset häät jalkapallomatsiin, viime syksyn sarjakuvakurssillani. Ahonen ilahtui ja sanoi ajattelevansa usein sarjakuvia tehdessään, miten ihmiset niitä lukevat ja miten niitä voi tulkita. Hän jopa pyysi, että voisin joskus lähettää hänelle opiskelijoiden tekemiä analyyseja hänen töistään. Ehkä tässä olisi aineista syksyn kurssitehtäväksi...

Kupliin viimeisenä ohjelmana oli Anni Nupposen Muumi-esitelmä, joka myös veti auditorion äärimmilleen täyteen. Nupponen käsitteli Tove ja Lars Janssonin Muumi-sarjakuvien syntyä, historiaa ja sivusi hieman sarjakuvan kohtaamaa sensuuria. Ja todettakoon jälleen, että siinä olisi taas yksi kokoelma, joka pitäis omaan kirjastoon hankkia. Liian paljon hyviä sarjakuvia, liian vähän rahaa, liian vähän tilaa.

Muumin pylly aloitti useimmat Janssonin ensimmäisistä sarjakuvista.

Väsyneen, mutta onnellisen tutkijan kassiin tarttui tänäkin vuonna hienoja, uusia (ja vähemmän uusia) sarjakuvatuttavuuksia. Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaanakin ollut JP Ahosen Perkeros oli must-have ja siihen tuli omistuskirjoitus sekä -piirros. Ostin myös Jupun hervottoman Koirapuistojen naisen. Mainoskyltti "merirosvoja ja steampunkia" veti minua niin pahasti puoleensa, että päädyin hankkimaan Petri Liuhdon mustavalkoisen, taitavasti piirretyn Edelinen. Myös Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaana ollut Hanneriina Moisseisen Isä oli pakko-ostos. Sen omaelämäkerrallisuus koskettaa ja luulen, etten sitä ihan heti pystykään lukemaan.

Viihdyin myös pienlehtitaivaassa, jossa kävin juttelemassa tulevien lupausten kanssa, tuin muutamaa taiteilijaa ostamalla postikortin tai rintanapin ja (lopultakin!) innostuin ostamaan taiteilijanimellä Myrntai tunnetun Taina Koskisen pikkuisia pöllötarroja sekä pienen albumin nimeltä Otus Opus. Ah, siihen on pakko saada jatkoa, se on niin ihastuttava teos! Hänen Deviantart-sivustoltaan löytyy kuvaesimerkkejä, jotka valloittivat tällaisen pöllö-fanin sydämen.

Todettakoon vielä lopuksi, että ehdin saamaan Magdalena Hain omistuskirjoituksen viime kesänä ostamaani Kerjäläisprinsessaan, jota olin kanniskellut mukanani ihan vain siltä varalta, että sattuisin sopivasti törmäämään kirjailijaan.
Ja minua pyydettiin myös luottamustehtävään, jonka otin erittäin suurella innolla ja kunnialla vastaan. Mutta sitä ei vielä passaa julkistaa. Pikkuisen vain intoilla näin ärsyttävästi.