Olen pantannut tämän merkinnän kirjoittamista, sillä olen halunnut kuunnella levyt etu- ja takaperin. Levyt siinä mielessä, että albumista on julkaistu kaksi eri versiota: se virallinen sekä instrumentaali. Oma tapani on kuunnella aina virallinen versio ensin ennen kuin tartun instrumentaaliin, sillä on helpompi totutella musiikkiin ilman laulua kuin istuttaa lyriikoita kappaleisiin, joita on tottunut kuuntelemaan pelkkinä instrumentaaleina.
Tämä blogipostaus on arvostelu, joka perustuu henkilökohtaiseen mielipiteeseeni niin Nightwishin (ja Tuomaksen) kuin Don Rosankin tuotannon fanina. Nightwish vaikuttaa taustalla sen verran, että Holopaisen tekemät tietyt musiikilliset ratkaisut (ja maneerit) voi helposti tunnistaa levyltä. Toisaalta sellaiset hoocee-fanit, joiden musiikkimaku on rankempaan rajoittunut, eivät välttämättä fanita levyä samalla tavalla. Ja miksi oikeastaan pitäisi? Kyseessä ei ole Nightwish-albumi, vaan Disney-fanin kunnianosoitus idolilleen.
Koska pidän valtavasti Tuomas Holopaisen säveltäjäntaidoista sekä hänen teksteistään, minulla oli aika suuret odotukset levyn suhteen. Ja täytyy todeta, etten pettynyt. Jo Don Rosan piirtämät kerrassaan upeat kannet ja kansilehtisen sisältämät alkuperäiset tarinaluonnokset sitovat Disney-taiteilijan ja suomalaisen säveltäjän tuotoksen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi, joka kertoo musiikilla Roope Ankan tarinan.
On kuitenkin huomioitava, ettei Holopainen ole seurannut The Life and Times of Scrooge McDuck -sarjakuva-albumia kokonaisuudessaan. Verrattuna 12-lukuiseen sarjakuvaromaaniin levy sisältää 10 kappaletta (sekä vaihtoehtoisen version A Lifetime of Adventuresta). Erityisesti kaksi näistä, kappaleet 5 ja 6 eli Cold Heart of the Klondike sekä The Last Sled, viittaavat The Life and Times of Scrooge McDuck Companioniin eli suomennettuna toiseen osaan. Jos siis haluaa kuunnella levyä lukemisensa taustalle, täytyy varautua hyppimään luvusta toiseen ja jopa kirjasta kirjaan.
Minulla on tapana kuunnella uudet levyni läpi jatkosyötöllä useiden viikkojen ajan. Erityisesti nyt olen istunut bussimatkoilla napit korvissa ja viettänyt aikaani Roopen seurassa Glasgow'ssa, villissä lännessä, Australiassa ja Yukonin kultakentillä. Todettakoon, että olen aika koukussa.
Saatan olla jäävi sanomaan, mutta levy on oikeasti loistava, mutta sitä on kuunneltava useampi kerta, jotta vaikeammin hahmottuvat kappaleet avautuvat kunnolla. Lukemissani arvosteluissa on puhuttu paljon siitä, miten levy saattaa olla vaikeaselkoinen ja melkoinen irrottautuminen Nightwishistä.
Tietenkin se on. Kyseessä on soundtrack-albumi sarjakuvasta.
Kuuntelen itsekin jonkin verran soundtrack-musiikkia ja pidin kovasti eri kappaleiden folk-tunnelmista, joita luotiin esimerkiksi säkkipilleillä ja didgeridoolla. Myös taustakuoro ja mahtipontiset orkesteriosuudet upposivat kuin veitsi voihin (näissä näkyi eniten Holopaisen sävellysmaneerit).
Levyn ensimmäinen kappale, Glasgow 1877 vaati useamman kuuntelukerran ja vaikka pidänkin siitä, miten siinä käytetyt sävelkuviot toistuvat levyllä myöhemmin, olen sitä mieltä, että albumin ensimmäisessä biisissä olisi voinut olla hieman enemmän ytyä. Muutenkin suurin kritiikkini kohdistuu siihen, että paikoitellen Holopainen on tehnyt levystä melko turvallisen. Jos haluaa repäistä poikkeavalla sooloprojektilla, niin kyllä niitä säkkipillejä sitten saa puhaltaa kunnolla. Didgeridoonkin ääni haipuu paikoitellen liiaksi taustalle Dreamtime-kappaleessa.
Into the Westissä kuulen hieman Rosan fanittamaa Ennio Morriconea, kuten myös The Last Sledin loppuosassa. Jälkimmäinen kappale on muuten yksi levyn parhaimmista biiseistä ja se, joka sai minut herkistymään miltei kyyneliin. Cold Heart of the Klondikessa on myös hieno tunnelma, koska se kuvaa niin tyylikkäästi sanoituksillaan Roopen ja Kultun vaikeaa suhdetta, mutta minulla on hieman antipatioita solistina toimivaa Tony Kakkoa kohtaan. Tähän lauluun olisin toivonut eri solistia. Muuten levyllä pääosin laulava Holopaisen puoliso Johanna Kurkela on kerrassaan ihana. Hänen äänensä on herkkä ja voimakas, mikä kuuluu myös singleksi valitulla A Lifetime of Adventurella. Se onkin levyn tarttuvin kappale ja radiosoittoon sopivin, vaikka en pidä lainkaan alkuperäisen version loppuun ilmestyvästä sähkökitarasoolosta. Sekä vaihtoehtoisesta versiosta että instrumentaalista kitara onneksi puuttuu.
Levyn paras kappale on mielestäni "The New Laird of the Castle McDuck" -sarjakuvaan perustuva täysin instrumentaali Duel & Cloudscapes, joka alkaa ukkosenryminällä ja voimakkaalla poljennolla muuttuen keskellä kappaletta mustavalkoisten filmien takaa-ajokohtauksista muistuttavaksi pimputukseksi. Lopussa ukkonen palaa kuvioihin ja kun samalla katsoo sarjakuvan ruutua, jossa litimärkä, vallihaudasta noussut Roope tuijottaa miekka kädessä linnan ovelta, nousee kylmiä väreitä.
Aina, kun kuuntelen tätä biisiä, minun on pakko tanssia.
Tuomas, olet säveltänyt minulle oman elämäni soundtrackin tunnusbiisin.
Suosittelen kuuntelemaan instrumentaalia lukemisen taustalla (niin minä tein) ja muuten alkuperäistä albumia. Muutamat kappaleet, joissa lyriikat ovat merkityksellisiä, nousevat muuten häiritsemään lukukokemusta. (Ja minulla ainakin tietyn tarinan lukemisessa meni kauemmin kuin biisin kuuntelussa - luin tosin sarjakuvat englanniksi, joten se saattoi vaikuttaa asiaan.)
Holopainen on poiminut lyriikoihin suoria lainauksia Rosan alkuperäisistä sarjakuvista. Glasgow 1877n kuvaukset McAnkkojen autiosta linnasta ja The Last Sledin alussa oleva Robert W. Servicen runo ovat peräisin sarjakuvista "The Last of the Clan McDuck" ja "Last Sled to Dawson", jonka Holopainen on maininnut omaksi suosikikseen.
Jos olisin levyarvostelija, antaisin Tuomas Holopaisen sooloprojektille neljä tähteä. Kritiikkiä tulee siitä pienestä rohkeudenpuutteesta repäistä kunnolla voimakkaampien folk-vaikutteiden suuntaan. Esimerkiksi levyn viimeinen kappale Go Slowly Now, Sands of Time on hieman vaisun oloinen ja toimii parhaiten täysin instrumentaalina. Mutta kun levyä kuuntelee tarpeeksi monta kertaa, sen taustalta alkaa kuulua muutakin kuin tuulet Skotlannin nummilla tai veden solina Australian aavikkotulvien jälkeen.
Ja tietyissä kappaleissa, tietyissä kohdissa, voi nähdä Don Rosan kuvaaman Roopen sarjakuvaruuduissa ratsastamassa pitkin preeriaa uhmakas ilme kasvoillaan.
Olen tykännyt kuunnella kappaleita enemmän instrumentaaleina, lukuunottamatta A Lifetime of Adventurea, joka on Nightwishimäisin biisi. Etenkin eka kappale toimii parhaiten instrumentaalina, koska itseäni ei oikein koskaan ole iskeneet biisit, joissa lauletaan samalla tarinaa kertoen.
VastaaPoistaLevy kuullostaa joka kerralla paremmalta ja koskettavammalta.The Last Sled on oma ehdoton suosikki, joka sai minut kyyneliin, kun se sopii niin hyvin kuvaamaan tämän hetkisiä tunnelmia elämästä. Myös Duel & Cloudscapes on hieno, jonka loppupuolella oleva "hassutteluosuus" tuntui aluksi oudolta, koska kappale alkaa niin synkästi. Good Bye Papa on mukavan rauhallinen ja koskettava kappale, jossa on mukavan hyväntuulinen osuus lopussa.
Levyä on kuunneltu mielettömästi ja tykätty on. Eiköhän näiden biisien tahtiin fiilistellä vielä pitkät ajat. :)