Tampereen kuplinnat

Viime viikonloppu meni tiiviisti Tampereella, jossa järjestettiin jälleen sarjakuvafestivaali Tampere Kuplii. Lähdin paikalle jo perjantaiaamuna, jotta ehtisin hyvin katsomaan yliopiston kirjaston Linna-rakennuksessa järjestettävää Tampere Kuplii Goes Academicia. Vaikka en tänä vuonna ollutkaan itse puhumassa, tarve seurata sarjakuvatutkimuksen kenttää ja kannustaa puhumassa olleita tuttuja olivat enemmän kuin hyviä syitä ilmestyä paikalle.
Seminaari alkoi klo 10.15 aamulla ja paikalle oli kokoontunut jo silloin huomattava määrä sarjakuvasta kiinnostuneita ihmisiä. Tampereen yliopiston omat sarjakuvatutkijat Mervi Miettinen ja Leena Romu avasivat tilaisuuden, mistä jatkoi Hilkka Vähänen puheellaan "Supersankarit Hollywoodissa", mikä keskittyi supersankarielokuvien buumiin. Hilkka puhui politiikan vaikutuksesta elokuvien syntyyn, miten hahmot siirtyvät sarjakuvista valkokankaalle ja miten eri yleisöt kohtaavat toisensa. Hilkka puhui samasta, varsin kiinnostavasta aiheesta myös sunnuntaina suurelle yleisölle.

Päivän toinen puhuja, kollegani ja huonetoverini Essi Varis esitteli omaa tulevaa väitöskirjatutkimukstaan, joka käsittelee sarjakuvahahmojen muodostumista. "Kuka asuu ruutujesi välissä? - Sarjakuvahahmojen alkeisanatomiaa" perusteli sarjakuvahahmojen tutkimusta, pohti niiden epäinhimillisyyttä ja samalla niiden potentiaalia olla itse asiassa monimuotoisempia kuin esimerkiksi kirjallisuuden henkilöhahmot. Kerrassaan erinomainen ja kiinnostava esitys, enkä sano tätä siksi, että teemme tutkimusta samassa huoneessa.

Essi Varis ja tutkimuksen peruslähtökohta

Ennen lounasta Laura Kokko ja Sanna Ala-Ojala ehtivät vielä esitellä sarjakuvamuseohanketta ja sarjakuvan tutkimuskirjastoa, joiden tarkoituksena on kerätä sekä suomalaisen sarjakuvan aineellista historiaa että koota maassamme tehdyt sarjakuvatutkimukset yhteiseen tietokantaan. Museo ei ole vielä konkreettisesti olemassa, mutta ehkä tulevaisuudessa. Sitä odotellessa kannattaa tutustua olemassa olevaan nettisivustoon. Tähän mennessä tehdyt tutkimukset on puolestaan koottu sarjakuvaseuran sivustolle.

Lounaan jälkeen oli vuorossa median niin odottama vuoden 2014 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon jako. Diktaattorina toimi ylikapellimestari Santtu-Matias Rouvali, joka oli valinnut suosikkiteoksensa esiraadin ehdottamasta kymmenen teoksen listasta. Täytyy sanoa näin sarjakuvatutkijana ja alan harrastajana, että herra Rouvali olisi kenties voinut perustella valintansa hieman paremmin (pientä järkytystä aiheutti esimerkiksi, että hän ilmaisi suoraan, ettei ollut lukenut kaikkia teoksia), mutta diktaattori tekee valinnan omien mieltymystensä mukaan, eikä hän ole koskaan sarjakuva-alan vaikuttaja, vaan jonkin muun kulttuurialan asiantuntija.
Sarjakuva-Finlandian voittanut Ville Ranta (teos Kyllä eikä ei) piti kuitenkin varsin näkemyksellisen puheen, jossa arvosteli sarjakuvan aliarvioimista taidemuotona muiden joukossa.

Perjantain akateeminen osio jatkui vielä Jenni Kallionsivun esityksellä sarjakuvan matkailullisesta tuotteistamisesta sekä Verna Kuutin esitelmällä "Kuinka sarjakuva pelastaa journalismin (ja koko maailman)". Ohjelma päättyi paneelikeskusteluun, joka olisi aihepiiriensä puolesta voinut jatkua vielä toisenkin tunnin, jos ajankohta olisi ollut suopeampi.

Esiintyjäkaarti yleisökysymysten edessä. Puheenvuoroja jakoi Leena Romu

Perjantai-ilta päättyi Telakalle hyvän ruuan ja seuran merkeissä, koska tutkijan ominaisuudessa menin tietenkin ohjelmavieraiden joukkoon verkostoitumaan (kuokkimaan). Myöhään en kuitenkaan jaksanut viipyä, sillä piti kiiruhtaa hostellille viilaaman oma esitelmä ja kellottamaan sen pituus.

Lauantaiaamuna onnistuin juuri missaamaan avajaiset (naisellisia tukkaongelmia), joten päädyin tekemään ensimmäisen katsauksen myyntipöytäosastolle. Löysin kuitenkin itseni auditoriosta yhdeltätoista kuuntelemassa Sarjakuva-Finlandia-voittaja Ville Rannan haastattelua. Hän väitti, että on saanut jatkuvasti kuulla, ettei osaa piirtää, mutta minua ainakin hänen vesivärimäiset esimerkkikuvansa hämmästyttivät ilmaisullaan. Haastattelun jälkeen nappasin hieman teetä ja sympatiaa, jotta pystyin valmistautumaan henkisesti kello yksi alkavaan omaan show'huni.

"Demoni-Mikki ja muita poistettuja kohtauksia. Disneyn sarjakuvasensuurista 1950-luvulta Don Rosan tuotantoon" herätti ennen näkemättömän määrän kiinnostuneita ihmisiä, jotka kaikki halusivat ahtautua auditorioon yhtä aikaa. Olin oikeasti häkeltynyt siitä yleisömäärästä, koska kaikki kiinnostuneet eivät mahtuneet edes saliin.
(Kuulin sunnuntaina Kisu Leikomaalta, että he olisivat laittaneet minut isompaan saliin, jos heillä sellainen olisi ollut. Mutta esitelmäni kuvattiin, joten jossain vaiheessa se on saatavilla Kupliin nettisivuilla. Tarkkaa ajankohtaa ei ole tiedossa.)
Puhuin siis Disneyn harjoittamasta sarjakuvasensuurista, joka perustui Dell Comicsin listaan "Hints on Writing for Dell Comics", jossa listattiin asioita, joita Disney-sarjakuvissa EI saanut näyttää. Lista on aiheuttanut minussa valtavia hilpeydenpuuskia, joten jaoin sen nyt sitten suurelle yleisölle, joka myös tuntui ymmärtävän huvittuneisuuteni Disneyn omituisista sensuurin kohteista. Esittelin sekä Carl Barksin että Don Rosan tuotannosta esimerkkejä, joita oli sensuroitu tai joiden olisi pitänyt olla sensuurin kohteina.
(Sain sunnuntaina kahdelta eri taholta palautetta, miten esitelmästäni oli nautittu. Tällainen lämmittää pienen tutkijan sydäntä.)

Mukavaa oli myös törmätä pitkästä aikaa Rosan intertekstuaalisuudesta gradunsa tehneeseen Marja Ritolaan, jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanan, ennen kuin lipesin kuuntelemaan Batman-luentoa, joka myös veti salin aivan täyteen. (En siis ole täysin erityinen ja mukava kuunnella, sitä ei kannata kuvitella. Syynä on vain Aku Ankka.)

Jätin Kupliin loppuillaksi rauhaan ja kävin moikkaamassa pitkästä aikaa ystävääni ja hänen jo yli vuoden ikäistä poikaansa. Koska olen sitä mieltä, että lapset kuuluu tutustuttaa oikeasti mielenkiintoisiin asioihin ja varhain, luin poitsulle tietenkin Roope Ankan elämiä ja tekoja. Ainakin "Transvaalin tuittupää" ja savannin eläimet kiinnostivat.
Sain myös ystävältäni lahjaksi Harri V. Hietikon väitöskirjan pohjalta kirjoitetun teoksen Management by Sauron - Sormusten herran johtamisopas, mikä on ollut lukulistallani jo laittoman pitkään. Nyt se onkin sitten hyllyssä.

Sunnuntain aloitti Sandmanin 25-juhlavuoden kunniaksi Kisu Leikomaan esitelmä, joka sai minut jälleen kerran himoitseman Absolut Sandman -kokoelmaa. Joskohan sitä sen tänä vuonna raaskisi ostaa. Tai ehkä toivoa väitöslahjaksi. Tai ehkä ihan vain ostaa itselleen väitöslahjaksi.

Hilkka ja supersankareiden lähtökohta

Sen jälkeen Hilkka Vähänen piti hieman muunnellun ja täydennetyn puheensa supersankareista Hollywoodissa, mikä herätti varsin paljon kysymyksiä yleisöltä. Varsinkin supersankareiden naiskuva ja mahdolliset hyvät naissupersankareita käsittelevät elokuvat olivat puheenaiheina. Ehkä tulossa olisi joskus oikeasti hyvä supersankarielokuva, jonka pääosassa on voimakas naishahmo, jonka persoonallisuuden piirteet eivät rakennu pelkästään sen voimakkuuden varaan. Sellaista odotellessa.

Koska JP Ahosen haastattelu Perkeros-sarjakuvasta meni ikävästi päällekkäin Magdalena Hain vaihtoehtotodellisuus-esitelmän kanssa, jouduin tekemään tiukan valinnan ja tällä kertaa Perkeros voitti. Onnistuin lainaamaan JP Ahosen ja KP Alareen tekemän sarjakuvan kirjastosta tässä pari viikkoa sitten ja olin myyty. Sarjakuvakerronta oli niin hienoa, että päätin jo siinä pisteessä käyttää teosta syksyn sarjakuvakurssillani. Ahonen kertoi, että sarjakuvan julkaisuaikataulu oli mennyt uusiksi jo kerran, ja että hän ei suosittele sellaista työskentelytapaa kenellekään: hän nimittäin teki töitä vuorokaudet ympäri ja nukkui 10-15 minuutin pätkissä silloin tällöin. Ehkä siitä syystä sarjakuva liikkuu aikamoisissa sfääreissä. Erityisesti musiikin visualisointi on häkellyttävää.

Perkeros ja väsynyt, mutta onnellinen taiteilija.

Jonotin tietenkin sitten JP Ahoselta nimmaria ja sainpa myös kaupan päälle omistuspiirroksenkin. Menin mainitsemaan, että olin käyttänyt hänen Puskaradio-sarjansa strippiä, joka yhdisti Ruotsin kuninkaalliset häät jalkapallomatsiin, viime syksyn sarjakuvakurssillani. Ahonen ilahtui ja sanoi ajattelevansa usein sarjakuvia tehdessään, miten ihmiset niitä lukevat ja miten niitä voi tulkita. Hän jopa pyysi, että voisin joskus lähettää hänelle opiskelijoiden tekemiä analyyseja hänen töistään. Ehkä tässä olisi aineista syksyn kurssitehtäväksi...

Kupliin viimeisenä ohjelmana oli Anni Nupposen Muumi-esitelmä, joka myös veti auditorion äärimmilleen täyteen. Nupponen käsitteli Tove ja Lars Janssonin Muumi-sarjakuvien syntyä, historiaa ja sivusi hieman sarjakuvan kohtaamaa sensuuria. Ja todettakoon jälleen, että siinä olisi taas yksi kokoelma, joka pitäis omaan kirjastoon hankkia. Liian paljon hyviä sarjakuvia, liian vähän rahaa, liian vähän tilaa.

Muumin pylly aloitti useimmat Janssonin ensimmäisistä sarjakuvista.

Väsyneen, mutta onnellisen tutkijan kassiin tarttui tänäkin vuonna hienoja, uusia (ja vähemmän uusia) sarjakuvatuttavuuksia. Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaanakin ollut JP Ahosen Perkeros oli must-have ja siihen tuli omistuskirjoitus sekä -piirros. Ostin myös Jupun hervottoman Koirapuistojen naisen. Mainoskyltti "merirosvoja ja steampunkia" veti minua niin pahasti puoleensa, että päädyin hankkimaan Petri Liuhdon mustavalkoisen, taitavasti piirretyn Edelinen. Myös Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaana ollut Hanneriina Moisseisen Isä oli pakko-ostos. Sen omaelämäkerrallisuus koskettaa ja luulen, etten sitä ihan heti pystykään lukemaan.

Viihdyin myös pienlehtitaivaassa, jossa kävin juttelemassa tulevien lupausten kanssa, tuin muutamaa taiteilijaa ostamalla postikortin tai rintanapin ja (lopultakin!) innostuin ostamaan taiteilijanimellä Myrntai tunnetun Taina Koskisen pikkuisia pöllötarroja sekä pienen albumin nimeltä Otus Opus. Ah, siihen on pakko saada jatkoa, se on niin ihastuttava teos! Hänen Deviantart-sivustoltaan löytyy kuvaesimerkkejä, jotka valloittivat tällaisen pöllö-fanin sydämen.

Todettakoon vielä lopuksi, että ehdin saamaan Magdalena Hain omistuskirjoituksen viime kesänä ostamaani Kerjäläisprinsessaan, jota olin kanniskellut mukanani ihan vain siltä varalta, että sattuisin sopivasti törmäämään kirjailijaan.
Ja minua pyydettiin myös luottamustehtävään, jonka otin erittäin suurella innolla ja kunnialla vastaan. Mutta sitä ei vielä passaa julkistaa. Pikkuisen vain intoilla näin ärsyttävästi.