Joulukalenteriavautuminen

Haaveilin jo viime vuonna siitä, että ostaisin Lego Star Wars -joulukalenterin, mutta silloin hinta tuntui aivan liian suurelta. Tänä vuonna ajattelin repäistä, kun näin kalenterit tarjouksessa Hong Kongissa. Nyt ainakin joulukalenterin avaaminen olisi kivaa, toisin kuin parina edellisenä vuotena, joita on varjostanut huonojen joulukalenterien valinta. 

Klassinen esimerkki: pari vuotta sitten ostin  Mars-joulukalenterin ja miehelle Dumle-joulukalenterin. Kuulen vieläkin siitä, miten mies pääsi nautiskelemaan herkullisista Dumleista ja minä söin kuppaista tukkusuklaata, kun odotin kalenterintäydeltä Mars-karkkeja. Jouluaaton mini-Mars-patukka ei paljoa lohduttanut, kun mies kaiveli kalenterin uumenista pitkän Dumle-crisp-patukan. 

Olin lievästi sanottuna katkera. Mutta ei tänä jouluna. Star Wars!

En tiedä, mistä olin kuvitellut, että kalenteri koostuisi pienistä koottavista seteistä, jotka sitten jouluaattona saisi koota isoksi Lego-alukseksi. Kannessa oli kuitenkin selkeitä vihjeitä siitä, millaisia asioita luukkujen takaa voisi paljastua. Jotain olisi voinut päätellä myös kalenterin ikähaarukasta (8-14-v, jos muistan oikein), että ehkä se ei oikein aikuisen keräilijän makuun istu. Mutta voitte vain kuvitella sitä pettymystä, kun luukku kerrallaan aloin ymmärtää, että ei näistä nyt taideta mitään TIE-fighteria kasata. Pienet hahmot kuten Jawa ja Ewok aiheuttivat sentään jonkinlaista riemunkiljahduksen tynkää, mutta muuten... 

R2-D2, Stormtrooper, Jawa ja Ewok olivat kalenterin parhaimmistoa

Katsokaa nyt tätä! Katsokaa, se on AT-AT!

Ja nämä: pitäisikö tässä nyt olla Jabban purjealus?
Ja Jawojen Sandcrawler?

Imperiumin sondi oli sentään ihan söpö.
Samoin ionikanuuna, joka pyöri.

Mutta tämä - mikä ihmeen hökötys tämä yrittää olla?
Otan ehdotuksia kommenttikentässä vastaan.

Ja sitten elättelee jotain toiveita Darth Vaderista luukun 24 takana. Mutta mikä siellä odottaa? C-3PO!

Huolisitteko lahjoja tältä pukilta?

Olin siis ehkä lievästi sanottuna pettynyt aattoaamuna. Toiste en maksa kolmeakymppiä Lego-joulukalenterista. Ehkä voisin lähettää Legolle palautetta asiasta. Koska minähän maksaisin vaikka neljäkymppiä sellaisesta aidosti hienosta Star Wars -joulukalenterista, josta kasattaisiin jokin A-Wing tai AT-ST tai jotain oikeasti siistiä. Ehkä malleja voisi olla kolme erilaista, eikä tietäisi, minkä saisi. Varmaan olisi menekkiä sellaiseen puuhailuun myös niille lapsille, jotka yleensä joulukalentereita avaavat. (Ihan kuin aikuiset eivät niitä ostaisi...)

Oli minulla toinenkin joulukalenteri. Se tuli Akkarista. Päivittäiset kuvat ja tietovisakysymykset olivat ihan mukavaa piristystä, vaikken kisaan ikinä muistanut osallistua. Ja onhan tuolla joukossa Don Rosankin taidetta. Pongaatteko kaikki kolme ruutua?

Akkarin joulukalenteri vuodelle 2015.

Ensi vuonna ostan Muumihahmo-kalenterin. Enpähän ainakaan pety.

Voima heräsi aka Star Wars -vouha. Saattaa sisältää spoilereita.

Kuva: Wikipedia.org, Fair use.

Pahoittelut blogihiljaisuudesta. Sitä kummallisesti kerääntyy marraskuun lopulle ja joulukuun alkuun melko paljon tekemistä, kuten reilu parikymmentä kymmensivuista esseetä arvioitavaksi, 29 monivalintatehtävää, yhden koulutuspäivän suunnittelu ja kuukauden työaika puristettuna kahteen viikkoon. Tässä välissä olen myös ehtinyt hankkia tuliterän läppärin ja kokea valtavia pettymyksiä joulukalenterin äärellä, mutta siitä myöhemmin.

Nyt olen virallisesti lomalla, mikä tarkoittaa sitä, että luen sähköpostia valikoiden enkä tee hankkeen töitä enää tänä vuonna. Joten minulla on aikaa kirjoittaa muutama rästiin jäänyt päivitys. Mutta - aloitan kuitenkin siitä kaikkein ajankohtaisimmasta, eli uusimmasta Star Wars - The Force Awakens -elokuvasta.

En aio esittää postauksessani mitään maata kaatavia spoilereita, koska olen kiltti. Jos kuitenkin haluat pysytellä mahdollisimman piilossa kaikelta mahdolliselta leffaan liittyvältä, älä lue tämän pidemmälle. Kerron hieman omia ajatuksiani ja ne saattavat paljastaa joillekin liikaa.

You have been warned.

Itse yritin pysyä mahdollisimman pitkään pimennossa kaikista faktoista, tiedonmurusista ja kommenteista, mitä leffaan liittyi. Olen onnistunut aiemmin spoilaantumaan useista eri leffoista, joten en mennyt mihinkään foorumeille ja nautin siitä, ettei IMDb:n leffasivuilla kerrottu yhtään mitään. Täytin tämän leffan odotuksiin liittyvän kyselyn netissä edellisenä iltana ja naureskelin omille vastauksilleni kohdassa "Mitä tiedät uudesta elokuvasta". No, siinä on se söpö pallodroidi...

Yksi syy käytökselleni oli se, että leffa pelotti. Siinä pelotti ajatus siitä, ettei se olisikaan hyvä kaiken tämän jälkeen. En halunnut odottaa siltä yhtään mitään, etten vain pety. Koko ajan kuitenkin mietin, ettei ohjaaja J. J. Abrams voinut olla huono - hän oli sentään mukana tekemässä Fringeä. Disneykään ei voinut olla täysin huono, olivathan he onnistuneet tuomaan merirosvoleffat takaisin (vaikka iso osa Pirates of the Caribbean -saagan menestyksestä onkin kiinni Johnny Deppin mahtavasta roolisuorituksesta). Lucas ei olisi enää sotkemassa käsikirjoitusta kirjoittamalla puisevaa dialogia, joka ei istuisi kenenkään suuhun. Minulla oli siis kuitenkin hieman odotuksia.

Minun oli pakko päästä katsomaan leffa mahdollisimman pian. Mielellään ensi-iltapäivänä. Sithin koston näin Joensuussa ensi-illassa. Olin pukeutunut ja kaikkea. Nyt en kuitenkaan pukeutunut - minulla ei ollut mitään kivaa asua valmiina, enkä ehtinyt ensimmäiseen aamupäivänäytökseen töiden takia. Otin siis iisisti. Vain Imperiumin vastaisku -t-paita, Star Wars -rintamerkki, Darth Vader -pipo ja -sukat. Ja tietenkin reppu, jonka olen tuunannut niin, että monet luulevat sitä alkuperäiseksi tuotteeksi.

Kävin katsomassa Star Wars - The Force Awakensin illalla varttia vaille kuuden näytöksessä 2D:nä. En ole oikein koskaan innostunut 3D:stä ja Jyväskylän Finnkinon 3D-lasit ovat aivan kauheat tällaiselle rillipäälle. 

Näytöksessä arvottiin julisteita ja lippis. En saanut mitään, mutta ei se haitannut - ei meidän seinille enää mitään mahtuisikaan.

Apua. Se alkaa ihan just.

Kun klassinen "A long time ago, in a galaxy far, far away..." ilmestyi ruudulle, oli kuin olisin palannut siihen teinivuosieni hetkeen, jolloin katsoin Uuden toivon ensimmäistä kertaa (kyllä - olin 14, niin vanha). Uusi trilogia ja sen aiheuttama pettymys oli pyyhkäisty pois, oli vain tämä elokuva ja tämä hetki, kun näin sen ensimmäisen kerran. Ja miten se ojensikaan kätensä alkuperäiselle trilogialle...

Ehkä uusi elokuva on saanut eniten kritiikkiä siitä, ettei se tuo saagaan mitään uutta ja yllättävää. Se oikeastaan mukailee alkuperäistä trilogiaa varsin uskollisesti: droidiin piilotetut tiedot, aavikkoplaneetalta peräisin oleva sankari, avun hakeminen avaruusolioita täynnä olevasta baarista, suuri joukkotuhoase ja pieni kapinallisten porukka, joka hyökkää sen kimppuun sisältä ja ulkoa... 

Ja se dramaattinen kohtaus sillalla...

Pohdiskelin tätä ja totesin, että syy on selvä. Ohjaajan ja yhtiön on saatava puolelleen kaikki saagan vanhat fanit ja kosiskeltava uudet mukaan. Kun meidät on vakuutettu ja tarpeeksi uusia on otettu kyytiin, voi seuraavassa osassa lähteä viemään porukkaa johonkin aivan uuteen, odottamattomaan suuntaan...

Sitä odotellessa.

 

Vaikka tunnistinkin nämä selvät juonelliset ja visuaaliset viittaukset alkuperäiseen trilogiaan, eivät ne kuitenkaan häirinneet minua. Ehkä siksi, että koin valtavaa nostalgista innostusta tutuista tunnelmista yhdistettynä uusiin henkilöhahmoihin, varsinkin Reyhin, joka oli onnistuttu käsikirjoittamaan päteväksi ja pärjääväksi henkilöhahmoksi korostamatta turhia sitä, että kyseessä on nainen. Olin ihan koukussa pikku BB-8:iin ja halusin sellaisen itselleni. Sain kylmiä väreitä siitä, kun se "romu" näytettiin ensimmäisen kerran. 

Dialogi toimi, hahmot olivat inhimillisiä, avaruusolioilla oli muovisia maskeja eikä kaikkeen ollut työnnetty hienoa tietokonetekniikkaa vain siksi, että sellainen oli mahdollista. Mutta jossain kohtauksissa tekniikka oli läsnä ja varsin toimivana: erityisesti nautin siitä, miten Kylo Renin Force choke toimi aivan turkasen hienosti, kun sitä tekniikkaa pystyttiin oikeasti hyödyntämään. Ja olihan se Kylo Ren ihan tyylikäs pahis kamppeineen, vaikkei kukaan koskaan ylläkään Darth Vaderin tasolle.

Minä nauroin. Minä jännitin. Minä itkin.

Kun leffa loppui, olin tyytyväinen. Se pesi uuden trilogian 10-0. Se ei ollut surkea. Se yhdisti vanhan uuteen tarinan kaareen ja nosti esille hienoja, uusia hahmoja. 

Ja vaikka olenkin hivenen pettynyt, ettei Thrawnin trilogia ole enää "virallista kaanonia", olen kuitenkin innoissani. Nyt en tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Tai tiedän - pettynyt jedimestari kouluttaa itselleen uuden oppilaan, jonka tehtävänä on tuhota Ensimmäinen ritarikunta, yksinvaltias Snoke ja tämän pimeän puolelle kääntynyt oppilas Kylo Ren...

Menen vielä katsomaan leffan uudestaan.

Lopuksi vielä pari kiinnostavaa postausta luettavaksi: uuden elokuvan poliittisuudesta tehty analyysi ja äärimmäisen innostava pohdinta siitä, miten Lucas melkein onnistui tekemään osista 1-3 hyviä... Ehkä joku vielä joskus filmaa nekin uudelleen vähän paremmin käsikirjoitettuina. 

(Eikä minun enää tarvitse katsella Hayden Christensenin "näyttelyä". Tyyppi on niin pökkelö, että katsojakin saa tikkuja.)

Don Rosan marraskuun Suomen vierailu

Teille on varmaan turha kertoa, mitä viime viikonloppuna tapahtui? Suurin osa oli kuitenkin paikalla. Sanoman twitter-päivityksen mukaan 1400 ihmistä jaksoi jonottaa vähintään toista tuntia ankkapiirtäjä Don Rosan nimmaria Helsingissä ja Tampereella. (Muistetaan, että nimenomaan ankkapiirtäjä - ei missään nimessä Disney-taiteilija!) Tässä seuraa arvon herran assistentin virallinen kuvaspämmäys viikonlopusta.

Olin viime vuonna kirjamessuilla Rosan avustajana nimmaritilaisuuksissa ja minua pyydettiin mukaan tänäkin vuonna. (Naureskelin, että tohtorin tutkinto valmistaa tällaiseen työhön.) Olin sekä tulkkaamassa epäselviä tilanteita että avustamassa mahdollisten kirjapinojen kanssa, jotta nimmarointi kävi joutuisammin. Olin myös se henkinen tuki, ettei Donin tarvinnut yksin istua faniensa edessä. Kyllä sitä pöydän toisellakin puolella välillä jännitettiin.

Perjantaina aloitimme klo 16 Suomalaisessa kirjakaupassa. Olin mainostanut asiaa täällä blogissa, mutta jättänyt oman osuuteni hieman epämääräiseksi. Meillä olisi nimittäin ollut nuohoojan vierailu perjantaiaamuna, mutta sain ajan onneksi siirrettyä. Näin minun ei tarvinnut panikoida, ehtisinkö puoli kahdeltatoista lähteneeseen Onnibussiin. Olin Helsingissä kolmelta ja harhailin kirjakauppaan. Yritin pongata kadun kulman taakse ulottuvia jonoja, mutta ei onneksi tällä kertaa. Jono oli hallitusti sisällä ja pysyi siellä siihen asti, kunnes se laitettiin kiinni, eikä uusia faneja enää otettu mukaan. Näin turvattiin kaikille se nimikirjoitus.

Periaatteena oli siis pelkkä nimmari - ei omistuksia. Mikä oli aiheuttanut hieman epävarmuutta, oli kirjakauppojen ilmoittama "nimikirjoitus vain meiltä ostettuihin kirjoihin" -periaate. Don ei sitä ole koskaan hyväksynyt. Koska kirjakauppa järjestää tilaisuuden, on tietenkin hyvien tapojen ja kohteliaisuussääntöjen mukaista ostaa kaupasta jotain, mutta Don signeeraa myös ne kotoa tuodut opukset, Tuomas Holopaisen levyt, julisteet, paperiarkit ja vaikka käsivarren jos niikseen tulee (kunhan ette sano, että tatuoitte nimmaria ihoonne - sitä hän ei arvosta). Meidän piti välillä nykiä ihmisiä hihasta, että oliko siellä kassissa lisää kirjoja, anna vain ne kaikki tähän pöydälle, niin isketään nimmarit niihinkin.

Perjantai sujui varsin nopeasti, vaikkakin eräs mies suutahti siitä, ettei saanut omistuskirjoitusta lapsille, ja jätti Donin kokonaan kättelemättä. Mutta muuten jono liikkui ja kaikki jonoon lasketut saivat nimmarinsa. Pääsin myös jakamaan nenäliinoja, kun eräs nuori nainen herkistyi Donin tapaamisesta niin paljon. Tunnekuohu ylsi myös Doniin itseensä ja tarvittiin lisää nenäliinoja.

Helsinki perjantain osalta pulkassa.

Lauantaille oli luvattu lunta ja huonoa säätä, joten suuntasimme Akkarin päätoimittajan Aki Hyypän johdolla raiteita pitkin Tampereelle. Tämä oli kaikin puolin onnistunut ratkaisu, sillä amerikkalaiset eivät oikein junilla matkusta, joten kokemus oli Donille melko eksoottinen. Varsinkin siinä vaiheessa, kun ylitimme lumirajan, Don ei malttanut olla tuijottamatta ulos. Lumi ei kuulemma kuuraa puita Kentuckyssa saati jää roikkumaan räystäiltä, mikä meille suomalaisille on varsin tyypillinen osa talvimaisemaa.

Junalla matkustamisen ilot: Suomen talvi

Näin fanina täytyy sanoa, että Tampereen Suomalainen kirjakauppa oli kyllä viikonlopun kohokohta. Ei riittänyt pelkästään, että pongasimme heti jonosta aivan huikean cosplay-parin (twitter-stalkkauksen perusteella Maija & Miina Casualty Cosplay), vaan saimme nauttia myös upeasta musiikkiesityksestä. Apua, karvat nousevat pystyyn jo pelkästä muistelusta! Kuvat eivät tee oikeutta - you had to be there.

Kultu ja Roope

Nyt muistaessani pitääkin laittaa Donille näitä kuvia sähköpostiin, kun hän niin kovasti niitä pyysi...

Luvassa kuoroesitys, Donia alkoi jo jännittää.

Saimme kuulla siis ehkä viitisen minuuttia ennen aloitusta, että nörttityttökuoro The Pixel Sisters haluaa esittää Donille kappaleen. Eikä minkä tahansa kappaleen, vaan Tuomas Holopaisen kerrassaan upean The Last Sledin. Esityksestä ei ole valokuvia, koska videoin sen kamerallani. Yritin lisätä sen tähän (ja toimittaa nörttitytöille myös mahdollisimman pian), mutta tiedosto oli liian iso. Jouduin lataamaan setin YouTubeen ja linkittämään sen tähän sitä kautta. Pahoittelen kuvan- ja äänenlaatua, kyseessä oli pelkkä pokkari. (Akkarin päätoimittaja videoi esityksen myös kunnon kameralla, kannattaa tiedustella materiaalia myös sieltä.)

Esityksen aikana tarvittiin taas nenäliinoja. Hyvä, ettei kädet tärisseet itsellänikin.

The Pixel Sisters ja Don

Cossaajien lahja Donille - Don oli nähnyt kuvia netissä jo aiemmin!

Sitten nimmaroitiin Roopen hattu...

... ja Kultun hiuskampa...

... ja päätettiin kohtaaminen yhteiskuvaan.

Nörttitytöt saivat nimmareita nuotteihin

Opiskelijat puolestaan haalareihin

Lauantai ja Tampere pulkassa!

Eräs Rosan HC-faneista - paikalla jokaisessa nimmarointitilaisuudessa

Kevyttä jonoa, joka jatkuu vielä takaoikealta kuvan reunan ohi...

Assistentti vapauttaa taiteilijan keskittymään olennaiseen
Kuva: Aki Hyyppä

Lopuksi voisin todeta, että olipa taas viikonloppu. Ihana nähdä noin valtavasti faneja ja niitä tunteita, mitä pelkkä idolin kädenpuristus, muutama sana ja tietenkin se nimmari, voi saada aikaan. Eikä niitä tunteita esiintynyt pelkästään Rosan fanien puolella, vaan myös Don itse herkistyi useampaan otteeseen. Tosin on myös huomautettava, että Don kiihtyi aina, kun fanit eivät ymmärtäneet, miksi Don halusi heidän hankkivan vanhan, ruskeakantisen Roope Ankan elämä ja teot -opuksen lisäksi myös uuden, parannellun painoksen. Tästä olin juuri itsekin viime viikolla keskustellut twitterissä: miten uudessa painoksessa väritystä ja tekstausta on korjailtu nimenomaan Rosan itsensä pyynnöstä. Katsokaapa sitä alkuperäistä: se on pelkkää tunkkaista ruskeaa ja violettia. Ja ensimmäisen johdantosivun viimeisessä ruudussa Roopen kakkuloista on poistettu läpinäkyvyys täysin! Jos olit onnekas fani, Rosa päätti hermostuksissaan korjata virheitä suoraan albumiisi... Ainakin muutama henkilö sai siis aitoa taidetta.

Yritin parhaani mukaan myös väistellä kameroita, sillä eihän kukaan nyt oikeasti halua itsensä ja idolinsa taustalle hillumaan mitään ankkatohtoria, eihän? Toivon ainakin, ettei kukaan onnistunut nappaamaan kuvaa niinä hetkinä, kun happi alkoi loppua ja ankkatohtori haukottelee antaumuksella. Joku kuitenkin miettii, että onpas sillä Kontturilla tylsää, vaikka istuu sentään itse Don Rosan vieressä! 

Lopuksi pieni vihje tulevasta: oli nimittäin puhetta, että Don tulisi ensi vuonna Helsingin kirjamessuille. Koko messujen ajaksi. Tekemään pitkää päivää. Puhuttiin omistuskirjoituksistakin. Joten kannattaa jo varata lokakuun viimeinen viikonloppu vapaaksi... Minä ainakin teen niin. Siellähän sitä kuitenkin taas istutaan ja hymyillään mukana.

Ankkafanit: taiteilija ja tutkija
Kuva: Aki Hyyppä

Don Rosa saapuu Suomeen 20.-22.11.2015

Rosa viime syksynä Tampereen Sokoksella. Kuva: Katja Kontturi

Kuten valtaosa teistä jo tietääkin, suosikkipiirtäjämme Don Rosa saapuu jälleen Suomeen. Päivämäärät perjantaista sunnuntaihin 20.-22.11. ovatkin olleet jonkin aikaa tiedossa, mutta tänään Aku Ankan nettisivuilla julkaistiin virallinen, tarkempi aikataulu. (Jota olin itse ehtinyt tiedustelemaan jo pari tuntia aiemmin.) 

Rosa signeeraa seuraavissa paikoissa:

Helsingissä perjantaina 20.11. klo 16.00-18.00 (Suomalainen kirjakauppa, Aleksanterinkatu 23)

Tampereella lauantaina 21.11. klo 11.00-13.00 (Suomalainen kirjakauppa, Hämeenkatu 5) ja klo 15.00-17.00 (Akateeminen kirjakauppa, Hämeenkatu 4)

sekä vielä Helsingissä sunnuntaina 22.11. klo 13.00-15.00 (Akateeminen kirjakauppa, Keskuskatu 1).

Aikataulut kannattaa varmistaa vielä ennen h-hetkeä Akkarin nettisivuilta muutosten varalta. :)

Katselen tässä juuri bussiaikatauluja. Olen mukana menossa ainakin jossain välissä, joten minullekin saa sanoa hei.

Kirjamessupiipahdus

Piipahdinpa tuossa Helsingin kirjamessuillakin messujen viimeisenä päivänä eli sunnuntaina. Nimenomaan piipahdin, sillä pyörähdin siellä päiväseltään PPCS:n seminaariviikonlopun jälkeen. Aikomus oli hankkia hieman joululahjoja ja käydä katsomassa ankka-ohjelmaa. Molemmat tavoitteet onnistuin täyttämään.

Tässä pieni kuvapainotteinen päivitys asiasta.

Kirjakahvilan Aku Ankka -ohjelman aikana taululla näytettiin klassisia Akun ilmeitä, joista itse olen askarrellut tunnekortit opetuskäyttöön. (Suosittelen - toimii kaikenikäisillä.) Ilmeet muistavan onkin helppo päätellä, että Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyyppä on itse asiassa "tärähtänyt".

 

Aki Hyyppä ja suomentaja Ville Keynäs puhuivat messuilla Aku Ankkojen kääntämisestä. He vitsailivat, että Jörn Donner ja presidentti Sauli Niinistö olivat jo käyttäneet kaikki heidän suunnittelemansa ylisanat, joten heidän piti keksiä jotain uutta sanottavaa. Haastattelun kiinnostavimpia asioita oli se, miten tarkkaa suomalainen käännösprosessi oikeastaan on. Ei riitä, että kuplat ja kertojanlaatikot käännetään suomeksi, vaan ne on vielä sen jälkeen käännettävä Aku Ankan omalle kielelle, joka vilisee synonyymeja, 50-luvun harvinaisia ilmauksia ja kuvailevaa kieltä.

Vaikka en olekaan tutkinut käännöksiä sinänsä, tämä on asia, joka pitänee ottaa huomioon mahdollisessa tulevassa ankkatutkimuksessa. Aiheeseen jo viittasinkin lyhyesti viime perjantain konferenssiesitelmässäni, johon palaan myöhemmässä päivityksessäni tarkemmin.

Törmäsin tähän kaveriin Egmontin pisteellä. Siellä oli liikaa ihmisiä ja tungosta, joten en kehdannut ottaa haliotetta ja selfietä.

Tämän rouvan puolestaan pongasin lasten peuhuosastolta. Se hymyili nätisti jokaiselle ohikulkijalle. Vaikuttava ilmestys kaikin puolin.

 

Tässä henkilökohtaiset ostokseni. Ostin siis myös lahjoja ystävilleni ja vasta nimensä saaneelle kummalapselleni, mutta niitä en tietenkään blogissa esittele, koska yllätys sen olla pitää. Kielenhuollon käsikirja on kielipoliisin fetisöintiteos kahden euron pöydästä, Ingrid Law'n Lahja samoin kahden euron heräteostos, jonka kiinnostavuuden arvioin myöhemmin (nuorten fantasiaa kuitenkin). Epileptikko oli kympillä pakkohankinta ja Viivi Rintasen Mielisairaalan kesätyttöä lähdin messuille itse asiassa ostamaan. Ehdin sen jo ahmaista bussimatkalla kotiin - kerrassaan pysäyttävä teos sekä sisällöllisesti että visuaalisesti.

Hillitsin itseni aika lahjakkaasti. Ehkä seuraava kirjaostos onkin sitten Rosan ankkoja jossain muodossa, kun niitä alkaa jo puuttua hyllystä...

Esitelmäkutsu: Nörttikulttuurin nousu

Kuudes valtakunnallinen fandom-tutkimuksen konferenssi Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella 3.–4.3.2016

Ketä voi haukkua nörtiksi – ja kuka puolestaan on “todellinen nörtti”? Haittaako, että yhä useampi vastaantulija tuntee nettislangia ja kulttifiktion sankareita? Entä onko tytöillä mitään asiaa videopeli- ja sarjakuvakulttuureiden maskuliinisina pidettyihin maailmoihin?

Nörttikulttuuri (engl. geek culture) on viime vuosina kaapattu marginaalista valtamedian materiaaliksi: niin sarjakuvat, genrefiktio kuin video- ja roolipelitkin ovat löytäneet uuden teknologian kautta uusia yleisöjä ja saattaneet samalla yhteen vanhoja faneja. Tämä yhä jatkuva kasvu ja monimuotoistuminen on herättänyt monet pohtimaan “nörttimäisten” harrastustensa motiiveja ja muuttanut nörttiyden merkitystä. Eri sukupuolet, sukupolvet ja kulttuurit tuntuvat käsittävän nörttiyden hyvin eri tavoin, mutta tavallisin nörtin tuntomerkki on tiedollinen omistautuminen jollekin (arkielämän kannalta hyödyttömälle) asialle. Juuri perehtyminen tuntuu yhä erottavan “todelliset” nörtit ja fanit tavallisista kuluttajista ja satunnaisista harrastajista, mutta eri perehtymisen kohteet ovat edelleen eri tavoin arvokkaita ja sallittuja eri ryhmille. Tämä on paljastanut uudella tavalla myös eskapistisina pidettyjen, nörttimäisten kulttuurimuotojen poliittisuuden.

Vaikka nörttiys on muodostunut keskeiseksi, joko valituksi tai annetuksi identiteettitekijäksi lukemattomille ihmisille ympäri maailman, sen muuttuva merkitys on edelleen sumea. Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella järjestettävässä kaksipäiväisessä kansallisessa konferenssissa haluamme avata suomalaisen akateemisen keskustelun siitä, mitä nörttikulttuuri oikeastaan on, miten se on muuttunut ja miten se vuorovaikuttaa niin sanotun valtavirran kanssa.

Etsimme tapahtumaan esitelmiä tai paneeleja, jotka tarkastelevat nörttikulttuuria, eli erilaisten (aiemmin) marginaalisena pidettyjen mediailmiöiden aktiivista ja/tai sosiaalista kuluttamista, minkä tahansa tieteenalan näkökulmasta. Aiheet voivat liittyä esimerkiksi:

• nörttiyden ja nörttikulttuurin historiaan, määritelmiin ja murroksiin; eroaako nörttiys tavallisesta faniudesta?
• sarjakuvakulttuuriin ja -markkinoihin, sarjakuvien keräilyyn tai sarjakuvan transmedialisoitumiseen
• lauta- ja roolipelikulttuurien näkymiseen populaarikulttuurissa
• videopelien harrastajayhteisöihin ja videopelikulttuurin valtavirtaistumiseen
• hakkereihin, verkkoaktivismiin ja internet- ja hakkerikulttuurin näkymiseen valtavirta- tai populaarikulttuurissa
• japanilaisen otaku-kulttuurin kansainvälisiin ja suomalaisiin ilmenemismuotoihin
• kirjallisen, audiovisuaalisen ja muunlaisen genrefiktion ympärille kehittyviin (verkko)keskusteluihin ja fanitoiminnan muotoihin, myös antifaniuteen
• fanitapahtumiin eli coneihin, fanituotantoon, cosplayihin tai muihin nörttikulttuurille leimallisiin harraste- ja fanitoimintoihin
• populaarikulttuurin sukupuolittumiseen ja poliittisuuteen.

Lähetä 200–300 sanan abstrakti n. 20 minuutin esitelmästä PDF-muodossa 10.1.2016 mennessä Jonne Arjorannalle (jonne.arjoranta[ät]jyu.fi). Otamme vastaan ehdotuksia myös paneeleista ja muista laajemmista esitelmäkokonaisuuksista. Laitathan liitetiedostoon näkyviin nimesi, sähköpostiosoitteesi ja koti-instituutiosi.

Lisätietoja antaa Katja Kontturi (katja.j.kontturi [ä t] jyu.fi). Esitelmäkutsua saa levittää vapaasti.

Fanitutkijoiden tapaamisia on aiemmin järjestetty Tampereen ja Jyväskylän yliopiston tutkijoiden yhteistyönä vuodesta 2006 lähtien.

PPCS: The Final Countdown

Aloitin Populaarikulttuurin tutkimuksen tohtoriohjelman (kavereiden kesken PPCS) statusjäsenenä keväällä 2012. Tuo hetki oli suloisen katkera, koska ohjelman tarjoama rahoitus oli milleistä kiinni. Katkeruus väistyi kuitenkin äkkiä, kun ymmärsin, mitkä mahdollisuudet jo pelkkä statusjäsenyys toi tullessaan. Ohjausta, vertaistukea, kontakteja, seminaareja... ja erityisesti uusia mahtavia kollegoita kerrassaan herkullisine väitöskirja-aiheineen.

Nyt tuo tohtoriohjelma saatettiin päätökseen kaksipäiväisessä seminaarissa, joka oli perjantain osalta avoin yleisölle. Lauantain vietimme keskenämme laivalla tulevaisuuden tutkimussuunnitelmia ja ansioluetteloita käsitellen.

Esitelmöimme Turun kaupunginkirjastolla perjantaina 23.10. kello kahdestatoista aina kuuteen saakka. Paikalla puhumassa olivat sekä me tohtorikoulun tutkijat että osa ohjaajistamme. POP SLAM! -tapahtumaksi ristitty, viralliselta nimeltään "Aku Ankasta Pokémoniin - populaarikulttuuri tieteen tähtäimessä" oli avoin kaikille kiinnostuneille. Tavoitteenamme oli esitellä tutkimuksemme ydin kymmenessä minuutissa ja käyttää viitisen minuuttia kysymysten ja kommenttien vastaanottoon. Esitelmäaiheet vaihtelivat vainoamisen äänimaailmasta 1800-luvun Wienin huumorikuvastoon ja nettiäitien some-elämästä rockiin, Reaganiin ja pornoon.

Vastaväitellyt Juhana Venäläinen kuvasi työelämän muutoksia Fok_it -sarjakuvan kautta.

Aino Tormulainen esitelmöi 1990-luvun tyttöenergiasta.

Tuleva Pokémon-tohtori Johannes Koski

Oma esitelmäni käsitteli tietenkin väitöskirjatutkimustani Rosan ankkasarjakuvista, jota yritin epätoivoisesti tiivistää kymmeneen minuuttiin, mikä osoittautui pieneksi haasteeksi. Asiaa ei yhtään auttanut se, että Powerpointtini pohjana oli kevään Popcult-esitelmäni, jonka pituus oli se rapiat puolitoista tuntia... Mutta eipä siinä, sain kyllä kaiken olennaisimman sanottua ja saamani palautteen perusteella olin vielä suht sujuva ja luentevakin - mitä nyt posket helottivat paloauton lailla. Siitä en näytä ikinä pääsevän eroon.

Sain jopa tutkijakoulun ulkopuolisen yleisökysymyksen, mikä on aina piristävää ja kivaa. Lisäksi esitelmäni herätti sen verran innostusta paikalle ilmiintyneessä opiskelijassa, että onnistuin jo ehkä rekrytoimaan hänestä tulevan sarjakuvatutkijan. Ken tietää.

Illan päätteeksi minä, Aino ja Johannes istuimme vielä yleisön edessä pienessä paneelikeskustelussa pohtimassa muun muassa, mitä hyötyä populaarikulttuurin tutkimuksesta on (periaatteessa kysymys on absurdi, koska humanistista tutkimusta ei voida mitata hyödyn akselilla), mihin tutkija voi työllistyä osaamisensa perusteella ja millaisia kokemuksia meillä on tutkimuksemme vastaanotosta. Hyötykohtaan totesimme, että pelkästään se, että populaarikulttuuri on se, mitä ihmiset kuluttavat, tekee siitä oikeutetun tutkimuskohteen. Miksi se on suosittua? Mikä siitä tekee kiinnostavaa? Muun muassa siksi sitä pitää tutkia.

Osaamisalueemme puolestaan kattaa samat tärkeät seikat kuin millä tahansa muulla tutkimusalalla: aineistonhallinta, analyysi, kriittinen lukutaito, tiedonhaku, konferenssitaidot, organisointi, stressinhallinta, apurahahakemusten teko... Onhan noita. Lisäksi totesin omasta puolestani, että se, miten perillä on näistä populaareista ilmiöistä esimerkiksi lasten ja nuorten kulttuurin osalta, auttaa minua opettajana ymmärtämään oppilaitani paremmin. Oppilaat eivät ehkä kunnioita samalla tavalla sellaista opettajaa, joka ei ymmärrä heidän kiinnostuksenkohteitaan. Ja sitten olen minä, joka saavun tunnille Darth Vader -pipossa, Jurassic Park -paita päällä ja kerron, että tänään suunnitellaan supersankareita...

Tulimme yksimielisesti siihen tulokseen, että maailma tarvitsee populaarikulttuurin tutkijoita.

Perjantai päättyi yhteiseen italialaiseen illalliseen ja saapumiseen ihanaan, neljän tähden hotelliin. Totesinkin jo muilla somekanavilla, että joskus se tutkijanarki on luksusta. Tai ainakin siihen asti, kunnes huomaa, ettei sitä yöpymiseen kuuluvaa Superaamiaista ehdikään syömään aamulla, kun laiva lähtee jo vartin yli kahdeksan...

Lauantain vietimme sitten kokonaisuudessaan laivalla seminaarissa, joka vei meidät Maarianhaminaan ja takaisin. Päivän aikana ehdimme käsitellä osioita väitöskirjoista, pari post doc -tutkimussuunnitelmaa (mukaan lukien yksi oma kirjaprojektihaaveeni) sekä tutkijan CV:n ohjeistusta. Eli mitä siellä ansioluettelossa pitää näkyä ja mihin työantajat akateemisessa maailmassa kiinnittävät huomiota. Saimme kaikki arvokasta uutta tietoa sekä CV:n muokkaamisesta (Tutkimuseettisellä neuvottelukunnalla on tästä olemassa varsin pätevä malli) että rahoitushakemusten olennaisista osista, kuten rakenteesta ja suunnitelman toteuttamispotentiaalista. 

Sain taas uutta kipinää liittyen mahdollisiin kirjaprojekteihini, joten pitää nähtävästi alkaa ahdistella kustantamoja ehdotelmilla. Ja jos jotain alkaa tapahtua, pitää seuraavaksi hankkia vuorokauteen lisää tunteja.

Virallinen osuus päättyi tulevaisuuskatsaukseen. Koska vaikka tohtoriohjelma päättyykin, ei sen tarvitse tarkoittaa sitä, että populaarikulttuurin tutkimuksen täytyy päättyä - päinvastoin. Nythän sen vasta pitääkin lähteä aktiivisesti uusille poluille, kun meillä on jo kokonainen verkosto, jota lähteä kehittämään yhteisillä hankkeilla, julkaisuilla ja ties sun millä projekteilla, joita heiteltiin ilmoille laivan baarissa kovaäänisten eläkeläisten ja kännisten nuorukaisten aiheuttaman metelin yli. Ideoiden taimet jätettiin muhimaan. Katsotaan, mitä niistä vielä kasvaa.

Tulevaisuusutopioita pohtimassa.

Palkitsimme ohjaajat kiitosjuomalla ja populaarikulttuuria edustavalla Pez-setillä.

Allekirjoittanut ja professori Helmi Järviluoma-Mäkelä

Koska mikään ei oikeastaan päättynyt, vaan on vasta alussa, ei tunnelma ollut missään vaiheessa erityisen haikea. Paikoitellen jopa innostunut. Näiden neljän vuoden aikana meistä tohtorikoulun jäsenistä kolme (ja lisäksi koulun entinen koordinaattori) ehtivät viimeistellä väitöskirjansa ja puolustaa sitä julkisesti. Ja lisää on luvassa. Populaarikulttuurin tutkimus elää ja voi hyvin.

Don Rosa -uutisia

Tuoreimman Akkarin takakansi

Kuten Ankkalinnake ehti jo blogissaan kertoa, meille Rosa-faneille on luvassa jälleen odotuksen hetkiä, kun ankkataiteilija saapuu Suomeen ensi kuussa. Vielä varmistamattomat päivät mainitaan myös Rosan Facebook-sivuilla. Tällä hetkellä päivät ovat 19.-21.11., mutta tarkka aikataulu varmistunee myöhemmin. Seuraamme tilannetta innolla.

(Samassa blogimerkinnässä Ankkalinnake mainitsi, että "Sammon salaisuuden" alkuperäispiirustukset huutokaupataan verkossa. Jos taskussa polttelee muutama ylimääräinen kymppitonni, sieltä löytyisi asiallinen kohde.)

Tuorein Aku Ankka tipahti tänään postilaatikkoon ja sieltäkin kimpoilee Rosa-uutisia: Akkarin verkkokaupassa myydään nyt viimeisiä kappaleita Don Rosan Koottuja! Kannattaa olla nopea, jos tämän lukupaketin haluaa vielä itselleen. Sen voi tilata täältä. 

Don Rosan tuotantoa alkuperäiskielellä julkaiseva Fantagraphics on muuten (lopultakin) saattanut Suomenkin markkinoille sarjan kolmannen osan Treasure Under Glass. Tämä menee tilaukseen heti kuun vaihteessa. Myös Rosan jatko-osia Barksin alkuperäissarjoihin yhdistelevä suomalainen sarja on näköjään päässyt toiseen osaansa: Kulmikkaiden munien jäljillä ja muita klassikoita sisältää nimitarinoidensa lisäksi muun muassa sarjakuvat Tralla Lasta. (En ole vielä hankkinut edes ensimmäistä osaa. Ehkä sitten jouluksi.)

Lopuksi vielä Rosa-tutkimukseeni liittyvä uutinen: uusimmassa Fafnirissa on kollegani FL Leena Romun kirjoittama arvio väitöskirjastani. Näin väitöksen jälkeisestä masennuksesta suurin piirtein toipuneena voin todeta, että arvio on varsin asiallinen ja pätevä. Ja sen perusteella voi kyllä huomata, miten tärkeää olisi, että sarjakuvasta väitöskirjaa tekevällä tutkijalla olisi toisena ohjaajana sarjakuva-alan asiantuntija. Niin monia asioita jäi minultakin huomioimatta omassa tutkimuksessani.

Populaarikulttuuria Turussa (varoitus: sisältää Ankkoja)

Kuva lainattu Facebook-tapahtuman sivuilta

Aku Ankasta Pokémoniin - Populaarikulttuuri tieteen tähtäimissä

Turun kaupunginkirjastolla (os. Linnankatu 2) järjestetään perjantaina 23.10. puoliakateeminen tapahtuma, jossa PPCS-tohtoriohjelman nuoret tutkijat ja väitöskirjantekijät esittelevät populaarikulttuurin piiriin kuuluvia tutkimuskohteitaan. Ohjelma alkaa klo 12 ja jatkuu suurin piirtein iltakuuteen saakka.

Kuten otsikosta voi päätellä, olen paikalla pitämässä kymmenisen minuutin pikaesitelmän omasta Rosa-tutkimuksestani. Lisäksi osallistun myös illan päättävään paneelikeskusteluun populaarikulttuurista tutkimuskohteena.

Luvassa mm. seuraavanlaisia aiheita:

Aku Ankasta Pokémoniin, Mainos-TV:stä nettipalstoille, rock-musiikista tyttöenergiaan. Populaarikulttuurin tutkimus tuo jokapäiväisen mediamme tieteen piiriin. Nuoret tutkijat Turun, Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistoista kertovat, miten juuri he ovat lähestyneet populaarikulttuurimme laajaa kirjoa. Lyhyet ja ytimekkäät esitykset valottavat tutkimuksen nykytilaa ja esittelevät joukon toinen toistaan mielenkiintoisempia tutkimusaiheita. 

Tilaisuus on ilmainen ja avoin kaikille kiinnostuneille!

Facebook-tapahtuma löytyy täältä.

Tutkijablogihaaste, osa 4: Biisi, joka kuvastaa minua tutkijana

Ensin luulin, että tämä on haasteen vaikein kohta, kunnes muistin teinivuosieni suosikin, Don Huonojen Tule sellaisena kuin olet. Tajusin heti, että tässä on se ainut oikea vaihtoehto.

Miten tämä sitten kuvaa minua tutkijana? 

Ensinnäkin biisin sävel on tyyliini sopiva eli varsin räimeä. Donkkarit oli yksi teinivuosieni lempibändeistä ja vieläkin innostun, kun kuulen jonkin vanhan klassikon satunnaisesti radiosta. Olen vetänyt Singstarissa Seireeniä, mikä on lievästi sanottuna melko haastavaa.

Mutta jos mennään siihen olennaisimpaan eli lyriikoihin, ne kertovat miksi biisin valitsin. "Tule sellaisena kuin olet", älä siis teeskentele. Minä en jaksanut teeskennellä kiinnostuvani Dostojevskista tai Derridasta tai mistään muusta, mikä minua ei oikeasti innostanut, kun aloittelin kirjallisuuden opintojani. Minulla on aina ollut eräänlainen paha tapa tehdä asioita omalla tavallani ja mennä vähän sieltä, mistä ei yleensä mennä. Tästä kertoo juuri se, että tein graduni Aku Ankasta kirjallisuuden oppiaineeseen aikana, jolloin sarjakuva ei kuulemma ollut kirjallisuutta.

Tämä kappale kuvaa sitä, että tutkijan pitäisi tutkia sitä, mikä aidosti kiinnostaa häntä eikä välittää niinkään siitä, mitä mieltä muut tästä asiasta ovat. Totta kai tutkimuksen on oltava uutta tietoa tuovaa ja olennaisen tutkimuskysymyksen sisältävää. Ja ainahan on olemassa se tutkijan elämän isoin kysymysmerkki, eli mistä se rahoitus... Valitettavasti aihe ja näkökulma vaikuttavat myös näihin seikkoihin. 

Mutta ei pidä hylätä potentiaalista aihetta vain siksi, että joku auktoriteetti sanoo, ettei se ketään kiinnosta. Koska sitähän ei koskaan tiedä, millainen tutkimuksesta syntyy ja miten se vaikuttaa tulevaan uraan, sanon varsin painokkaasti nimimerkillä "Kokemusta on".

(Lisäksi  biisin video on loistava. Kie on ihan luokattoman nätti.)

Tutkijablogihaaste, osa 3: Fiiliksen mukainen työtila

Nyt kun syyslukukausi on pyöräytetty käyntiin opetuksen ja muiden töiden osalta, on sopiva hetki kaivaa tutkijablogihaaste taas esiin ja jatkaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Seuraakin osa kolme, joka esittelee työtilaa. Minullahan on siis oikeastaan kaksi työtilaa: yliopiston työhuone ja oma työhuone kotona. Tässä esittelen yliopiston työtilaani, koska kotona olevasta työhuoneesta puuttuu tällä hetkellä se kaikkein oleellisin: työkone.

Klikkaa kuvaa isommaksi. Nuolet jäivät auttamattoman pieniksi.

Pärjään loppujen lopuksi varsin vähällä, mutta olen huomannut, että tietyt asiat on aina hyvä olla olemassa, jotta työnteko sujuu, oli sitten kotona tai yliopistolla.

1. Tee. Koska menen usein kirjoittaessani flow-tilaan, unohdan syödä tai juoda. Tee on hyvä olla olemassa, koska se lämmittää (sormeni palelevat koneella kirjoittaessa) ja pitää hereillä. Ei mitään kofeiinitonta nysväystä siis. Yleensä juon mustaa teetä maidon ja hunajan kanssa, yliopistolla pidän nyt valkoista teetä, koska se ei kaipaa mitään lisukkeita. 

2. Asuksen Transformer-tablettini, johon kuuluu näppis. En olisi selvinnyt läppärini kuolemasta ilman tätä. Kirjoitan tätäkin blogimerkintää tabletilla. Näppis ja touchpad ehdottomia työkäyttöön. Reissussa aina mukana. Sen nimi on Arya Stark, koska se on pieni ja pippurinen. 

3. Näkymättömät-muistikirja. Uusi hanke, uusi muistikirja. Rakastan muistikirjoja ja mikä olisikaan parempi kuin uusi Star Wars -aiheinen muistikirja? Kirjoitan kaikki muistiinpanoni käsin, koska se auttaa minua muistamaan paremmin. Tähän kokoan kaikki työjutut ja ideat työpajoja varten. 

4. Printatut Powerpoint-diat. Ihan sama, onko kyse konferenssiesitelmästä tai luennosta, tulostan aina diat paperille ja teen niihin käsin ylimääräisiä muistiinpanoja. Yleensä diani koostuvat pelkistä kuvista, joten käsin tehdyt lisäykset pitävät mielessä sen, mitä olin sanomassa ja mitä minun pitäisi vielä sanoa. Nämä ovat sarjakuvan teoriakurssin genreluennon muistiinpanoja. Kolmatta kertaa käytössä aina täydennettyinä versioina.

5. Teemuki. Koska tee, myös teemuki. Yliopistolla minulla on emalinen Haisuli-muki, koska Muumit. Sen ongelma on emalin kuumeneminen. Toisaalta tee myös jäähtyy paljon nopeammin kuin keraamisessa mukissa. Kotona minulla on variaatio Star Wars -mukeja. Ja yksi kirpparilta löydetty hobitti-muki.

6. Ankkatohtori-kyltti. Koska se kuuluu asiaan.

7. Hamahelmistä tehdyt mukinaluset. Askartelu on kivaa. Hamahelmet vielä kivempia. Näitä minulla on yliopistolla kaksi: Tampere Kupliin taidekujalta löytynyt Ducktales-Roope ja samalla mallilla itse tehty Milla. Kotona työpöydälläni asustaa Totoro.

8. Kalenteri. Tänä vuonna isompi ja siksi parempi. Enemmän tilaa kirjoittaa asioita muistiin, enemmän tilaa päällystää kannet Rosan ankoilla. Tätä ilman en pärjäisi päivääkään: kirjoitan asiat muistiin käsin ja saan sen aina nopeasti esille. En ole koskaan oppinut käyttämään mitään puhelimen kalentereita.

9. Darth Vader -pehmo. Koska pöydällä pitää olla aina jotain Star Wars -sälää. Figuja, bubblehead-hahmoja tai Legoja. 

10. Yliopiston työläppäri. Tämä kävi kesällä kotonakin. Kätevä perusvehje työkäyttöön. Lisänäppiksen ja -näytön kanssa varsin ookoo peli.

11. Avainnippu. Tästä löytyy kopioavain, muistitikku, työavaimet ja kaikkea muuta kranaatinsokasta lähtien. Stormtrooper-taskulampun kanssa löytää pimeässäkin perille.

12. Ylimääräinen näyttö. Erittäin hyvä olla olemassa läppärin lisäksi. Koska näytön pystyy laajentamaan, voi samaan aikaan sekä etsiä lisätietoja netistä että työstää Powerpoint-esitelmää, eikä tarvitse miettiä välilehtiä tai ikkunoita. Jos joutuu tekemään jotain kuvanmuokkauksia dioja varten, sitä suuremmalla syyllä kaksi näyttöä on hyvä olla. Kotonakin on miehen vanha laajakuvanäyttö odottamassa uutta läppäriä.

Kuvasta puuttuu olennaisena osana puhelin. Nyt niitä on kaksi: työ- ja henkilökohtainen kännykkä. Työnumero ei ole vielä päässyt kiertoon, joten siihen soitellaan harvemmin.

Fiiliksestä ja työtehtävästä riippuen kuuntelen myös musiikkia. Kotona kaiuttimilla koneelta, töissä kuulokkeilla puhelimesta. Musiikki voi olla kiva taustanauha, joka häivyttää häiritsevän hälinän, mutta tarkkaa tekemistä vaativien teoriaosuuksien kirjoittamisen aikana en yleensä kuuntele mitään. Joskus ristikkäiset kielet (englanninkielinen artikkeli, suomenkielinen musiikki) eivät häiritse.

Aina on tietenkin bonusta, jos on samassa huoneessa hyvä tutkijakollega, jolta voi tarpeen vaatiessa kysyä vinkkejä.

Näkymättömät-hankkeen ensiaskeleet

Juuri, kun selvisin yhdestä Turun reissusta, oli sinne lähdettävä takaisin. Tällä kertaa Näkymättömät - nuorten digitarinat -hankkeen Kick off -tapahtumaan. Kuten lupasin, yritän nyt koostaa jonkinlaisen merkinnän seuraavat (vähän vajaa) kolme vuotta elämästäni vievästä hankkeesta, jossa toimin virallisesti tutkijatohtorina. Nimikkeestä huolimatta tämä hanke ei kuitenkaan ole tutkimushanke, sillä tarkoituksemme ei ole tehdä tutkimusta, vaan luoda kirjaston työntekijöitä varten erilaisia omaelämäkerrallisia menetelmiä hyödyntäviä työpajoja, joiden tarkoitus on auttaa ehkäisemään nuorten syrjäytymistä. Huh, olipas määritelmä. Ja uskokaa pois, se oli vielä pitemmin kirjoitettu hankkeen hakemuksessa, joka on huikeat 22 sivua pitkä. Ja liitteenä oleva budjettilaskelma on sitten toiset parikymmentä sivua.

Sitä lukiessa tuli todettua, että rahoitushakemuksilla on aivan oma kielensä. (Toisto on tehokeino.)

Aloitin siis virallisesti työsuhteeni 1.9. ja heti samalla viikolla oli jo lähdettävä reissuun. Se tarkoitti erittäin pikaista matkaohjelman omaksumista, matkasuunnitelman tekoa ja epätoivoisia hetkiä, kun aivot eivät vaan suostuneet yhteistyöhön ymmärtämään kaikkia uusia asioita. Eniten harmaita hiuksia on aiheuttanut työajankirjausjärjestelmä, johon pyysin kädestä pitäen opastusta, jotta mikään ei menisi vikaan. Hankkeen rahoitus tulee nimittäin ESR:ltä (Euroopan sosiaalirahasto) ja siellä ollaan todella tiukkoja sen suhteen, että työajat on merkitty yhtenevästi eri lomakkeisiin ja että mitkä logot tulee olla esillä, kun hankkeesta viestitään. Koska tämä on henkilökohtainen tutkimusblogini, minun ei tarvitse laittaa EU:n lippuja merkintöihini, mutta kunhan hankkeen viralliset sivut ilmestyvät nettiin, linkitän ne tänne ja näette, miten virallista kaikki on. Huh huh.

(Esimerkiksi, jos nyt haluaisin lähteä johonkin konferenssiin puhumaan hankkeen työpajoista ja annettujen harjoitusten vastaanotosta, minun pitäisi käyttää hankkeen virallisia Powerpoint-kalvoja kaikilla mahdollisilla logoilla ja muilla härpäkkeillä.)

Turun reissu alkoi laittoman aikaisella herätyksellä, kun juna lähti jo 5.20 ja eihän täällä siihen aikaan mitään busseja kulje. Piti siis suhata taksilla keskustaan, jotta ehti ajoissa junaan. (Ja tästä taksimatkasta sain sitten hieman lisää harmaita hiuksia matkalaskun kanssa pelleillessä.) Hankkeen väki kokousti Turun pääkirjaston neuvottelutiloissa puoli kymmenestä eteenpäin ja siellä tapasimme ensimmäistä kertaa hankkeen kaikki osatoteuttajat: me Jyväskylän yliopiston väki, Turun AMK:n porukka, paikallisen kirjaston edustajat sekä Seinäjoen AMK. Kahden päivän mittaisen Kick offin tarkoituksena oli koota kaikki saman pöydän ympärille, antaa kuva siitä, mitä nyt ollaan oikein tekemässä, koota työryhmät eri osioiden ympärille ja saada opastusta viestinnästä, hallintoasioista sekä alustavasta aikataulusta.

Koska yöllä nukuttu unimäärä oli huikeat neljä ja puoli tuntia, en tuntenut itseäni erityisen hyödyllisesti suullisen ulosannin osalta. Toisaalta heti kun muut kuulivat, että osaamisalueeni on nimenomaan sarjakuvat, he olivat varsin innostuneita asiasta. Yliopistomme vastuulla kun on pääasiallisesti luova kirjoittaminen, niin sarjakuvaosaaminen tuo siihen sopivasti vähän jotain muutakin.

Olimme palaveeranneet jo ennen tapaamista ja pohtineet omia roolejamme hankkeessa. Toivoin, että se selviäisi hieman lisää Kick offin aikana, ja pääkohdat nyt ainakin vahvistuivat. Mitään tutkimusta en siis ole tekemässä hankkeen puitteissa, mutta voin tietenkin työajan ulkopuolella niin halutessani työstää aiheeseen liittyviä artikkeleja. Hankkeessa pääprojektini on kuitenkin niiden työpajojen sisältöjen tuottaminen, eli teetän nuorilla omaelämäkerrallisia sarjakuvaharjoituksia. Koska hankkeen nimessä on tuo niin muodikas "digi", minun pitänee tutustua myös enemmän digitaalisiin sarjakuviin ja niiden mahdollisuuksiin - mitä niiden kanssa voi tehdä ja miten. Se kyllä kiinnostaa jo muutenkin ja kun tässä alkuvaiheessa ei vielä pysty tekemään mitään konkreettista, kokeilen varmaan jotain video- ja / tai kuvanmuokkausohjelmia. Harkitsen myös tunnusten tekemistä sarjakuvablogit-portaaliin, jotta osaisin opastaa nuoria sen käytössä. (Mutta mikä blogini nimeksi? Ja kai sinne jotain pitäisi piirtääkin?)

Väsymyksestä ja yleisestä "apua, liikaa tietoa" -olosta huolimatta Turun keikka oli kuitenkin varsin kannattava - jos ei muuten, niin vähintäänkin ruuan puolesta. (Herkullisia lounaspaikkoja ja ravintola Foijassa sai ehkä parasta kanavuohenjuustoburgeria, mitä olen ikinä syönyt.) Sain vastauksia joihinkin askarruttaneisiin kysymyksiin, mutta lähdimme sieltä myös usean uuden kysymyksen kanssa. Koska olemme molemmat tutkijatohtorit hankkeessa osa-aikaisina, eniten meitä arveluttaa se työaika ja miten se tulee riittämään siinä vaiheessa, kun aloitamme pajaohjaukset. Ja ohjaammeko niitä vain Jyväskylässä vai myös Seinäjoella ja Turussa? Ja kirjaston väkeäkin pitäisi kouluttaa menetelmiemme käyttöön. Saammeko tarpeeksi osallistujia? Ja miten ihmeessä selviän tästä byrokratian viidakosta sössimättä jo ensimmäisen kuukauden aikana?

Olo on sekä innostunut että hieman jännittynyt tästä kaikesta uudesta ja oudosta. Jo työsuhde on hämmentävä asia. Sen tajuaminen konkretisoitui siihen hetkeen, kun poistin opiskelijakortin kukkarostani. Henkilökuntakorttini toimii nyt yliopiston kirjastokorttinakin, joten opiskelijakortti on turha ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2002.

Kansalaiset - medborgare - hanke on startannut.

Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet mainittu!

Tähän postauksen loppuun sopiikin varsin hyvin seuraava katkelma. Tunnistatte tekstin taatusti.

- Tiedättehän, että jos jotakuta säikäyttää kovin usein, hän muuttuu helposti näkymättömäksi, sanoi Tuu-tikki pistäen suuhunsa maamunan, joka muistutti pientä mukavaa lumipalloa. - No jaa. Tuota Ninniä säikytteli pahasti eräs täti, joka oli ottanut tytön hoiviinsa, vaikkei pitänyt hänestä. Tapasin tädin ja hän oli kauhea. Ei vihainen, käsitättekö, sellaisenhan voi ymmärtää. Hän oli vain jäätävän kylmä ja ironinen.
- Mitä on ironinen? kysyi Muumipeikko.
- No, kuvittele että liukastut limasieneen ja läsähdät istumaan keskelle puhdistettuja sieniä, sanoi Tuu-tikki. - Tietenkin odotat äitisi suuttuvan, se olisi luonnollista. Mutta ehei, hänpä ei suutukaan, sanoo vain kylmästi ja musertavasti: - Ymmärrän että tuo on sinun käsityksesi tanssimisesta, mutta olisin kiitollinen, ellet tanssisi ruoassa. Suunnilleen sellaista on ironia.
- Hyi miten epämiellyttävää, sanoi Muumipeikko.
- Eikö olekin, myönsi Tuu-tikki. - Ja juuri sillä tavalla se täti puhui, hän oli ironinen aamusta iltaan. Lopulta lapsen ääriviivat alkoivat häipyä ja hän muuttui näkymättömäksi. (Jansson, Näkymätön lapsi (2010), 89.)

Viime aikojen olennaisia kuulumisia kuvina

Kansikuvatyttönä

Tajusin, että olen unohtanut jakaa tänne blogiin joitain tässä loppukevään ja kesän aikana tapahtuneita olennaisia, kenties ilmoitusluontoisia asioita. Suurimmasta osasta olen jo vouhannut somen muilla kanavilla eli naamakirjassa ja Twitterissä. Ajattelin kuitenkin koostaa niistä tänne sellaisen yhteisen merkinnän (lähinnä kuvina) ja intoilla vielä lopuksi parista muusta seikasta.

Ankkalinnan Pamauksen numerossa 32 on Sampsa Kuukasjärven kirjoittama varsin mittavan pituinen arvio väitöskirjastani. Olen siihen erittäin tyytyväinen, eikä yhtään nolottanut, kun sitä ensimmäisen kerran lueskelin. On kehua ja ansaittua kritiikkiä. Ja kyllähän se aina pienen tutkijan sydäntä lämmittää, kun on alansa ammattilehden kannessa. (Ja nimenomaan tekstimuodossa, sillä sellaisena olen huomattavasti särmämpi.)

Keväällä puuhastelimme myös sarjakuvatutkimuksen mainostamisen ja tiedotuksen kanssa. Kollegani Essi Varis sai kurssiltaan idean, että voisimme tehdä tutkimuskohteestamme posterin, jonka avulla levittäisimme laitoksen opiskelijoiden pariin tietoutta siitä, että sarjakuvaa voi oikeasti tutkia yliopistossa eri tasoilla.

Siitä tuli lopulta tämän näköinen, kun me kolme tutkijaa työstimme itsestämme potretit sarjakuvamuodossa. Tarkoitus oli mukailla jonkin taiteilijan tyyliä. Tunnistettako kaikki? Näitä julisteita löytyy Seminaarimäen kampusalueen rakennuksista, jossa laitoksemme väkeen voi todennäköisesti törmätä. Väreinä ihanat pinkki ja mintunvihreä. Tämän omin työhuoneemme seinälle. Sitä on kehuttu ja idea on uhattu varastaa.

Elokuun 15. päivänä olin kuuntelemassa kollegani Karoliina Kähmin väitöstilaisuutta. Kähmi väitteli tohtoriksi kirjoittamisen oppiaineesta aiheella ”Kirjoittaminen on tie minuun, minusta sinuun" Ryhmämuotoinen kirjoittaminen ja metaforien merkitys psykoosia sairastavien kirjallisuusterapiassa. Kyseessä oli Suomen ensimmäinen kirjallisuusterapiaa psykoosia sairastavien kuntoutuksessa hyödyntävä tutkimus. Tilaisuuden vastaväittäjänä toimi Tampereen yliopiston dosentti Päivi Kosonen ja kustoksena dosentti Risto Niemi-Pynttäri.
 

Karoliina urakkansa alussa.

Aku Ankka ja Karhukopla mainittu!

Unohdin myös skannata tämän Anne Tarsalaisen kirjoittaman jutun Opettaja-lehden numerosta 15 (5.6.2015), nettilinkinhän asiasta jo laitoinkin.

Yritämme koko ajan suunnitella ja organisoida nuorille suunnattua sarjakuvakurssia Rapinan kanssa. Ongelmana on lähinnä ollut aikataulu ja sen kanssa säätäminen. Tällä hetkellä tilanne kuitenkin näyttää aika hyvältä kurssin osalta ja toivon, että saamme mainokset ja markkinoinnin pian käyntiin.

Tähän aiheeseen tietenkin liittyy myös tutkijatohtorin pestini Näkymättömät - nuorten digitarinat -hankkeessa, josta aion kirjoittaa selventävän postauksen vielä erikseen. Tällä hetkellä sarjakuvarintamalla mennään siis sekä teorian että käytännön menetelmin. Huomenna aloitan yliopistolla tutun sarjakuvan historia, teoria, analyysi ja tulkinta -kurssin, jolle on ilmoittautunut varsin hyvä määrä opiskelijoita, vaikkakin ensimmäistä kertaa kurssilla on tässä vaiheessa vielä jokunen paikka jäljellä. 

Pari muuta intoiltavaa asiaa vielä: minua on pyydetty sekä refereeksi eräälle varsin kiinnostavalle artikkelille että gradun tarkastajaksi. Vielä jos graduohjattava napsahtaisi kohdalle, niin akateemisen uran peruspilarit olisivat hyvin kasassa. Näistä lähdetään liikkeelle.