Laajavuoren seikkailupuisto - korkeanpaikankammoa siedättämässä

Jänskättää ihan sikana, mutta tsemppi on kova.

Elämys on viime vuosina ollut kova sana. Ihmiset hakevat lomaltaan elämyksiä ja ostavat niitä myös lahjaksi materiaalin sijaan. Vaikka tunnustan olevani materialisti (kirjoja ei ole koskaan liikaa), haluan aina kokeilla myös jotain elämyksellistä. Ja tällä kertaa hieman masokistista.

Kun Tupu, yksi parhaista ystävistäni tuli kylään, ehdotin, että testataan Laajavuoren seikkailupuisto. Vuonna 2014 Laajavuoren hiihtokeskuksen alueelle avattu metsäinen kiipeily- ja köysirata laajentui alkukesästä eturinteen yläpuolella sijaitsevaksi tolppapuistoksi. Ja tänne tämänkin korkeanpaikankammoisen piti lähteä pelleilemään. Tupu innostui myös heti (vaikka ei itsekään korkeita paikkoja rakasta), joten suuntasimme tiistaina 19.7. Laajikseen.

Seikkailupuiston lipun hinta vaihtelee seikkailijan pituuden mukaan - yli 140 cm:n mittaisille se on 25 €, jolla voi kiipeillä puistossa kolmen tunnin ajan. Lippujen tarkemmat hinnat löytyvät nettisivuilta. Opiskelijoiden kannattaa muistaa kysyä alennusta! Lisäksi puiston alueelle saa tulla vapaasti hengaamaan (etsimään mustikoita tai vaikka niitä Pokémoneja) ilmaiseksi. Meidän virallinen valokuvaajamme Taina oli orastavassa flunssassa eikä siksi osallistunut kiipeilyyn, mutta pääsi silti olemaan hengessä mukana.

Haluan myös korostaa hanskoja. Ne kannattaa olla. Jos kotoa ei löydy remppa- tai puutarhahanskoja, niitä voi ostaa paikan päältä (3 €). Ehdoton apuväline, kun pitää kiipeillä, vetää itseään köydestä eteenpäin tai muuten vaan suojata kämmeniään. Näin yhden kaksikon kiipeilemässä ilmän hanskoja ja oli kuulemma jo tikkuja kämmenissä...

Asukin kannattaa olla rento. Pihkaa emme vaatteisiimme saaneet, mutta hiki siellä tulee. Porukka kiipeili reittejä pitkin ihan täysissä sporttikamppeissa. Lämmin sää mahdollisti teepaidat ja caprit, mutta syksymmällä pitkähihaiset voivat olla pop. Nekin suojaavat hyvin, nimimerkillä oikean hauiksen sisäsyrjässä sentin kokoinen vekki, josta nahat kuoriutuivat pois...

Aluksi kevyttä harjoittelua - turvaköysi tutuksi.

Ennen puistoonpääsyä täytyy lukea ja allekirjoittaa sopimuskaavake, jolla ottaa toimistaan vastuun ja sitoutuu noudattamaan puiston sääntöjä. Samalla vanhemmat ovat vastuussa alaikäisestä jälkikasvustaan. Hauskaa saa pitää, mutta pelleillä ei saa. Turvallisuusasioissa ollaankin tarkkoina. Pääsymaksun maksettuaan saa kypärän ja turvavaljaat, joiden kiinnittämisessä henkilökunta neuvoo ja avustaa tarpeen mukaan. Turvavaljaissa on kiinni turvaköysi, josta tulee uusi ystäväsi. Henkilökunta opastaa pihalla ensimmäisellä harjoitusradalla, miten turvaköyden mekanismi toimii ja miten sitä liikutellaan ja käännellään stoppien kohdalla tai jos haluaa laskea nopeamman kaverin ohitse ohituspaikoilla. (Turvaköyden kiinnitysmekanismi oli kuin minikokoinen Thorin vasara, nörtin huomioita.com.)

Aloitimme tolppapuiston helpommasta (ja matalammasta) radasta, koska kaikki oli niin jännää ja uutta ja korkeat paikat ahdistivat. Emme kuitenkaan olleet ainoita korkean paikan jännittäjiä - meidänkin edellämme olevat huutelivat kovaan ääneen, miten korkealla ollaan. Tolppapuiston tarkkoja korkeuksia en tähän hätään muista eikä niitä ole vielä päivitetty puiston nettisivuille.

Sitten päästiin itse asiaan eli tolppapuistoon.

"Yhä ylös yrittää..."

Ei jumpe, en tasan liiku mihinkään!

Ensimmäinen oikea liuku. Ahistaa.

Voi APUA!

Puolivälissä se alkoikin käydä yllättävän kivaksi...

Korkeuksissa.

Ensimmäinen etappi takana ja adrenaliini jyllää.

Tolppapuiston reitti vie suoraan metsässä sijaitsevan seikkailupuiston alkupäässä oleville rappusille. Huomasimme, että tolppapuisto on itse asiassa paljon jännempi, vaikkakaan ei fyysisesti niin raskas. Jännempi siinä mielessä, että siinä ei ole lainkaan puita ympärillä, joten tolppien korkeuden hahmottaa paljon selkeämmin. Lisäksi tolppapuiston radat ovat kahdessa kerroksessa: jos samalla tolpalla on porukkaa kummassakin tasossa, tolppa heiluu melko paljon. (Tasoilla ei saa olla kuin maksimissaan kolme henkilöä kerrallaan turvallisuussyistä.)

Seikkailupuistossa metsän puolella on viisi rataa, harjoittelurata ja uusin junnurata, joka on suunnattu alle 140 cm:n mittaisille seikkailijoille. Radat päättyvät ja alkavat samasta kohdasta, jossa on aina vähintään yksi valvoja paikalla. Lisäksi hänellä on myynnissä limsaa ja muuta juotavaa, mikä oli tervetullutta. 2,50 euron hintaisen juomalipun voi lunastaa jo kassalla pääsylipun ohessa.

Viisi rataa on numeroitu vaikeustason mukaan. Ykkönen on junnuille, kakkonen (Löytöretki) helpoin ja matalin reitti, kolmonen sopii koko perheelle, nelonen on jo haastavampi ja vitonen sportti - selvästi fyysisesti rankin. Yrittivät sitä meillekin tarjota, mutta radan osuudet näyttivät vierestä katsottuna niin pahoilta, ettemme edes harkinneet sitä. Nelos- ja vitosradat ovat vain 140-senttisille ja sitä pitemmille, mutta eivät siis pelkästään aikuisille. Kyllä siellä lapsetkin menivät ihan innoissaan haastavinta reittiä ja me katselimme vierestä, että miten ihmeessä.

Aloitimme kolmosradalta ja otimme sitten helpomman kakkosradan. Minä vedin vielä lopuksi yksin nelosen ja olin sen jälkeen niin maitohapoilla, että oli ihan hyvä aika suunnata pois.

Metsäreiteillä pahin jännitys oli jo tiessään, kun leikittiin Tarzania.

Ja ihan vähän vain mieleen tuli mm. Gladiaattorit...

I am Ninja Warrior!

Kolmosreitin loppuaskelmat.

Uudestaan!

Tässä vaiheessa siirryttiin kakkosreitille. Fiilis oli huikea ja korkeanpaikankammo huomattavan matalampi kuin lähtötilanteessa.

Sirous oli hommasta kaukana...

Turvaköysi oli paras kaverini.

Verkossa.

Lautaillen. Tämä päätyi melkein naama edellä pehmusteisiin.

Yllä oleva kuva on jo nelosreitiltä nimeltä Seikkailu. Ja sitä se olikin. Hiki virtasi ja lihakset joutuivat töihin ihan oikeasti. Välillä piti pysähtyä miettimään, että mikä on paras taktiikka siirtyä eteenpäin.

Vielä pelleilyttää...

... kunnes päästiin tähän.

Mitä ****a minä teen täällä?

Ja näissä korkeuksissa?

Helpottava liuku

Tässä vaiheessa korkeus ei oikein enää tuntunut missään.

Lopulta palasimme portaita alas takaisin tolppapuistoon, jossa oli myös paluureitti aivan Gasthaus Laajiksen takapihalle. Tällä kertaa otimme korkeamman reitin ja ihailimme maisemia pitkän liu'un aikana.

Hyvä me, hyvä meidän joukkue!

Onnelliset seikkailijat ja Thorin vasarat - ei kun siis turvaköydet.

Meillä meni aika tarkalleen se kolme tuntia varusteiden vuokraamisesta paluuseen. Fiilis oli huikea: korkeanpaikankammoa oli siedätetty niin, ettei enää julkisilla paikoilla nolota. Kiipeily oli älyttömän kivaa, seura hyvää ja olo oli sellainen, että oli oikeasti tehnytkin jotain. Vaikka hauiksesta lähti nahka (molemmilta) ja paikat olivat mustelmilla ja varsin kipeitä seuraavana päivänä, menisin heti uudestaan. Mutta ehkä vasta ensi kesänä.

Loppuun vielä epäselvä video tolppapuiston laskusta, jossa tarkkaavaisimmat katsojat voivat nähdä, miten Katja menee pää edellä pehmusteisiin. Älkää tehkö näin. Piti mennä korjaamaan aurinkolasien sangat seuraavana päivänä.

Kiitos Tupulle ihanasta seurasta ja kiitos Tainalle kuvaamisesta!