TV-sarjanostalgiaa

Lapsena kaikki oli jotenkin hienompaa. Telkkaristakin tuli parempia ohjelmia. Ja sitten eräänä päivänä, kun huomaat, että ne ihanat lapsuuden lempisarjasi tulevat uusintana, olet ihan täpinöissäsi. Jes, kerrankin!
Istut alas sohvalle.
Pari minuuttia.
Huomaat, miten hirvittävää kakkaa se on.

Mitä kummaa näiden vuosien aikana tapahtuu, kun lähes kaikki kulta muuttuu joksikin muotopuoliseksi mössöksi, jota ei pysty katsomaan?
Voi taivas, jos nyt yrittäisi katsoa jotain Herculesta (1995-1999) tai Xenaa (1995-2001) (pahoittelen, Xena-kultistit).
Lapsuuden suurin sankarini Zorro (1990-1993) koki hirvittävän kolauksen uusinnan myötä. Sitä pystyi oikeasti katsomaan sen pari minuuttia ja sitten piti lopettaa, koska en halunnut pilata lapsuuttani.
(Tosin täytyy todeta, että Zorron tunnari on edelleen jotenkin hieno.)

Turha mainita, miten kävi Ritari Ässälle (1982-1986).

Ihmemies MacGyver (1985-1992) menee siinä rajalla. Koska Richard Dean Anderson on ihana (ja ehkä vielä ihanampi eversti O'Neillinä Tähtiportissa) ja koska MacGyverin tunnari on legenda, tällä sarjalla on vielä satunnaisesti toivoa.

Testasin tätä tv-sarjojen kakkalakia tässä hiljattain, kun katsoin uudelleen erään teinivuosieni lempparin, eli Näkymättömän miehen (I-Man, 2000-2002). Ensimmäinen kausi vielä meni jotenkin, koska Vincent Ventresca on symppis. Mutta sitten ei vain enää uponnut.
Kun on katsonut niin monta hyvää tv-sarjaa, joissa joka jaksossa on se perusmörkö/-pahis ja taustalla kulkee laajempi juoni, ei Näkymätön mies enää toiminutkaan. Laaja juoni jäi liian paitsioon ja etualalle nousi Fawkesin ja Hobbesin keskinäinen venkoilu.

Mutta ehkä ne oikeasti hyvät tv-sarjat jäävät elämään kakkalaista huolimatta. Ne, joita pystyy katsomaan erikoistehosteiden puutteista välittämättä, ilman että pikselit sattuvat silmiin ja aivoista valuu kuonaa.
Tällä hetkellä testissä on tietenkin 1990-luvun suurin kulttisarja eli Salaiset kansiot (The X-Files, 1993-2002). Mies meni repäisemään ja osti koko sarjan. Nyt sitä sitten katsellaan aivan alusta asti, eikä kakkaa ole vielä näkynyt.
Sattumalta vielä tänään osui failbookista loistava lainaus:

"The X-Files makes much more sense when I'm not a 6 year old hiding behind a couch."

Minä tosin olin jo 10v enkä päässyt koskaan sohvan taakse, koska meidän sohvat olivat seinässä kiinni.
Iskän kanssahan sitä tuli katsottua silloin, kun äiti ei tajunnut, millaisesta sarjasta oikeasti ole kyse. Pelottihan se.
Ja pelottaa edelleen. Huomasin, miten Space-jaksossa oleva "kuunaama" nosti karvat niin mukavasti pystyyn.
Katsotaan, pystynkö tänään katsomaan muutaman jakson yksin.

Klassikoilla on siis toivoa.

Seuraava projekti varmaan olisi 1990-luvun suurin vampyyrisarja, kun se 2000-luvun hitti True Blood on jo testauksen alla.
Ihan vaikka vertailun vuoksi.

(Ja jos joku nyt ei tajunnut, niin kyse oli tietenkin Buffysta, mistäs muusta. En seurannut aikaani ja sarja jäi tällöin katsomatta. Ehkä kulttuurintutkijan pitäisi kuitenkin tietää ysärikulttisarjasta hieman muutakin kuin sen, että Buffykin katseli vampyyreita sillä silmällä.)