I am SHERlocked

Kuva sivustolta collider.com.

Pienenä olin vakaasti päättänyt ryhtyä salapoliisiksi. Luin kaikki mahdolliset Neiti Etsivät, Mystery Clubit ja Salapoliisitietokirjat. Siinä vaiheessa, kun aloin huomata kirjojen puolivälissä, että salakäytävä on takassa tai että syyllinen on taatusti se hovimestari, jätin nuortenkirjat ja siirryin kovempaan aineistoon.
Elämääni astui Agatha Christien Hercule Poirot.
Poirot oli lempisalapoliisini, enkä oikeastaan lukenutkaan mitään muita romaaneja kuin Poirotteja, mikä on tavallaan vähän outoa ja erityisen rajoittavaa. En nimittäin lukenut ainuttakaan Sir Arthur Conan Doylen Sherlock-tarinoista, vaikka tiesinkin tasan tarkkaan, kuka se maailman kuuluisin yksityisetsivä oli.

Baskervillen koiran päädyin lopulta lukemaan vetäessäni tieteellisen kirjoittamisen kurssia Oriveden Opistolla työharjoitteluaikana. Tämä tietenkin siitä syystä, että eräs oppilaani kirjoitti teoksesta esseen. Pidin kirjasta, mutta se ei kuitenkaan iskenyt sen kummemmin.

Ensimmäisen kerran Sherlock Holmes kiinnitti huomioni vasta Robert Downey Juniorin leffaesiintymisen myötä. Olin juuri Ironmaniin ihastuttuani tullut siihen tulokseen, että mainittu näyttelijä on selvittänyt 90-luvun aikaiset huumeongelmansa ja noussut parrasvaloihin jäädäkseen. Erityisesti ensimmäinen Guy Richien Sherlock Holmes -elokuvasta on varsin sujuvaa, hieman steampunk-henkistä viihdettä, jossa Downey Junior tietenkin varastaa koko shown.
Mutta ei kuitenkaan pitkäksi aikaa, sillä elämääni astui toinen Sherlock.

Satuimme miehen kanssa puolivahingossa BBC Entertainmentille, kun sieltä tuli uusi tv-sarja Sherlock. Olin kuullut sarjasta jo jonkin verran, ainakin tietyissä nörttipiireissä siitä kohistiin kovasti, ja tiesin, että sarja modernisoi Doylen Sherlock-tarinat nykyaikaan, mutta noudattaa muuten tarinoiden kaavoja ja henkilöhahmoja uskollisesti.
Katsomamme jakso sattui olemaan ensimmäisen kauden viimeinen (toisin sanoen kolmas, koska tuotantokaudet ovat kovin lyhyitä) jakso, The Great Game.
Mitäpä siinä enää pystyi sanomaan? Olimme molemmat koukussa.

Sherlockin viehätys johtuu aivan täysin Benedict Cumberbatchin esittämän Sherlock Holmesin ja Martin Freemanin John Watsonin välisestä dynamiikasta. Jos Downey Junior varasti shown Jude Lawlta, Martin Freemanin Watson kyllä pistää Holmesin välillä lujille. Benedict Cumberbatchin Holmes on myös paljon itsekeskeisempi ja tyyliltään enemmän sellainen Sherlock, jollaiseksi maailman nerokkaimman yksityisetsivän kuvittelin.

Ja mitä minä olen sitä kieltämään. Benedict Cumberbatch on ihana.
(Odotan innolla Hobittia osittain siksi, koska Cumberbatch on Smaugin ääni. Huh. Herralla on äänessään samaa karismaa kuin Alan Rickmanilla.)

Modernisointi toimii myös hyvin. Vaikka DNA- ja sormenjälkitunnistimet auttavat rikosten ratkaisussa, ne eivät missään vaiheessa nouse tuhoamaan tarinaa, vaan Sherlock itse aina onnistuu lopulta pelkällä päättelyllä selvittämään rikoksen. Älypuhelinten käyttö on tuotu jopa tv-sarjan kuvamaailmaan tehokeinoksi hieman sarjakuvamaiseen tapaan ja se toimii vallan mainiosti.

Kolmatta kautta ollaan tällä hetkellä kuvaamassa. Ei tässä voi muuta kuin odottaa malttamattomana ja uskoa, että laatu säilyy. Laadun merkkinä on nimittäin myös se, että imdb:ssä sarja on saanut 9,2 tähteä ja se on muuten melkoisesti se.
Uutta kautta odotellessa voisi käydä ostamassa Sir Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes: Kootut kertomukset ja lukea, mitä ensi vuonna saattaa olla luvassa.

Jos muuten Sherlock-tarinat ovat tuttuja eikä kaihda niistä tehtyjä adaptaatioita ja parodioita, kannattaa ehdottomasti tutustua Neil Gaimanin versioon Study in Scarletista nimeltään Study in Emerald. Sen saa luettua ilmaiseksi täältä.