Tutkijan itsetuntoa etsimässä

Pari edellistä viikkoa on tullut kaiveltua sitä tutkijan itsetuntoa jostain pohjamudista. Ensinnäkin tutkijaseminaariesitysten jälkeen olo on kuin olisi se litistynyt Mikki Hiiri norsun jalan alla Rosan "Transvaalin tuittupäässä". Ihan sama, onko sinne saanut kirjoitettua omasta mielestään jotain lähes nerokasta, vai sitten väsännyt hätäpaniikissa artikkelikäsikirjoituksen kolmessa päivässä, pistänyt sen jo menemään eteenpäin ja sitten tullut sen kanssa seminaariin niitä kommentteja pyytämään.

Deadlinet ovat aina hyviä, mutta ei pitäisi jättää mitään niin massiivista kuin referee-artikkelia viime tinkaan. 

Sain siis palautetta Avaimeen tarjoamastani artikkeliluonnoksesta ja eihän siinä tällainen populaarikulttuurintutkija voi muuta oikein tuntea kuin hirvittävää alemmuutta, kun tulee listaa siitä, mitä pitäisi vielä lukea ja mitä teorioita pitäisi ottaa huomioon ja miten lauseiden syy-seuraus-suhteet välillä vähän tuppaavat muuttumaan sekaviksi.

Siinä oltiinkin sitten melko romuina ne seuraavat muutamat päivät, enkä ole vieläkään artikkelia katsonut uudelleen, kun on pitänyt pistää tietty aikataulutus ja prioriteettijärjestys muiden töiden deadlinen takia. Sain kuitenkin kaukolainaksi ne pari kirjaa, joihin pitäisi tutustua, ja joita olin jo mahdollisina lähteinä kirjoitellut muistikirjaani pari vuotta sitten. Kyseessä on siis mahdollisten maailmojen teoria ja teokset ovat Doleželin Heterocosmica ja Thomas G. Pavelin Fictional Worlds.

Itsetunto vajosi vielä syvempään kuoppaan, kun sain elämäni ensimmäiset referee-palautteet siitä NNCOREn artikkeliluonnoksesta, jonka kirjoitin keväällä sarjakuvan "Pako Kielletystä laaksosta" fantasiasta ja intertekstuaalisuudesta. En pariin päivään edes halunnut avata palautteita, koska pelkäsin niin paljon saavani pelkkää kakkaa niskaan, mutta pahin pelkoni (eli se, että tekstin julkaisua ei suositella missään nimessä, koska se ei täytä tieteellisen artikkelin määritelmiä MITENKÄÄN) ei kuitenkaan toteutunut. Toinen arvostelija oli jopa arvottanut tekstini hyväksi ja suositteli vain pieniä muokkauksia. Toinen oli taas aivan eri mieltä ja ruoti tekstiäni rehellisin sanakääntein kaikista sen puutteista. Eipä siinä, allekirjoitin niistä suurimman osan, kuten sen, että intertekstuaalisuus-osioni kaipasi voimakkaampaa otetta, mutta joitakin kommentteja kuitenkin tuli ihmeteltyä.

Esimerkiksi sitä, että toinen arvostelija mainitsi tehdystä ankka-tutkimuksesta olennaisena lähteenä tämän niin kovasti arvostellun Dormant & Mattelart -kaksikon Kuinka Aku Ankkaa luetaan -teoksen. Kun sitä ei voi pitää hyvänä tieteellisenä lähteenä puutteellisten lähdeviittausten vuoksi ja sen kyseenalaisen subjektiivisuuden takia, en koe, että artikkelini tulisi sen avulla mitenkään tieteellisemmäksi.

Ehkä sivuan teosta jossain sivulauseessa.

Tutkijan masentunutta oloa ei tietenkään yhtään paranna se, että ne deadlinet pukkaavat nyt sitten kaikki päälle yhtä aikaa, kun pitäisi vielä tehdä töitä ja suorittaa kasvatustieteen perusopintojen hirvittäviä tenttejä. Ja aina, kun käy katsomassa säätiöiden "myönnetyt apurahat" -listoja ja näkee, että ei sitä omaa nimeä vieläkään siellä komeile, tekee mieli mennä peiton alle ja jäädä sinne.

Jos vain akateeminen maailma nyt tajuaisi, että populaarikulttuurin suuri nimi (erityisesti Suomessa), Aku Ankka, on oikeasti validi ja mielenkiintoinen tutkimuskohde, ja myöntäisi tälle köyhälle ja turhautuneelle tutkijalle pienen apurahan, ei tämä tutkimus jumahtaisi paikoilleen, vaan ehtisi valmistua omaan henkilökohtaiseen deadlineeni, kesään 2014 mennessä.

Muuten näyttää pahasti siltä, että en vain pysty priorisoimaan väitöskirjaani tässä elämäntilanteessa kovin korkealle.