Tähän kaiken kulttuurillisen "hömpän" väliin voisi heittää pienen akateemisen avautumisen koskien väitöskirjan muotoa ja kieltä.
Olen jo viime vuonna kirjoittanut tutkimukseni kielestä merkinnän, jossa tuskastelin englannin kielen ylivaltaa tutkimuskielenä. Silloin vannoin vakaasti, että kirjoitan tutkimukseni suomeksi, ja pidän tästä seikasta edelleen kiinni.
Kristiansandin sarjakuvaseminaarissa sain kuulla ruotsalaiselta kollegaltani, että Aku Ankka -tutkimuksen tekeminen suomeksi on silkka akateeminen itsemurha. Kuulostaa melko rankalta, mutta tätä se nykymaailmassa tuppaa olemaan.
Sanoin kuitenkin hänelle, että olen pohtinut asiaa ja koska suomi on äidinkieleni ja ilmaisen itseäni sillä aina parhaiten, haluan tehdä tutkimukseni suomeksi. Sen lisäksi Suomi on väkilukuunsa suhteutettuna maa, jossa luetaan eniten Aku Ankkaa maailmassa, joten markkinoita tutkimukselleni löytyy myös kotimaasta.
Mutta: koska Pohjoismaat, Saksa, Hollanti, Ranska ja tietenkin Italia ovat myös valtavia Aku Ankka - (ja erityisesti Don Rosa -) maita, pyrkimykseni on saada valmis väitöskirja käännettyä englanniksi.
Ja ovathan tietenkin lähes kaikki artikkelini olleet tähän mennessä englanniksi.
Sain ruotsalaisen kollegani pään kääntymään ja hän ymmärsi näkemykseni.
Näiden pointtien lisäksi minulla on muitakin agendoja. Kirjoittamalla tutkimukseni suomeksi haluan pitää yllä suomen kielen asemaa tieteellisenä kielenä. Samalla myös ne Aku Ankasta kiinnostuneet ei-akateemikot, jotka eivät missään nimessä koskisi englanninkieliseen tutkimukseen, saattavat tarttua omaan väitöskirjaani, koska siinä puhutaan selvää suomea.
Ja tietenkin: koska olen aivan hirvittävä jästipää, aion tasan tarkkaan kirjoittaa väitöskirjani suomeksi.
Sitten päästäänkin muotoseikkoihin.
Koska kaikki tuntuu olevan nykypäivänä muotoa pätkä ja työkeikat ovat hyvin projektiluontoisia, alkaa tämä sama näkemys ulottua myös väitöskirjoihin.
Tällä tarkoitan nimenomaan artikkeliväitöskirjaa.
Niille, jotka eivät ole asiaan perehtyneet: artikkeliväitöskirja koostuu useasta referee-arvioidusta (ja useimmiten jo julkaistusta artikkelista), jotka on koottu samoihin kansiin. Väitöskirjassa on johdantoluku, joka selittää tutkimuksen aiheen, tutkimuskysymykset ja ongelmanasettelun. Sen lisäksi tutkimuksen tulokset kootaan lopuksi yhteen.
Artikkeliväitöskirja on vallannut alaa erityisesti luonnontieteiden alalla, mutta nykypäivänä se on levinnyt kaikkiin tieteenaloihin ja alkanut valloittaa myös humanistista tiedekuntaa.
Syy on selvä.
Koska yliopistoja arvioidaan niiden tuottaman tutkimuksen (ja sen laadun) perusteella, yliopistojen henkilökunta pyrkii saamaan tutkijoiltaan ulos mahdollisimman paljon niitä nimenomaisia referee-artikkeleita. Koska artikkeliväitöskirja koostuu pelkästään näistä, se arvottaa tutkijan heti korkeammalle kuin jos tutkija olisi kirjoittanut tavallisen ja perinteisen monografian. (Ja monografiahan on se laaja yhtenäinen tutkimus, jollaiseksi väitöskirja yleensä mielletään.)
Ymmärrän tasan tarkkaan yliopistojen ja akatemian näkökulman tähän asiaan, mutta kyllä siltä alkoi vähän silmänurkissa näkyä punaista, kun tätä asiaa minulle ehdoteltiin eri tahoilta.
Artikkeliväitöskirjan ongelma (erityisesti minulle) on juuri ne artikkelit. Vaikka niitä (ei referoituja) onkin tullut väsättyä tässä muutama kappale, niin se on nimenomaan se muutama, mitä siihen väitöskirjaan mahtuu.
Jos haluaa käsitellä laajoja teemoja, eivät artikkelit yksinkertaisesti riitä. Tällaiselle pitkän proosan kirjoittajalle on muutenkin tulossa isona ongelmana väitöskirjan pituus, joten kuutisen artikkelia tuntuu niin kovin pieneltä ja tiiviiltä setiltä käsitellä sellaista asiaa kuin Don Rosan sarjakuvat postmodernistisina fantasiasarjakuvina - varsinkin, kun tutkimuspohja on pistetty kasaan jo graduvaiheessa.
Toinen huomioitava seikka on tietenkin se, että artikkelien on tosiaan oltava referee-arvioituja ja julkaistuja. Julkaisu voi tapahtua vasta väitöstilaisuuden jälkeen, kunhan kyseinen artikkeli on hyväksytty ja arvioitu.
Kaikki referee-julkaisukanavat on myös tietenkin arvotettu, että mikä on paras ja mikä vähän huonompi ja mikä nyt menettelee, joten sekin sitten kertoo tutkijasta, että missä tämä on tekstejään saanut julki. Entä jos näitä julkaisukanavia ei nyt tällä tietyllä alalla satu olemaan kuin se muutama? Tuleeko siitä miinusta, jos tunkee itseään vaan niiden parin tieteellisen lehden sivuille?
Ei sillä, ettenkö arvostaisi referee-julkaisuja (yksi odottaa kommenttejaan ja toinen pitäisi väsätä kesän aikana), mutta olen vain niin jumissa siinä monografiassa, etten oikein näe, miten saisin kaiken olennaisen mahdutettua artikkelimuotoiseen väitöskirjaan.
Ja kuten sanoin, olen jästipää.
Väsään tässä ihan piruuttani suomenkielisen monografian.
Ha.
24.4.2012
Mainos fantasia- ja scifitutkijoille!
Seuraava ilmoitus on viipynyt sähköpostissani jo miltei pari kuukautta, mutta vielä ehtii mukaan!
Omakin abstraktini on vielä aloittamatta, mutta tänne olisi tarkoitus suunnata...
MUUKALAISET, TULKAA KOTIIN - XIII SCIFI- JA FANTASIATUTKIJATAPAAMINEN
Tampereella torstaina 19.7. & perjantaina 20.7. 2012
Finnconin yhteydessä järjestettävän kolmannentoista scifi- ja fantasiatutkijoiden tapaamisen teemana on muukalaisuus. Muukalaisuutta voidaan käsitellä spekulatiivisessa fiktiossa koomisesti tai kauhukuvitelmana, mutta myös analyyttisesti. Kummeksutun hahmon vieraudessa kiteytyy usein teoksen tematiikka. Tutkijatapaamiseen toivomme pohdintoja esimerkiksi siitä, millaisia ovat etniset konfliktit fantasiassa tai millaista vertauskuvallisuutta kätkeytyy tieteisfiktion alieneihin.
Tutkimuksen kohteena voivat olla kirjat, elokuvat, tv-sarjat tai muut scifiksi tai fantasiaksi laskettavat kulttuurituotteet. Toivomme saavamme tutkijatapaamiseen papereita teemaan sopivista tutkimuksista, olipa tavoitteena essee, seminaarityö tai väitöskirja. Tutkijatapaamisen erityisvieraiksi toivotaan gradu-vaiheessa olevia opiskelijoita, mutta kutsu on suunnattu tänä vuonna myös Pohjoismaihin ja Baltiaan. Paperit voivat olla joko suomeksi tai englanniksi.
Tutkijatapaamisen tavoitteena on edistää monitieteistä tieteiskirjallisuuden ja fantasian tutkimusta sekä suomalaisen tutkijaverkoston kansainvälistymistä. Työskentelyä ohjaavat tutkija Irma Hirsjärvi (JY), prof. Liisa Rantalaiho (TaY), prof. Frans Mäyrä (TaY), tutkija Sofia Sjö (Abo), tutkija Merja Leppälahti (TuY), sekä tutkija Paula Arvas (HY).
Lähetä 500 sanan abstrakti aiheestasi 27.4.2012 mennessä Word- tai RTF-tiedostona osoitteeseen csmaso [at] uta.fi. Väitöskirjaan tai sitä seuraavaan tutkimukseen liittyvien papereiden toivomme olevan englanniksi. Lähetämme tiedon hyväksymisestä ja jatko-ohjeet 21.5. mennessä. Itse seminaariin toivomme 4-8 sivun paperia kultakin. Mikäli osanottajien määrä antaa myöten, käsitellään papereita myös teeman ulkopuolelta. Huom! PORTTI-lehti on tarjonnut joillekin papereille mahdollisuuden tulla julkaistuiksi artikkeliksi muokattuina.
Järjestäjät:
FINFAR - Finnish Network of Fantasy Research ja Finncon (2012.finncon.org/).
Koordinaattori: Markku Soikkeli (csmaso [at] uta.fi)
Omakin abstraktini on vielä aloittamatta, mutta tänne olisi tarkoitus suunnata...
MUUKALAISET, TULKAA KOTIIN - XIII SCIFI- JA FANTASIATUTKIJATAPAAMINEN
Tampereella torstaina 19.7. & perjantaina 20.7. 2012
Finnconin yhteydessä järjestettävän kolmannentoista scifi- ja fantasiatutkijoiden tapaamisen teemana on muukalaisuus. Muukalaisuutta voidaan käsitellä spekulatiivisessa fiktiossa koomisesti tai kauhukuvitelmana, mutta myös analyyttisesti. Kummeksutun hahmon vieraudessa kiteytyy usein teoksen tematiikka. Tutkijatapaamiseen toivomme pohdintoja esimerkiksi siitä, millaisia ovat etniset konfliktit fantasiassa tai millaista vertauskuvallisuutta kätkeytyy tieteisfiktion alieneihin.
Tutkimuksen kohteena voivat olla kirjat, elokuvat, tv-sarjat tai muut scifiksi tai fantasiaksi laskettavat kulttuurituotteet. Toivomme saavamme tutkijatapaamiseen papereita teemaan sopivista tutkimuksista, olipa tavoitteena essee, seminaarityö tai väitöskirja. Tutkijatapaamisen erityisvieraiksi toivotaan gradu-vaiheessa olevia opiskelijoita, mutta kutsu on suunnattu tänä vuonna myös Pohjoismaihin ja Baltiaan. Paperit voivat olla joko suomeksi tai englanniksi.
Tutkijatapaamisen tavoitteena on edistää monitieteistä tieteiskirjallisuuden ja fantasian tutkimusta sekä suomalaisen tutkijaverkoston kansainvälistymistä. Työskentelyä ohjaavat tutkija Irma Hirsjärvi (JY), prof. Liisa Rantalaiho (TaY), prof. Frans Mäyrä (TaY), tutkija Sofia Sjö (Abo), tutkija Merja Leppälahti (TuY), sekä tutkija Paula Arvas (HY).
Lähetä 500 sanan abstrakti aiheestasi 27.4.2012 mennessä Word- tai RTF-tiedostona osoitteeseen csmaso [at] uta.fi. Väitöskirjaan tai sitä seuraavaan tutkimukseen liittyvien papereiden toivomme olevan englanniksi. Lähetämme tiedon hyväksymisestä ja jatko-ohjeet 21.5. mennessä. Itse seminaariin toivomme 4-8 sivun paperia kultakin. Mikäli osanottajien määrä antaa myöten, käsitellään papereita myös teeman ulkopuolelta. Huom! PORTTI-lehti on tarjonnut joillekin papereille mahdollisuuden tulla julkaistuiksi artikkeliksi muokattuina.
Järjestäjät:
FINFAR - Finnish Network of Fantasy Research ja Finncon (2012.finncon.org/).
Koordinaattori: Markku Soikkeli (csmaso [at] uta.fi)
21.4.2012
Tällä kertaa postilaatikossa pamahti
Voitte uskoa, että paketti on tuhti ja sisältää niin reilun määrän Rosaa kuin muitakin oleellisia ankka-artikkeleita, joita tulen selaamaan ahkerasti väitöskirjaani ajatellen.
Iso kiitos Timolle!
Jos kiinnostuit, oman kappaleesi voit tilata täältä.
Tällä hetkellä tämä tutkija kahlaa läpi Gérald Genetten Palimpsests-teosta ja samaisen herran The Architext odottaa vieressä vuoroaan. Näistä tulee siis teoria-apua intertekstuaalisuutta käsitteleviin pätkiin, joita ujutan analyysiosioitteni sekaan. Ensi viikon tutkijaseminaarissa pidänkin kevään esitelmäni NNCOREn artikkelista, joka käsittelee mainittua intertekstuaalisuutta Rosan "Escape from the Forbidden Valley" -sarjakuvassa.
Myös FINFAR-tapaamisen abstrakti pitäisi vääntää kasaan ensi viikon perjantaihin mennessä, mutta muuten se hirvittävä härdelli, jossa elin helmikuusta maaliskuun loppuun, on nyt onnellisesti ohi ja ehdin jopa tehdä jotain kivaakin, kuten pelata Skyward Swordia ja kahlata nuo Potterit taas kerran läpi.
En vain malttaisi odottaa sarjakuvapakettiani Mile High Comicsilta. Odotan sitä kuin kuuta nousevaa ja petyn aina, kun postilaatikossa ei ole mitään muuta kuin päivän aviisi. Viime viikolla tosin sain tilaamani superhienot käyntikortit. Selvisi kyllä, että olisin saattanut olla oikeutettu saamaan käyntikortit myös yliopiston piikkiin, mutta koska en tuolloin ollut varma asiasta, ehdin jo tilata omat korttini.
(Sitä paitsi omat korttini ovat aivan takuulla vähintään tuhat kertaa hienommat kuin yliopiston logolla varustetut kortit!)
Sain myös noin viikon mittaisen työharjoittelukeikan kesäkuulle eräästä konferenssista Helsingissä, joten ehkäpä tässä ehtii vielä piipahtaa taas Good Fellowsin sarjakuvakaupassakin vaikka ostamassa Captain Kentucky -kokoelman (jos sitä silloin siellä vaikka olisi, nyt näyttää valitettavasti tyhjältä) ja muutaman Uncle Scroogen lisää...
19.4.2012
Kuunatsit tulevat!
Nyt sekin on sitten nähty, nimittäin suuri eeppinen taistelu natsien ja ihmiskunnan välillä. Kun tätä on mainostettu jo useampi vuosi ja jokaisessa conissa on törmännyt natsiasuisiin promoottoreihin tai vain tyyppeihin, jotka kanniskelevat kylttejä "Kuunatsit tulevat", on mielenkiinto suomalaista Iron Skyta kohtaan väkisinkin noussut siihen pisteeseen, että leffaliput oli hommattava.
En nyt rupea tekemään mitään suurta ja syväluotaavaa analyysia itse elokuvasta, koska jokaisen itseään kunnioittavan nörtin ja asiaa harrastavan henkilön on nähtävä tämä kulttitapaus omin silmin.
Omaa mielenkiintoani lisäsi tietenkin tarinan käsikirjoittajana toiminut Johanna Sinisalo, joka on ehdottomia lempikirjailijoitani ja jonka olen myös onnellisena päässyt tapaamaan Pariisin fantasia- ja scifikonferenssissa vajaa pari vuotta sitten.
(Sinisalo vilahtaa muuten myös itse elokuvassakin - jos ette huomanneet, niin tässäpä teille quest seuraavalle katselukerralle - pongaa Johanna!)
Olen lukenut kovin ristiriitaista palautetta Iron Skysta, mutta kaikki ystävistäni ovat olleet ehdottomasti sillä kannalla, että leffa on hyvä. Ja olihan se, sitä en kiistä, mutta tunnustan odottaneeni juonelta ja tarinalta hieman enemmän. Mutta Star Wreck-parodioiden tekijöiden tuntien elokuvan idea on tehdä pilaa vähän kaikesta, kuten loogisesti natsi-ideologiasta, Yhdysvaltojen sotapolitiikasta ja ihmiskunnan typeryydestä, ei elokuvaa voi liian syvääluotaavalla juonella pilatakaan.
Visuaalisesti elokuva on elämys. Kuusta nousevat avaruuszeppeliinit, jotka vetävät perässään valtavia meteoreja, ovat kertakaikkisesti hienoa katseltavaa. Iso kumarrus erikoistehostetyypeille - te todistatte sen, että Suomessa osataan tehdä muitakin kuin sotadraamoja ja henkilödraamoja ja paskoja saippuasarjoja.
Visuaalisuuteen liittyy myös värimaailma, joka natsien kuutukikohdassa on tyylikkään seepia. Omassa maailmassaan elävät natsit ovat jääneet jumiin vuoteen 1945, eivätkä ainoastaan aatteidensa ja teknologiansa takia, vaan myös tämä värimaailma viittaa menneeseen.
Puvustus on aivan täysin oma lukunsa. Varusteleka on ollut tukemassa koko projektia eikä varmaan ainoastaan tarjoamalla varastojen kätköistään teemaan liittyviä asukokonaisuuksia. Kun ensimmäinen kuunatsi ilmestyy mustassa pitkässä nahkatakissaan, kypärässään ja kaasunaamarissaan hämmentyneen amerikkalaisen astronautin eteen, pääsee useampikin armysälää keräilevä katsoja fetisöimään.
En nyt rupea tekemään mitään suurta ja syväluotaavaa analyysia itse elokuvasta, koska jokaisen itseään kunnioittavan nörtin ja asiaa harrastavan henkilön on nähtävä tämä kulttitapaus omin silmin.
Omaa mielenkiintoani lisäsi tietenkin tarinan käsikirjoittajana toiminut Johanna Sinisalo, joka on ehdottomia lempikirjailijoitani ja jonka olen myös onnellisena päässyt tapaamaan Pariisin fantasia- ja scifikonferenssissa vajaa pari vuotta sitten.
(Sinisalo vilahtaa muuten myös itse elokuvassakin - jos ette huomanneet, niin tässäpä teille quest seuraavalle katselukerralle - pongaa Johanna!)
Olen lukenut kovin ristiriitaista palautetta Iron Skysta, mutta kaikki ystävistäni ovat olleet ehdottomasti sillä kannalla, että leffa on hyvä. Ja olihan se, sitä en kiistä, mutta tunnustan odottaneeni juonelta ja tarinalta hieman enemmän. Mutta Star Wreck-parodioiden tekijöiden tuntien elokuvan idea on tehdä pilaa vähän kaikesta, kuten loogisesti natsi-ideologiasta, Yhdysvaltojen sotapolitiikasta ja ihmiskunnan typeryydestä, ei elokuvaa voi liian syvääluotaavalla juonella pilatakaan.
Visuaalisesti elokuva on elämys. Kuusta nousevat avaruuszeppeliinit, jotka vetävät perässään valtavia meteoreja, ovat kertakaikkisesti hienoa katseltavaa. Iso kumarrus erikoistehostetyypeille - te todistatte sen, että Suomessa osataan tehdä muitakin kuin sotadraamoja ja henkilödraamoja ja paskoja saippuasarjoja.
Visuaalisuuteen liittyy myös värimaailma, joka natsien kuutukikohdassa on tyylikkään seepia. Omassa maailmassaan elävät natsit ovat jääneet jumiin vuoteen 1945, eivätkä ainoastaan aatteidensa ja teknologiansa takia, vaan myös tämä värimaailma viittaa menneeseen.
Puvustus on aivan täysin oma lukunsa. Varusteleka on ollut tukemassa koko projektia eikä varmaan ainoastaan tarjoamalla varastojen kätköistään teemaan liittyviä asukokonaisuuksia. Kun ensimmäinen kuunatsi ilmestyy mustassa pitkässä nahkatakissaan, kypärässään ja kaasunaamarissaan hämmentyneen amerikkalaisen astronautin eteen, pääsee useampikin armysälää keräilevä katsoja fetisöimään.
Kuunatseja! (Kuva napattu sivulta http://www.tietokone.fi/uutiset/kaiva_kuvetta_ja_ryhdy_iron_sky_tuottajaksi)
Upseerien uniformut ovatkin sitten asia erikseen eikä tietenkään sovi unohtaa naispääosaa näyttelevää Julia Dietzeä, joka on vallan hemaiseva kynähameessaan, vyötärökorsettissaan ja pääkallolla koristetussa suikassaan. Näitä asuja tullaan cosplayaamaan tulevaisuudessa varmasti. Harkitsen itsekin asiaa vakavasti.
Iron Sky ei ole täydellinen elokuva, enkä sitä siltä odottanutkaan. Se on kuitenkin kulttielokuva, joka todistaa suomalaisen nuoren potentiaalin, joka elää scifissä ja muussa spekulatiivisessa fiktiossa. Iron Sky todistaa myös sen, että fanikulttuurissa on voimaa: miljoonan euron verran elokuvan budjetista tuli lahjoituksina faneilta. Tämä kannattaa ottaa huomioon myös muiden elokuvan tekemisestä haaveilevien: promoa, kiinnosta, kerää faneja... ja elokuva siirtyy lähemmäs todentumistaan.
Erittäin hienoa on kuulla se, miten hyvin saksalaiset ovat ottaneet kaksikielisenä (englanti-saksa) toimivan Iron Skyn vastaan. Joku onkin kuulemma sanonut, että tarvittiin suomalainen ohjaaja, ennen kuin saksalaiset pystyivät nauramaan menneisyydelleen. Toisaalta taas Amerikassa elokuva ei ole vielä herättänyt kiinnostusta. Liekö Sarah Palin -kopio, George W. Bushin nimellä varustettu satelliitti ja muut pienet heitot kääntäneet huumorintajun kupin yli? Mene ja tiedä. [EDIT:] Elokuvahan siis tosiaan saa ensi-iltansa Jenkeissä vasta myöhemmin, joten ehkäpä sitten kuulemme asiasta sen todellisen mielipiteen.
Jos et elokuvaa ole vielä nähnyt, mene ja katso se. Sen verran sitä laatua riittää, että aika menee kuin siivillä eikä tylsää hetkeä tule. Ja musiikki tietenkin kruunaa kaiken, kuunnelkaapa vaikka nämä pätkät: Laibach - Under the Iron Sky ja Chaos All Stars - The Iron Sky .
THE MOON NAZIS ARE COMING!
17.4.2012
Nintendo-girrrl
Päätimme miehen kanssa luopua Pleikka 3:stamme pitovaikeuksien takia. Mies sitä oli alun perinkin halunnut - hän on aina ollut PC-pelaaja eivätkä konsoliohjaimet koskaan ole sopineet hänen käteensä. Mutta kun piti päästä kokeilemaan Red Dead Redemptionia, oli vähän pakko myös yrittää sitä konsolipelaamista.
Loppujen lopuksi edes hiirtä muistuttava SplitFish-ohjain ei ollut tarpeeksi tarkka, ja koska minä olin varsin tyytyväinen pelivalikoimaltaan sekä XBoxiimme että ikivanhaan lemppariini N64:een, Pleikka löysi uuden kodin.
Pitkään ei kuitenkaan mennyt, kun Pleikka sai korvaajansa. Koska olen aina pitänyt itseäni Nintendotyttönä, ainut oikea konsoli oli tietenkin ihana Wii - juuri niiden pelien takia.
Muistan, miten ala-asteella lähes kaikki pienen kyläkoulumme oppilaista kiersivät toistensa syntymäpäivillä. Erään pojan kotona olikin sitten vanha kunnon NES, se ensimmäinen Nintendo. Iltapäivä päättyi siihen, että päivänsankari joutui tulemaan pyytämään minua ja siskoani lopettamaan, että muutkin pääsivät pelaamaan Super Mariota.
Tämä trauma taisi purkautua vasta lukion jälkeen Joutsenon opistossa, jossa vietimme silloisen kämppikseni ja nykyisen rakkaan ystäväni kanssa monta yötä samaisen Marion parissa.
Oman konsolimme saimme kotiin joskus 90-luvun puolivälin jälkeen. Äiti vei minut ja siskoni kauppaan ja totesi, että saamme valita haluammeko Playstationin vai Nintendo 64:n. Hetken mietinnän jälkeen päätös oli yksimielinen: Nintendo sen olla pitää.
Samainen konsoli on edelleen kotonamme, mutta päätin hankkia oman kappaleeni vasta muutamia vuosia sitten jo yliopistossa ollessani. Syynä oli se, etten raaskinut viedä yhteistä konsolia kotoamme, vaikka olinkin siihen vaivalla metsästänyt ja ostanut useita jo harvinaisiakin pelejä, kuten Goldeneyen ja Star Wars: Rogue Squadronin. (Ne pelit tietenkin nappasin mukaani, kun oman N64:n hommasin.)
Nintendo on oltava, koska olen Mario-fani. Vaikka aloitinkin tietokonepelaamisen hillittömillä räiskintäpeleillä, kuten DOOMilla, Wolfensteinilla ja Hereticillä, tasohyppelypelit kuuluvat ehdottomiin lemppareihini.
Sitten on tietenkin Legend of Zelda.
Löysin sattumalta kotikyläni divarista Ocarina of Timen useita vuosia sitten ja se oli sitten menoa se. Tällä hetkellä olen edelleen jumissa Majora's Maskissa, mutta se ei estänyt minua ostamasta Wii-settiä, jossa tuli kiinteänä mukana Mario Kart ja ylimääräisenä bonuksena Zeldan Skyward Sword. Kunhan vielä hommaan vanhemman Twilight Princessin, visuaalisesti kauniin Ōkamin sekä tietenkin New Super Mario Brosin, alkaa Wiilläkin olla sellainen määrä laatupelejä, että voin jumittaa liian aurinkoiset ja ahdistavat kesäpäivät sisällä hyvillä mielin.
Loppujen lopuksi edes hiirtä muistuttava SplitFish-ohjain ei ollut tarpeeksi tarkka, ja koska minä olin varsin tyytyväinen pelivalikoimaltaan sekä XBoxiimme että ikivanhaan lemppariini N64:een, Pleikka löysi uuden kodin.
Pitkään ei kuitenkaan mennyt, kun Pleikka sai korvaajansa. Koska olen aina pitänyt itseäni Nintendotyttönä, ainut oikea konsoli oli tietenkin ihana Wii - juuri niiden pelien takia.
Muistan, miten ala-asteella lähes kaikki pienen kyläkoulumme oppilaista kiersivät toistensa syntymäpäivillä. Erään pojan kotona olikin sitten vanha kunnon NES, se ensimmäinen Nintendo. Iltapäivä päättyi siihen, että päivänsankari joutui tulemaan pyytämään minua ja siskoani lopettamaan, että muutkin pääsivät pelaamaan Super Mariota.
Tämä trauma taisi purkautua vasta lukion jälkeen Joutsenon opistossa, jossa vietimme silloisen kämppikseni ja nykyisen rakkaan ystäväni kanssa monta yötä samaisen Marion parissa.
Oman konsolimme saimme kotiin joskus 90-luvun puolivälin jälkeen. Äiti vei minut ja siskoni kauppaan ja totesi, että saamme valita haluammeko Playstationin vai Nintendo 64:n. Hetken mietinnän jälkeen päätös oli yksimielinen: Nintendo sen olla pitää.
Samainen konsoli on edelleen kotonamme, mutta päätin hankkia oman kappaleeni vasta muutamia vuosia sitten jo yliopistossa ollessani. Syynä oli se, etten raaskinut viedä yhteistä konsolia kotoamme, vaikka olinkin siihen vaivalla metsästänyt ja ostanut useita jo harvinaisiakin pelejä, kuten Goldeneyen ja Star Wars: Rogue Squadronin. (Ne pelit tietenkin nappasin mukaani, kun oman N64:n hommasin.)
Nintendo on oltava, koska olen Mario-fani. Vaikka aloitinkin tietokonepelaamisen hillittömillä räiskintäpeleillä, kuten DOOMilla, Wolfensteinilla ja Hereticillä, tasohyppelypelit kuuluvat ehdottomiin lemppareihini.
Sitten on tietenkin Legend of Zelda.
Löysin sattumalta kotikyläni divarista Ocarina of Timen useita vuosia sitten ja se oli sitten menoa se. Tällä hetkellä olen edelleen jumissa Majora's Maskissa, mutta se ei estänyt minua ostamasta Wii-settiä, jossa tuli kiinteänä mukana Mario Kart ja ylimääräisenä bonuksena Zeldan Skyward Sword. Kunhan vielä hommaan vanhemman Twilight Princessin, visuaalisesti kauniin Ōkamin sekä tietenkin New Super Mario Brosin, alkaa Wiilläkin olla sellainen määrä laatupelejä, että voin jumittaa liian aurinkoiset ja ahdistavat kesäpäivät sisällä hyvillä mielin.
9.4.2012
Twilight-avautuminen osa 4: Aamunkoi
Taivas varjele, mikä sieltä tulee? Viimeinen osa! Se on ohi!
Varoitus: sisältää juonipaljastuksia ja sarkastisia mielipiteitä - myös koko sarjasta.
Stephenie Meyer: Aamunkoi (alkuteos Breaking Dawn), 2010, neljäs painos, WSOY.
Homma jatkuu siitä, mihin edellisessä kirjassa jäätiin. Bella on saanut rikkaalta namupojaltaan auton, mennyt kihloihin ja häät odottavat kulman takana. Henkilökohtainen kriisi kahden niin ihkun miehen välillä on hieman laantunut, kun tyttönen onkin sitten päättänyt valita Edwardin. Tästä huolimatta ilman paitaa hengaileva Jacob lurkkii vielä kulman takana ja toivoo, ettei Bella menisi muuttumaan vampyyriksi.
Häät kuitenkin pidetään ja sitä seuraa yli-ihana kuherruskuukausi saarella keskellä ei mitään, seksiä (josta jopa puhutaan nyt seksinä) ja totta kai Bella, joka ei ikimaailmassa halunnut heti koulusta päästyään ruveta rouvaksi ja pamahtaa paksuksi, huomaa olevansa raskaana. Hups.
Vauva on mutantti ja tästä seuraakin sitten niin dramaattista vääntöä, että tekee mieli viskata kirja ikkunasta. Kakara saadaan kuitenkin ulos, Bellasta tehdään vampyyri ja sitten ollaankin yhtä perhettä, kunnes Italian (mafioso)vampyyriperhe tulee haastamaan riitaa mutanttilapsen takia. Miten tästä selvitään?
Meyer tekee kerronnallisesti ensimmäisen poikkeuksen sarjan viimeisessä osassa, joka on jaettu kolmeen jaksoon. Ensimmäisessä ja viimeisessä jaksossa kertojana on Bella, mutta kirjan keskivaiheilla lukija pääsee katsomaan Jacobin sisään ja näkemään tapahtumat hänen näkökulmastaan. Ratkaisu on jopa virkistävä poikkeus Bellan rasittaviin mielenliikkeisiin, mutta se on myös perusteltu juonellisesti: koska Bella on paksuna ja vain makaa muodottomana, kärsivänä mönttinä sohvalla, hänestä ei saisi yhtään mitään iloa irti tarinan kannalta. Siksi siirtymä Jacobiin.
Jacob-osio toimii myös siirtymänä Bellan ihmisminästä vampyyriminään - ensimmäisen osion aikana Bella on siis ihminen ja viimeisen osion alussa hän kokee muutoksen uuteen vampyyriminäänsä. Jej.
Kirjan ensimmäinen osa on aivan mahdottoman mitäänsanomaton. Olen jauhanut Bellan henkilöhahmon rasittavuudesta alusta asti, eikä asiassa tapahdu minkään sortin muutosta viimeisessäkään kirjassa. Muija haluaa vampyyriksi ja hänen on siksi kestettävä kaikki häähössötys sun muu. Vieläkään ei päästä kunnolla "näkemään" Bellaa itseään, nähdään vain Edwardin ihanuus, jonka rinnalla kävelee kasvoton häämekkoon pukeutunut tyttö, jonka tilalle kaikki Edward-fanit voivat itsensä läntätä ja haaveilla romanttisista vampyyrihäistä, joissa kaikki menee niin täydellisesti, että ällöttää - tai ainakin siihen asti, kunnes Jacob ilmestyy paikalle ja järkyttyy siitä, että Bella aikoo viettää kuherruskuukauden Edwardin kanssa IHMISENÄ, eli siis harrastaa SEKSIÄ VAMPYYRIN kanssa.
Kirjan ehdottomasti tylsin osio on se pahuksen kuherruskuukausi. Mitään muuta ei tapahtu kuin hirveää romanttista lätinää pienellä paratiisisaarella. Seksiä ei tietenkään kuvata muuten kuin jälkikäteen kerrotaan, miten kauhean väkivaltaista se on. Bella on siis naarmuilla ja mustelmilla ja kaikkea. (Tämä tietenkin viittaa siihen, että seksi on loppujen lopuksi paha juttu, eikä sitä pidä harrastaa.)
Seksistä seuraa tietenkin raskaus, koska eiväthän ehkäisyasiat kuulu morm- ei kun siis vampyyri--ihminen-suhteisiin. Asiaa perustellaan sillä, ettei raskautta kahden erilaisen olennon välillä uskota mahdolliseksi.
Tästä voisi vetää valtavat väittelyt siitä, ettei koko seksi vampyyrin kanssa olisi mahdollista, koska vampyyreilla ei ole verenkiertoa. Mutta huoh, tämän asian kanssa on painittu vampyyrien olemassa olon alusta asti, joten ehkä se nyt ei ole niin oleellista tämän sarjan suhteen.
Oleellista on kuitenkin se pahuksen raskaus, joka etenee liian nopeasti ja kivuliaasti. Bellan sisällä on siis mutanttilapsi, jota tuleva äiti vaalii ja haaveilee mini-Edwardista.
Edward itse näkee, että sikiö tappaa Bellan ja koko perhe (lukuun ottamatta Rosalieta) haluaa eroon siitä. Mutta sekaisin mennyt äiti ja lapseton Rosalie haluavat tappavan mutanttikakaran, joten Bella paisuu ja paisuu ja sanoo sitten lopulta poks. Jotain Bellan henkilöhahmon rakentamisesta kertoo se, että tässä vaiheessa kirjaa hoin koko ajan, että "kuole nyt, kuole, kuole".
Ja kuolihan se. Ihmisenä. Sitten Edward teki siitä vampyyrin ja koko henkilöhahmo muuttui (jos mahdollista) vieläkin rasittavammaksi.
Ihmis-Bellan ongelma oli se, että ei oikeasti voi olla olemassa niin tyhmää, mitään sanomatonta ja kömpelöä tapausta, jolla olisi niin paljon ihailijoita vastakkaisessa sukupuolessa. Bella on edesvastuuton, kerjää ongelmia ja tietenkin valtavan itsetuhoinen teini.
Mutta kun tästä paketista tehdään vampyyri, kaikki muuttuu päinvastaiseksi. Nyt meillä on superkaunis, supernopea, superihana ja superkyvykäs olento, joka osaa kaiken alusta asti.
Vastasyntyneet vampyyrit ovat Meyerin mukaan hallitsemattomia olentoja ensimmäiset ikävuotensa: ne ovat väkivaltaisia ja voivat hyökätä kenen tahansa kimppuun - mutta ei tietenkään Bella. Bella hallitsee itsensä niin täydellisesti, että koko Cullenin perhe on ihmeissään.
Ja miksi tämä on rasittavaa?
Kuka pystyy oikeasti samastumaan täydelliseen hahmoon saati pitämään sellaisesta? Kaikilla sankareilla on vikansa ja pienet ongelmansa. Meyerin vampyyrit ovat alusta asti olleet rasittavan täydellisiä ja yksiulotteisia hahmoja, joilla ei ole minkäänlaista sielua (hah, pun intended). Edward on vain nätti kuori, jonka sisällä asuu väkivalta. Bellasta tulee samanlainen nätti kuori sen avuttoman ihmisen tilalle, eikä muutos muuta inhoani hänen hahmoaan kohtaan.
Kaiken lisäksi Meyer kirjoittaa Bellan ajattelevan kuin hänestä olisi tarkoitettu tulevan vampyyri.
Eli Bella itsenään ei siis koskaan riitä. Hänen on uhrattava elämänsä miehen eteen ja kuoltava väkivaltaisesti, ennen kuin hänestä voi tulla täydellinen.
Ihana esikuva nuorille tytöille!
Sitten päästäänkin tähän mutanttikakaraan.
Bella toivoo koko ajan sitä mini-Edwardia (aina sen on oltava poika, voi taivas näitä sukupuolijuttuja), mutta tyttöhän sieltä revitään ulos. Ihmisvampyyrihybridi, joka saa nimen Renesmee, kasvaa ja kehittyy valtavan nopeasti. Se on pieni, uskomattoman sievä kiharatukkainen vampyyrityttö (anyone else thinking about Claudia?), joka välittää tunteensa ja ajatuksensa kosketuksen voimalla. Pikkulikka kietoo kaikki pikkusormensa ympärille, erityisesti Jacobin.
Kyllä.
Ainut hieman sympaattinen hahmo menee ja leimautuu Bedwardin kakaraan.
Tässä vaiheessa oli sellainen olo, että niinpä tietysti.
Näin saadaan koko perhe onnellisina yhteen: kaikille on joku, eikä kellään ole paha mieli. Nopeasti kasvava Renesmeekin on "täysikasvuinen" jo siinä seitsemän vuoden kuluttua, joten ei Jacobillakaan mene pitkään kasvattaessaan itselleen tyttöystävää.
Miksi minä luen tätä kirjaa???
Kun lopulta alkaa tapahtua jotain kiinnostavaa, ollaankin jo aivan kirjan lopussa. Italialaiset vampyyrit syyttävät Culleneja vampyyrilapsen tekemisestä, koska se on laitonta. Hybrideistä ei ole mitään puhetta, koska niiden olemassa olosta ei ole tietoa. Odotettavissa valtava vampyyriklaanien välinen kahakka, mutta eipä siinä sitten mitään muuta tehdäkään, kun vähän heitellään hiekkaa toisten silmiin, puhutaan paljon ja italialaiset menevät pois.
Kaikki juoniminen oli aivan turhaa eikä kukaan edes kuollut!
(Paitsi yksi pieni sivuhenkilö, joka oli vasikoinut vampyyrilapsesta.)
Minä oikeasti odotin, että edes joku tärkeämmistä henkilöhahmoista kuolisi, kun sentään saatiin kasa vampyyreja ja ihmissudetkin yhteen samaan taisteluun, mutta paskat. Bellan supertorjuntakyky piti kaikki toisten vampyyrien erikoiskyvyt erossa Culleneista ja kumppaneista, joten kaikki vähänkin mielenkiintoinen toiminta kaatui siihen, että Bella on niin super.
Tämä tietenkin kertoo ihan vain siitä, keille kirja on suunnattu. Kukaan ei kuole, vaan kaikki menee hyvin ja jokainen selviää onnellisena loppuun saakka. Kaikilla on aina joku, eikä kukaan jää yksin.
Näin maalataan teineille kuva täydellisestä elämästä, jossa menetyksiä ei tapahdu ja kaikki saavat pitää elämänsä rakkauden.
Kukahan tässä nyt esittää todellisuuspakoisen kuvan rakkaudesta?
Koko sarjan luettuani on sanottava, ettei minulla ole mitään romanttista kirjallisuutta vastaan. Hyvin kirjoitetut rakkaustarinat saavat minut herkistymään ja minähän tirautan kyyneleitä Disney-elokuvillekin. Mutta kun se kaikki romanttinen hössötys menee YLI, sitä ei vain pysty lukemaan ilman että haluaisi mennä lyömään kirjailijaa Shakespearella päähän.
Meyerin ongelma on kerronta, joka on tylsää. Juonen mielenkiintoisiin osiin päästään liian hitaasti, kun pitää koko ajan vatvoa ihanaa kimmeltävää Edwardia ja sen tyttöystävää, joka olet SINÄ, rakas lukijani.
Meyerin toinen ongelma on henkilöhahmot, joissa ei ole mitään särmää saati karismaa. Bellaa tekee mieli läpsiä, Edward on väkivaltainen stalkkeri ja Jacobkin ärtyy ties sun mistä ja heittää turkin ylleen aina kriisin sattuessa. Kirjan päähenkilöt ovat vain kasa teinejä, jotka väittävät tietävänsä jotain rakkaudesta.
Koko tarinan olisi hyvin saanut tiivistettyä maksimissaan kahteen kirjaan, jossa sitten olisi ollut tasapaksusti vähän parisuhdesekoilua ja toimintaa. Nyt jokaisesta kirjasta 80% on lällyilyä ja loppu 20% sitten selvitellään väkivallan uhkaa ja mahdollista taistelua, joka sijoittuu AINA kirjan loppuun.
Kun sitten vuorossa on happily ever after ja yhdessä maailman tappiin saakka, ei voi sanoa muuta kuin että ei helvetissä. Minä ymmärrän Disney-loppuja, mutta niissä on sentään edes hieman kiinnostavampia henkilöitä, joille oikeasti toivoo kaikkea hyvää.
Lopuksi, rakas, kärsinyt blogin lukijani: kun olet joko karvaasti loukkaantunut kommenteistani tai ollut kanssani samaa mieltä, haluan vain sanoa jotain. Jos oikeasti haluat lukea romantiikkaa, joka on oikeasti hyvällä tavalla ällöä, ota käsiisi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, tai jopa Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset. Koska näissä on oikeaa romantiikkaa ja jopa (!) mielenkiintoisia henkilöhahmoja.
Jos taas haluat lukea vampyyreista, ota se ainut oikea kirja eli Bram Stokerin Dracula. Ann Ricen trilogia ei myöskään ole mitenkään huono.
Ja jos taas haluat lukea "helpon" ja populaarin fantasiakirjasarjan, joka on hyvin kirjoitettu ja jonka juoni tempaa mukaansa monipuolisuudellaan, lue nyt ihmeessä ne Harry Potterit, jos Taru sormusten herrasta tuntuu liian raskaalta.
Stephenie Meyerin Twilight-sarja on hirvittävää kökköä, jota en halua suositella kenellekään. Ehkä kirjat saattavat purra teineihin, jotka riutuvat rakkauden tuskissaan ja ovat kokeneet pettymyksen (tavallisten) poikien kanssa, mutta sitä en vaan voi käsittää, että oikeasti järkevät aikuiset ihmiset näihin ihastuvat.
Kun on lukenut kauhukertomuksia teineistä, jotka odottaessaan omaa vampyyri-Edwardiaan ovat keränneet kuukautisvertaan talteen, ei voi tehdä muuta kuin
Kiitän ja kumarran ja palaan oikean kirjallisuuden pariin.
Varoitus: sisältää juonipaljastuksia ja sarkastisia mielipiteitä - myös koko sarjasta.
Stephenie Meyer: Aamunkoi (alkuteos Breaking Dawn), 2010, neljäs painos, WSOY.
Homma jatkuu siitä, mihin edellisessä kirjassa jäätiin. Bella on saanut rikkaalta namupojaltaan auton, mennyt kihloihin ja häät odottavat kulman takana. Henkilökohtainen kriisi kahden niin ihkun miehen välillä on hieman laantunut, kun tyttönen onkin sitten päättänyt valita Edwardin. Tästä huolimatta ilman paitaa hengaileva Jacob lurkkii vielä kulman takana ja toivoo, ettei Bella menisi muuttumaan vampyyriksi.
Häät kuitenkin pidetään ja sitä seuraa yli-ihana kuherruskuukausi saarella keskellä ei mitään, seksiä (josta jopa puhutaan nyt seksinä) ja totta kai Bella, joka ei ikimaailmassa halunnut heti koulusta päästyään ruveta rouvaksi ja pamahtaa paksuksi, huomaa olevansa raskaana. Hups.
Vauva on mutantti ja tästä seuraakin sitten niin dramaattista vääntöä, että tekee mieli viskata kirja ikkunasta. Kakara saadaan kuitenkin ulos, Bellasta tehdään vampyyri ja sitten ollaankin yhtä perhettä, kunnes Italian (mafioso)vampyyriperhe tulee haastamaan riitaa mutanttilapsen takia. Miten tästä selvitään?
Meyer tekee kerronnallisesti ensimmäisen poikkeuksen sarjan viimeisessä osassa, joka on jaettu kolmeen jaksoon. Ensimmäisessä ja viimeisessä jaksossa kertojana on Bella, mutta kirjan keskivaiheilla lukija pääsee katsomaan Jacobin sisään ja näkemään tapahtumat hänen näkökulmastaan. Ratkaisu on jopa virkistävä poikkeus Bellan rasittaviin mielenliikkeisiin, mutta se on myös perusteltu juonellisesti: koska Bella on paksuna ja vain makaa muodottomana, kärsivänä mönttinä sohvalla, hänestä ei saisi yhtään mitään iloa irti tarinan kannalta. Siksi siirtymä Jacobiin.
Jacob-osio toimii myös siirtymänä Bellan ihmisminästä vampyyriminään - ensimmäisen osion aikana Bella on siis ihminen ja viimeisen osion alussa hän kokee muutoksen uuteen vampyyriminäänsä. Jej.
Kirjan ensimmäinen osa on aivan mahdottoman mitäänsanomaton. Olen jauhanut Bellan henkilöhahmon rasittavuudesta alusta asti, eikä asiassa tapahdu minkään sortin muutosta viimeisessäkään kirjassa. Muija haluaa vampyyriksi ja hänen on siksi kestettävä kaikki häähössötys sun muu. Vieläkään ei päästä kunnolla "näkemään" Bellaa itseään, nähdään vain Edwardin ihanuus, jonka rinnalla kävelee kasvoton häämekkoon pukeutunut tyttö, jonka tilalle kaikki Edward-fanit voivat itsensä läntätä ja haaveilla romanttisista vampyyrihäistä, joissa kaikki menee niin täydellisesti, että ällöttää - tai ainakin siihen asti, kunnes Jacob ilmestyy paikalle ja järkyttyy siitä, että Bella aikoo viettää kuherruskuukauden Edwardin kanssa IHMISENÄ, eli siis harrastaa SEKSIÄ VAMPYYRIN kanssa.
Kirjan ehdottomasti tylsin osio on se pahuksen kuherruskuukausi. Mitään muuta ei tapahtu kuin hirveää romanttista lätinää pienellä paratiisisaarella. Seksiä ei tietenkään kuvata muuten kuin jälkikäteen kerrotaan, miten kauhean väkivaltaista se on. Bella on siis naarmuilla ja mustelmilla ja kaikkea. (Tämä tietenkin viittaa siihen, että seksi on loppujen lopuksi paha juttu, eikä sitä pidä harrastaa.)
Seksistä seuraa tietenkin raskaus, koska eiväthän ehkäisyasiat kuulu morm- ei kun siis vampyyri--ihminen-suhteisiin. Asiaa perustellaan sillä, ettei raskautta kahden erilaisen olennon välillä uskota mahdolliseksi.
Tästä voisi vetää valtavat väittelyt siitä, ettei koko seksi vampyyrin kanssa olisi mahdollista, koska vampyyreilla ei ole verenkiertoa. Mutta huoh, tämän asian kanssa on painittu vampyyrien olemassa olon alusta asti, joten ehkä se nyt ei ole niin oleellista tämän sarjan suhteen.
Oleellista on kuitenkin se pahuksen raskaus, joka etenee liian nopeasti ja kivuliaasti. Bellan sisällä on siis mutanttilapsi, jota tuleva äiti vaalii ja haaveilee mini-Edwardista.
Edward itse näkee, että sikiö tappaa Bellan ja koko perhe (lukuun ottamatta Rosalieta) haluaa eroon siitä. Mutta sekaisin mennyt äiti ja lapseton Rosalie haluavat tappavan mutanttikakaran, joten Bella paisuu ja paisuu ja sanoo sitten lopulta poks. Jotain Bellan henkilöhahmon rakentamisesta kertoo se, että tässä vaiheessa kirjaa hoin koko ajan, että "kuole nyt, kuole, kuole".
Ja kuolihan se. Ihmisenä. Sitten Edward teki siitä vampyyrin ja koko henkilöhahmo muuttui (jos mahdollista) vieläkin rasittavammaksi.
Ihmis-Bellan ongelma oli se, että ei oikeasti voi olla olemassa niin tyhmää, mitään sanomatonta ja kömpelöä tapausta, jolla olisi niin paljon ihailijoita vastakkaisessa sukupuolessa. Bella on edesvastuuton, kerjää ongelmia ja tietenkin valtavan itsetuhoinen teini.
Mutta kun tästä paketista tehdään vampyyri, kaikki muuttuu päinvastaiseksi. Nyt meillä on superkaunis, supernopea, superihana ja superkyvykäs olento, joka osaa kaiken alusta asti.
Vastasyntyneet vampyyrit ovat Meyerin mukaan hallitsemattomia olentoja ensimmäiset ikävuotensa: ne ovat väkivaltaisia ja voivat hyökätä kenen tahansa kimppuun - mutta ei tietenkään Bella. Bella hallitsee itsensä niin täydellisesti, että koko Cullenin perhe on ihmeissään.
Ja miksi tämä on rasittavaa?
Kuka pystyy oikeasti samastumaan täydelliseen hahmoon saati pitämään sellaisesta? Kaikilla sankareilla on vikansa ja pienet ongelmansa. Meyerin vampyyrit ovat alusta asti olleet rasittavan täydellisiä ja yksiulotteisia hahmoja, joilla ei ole minkäänlaista sielua (hah, pun intended). Edward on vain nätti kuori, jonka sisällä asuu väkivalta. Bellasta tulee samanlainen nätti kuori sen avuttoman ihmisen tilalle, eikä muutos muuta inhoani hänen hahmoaan kohtaan.
Kaiken lisäksi Meyer kirjoittaa Bellan ajattelevan kuin hänestä olisi tarkoitettu tulevan vampyyri.
Eli Bella itsenään ei siis koskaan riitä. Hänen on uhrattava elämänsä miehen eteen ja kuoltava väkivaltaisesti, ennen kuin hänestä voi tulla täydellinen.
Ihana esikuva nuorille tytöille!
Sitten päästäänkin tähän mutanttikakaraan.
Bella toivoo koko ajan sitä mini-Edwardia (aina sen on oltava poika, voi taivas näitä sukupuolijuttuja), mutta tyttöhän sieltä revitään ulos. Ihmisvampyyrihybridi, joka saa nimen Renesmee, kasvaa ja kehittyy valtavan nopeasti. Se on pieni, uskomattoman sievä kiharatukkainen vampyyrityttö (anyone else thinking about Claudia?), joka välittää tunteensa ja ajatuksensa kosketuksen voimalla. Pikkulikka kietoo kaikki pikkusormensa ympärille, erityisesti Jacobin.
Kyllä.
Ainut hieman sympaattinen hahmo menee ja leimautuu Bedwardin kakaraan.
Tässä vaiheessa oli sellainen olo, että niinpä tietysti.
Näin saadaan koko perhe onnellisina yhteen: kaikille on joku, eikä kellään ole paha mieli. Nopeasti kasvava Renesmeekin on "täysikasvuinen" jo siinä seitsemän vuoden kuluttua, joten ei Jacobillakaan mene pitkään kasvattaessaan itselleen tyttöystävää.
Miksi minä luen tätä kirjaa???
Kun lopulta alkaa tapahtua jotain kiinnostavaa, ollaankin jo aivan kirjan lopussa. Italialaiset vampyyrit syyttävät Culleneja vampyyrilapsen tekemisestä, koska se on laitonta. Hybrideistä ei ole mitään puhetta, koska niiden olemassa olosta ei ole tietoa. Odotettavissa valtava vampyyriklaanien välinen kahakka, mutta eipä siinä sitten mitään muuta tehdäkään, kun vähän heitellään hiekkaa toisten silmiin, puhutaan paljon ja italialaiset menevät pois.
Kaikki juoniminen oli aivan turhaa eikä kukaan edes kuollut!
(Paitsi yksi pieni sivuhenkilö, joka oli vasikoinut vampyyrilapsesta.)
Minä oikeasti odotin, että edes joku tärkeämmistä henkilöhahmoista kuolisi, kun sentään saatiin kasa vampyyreja ja ihmissudetkin yhteen samaan taisteluun, mutta paskat. Bellan supertorjuntakyky piti kaikki toisten vampyyrien erikoiskyvyt erossa Culleneista ja kumppaneista, joten kaikki vähänkin mielenkiintoinen toiminta kaatui siihen, että Bella on niin super.
Tämä tietenkin kertoo ihan vain siitä, keille kirja on suunnattu. Kukaan ei kuole, vaan kaikki menee hyvin ja jokainen selviää onnellisena loppuun saakka. Kaikilla on aina joku, eikä kukaan jää yksin.
Näin maalataan teineille kuva täydellisestä elämästä, jossa menetyksiä ei tapahdu ja kaikki saavat pitää elämänsä rakkauden.
Kukahan tässä nyt esittää todellisuuspakoisen kuvan rakkaudesta?
Koko sarjan luettuani on sanottava, ettei minulla ole mitään romanttista kirjallisuutta vastaan. Hyvin kirjoitetut rakkaustarinat saavat minut herkistymään ja minähän tirautan kyyneleitä Disney-elokuvillekin. Mutta kun se kaikki romanttinen hössötys menee YLI, sitä ei vain pysty lukemaan ilman että haluaisi mennä lyömään kirjailijaa Shakespearella päähän.
Meyerin ongelma on kerronta, joka on tylsää. Juonen mielenkiintoisiin osiin päästään liian hitaasti, kun pitää koko ajan vatvoa ihanaa kimmeltävää Edwardia ja sen tyttöystävää, joka olet SINÄ, rakas lukijani.
Meyerin toinen ongelma on henkilöhahmot, joissa ei ole mitään särmää saati karismaa. Bellaa tekee mieli läpsiä, Edward on väkivaltainen stalkkeri ja Jacobkin ärtyy ties sun mistä ja heittää turkin ylleen aina kriisin sattuessa. Kirjan päähenkilöt ovat vain kasa teinejä, jotka väittävät tietävänsä jotain rakkaudesta.
Koko tarinan olisi hyvin saanut tiivistettyä maksimissaan kahteen kirjaan, jossa sitten olisi ollut tasapaksusti vähän parisuhdesekoilua ja toimintaa. Nyt jokaisesta kirjasta 80% on lällyilyä ja loppu 20% sitten selvitellään väkivallan uhkaa ja mahdollista taistelua, joka sijoittuu AINA kirjan loppuun.
Kun sitten vuorossa on happily ever after ja yhdessä maailman tappiin saakka, ei voi sanoa muuta kuin että ei helvetissä. Minä ymmärrän Disney-loppuja, mutta niissä on sentään edes hieman kiinnostavampia henkilöitä, joille oikeasti toivoo kaikkea hyvää.
Lopuksi, rakas, kärsinyt blogin lukijani: kun olet joko karvaasti loukkaantunut kommenteistani tai ollut kanssani samaa mieltä, haluan vain sanoa jotain. Jos oikeasti haluat lukea romantiikkaa, joka on oikeasti hyvällä tavalla ällöä, ota käsiisi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, tai jopa Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset. Koska näissä on oikeaa romantiikkaa ja jopa (!) mielenkiintoisia henkilöhahmoja.
Jos taas haluat lukea vampyyreista, ota se ainut oikea kirja eli Bram Stokerin Dracula. Ann Ricen trilogia ei myöskään ole mitenkään huono.
Ja jos taas haluat lukea "helpon" ja populaarin fantasiakirjasarjan, joka on hyvin kirjoitettu ja jonka juoni tempaa mukaansa monipuolisuudellaan, lue nyt ihmeessä ne Harry Potterit, jos Taru sormusten herrasta tuntuu liian raskaalta.
Stephenie Meyerin Twilight-sarja on hirvittävää kökköä, jota en halua suositella kenellekään. Ehkä kirjat saattavat purra teineihin, jotka riutuvat rakkauden tuskissaan ja ovat kokeneet pettymyksen (tavallisten) poikien kanssa, mutta sitä en vaan voi käsittää, että oikeasti järkevät aikuiset ihmiset näihin ihastuvat.
Kun on lukenut kauhukertomuksia teineistä, jotka odottaessaan omaa vampyyri-Edwardiaan ovat keränneet kuukautisvertaan talteen, ei voi tehdä muuta kuin
Kiitän ja kumarran ja palaan oikean kirjallisuuden pariin.
1.4.2012
Jyväskylän kirjamessut ja maaliskuun kirjasaldo
Kävin eilen ahdistumassa valtavasta ihmispaljoudesta Paviljongin messuviikonloppuna. Yleensä tuppaan unohtamaan, että siellä oikeasti on niitä muitakin messuja, kun minulle se ainut oikea paikka on kirjamessuhalli.
Perjantaina orastanut räkätauti aloitti sitten iloittelun kunnolla heti lauantaiaamun joogassa, mikä teki messupäivästä vielä vähemmän siedettävän. Eli heti, kun sitä päättää pitää vähän lomaa ja rentoutua stressistä, se flunssapöpö tulee ja ottaa kuristusotteen. Näillä siis mennään. Kuumetta ei onneksi vielä ole ollut, joten pidän peukkuja, että pääsen vetämään tiistain opetuksen ja illan ropen kunnialla läpi.
Kirjamessujen kirjasaldo oli yhtä epätyydyttävä kuin Vanhan Kirjan Talvenkin. En tiedä, mikä tässä nyt oikein mätti, oliko tarjonta vain huonoa, vai onko minulla jo kaikki olennaisimmat kirjat muka hyllyssäni. Hah, tuskinpa vain.
Tai sitten ne kaikki, joita etsin ja kaipaan ja haen, ovat a) missä tahansa muualla kuin messuilla, tai b) ihan turkasen kalliita.
Kuka oikeasti maksaa 60 euroa Merkillisten herrasmiesten liigasta? Ei voi tajuta.
Päädyin kuitenkin ostamaan kolme kirjaa ja hienon pahvin varaan suojatun Star Wars -julisteen, jonka kanssa olikin taiteilua väistellä kanssamessuilijoita. Julisteeseen on kuvattu kaikki olennaisimmat hahmot koko saagasta ja lisäksi myös kaikki kulkuvälineet ja alukset. Silti: etsinnöistä huolimatta en löytänyt Mon Mothmaa (!) enkä lempijediäni Luminara Undulia. No, ei voi mitään. Pitänee pistää tuo kehyksiin jossain vaiheessa.
Kirjapuolelta nappasin miehelle Kuolemanportti-sarjan viidennen osan nimeltä Kaaoksen käsi ja itselleni Mauri Kunnaksen Kuningas Artturin ritarit sekä Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät. Edellistä on tullut metsästettyä ties mistä, koska se on Koirien Kalevalan ohella lempikirjani Kunnakselta. Minulla on jopa Logresin kartta julisteena - ja siinä Mauri Kunnaksen jo hieman haalistunut nimmari.
Jääskeläisen esikoisteos Lumikko ja yhdeksän muuta löytyy jo hyllystä ja koska tämä uutuusteos sijoittuu Jyväskylään, se tekee siitä vielä kiinnostavamman. Lisäksi reaalifantasia tai maaginen realismi tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua, on yksi lempigenreistäni.
Muutapa ei sitten messuilta tullutkaan hankittua, mikä oli pieni pettymys. Kirppareilta sitä vastoin olen tässä kuussa kaivellut Supernatural: Origins -sarjakuvan, joka siis kertoo miten John Winchesteristä alun perin tuli metsästäjä. Tarinana kiinnostava, mutta piirrostyylistä en niin paljoa perustanut.
Sitten löysin englanninkielisen, kuvitetun lastenversion Return of the Jedista, mikä oli pakko ottaa mukaan. Kaikenlainen alkuperäiseen trilogiaan liittyvä fanisälä on heikkouteni.
Satuhyllyäni kartutti puolestaan Perrault's Fairy Tales: hieno, pahvikotelossa oleva kuvitettu satukirja, johon sisältyy sellaisia klassikoita kuin Cinderella, Sleeping Beauty ja Beauty and the Beast.
Ja miehelle ostin myös viimeisen osan Salvatoren Jäätuulen laakso -trilogiasta, eli Puolituisen kiven. Löytyi muuten halvalla Suomalaisesta.
Olen myös tunkenut reppuuni yliopistolta kaiken sortin tarpeellisia ja tarpeettomia kirjoja. Siellä on koko ajan remppaa ja muuttoa menossa näiden paljon mainostettujen sisäilmaongelmien vuoksi, joten turhista kirjoista hankkiudutaan eroon. Olenkin onnistunut nappaamaan mukaan kirjoja muun muassa postmodernismista, sarjakuvista, intertekstuaalisuudesta ja asioista, joilla ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan mitään tekemistä tutkimukseni kanssa. Koin vaan velvollisuudekseni pelastaa kirjaparat tuntemattomalta kohtalolta.
Tässä alkaa jo kohta oikeasti kaivata uutta kirjahyllyä.
Perjantaina orastanut räkätauti aloitti sitten iloittelun kunnolla heti lauantaiaamun joogassa, mikä teki messupäivästä vielä vähemmän siedettävän. Eli heti, kun sitä päättää pitää vähän lomaa ja rentoutua stressistä, se flunssapöpö tulee ja ottaa kuristusotteen. Näillä siis mennään. Kuumetta ei onneksi vielä ole ollut, joten pidän peukkuja, että pääsen vetämään tiistain opetuksen ja illan ropen kunnialla läpi.
Kirjamessujen kirjasaldo oli yhtä epätyydyttävä kuin Vanhan Kirjan Talvenkin. En tiedä, mikä tässä nyt oikein mätti, oliko tarjonta vain huonoa, vai onko minulla jo kaikki olennaisimmat kirjat muka hyllyssäni. Hah, tuskinpa vain.
Tai sitten ne kaikki, joita etsin ja kaipaan ja haen, ovat a) missä tahansa muualla kuin messuilla, tai b) ihan turkasen kalliita.
Kuka oikeasti maksaa 60 euroa Merkillisten herrasmiesten liigasta? Ei voi tajuta.
Päädyin kuitenkin ostamaan kolme kirjaa ja hienon pahvin varaan suojatun Star Wars -julisteen, jonka kanssa olikin taiteilua väistellä kanssamessuilijoita. Julisteeseen on kuvattu kaikki olennaisimmat hahmot koko saagasta ja lisäksi myös kaikki kulkuvälineet ja alukset. Silti: etsinnöistä huolimatta en löytänyt Mon Mothmaa (!) enkä lempijediäni Luminara Undulia. No, ei voi mitään. Pitänee pistää tuo kehyksiin jossain vaiheessa.
Kirjapuolelta nappasin miehelle Kuolemanportti-sarjan viidennen osan nimeltä Kaaoksen käsi ja itselleni Mauri Kunnaksen Kuningas Artturin ritarit sekä Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät. Edellistä on tullut metsästettyä ties mistä, koska se on Koirien Kalevalan ohella lempikirjani Kunnakselta. Minulla on jopa Logresin kartta julisteena - ja siinä Mauri Kunnaksen jo hieman haalistunut nimmari.
Jääskeläisen esikoisteos Lumikko ja yhdeksän muuta löytyy jo hyllystä ja koska tämä uutuusteos sijoittuu Jyväskylään, se tekee siitä vielä kiinnostavamman. Lisäksi reaalifantasia tai maaginen realismi tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua, on yksi lempigenreistäni.
Muutapa ei sitten messuilta tullutkaan hankittua, mikä oli pieni pettymys. Kirppareilta sitä vastoin olen tässä kuussa kaivellut Supernatural: Origins -sarjakuvan, joka siis kertoo miten John Winchesteristä alun perin tuli metsästäjä. Tarinana kiinnostava, mutta piirrostyylistä en niin paljoa perustanut.
Sitten löysin englanninkielisen, kuvitetun lastenversion Return of the Jedista, mikä oli pakko ottaa mukaan. Kaikenlainen alkuperäiseen trilogiaan liittyvä fanisälä on heikkouteni.
Satuhyllyäni kartutti puolestaan Perrault's Fairy Tales: hieno, pahvikotelossa oleva kuvitettu satukirja, johon sisältyy sellaisia klassikoita kuin Cinderella, Sleeping Beauty ja Beauty and the Beast.
Ja miehelle ostin myös viimeisen osan Salvatoren Jäätuulen laakso -trilogiasta, eli Puolituisen kiven. Löytyi muuten halvalla Suomalaisesta.
Olen myös tunkenut reppuuni yliopistolta kaiken sortin tarpeellisia ja tarpeettomia kirjoja. Siellä on koko ajan remppaa ja muuttoa menossa näiden paljon mainostettujen sisäilmaongelmien vuoksi, joten turhista kirjoista hankkiudutaan eroon. Olenkin onnistunut nappaamaan mukaan kirjoja muun muassa postmodernismista, sarjakuvista, intertekstuaalisuudesta ja asioista, joilla ei sitten loppujen lopuksi ollutkaan mitään tekemistä tutkimukseni kanssa. Koin vaan velvollisuudekseni pelastaa kirjaparat tuntemattomalta kohtalolta.
Tässä alkaa jo kohta oikeasti kaivata uutta kirjahyllyä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)