Twilight-avautuminen osa 4: Aamunkoi

Taivas varjele, mikä sieltä tulee? Viimeinen osa! Se on ohi!

Varoitus: sisältää juonipaljastuksia ja sarkastisia mielipiteitä - myös koko sarjasta.


Stephenie Meyer: Aamunkoi (alkuteos Breaking Dawn), 2010, neljäs painos, WSOY.

Homma jatkuu siitä, mihin edellisessä kirjassa jäätiin. Bella on saanut rikkaalta namupojaltaan auton, mennyt kihloihin ja häät odottavat kulman takana. Henkilökohtainen kriisi kahden niin ihkun miehen välillä on hieman laantunut, kun tyttönen onkin sitten päättänyt valita Edwardin. Tästä huolimatta ilman paitaa hengaileva Jacob lurkkii vielä kulman takana ja toivoo, ettei Bella menisi muuttumaan vampyyriksi.
Häät kuitenkin pidetään ja sitä seuraa yli-ihana kuherruskuukausi saarella keskellä ei mitään, seksiä (josta jopa puhutaan nyt seksinä) ja totta kai Bella, joka ei ikimaailmassa halunnut heti koulusta päästyään ruveta rouvaksi ja pamahtaa paksuksi, huomaa olevansa raskaana. Hups.
Vauva on mutantti ja tästä seuraakin sitten niin dramaattista vääntöä, että tekee mieli viskata kirja ikkunasta. Kakara saadaan kuitenkin ulos, Bellasta tehdään vampyyri ja sitten ollaankin yhtä perhettä, kunnes Italian (mafioso)vampyyriperhe tulee haastamaan riitaa mutanttilapsen takia. Miten tästä selvitään?

Meyer tekee kerronnallisesti ensimmäisen poikkeuksen sarjan viimeisessä osassa, joka on jaettu kolmeen jaksoon. Ensimmäisessä ja viimeisessä jaksossa kertojana on Bella, mutta kirjan keskivaiheilla lukija pääsee katsomaan Jacobin sisään ja näkemään tapahtumat hänen näkökulmastaan. Ratkaisu on jopa virkistävä poikkeus Bellan rasittaviin mielenliikkeisiin, mutta se on myös perusteltu juonellisesti: koska Bella on paksuna ja vain makaa muodottomana, kärsivänä mönttinä sohvalla, hänestä ei saisi yhtään mitään iloa irti tarinan kannalta. Siksi siirtymä Jacobiin.
Jacob-osio toimii myös siirtymänä Bellan ihmisminästä vampyyriminään - ensimmäisen osion aikana Bella on siis ihminen ja viimeisen osion alussa hän kokee muutoksen uuteen vampyyriminäänsä. Jej.

Kirjan ensimmäinen osa on aivan mahdottoman mitäänsanomaton. Olen jauhanut Bellan henkilöhahmon rasittavuudesta alusta asti, eikä asiassa tapahdu minkään sortin muutosta viimeisessäkään kirjassa. Muija haluaa vampyyriksi ja hänen on siksi kestettävä kaikki häähössötys sun muu. Vieläkään ei päästä kunnolla "näkemään" Bellaa itseään, nähdään vain Edwardin ihanuus, jonka rinnalla kävelee kasvoton häämekkoon pukeutunut tyttö, jonka tilalle kaikki Edward-fanit voivat itsensä läntätä ja haaveilla romanttisista vampyyrihäistä, joissa kaikki menee niin täydellisesti, että ällöttää - tai ainakin siihen asti, kunnes Jacob ilmestyy paikalle ja järkyttyy siitä, että Bella aikoo viettää kuherruskuukauden Edwardin kanssa IHMISENÄ, eli siis harrastaa SEKSIÄ VAMPYYRIN kanssa.

Kirjan ehdottomasti tylsin osio on se pahuksen kuherruskuukausi. Mitään muuta ei tapahtu kuin hirveää romanttista lätinää pienellä paratiisisaarella. Seksiä ei tietenkään kuvata muuten kuin jälkikäteen kerrotaan, miten kauhean väkivaltaista se on. Bella on siis naarmuilla ja mustelmilla ja kaikkea. (Tämä tietenkin viittaa siihen, että seksi on loppujen lopuksi paha juttu, eikä sitä pidä harrastaa.)
Seksistä seuraa tietenkin raskaus, koska eiväthän ehkäisyasiat kuulu morm- ei kun siis vampyyri--ihminen-suhteisiin. Asiaa perustellaan sillä, ettei raskautta kahden erilaisen olennon välillä uskota mahdolliseksi.
Tästä voisi vetää valtavat väittelyt siitä, ettei koko seksi vampyyrin kanssa olisi mahdollista, koska vampyyreilla ei ole verenkiertoa.  Mutta huoh, tämän asian kanssa on painittu vampyyrien olemassa olon alusta asti, joten ehkä se nyt ei ole niin oleellista tämän sarjan suhteen.
Oleellista on kuitenkin se pahuksen raskaus, joka etenee liian nopeasti ja kivuliaasti. Bellan sisällä on siis mutanttilapsi, jota tuleva äiti vaalii ja haaveilee mini-Edwardista.
Edward itse näkee, että sikiö tappaa Bellan ja koko perhe (lukuun ottamatta Rosalieta) haluaa eroon siitä. Mutta sekaisin mennyt äiti ja lapseton Rosalie haluavat tappavan mutanttikakaran, joten Bella paisuu ja paisuu ja sanoo sitten lopulta poks. Jotain Bellan henkilöhahmon rakentamisesta kertoo se, että tässä vaiheessa kirjaa hoin koko ajan, että "kuole nyt, kuole, kuole".

Ja kuolihan se. Ihmisenä. Sitten Edward teki siitä vampyyrin ja koko henkilöhahmo muuttui (jos mahdollista) vieläkin rasittavammaksi.
Ihmis-Bellan ongelma oli se, että ei oikeasti voi olla olemassa niin tyhmää, mitään sanomatonta ja kömpelöä tapausta, jolla olisi niin paljon ihailijoita vastakkaisessa sukupuolessa. Bella on edesvastuuton, kerjää ongelmia ja tietenkin valtavan itsetuhoinen teini.
Mutta kun tästä paketista tehdään vampyyri, kaikki muuttuu päinvastaiseksi. Nyt meillä on superkaunis, supernopea, superihana ja superkyvykäs olento, joka osaa kaiken alusta asti.
Vastasyntyneet vampyyrit ovat Meyerin mukaan hallitsemattomia olentoja ensimmäiset ikävuotensa: ne ovat väkivaltaisia ja voivat hyökätä kenen tahansa kimppuun - mutta ei tietenkään Bella. Bella hallitsee itsensä niin täydellisesti, että koko Cullenin perhe on ihmeissään.
Ja miksi tämä on rasittavaa?
Kuka pystyy oikeasti samastumaan täydelliseen hahmoon saati pitämään sellaisesta? Kaikilla sankareilla on vikansa ja pienet ongelmansa. Meyerin vampyyrit ovat alusta asti olleet rasittavan täydellisiä ja yksiulotteisia hahmoja, joilla ei ole minkäänlaista sielua (hah, pun intended). Edward on vain nätti kuori, jonka sisällä asuu väkivalta. Bellasta tulee samanlainen nätti kuori sen avuttoman ihmisen tilalle, eikä muutos muuta inhoani hänen hahmoaan kohtaan.
Kaiken lisäksi Meyer kirjoittaa Bellan ajattelevan kuin hänestä olisi tarkoitettu tulevan vampyyri.
Eli Bella itsenään ei siis koskaan riitä. Hänen on uhrattava elämänsä miehen eteen ja kuoltava väkivaltaisesti, ennen kuin hänestä voi tulla täydellinen.
Ihana esikuva nuorille tytöille!

Sitten päästäänkin tähän mutanttikakaraan.
Bella toivoo koko ajan sitä mini-Edwardia (aina sen on oltava poika, voi taivas näitä sukupuolijuttuja), mutta tyttöhän sieltä revitään ulos. Ihmisvampyyrihybridi, joka saa nimen Renesmee, kasvaa ja kehittyy valtavan nopeasti. Se on pieni, uskomattoman sievä kiharatukkainen vampyyrityttö (anyone else thinking about Claudia?), joka välittää tunteensa ja ajatuksensa kosketuksen voimalla. Pikkulikka kietoo kaikki pikkusormensa ympärille, erityisesti Jacobin.
Kyllä.
Ainut hieman sympaattinen hahmo menee ja leimautuu Bedwardin kakaraan.
Tässä vaiheessa oli sellainen olo, että niinpä tietysti.
Näin saadaan koko perhe onnellisina yhteen: kaikille on joku, eikä kellään ole paha mieli. Nopeasti kasvava Renesmeekin on "täysikasvuinen" jo siinä seitsemän vuoden kuluttua, joten ei Jacobillakaan mene pitkään kasvattaessaan itselleen tyttöystävää.
Miksi minä luen tätä kirjaa???

Kun lopulta alkaa tapahtua jotain kiinnostavaa, ollaankin jo aivan kirjan lopussa. Italialaiset vampyyrit syyttävät Culleneja vampyyrilapsen tekemisestä, koska se on laitonta. Hybrideistä ei ole mitään puhetta, koska niiden olemassa olosta ei ole tietoa. Odotettavissa valtava vampyyriklaanien välinen kahakka, mutta eipä siinä sitten mitään muuta tehdäkään, kun vähän heitellään hiekkaa toisten silmiin, puhutaan paljon ja italialaiset menevät pois.
Kaikki juoniminen oli aivan turhaa eikä kukaan edes kuollut!
(Paitsi yksi pieni sivuhenkilö, joka oli vasikoinut vampyyrilapsesta.)
Minä oikeasti odotin, että edes joku tärkeämmistä henkilöhahmoista kuolisi, kun sentään saatiin kasa vampyyreja ja ihmissudetkin yhteen samaan taisteluun, mutta paskat. Bellan supertorjuntakyky piti kaikki toisten vampyyrien erikoiskyvyt erossa Culleneista ja kumppaneista, joten kaikki vähänkin mielenkiintoinen toiminta kaatui siihen, että Bella on niin super.

Tämä tietenkin kertoo ihan vain siitä, keille kirja on suunnattu. Kukaan ei kuole, vaan kaikki menee hyvin ja jokainen selviää onnellisena loppuun saakka. Kaikilla on aina joku, eikä kukaan jää yksin.
Näin maalataan teineille kuva täydellisestä elämästä, jossa menetyksiä ei tapahdu ja kaikki saavat pitää elämänsä rakkauden.
Kukahan tässä nyt esittää todellisuuspakoisen kuvan rakkaudesta?

Koko sarjan luettuani on sanottava, ettei minulla ole mitään romanttista kirjallisuutta vastaan. Hyvin kirjoitetut rakkaustarinat saavat minut herkistymään ja minähän tirautan kyyneleitä Disney-elokuvillekin. Mutta kun se kaikki romanttinen hössötys menee YLI, sitä ei vain pysty lukemaan ilman että haluaisi mennä lyömään kirjailijaa Shakespearella päähän.
Meyerin ongelma on kerronta, joka on tylsää. Juonen mielenkiintoisiin osiin päästään liian hitaasti, kun pitää koko ajan vatvoa ihanaa kimmeltävää Edwardia ja sen tyttöystävää, joka olet SINÄ, rakas lukijani.
Meyerin toinen ongelma on henkilöhahmot, joissa ei ole mitään särmää saati karismaa. Bellaa tekee mieli läpsiä, Edward on väkivaltainen stalkkeri ja Jacobkin ärtyy ties sun mistä ja heittää turkin ylleen aina kriisin sattuessa. Kirjan päähenkilöt ovat vain kasa teinejä, jotka väittävät tietävänsä jotain rakkaudesta.

Koko tarinan olisi hyvin saanut tiivistettyä maksimissaan kahteen kirjaan, jossa sitten olisi ollut tasapaksusti vähän parisuhdesekoilua ja toimintaa. Nyt jokaisesta kirjasta 80% on lällyilyä ja loppu 20% sitten selvitellään väkivallan uhkaa ja mahdollista taistelua, joka sijoittuu AINA kirjan loppuun.
Kun sitten vuorossa on happily ever after ja yhdessä maailman tappiin saakka, ei voi sanoa muuta kuin että ei helvetissä. Minä ymmärrän Disney-loppuja, mutta niissä on sentään edes hieman kiinnostavampia henkilöitä, joille oikeasti toivoo kaikkea hyvää.

Lopuksi, rakas, kärsinyt blogin lukijani: kun olet joko karvaasti loukkaantunut kommenteistani tai ollut kanssani samaa mieltä, haluan vain sanoa jotain. Jos oikeasti haluat lukea romantiikkaa, joka on oikeasti hyvällä tavalla ällöä, ota käsiisi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, tai jopa Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset. Koska näissä on oikeaa romantiikkaa ja jopa (!) mielenkiintoisia henkilöhahmoja.
Jos taas haluat lukea vampyyreista, ota se ainut oikea kirja eli Bram Stokerin Dracula. Ann Ricen trilogia ei myöskään ole mitenkään huono.
Ja jos taas haluat lukea "helpon" ja populaarin fantasiakirjasarjan, joka on hyvin kirjoitettu ja jonka juoni tempaa mukaansa monipuolisuudellaan, lue nyt ihmeessä ne Harry Potterit, jos Taru sormusten herrasta tuntuu liian raskaalta.

Stephenie Meyerin Twilight-sarja on hirvittävää kökköä, jota en halua suositella kenellekään. Ehkä kirjat saattavat purra teineihin, jotka riutuvat rakkauden tuskissaan ja ovat kokeneet pettymyksen (tavallisten) poikien kanssa, mutta sitä en vaan voi käsittää, että oikeasti järkevät aikuiset ihmiset näihin ihastuvat.
Kun on lukenut kauhukertomuksia teineistä, jotka odottaessaan omaa vampyyri-Edwardiaan ovat keränneet kuukautisvertaan talteen, ei voi tehdä muuta kuin

Kiitän ja kumarran ja palaan oikean kirjallisuuden pariin.