Tutkijan loppuvuosi (ja loma!)

Stressaavan ja muutenkin vaikean syksyn jälkeen on hienoa todeta, että jotain on saanut aikaiseksi ja ainakin osa siitä on ollut suht siedettävää tuotosta. Sarjakuvakurssi meni kaikin puolin varsin mallikkaasti, vaikka kurssiesseiden arvostelun kanssa oli pientä tappelua ja tuskastelua, kun en niistä numeroista niin perusta. Niiden lisäksi kirjoitin litanian kommentteja, ehdotuksia, hyväksyviä äännähdyksiä ja valtavan kasan plussia papereihin, joita oli noutamassa palautuspäivänä kymmenisen opiskelijaa.
Ja näiden antamasta kurssipalautteesta todettakoon, että itku meinasi päästä. Kun pitäisi tällaisen kurssin kuulua virallisesti osaksi kirjallisuuden opintoja ja että oli paras kurssi koko vuonna ja niin kuin paras kurssi IKINÄ. Ylistyksen lomassa oli myös valtavan hyviä ehdotuksia jatkon kannalta, jotka otan huomioon seuraavaa vuotta ajatellen.
Ja se seuraava vuosihan on tulossa.

Sanataidekin jäi joululomalle pikkujoulujen jälkeen. Kyllähän se mieltä hivelee, kun lapset mutristelevat suitaan, kun kuukausi on niiiiiiin pitkä aika olla ilman sanataidetta. Annoin vapaaehtoiseksi kotitehtäväksi halukkaille lukea mahdollisimman paljon. Ja etsiä kirjoista kivoja sanoja ja lauseita, joita he haluaisivat itse käyttää jossakin.

Väitöskirjakin jää nyt joululomalle. Laitoin jo joulukuun alussa ohjaajille 93 sivua luettavaa, mitä käsiteltiin viime viikon tapaamisessa. Jatkotapaaminen seuraa tammikuussa, koska pääohjaaja oli sairas, mutta palaute oli niin ylitsepursuavan hyvää ja kannustavaa, että kyllähän sen voimin nyt yhden väikkärin loppuun kirjoittaa. Varsinkin verrattuna siihen edelliseen seminaaripaperiin, joka lytättiin niin syvälle maanrakoon, että se meni varmaan Turvaan* asti.
Fanipuhe oli tekstistä kadonnut, mutta lisää Brian McHalea saisin vieläkin lukea. Tällä viikolla olenkin kerrannut Postmodernist Fictionin alkua sen verran, että ehkä alan jo jotain uutta hahmottaa vyöhykkeistä ja siirtyvistä henkilöhahmoista. Mutta siihen mennään vasta tammikuussa. Nyt alkaa (väitöskirjasta) kolmen viikon loma. Tutkijalla kun sitä lomaa ei oikein tunnu olevan, eikä sitä oikein osata ottaa. Siitä lähtien, kun aloitin tämän hirvittävän stressiprojektin, jota väitöskirjaksi kutsutaan, en ole oikein osannut pitää lomaa. Ne viikon mittaiset lomayritelmät ovat kaatuneet sohvalle flunssana. Nyt olen jo tämän viikon ajan ottanut hieman rennommin vähä kerrallaan, ettei joululoma olisi niin valtava shokki stressaantuneelle kropalleni.

Tammikuun toisella viikolla on kuitenkin palattava sanataiteen ja Alkio-opetuksen pariin, mutta väitöskirja voi silti olla vielä sen ylimääräisen viikon tauolla...

© Disney

Ankkamaista joulua kaikille!

<first world problems>
P.S. ensi vuonna minäkin ostan Dumle-joulukalenterin. Mies on koko joulukuun natustellut herkullisia Dumle-karkkeja, joita hänen joulukalenterinsa pursuaa ja minun surkuhupaisassa Mars-kalenterissani on vain kuppaisia suklaapaloja, joissa ei ole tippaakaan toffeeta tai muuta kivaa. Jos joulun odotus voi jostain mennä pilalle.
</first world problems>

* Sisälsi viittauksen Eoin Colferin Artemis Fowl -sarjaan.

Apurahalle jatkoa!

(C) Disney

Hip, hip ja hurraa, sillä yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitos päätti antaa tälle sarjakuvatutkijalle apurahan myös ensi vuodelle! Tämä tarkoittaa sitä, ettei ainakaan rahasta tarvitse stressata tai hätäpäissään miettiä, että mitä sitä tekee kesän jälkeen. Väitöstä yritän edelleen saada kesälle, mutta jos jotain katastrofaalista tapahtuu ja kirjoittaminen viivästyy, niin homma ei ainakaan jää kiinni rahoituksen puutteeseen.

Kiitos Taiku!

Nörttityttöjen kalenteriluukun alta paljastuu tänään Don Rosan Kootut

Kuvat poimittu sivustolta http://www.donrosankootut.fi/index.php

Tänään Nörttityttöjen blogissa avautuu joulukalenterin luukku numero kolme, jonka takaa löytyy Soile Kontion toive Don Rosan Kootuista. Juttua riittää myös itse taiteilijasta. Allekirjoittanutta onkin haastateltu blogimerkintää varten niin laajemmin Rosan kuin oman tutkimuksen saralta.

Roope Ankan elämä ja teot -soundtrackin kansikuva julki!

Kuva sivustolta www.tuomas-holopainen.com

Tuomas Holopaisen sooloprojekti Don Rosan kokoelmasta on nyt nauhoitettu ja Rosan tekemä kerrassaan upea kansikuva julkaistu!
Holopainen kertoo nettisivuillaan, että noin 60 minuutin mittainen albumi The Life and Times of Scrooge sisältää 10 kappaletta, jotka edustavat genreiltään soundtrack-musiikkia, klassista sekä folkia. Mukana on joitakin solistejakin, kuten esimerkiksi Johanna Kurkela ja Tony Kakko (jonka englannin kielen taidoista voidaan olla montaa mieltä, itseäni tämä ratkaisu hieman epäilyttää).

Albumista tulee sekä singlejulkaisu että musiikkivideo (!!!) alkuvuodesta 2014. Itse albumin julkaisua kaavaillaan huhtikuulle.

Pakkohankinta, eihän tässä muutakaan voi.

Tähtiportti ja englantia puhuvat muukalaiset Kanadan metsissä

Kuva napattu osoitteesta http://culturepute.fr/lemur/television/

Tähtiportti eli Stargate SG-1 (1997-2007) oli yksi teinivuosieni ehdottomia lempisarjoja. Jostain syystä en kuitenkaan koskaan tullut katsoneeksi koko sarjaa läpi saatikka sitten järjestyksessä. Nyt Netflixin ihmeellisellä aikakaudella päätimme miehen kanssa katsoa koko hela hoidon eli kymmenen kautta alkuperäistä "Stargåtea", kuten sitä tuttavallisesti kutsuimme, ja todeta, oliko se oikeasti hyvä vai ei.
Nyt kun urakka on lopullisesti ohi, on aika antaa tuomio ja kommentoida ne tärkeimmät pääpointit.

1) Idea.
Ja tämähän on siis kerrassaan mainio. Oikeasti. Ilman sarkasmia. Loisina elävät avaruusoliot ottavat haltuunsa ihmisruumiita ja esiintyvät maapallon muinaisten kulttuurien jumalhahmoina. Pyramidit ovat avaruusalusten laskeutumisalustoja, ihmisiä on kaapattu asuttamaan kaukaisia planeettoja ja tähtienvälinen matkustus tapahtuu kahden tähtiportin väliin syntyvän madonreiän avulla. Myyttejä, teknologiaa, science fictionia... No mikä jottei! Sitä paitsi goa'uldit ovat hienoja pahiksia. (Kyllähän tuota Ba'alia ihan mielellään katselee muutaman jakson verran...)

2) Toteutus.
Tässä vaiheessa homma alkaa mennä metsään. Jos sitä rahaa ei ole niin valtavasti, niin kyllä se alkaa jossain näkyä. Ei hyvä sarja tahi elokuva vaadi sitä viimeisintä tekniikkaa, jolla tehdä muutamia avaruusmölliäisiä (kuminaamaiset Gamorrealaiset alkuperäisessä Tähtien sodassa ovat vieläkin varsin symppiksiä ja Farscapen Rygel on erittäin toimiva ja ilmeikäs hahmo!), mutta jos sitä rahaa ei ole edes vaihteleviin kuvauspaikkoihin, niin kyllä ne katsojat sen huomaavat.
On silkkaa katsojien aliarvioimista istuttaa muutama isolehtinen saniainen kanadalaiseen kuusimetsään ja väittää paikan olevan trooppinen planeetta. Ja kun siellä Kanadan kuusimetsiköissä palloillaan se 80% ajasta, niin sen kyllä huomaa. Mukana on tietenkin satunnaiset aavikot ja muutama jääplaneetta, mutta siis oikeasti?
Tai että porukka taistelee jaffoja vastaan sillä samaisella soramontulla ainakin kolmella eri planeetalla.

3) Muukalaiset
En pane vastaan sitä ideaa, että goa'uldit olisivat napanneet ihmisiä Maasta ja asuttaneet niiden avulla eri planeettoja. Mutta jos niitä ihmisiä on siepattu muinaisina aikoina ennen ajanlaskumme alkua, niin miksi helvetissä ne kaikki osaavat puhua nykyenglantia? Aivan sarjan alussa vielä yritettiin käyttää jotain muita kieliä, mutta tämä asia unohtui aika sukkelaan. Goa'uldeilla on oma kieli, muinaisilla on oma kieli, asgardeilla on oma kieli... puhukaa nyt sitä, @#¤%! Tai selittäkää jotenkin loogisesti, miksi kaikki ymmärtävät toisiaan. Yleispätevä käännösohjelma? Baabelin kala? Käännösmikrobeja? Onhan näitä nähty. Ei vaadi paljoa aivokapasiteettia kehitellä jotain vastaavaa.

4) Päähenkilöt
Henkilöistä minulla ei ole oikeastaan hirveästi valittamisen aihetta. Olen aina tuntenut omistamani samanlaisia piirteitä kuin Daniel Jackson. Samantha Carter oli rasittava vain sarjan alussa. Teal'c on mahtava. Ja Jack O'Neill on ehkä paras ikinä. Richard Dean Anderson oli kerrassaan ihana jo MacGyverinä, mutta charmikkuus pelkästään lisääntyi vanhemmiten (kun takatukka katosi). Harmaantunut eversti O'Neill ja tämän huumorintaju...
Käsikirjoittajille todettakoon vain se, että joskus hahmojen persoonallisuuspiirteiden kanssa on jonkinlaista epäloogisuutta. Jos O'Neill harrastaa tähtitiedettä, kyllä tietynlaisten avaruusilmiöiden pitäisi kiinnostaa häntä (vaikka hän ei niiden toimintaa ymmärtäisikään). Ja Daniel on välillä turhankin naiivi kuvitellessaan asioiden järjestyvän puhumalla - ja sitten ollaankin jo pulassa. Mutta hei - juoni vaatii sitä.

5) Science fiction -kliseet
Ja näitähän riittää. On päiväni murmelina -jaksoa, kropanvaihto-jaksoa, aikamatkustus-jaksoa, vaihtoehtoista todellisuutta, robotteja/klooneja, muukalaisten laite, joka aiheuttaa persoonallisuuden muutoksia, jakso, jossa tarinasta tehdään televisio-ohjelmaa... Mitä vielä? En sano, että nämä ovat mitenkään ongelmallisia. Esimerkiksi tuo päiväni murmelina -jakso (S4E6) on varsin hilpeä ja ehkä yksi lempijaksoistani (O'Neill ja Teal'c harjoittelevat golf-lyöntejä tähtiportin läpi, tekevät Danielin käännöksen itse valmiiksi jne.). Mutta onhan näitä nähty muissakin sarjoissa jo reilusti. Sitä paitsi kun pääjuoni on paljon kiinnostavampi, miksi pitää tuhlata jaksoja turhuuksiin, joista ei jää käteen edes mitään auttavaa teknologiaa?
Toisaalta taas kliseiden käyttäminen on parodista. Sarjan käsikirjoittajat tunnistavat noudattavansa niitä ja tekevät sarjasta ja sen ratkaisuista varsin voimakkaasti pilaa. Se näkyy erityisesti sarjan sisällä tehtävästä tv-sarjasta Wormhole X-treme!. Ja kyllähän kliseet kertovat myös siitä, että sarjan tekijät liittävät niiden avulla Tähtiportin osaksi tyypillisiä science fiction -sarjoja.

6) Amerikkalainen patriotismi
Tämä onkin se sarjan lopullinen kompastuskivi. Sen lisäksi, että kaikki puhuvat englantia, sarja on tehty nimenomaan amerikkalaiseen henkeen ja makuun. Tähtiporttiohjelma on Yhdysvaltojen ilmavoimien hallussa ja siitä pidetään kiinni kynsin ja hampain, vaikka välillä Venäjä yrittää pakottaa ottamaan muut maat huomioon. Yhdysvaltojen politiikka näkyy sarjassa myös muuten. Oli missä tahansa planeetalla jokin konflikti, SG-1 menee sinne sorkkimaan ja "järjestämään" asiat. Varsin usein myös huonompaan suuntaan ja sitten ollaankin etsimässä planeetalliselle porukkaa uutta planeettaa, kun tuo aurinko nyt meinaa posahtaa ja hups, se olikin meidän vika.
Stargate-ohjelman tavoitteena on hankkia uutta teknologiaa puolustamaan planeettaa ulkoavaruuden uhkilta. Varsin usein tulee sellainen olo, että ihanko koko planeettaa, vai vain sitä jenkkien puoliskoa?
Tästä väännetään kättä myös itse sarjan sisällä, mikä on varsin hyvä asia. Sarja nimittäin itsekin tiedostaa tämän amerikkalaisen mentaliteetin ja muut maat haastavat Yhdysvallat asiassa varsin usein. Samalla sarjan käsikirjoittajat kommentoivat Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa.
Ja sitähän se SF parhaillaan on: se kommentoi meidän aikamme yhteiskuntaa. Tähtiportti voisi tehdä sen paremminkin, mutta ainakin sarja tiedostaa ongelmansa ja osaa tehdä niistä myös pilkkaa.

Mutta täytyy sanoa, tuntuupa hyvältä siirtyä vähän laadukkaamman science fictionin pariin. Seuraavaksi luvassa neljän kauden edestä Farscapea.
Sekä Ben Browder (John Crichton) että Claudia Black (Aeryn Sun) näyttelevät tietenkin myös Tähtiportin loppupuolella. Ja viitataanpa Farscapeen myös yhdessä Tähtiportin jaksossakin (S10E6) Claudia Blackin näyttelemän Vala Mal Doranin hahmon toimesta.

Intertekstuaalisten viittausten etsiminen eri sarjojen välillä on mahtavaa.

Populaarikulttuurin tutkimusta Tampereella

Tampereen yliopisto järjesti 25.-26.10. Topographies of Popular Culture -konferenssin, joka keräsi yhteen noin seitsemisenkymmentä populaarikulttuurin tutkijaa eri puolilta Eurooppaa ja jopa hieman kauempaa. Konferenssi oli järjestetty yhdessä venäläisten yhteistyöyliopistojen kanssa ja virallisina kielinä toimivat siis suomi ja venäjä.

Tällä kertaa asustelin aivan Tampereen keskustassa olevassa Dreamhostellissa, kun en jaksanut lähteä kävelemään kauemmas. Toisaalta paikka oli varsin hyvä, mutta myös selvästi suunniteltu porukalla matkustaville nuorille. Itse koin hostellin hieman liian levottomaksi, varsinkin, kun oma neljän hengen huoneeni oli juuri yhteisen tilan vieressä. Korvatulpat olivat korvaamattomat. Hinta oli suht halpa, mutta aamiaista ei tietenkään ollut tarjolla.
Kun itse on tottunut reissaamaan yksin ja nimenomaan työmatkoja, se oma rauha on aika korvaamatonta. Huolimatta Hotelli Villen kauemmasta sijainnista ja yksityishuoneen kalliimmasta hinnasta menen aivan taatusti sinne seuraavalla kerralla.

Konferenssi alkoi yliopistolla perjantaina aamukymmeneltä virallisilla tervetuliaissanoilla ja New Yorkista asti lentäneen professori Eliot Borensteinin kutsuvieraspuheella Venäjästä kuvitteellisena maana, jonka kuva esimerkiksi internetmeemeissä on jotain ihan muuta.
Konferenssin ohjelma oli jaettu kielittäin, joten päällekkäisiä sessioita oli vähintään kolme ja niistä puolet oli englanniksi ja puolet venäjäksi. Ymmärrän tilanteen siinä mielessä, että kyseessä oli yhteistyössä järjestetty konferenssi, mutta koska venäjän taitoni rajoittuvat muutamaan sanaan ja yhteen kansanlauluun, tuntui, että jäi jostain paitsi. Venäjänkielisissä paneeleissa olisi voinut olla vaikka mitä mielenkiintoista, mutta kieli karsi väen automaattisesti toiseen osastoon. Samalla myös konferenssin osallistujat tuntuivat jakautuneen kahtia, eivätkä oikein olleet toistensa kanssa tekemisissä.
Vaikka konferenssin toinen virallinen kieli olisi ollut suomi, olisin silti pitänyt esitykseni englanniksi. Niin saa aina enemmän julkisuutta omalle tutkimukselleen.

Populaarikulttuurin eri osa-alueet olivat edustettuina laajalla skaalalla, mutta hieman ihmettelimme tahoillamme spekulatiivisen fiktion puuttumista tai sen vähäisyyttä. Vampires & Wolves -sessio toi esille Draculan ja ihmissuden myytin, mutta tämän ja sarjakuvapaneelin lisäksi fandom pysyi vähäisenä. Ihmissusia tutkiva saksalainen Peter Arnds sai paljon vinkkejä fiktiivisistä, susia käsittelevistä teoksista. Halusin nostaa erityisesti Aino Kallaksen Sudenmorsiamen. Se on uskomattoman upea teos.
Toisaalta koin myös varsin mielenkiintoisiksi esitykset huvipuistoista eristyneinä maailmoina sekä Agatha Christien dekkarien miljöitä käsitelleen paperin. Kokonaisohjelmallisesti erityisesti lauantain paneelit olivat erittäin mielenkiintoisia.

Oma esitykseni oli lauantain viimeisessä, sarjakuvia käsittelevässä paneelissa, jossa olivat myös kollegani Mervi Miettinen ja Joe Saccon sarjakuvia tutkiva Ranthild Salzer. Puhuin Ankkalinnasta fantasiamaailmana, mikä oli käytännössä tiivistetty versio viime vuoden Ropeconin puheestani, mutta tällä kertaa suunnattu akateemiselle yleisölle. Olin äärimmäisen positiivisesti yllättynyt tiukoista kommenteista ja kysymyksistä, joita sain. Kerrankin yleisö ei ollut hämmentynyt siitä, että miksi ankat tai miten ankat ovat Suomessa niin suosittuja. Huomiot olivat niin hyviä, että vaikka en ihan heti kaikkeen osannut vastatakaan, koin, että sain ensimmäistä kertaa kansainvälisessä konferenssissa oikeasti hyödyllistä palautetta.
Ja tietenkin on aina plussaa, kun saa konferenssin virallisen kutsuvieraan innostumaan ankoista niin paljon, että hän lataa session aikana koneelleen sekä koko Barksin että Rosan tuotannot.

Huolimatta kieliasiasta, konferenssi oli kokonaisuutena valtavan hyvä ja onnistunut. Perjantain tervetulovastaanotolla oli oikeasti ruokaa, eikä pelkästään mitään pientä juusto & viini -cocktail-palasta, ja sitä oli niin paljon, että sitä sai viedä mukaansakin. Aamiaista!
Lauantain konferenssi-illallinen ravintola Mylläreissä oli puolestaan aivan uskomattoman herkullinen. Vaikka nyt jäinkin paitsioon venäläisen delegaation keskelle (ja hehän tietenkin puhuivat koko ajan vain venäjää), ilta jäi ruuan suhteen vahvasti plussan puolelle. Saattoipahan ainakin keskittyä rauhassa ruokaan.

Verkostoitumisena meni yllättäen suoraan kaltaisteni seuraan, eli päädyin hengailemaan ja istumaan iltaa Tampereen yliopistossa opiskelevien konferenssiavustajien kanssa. Mikäs siinä, kun puheena on Don Rosan ankat, miksi Twilight on niiiiin huono ja kuka oikeasti lukee 50 Shades of Greytä. Baari-illan kruunasi ehdottomasti erään asiantuntevan fanin huomio Rosan "Dream of a Lifetime" -tarinasta. Kiitos, se menee suoraan väitöskirjaan!

Ehdin myös moikata perjantai-iltana kollegaani Mikkoa, jonka kanssa odotelleen edelleen palautetta yhteisestä projektistamme eli artikkelista Roopesta rajaseudun symbolina. Oli kerrassaan hilpeää istua baarissa ja puhua niin ankoista, Transformereista kuin G. I. Joestakin ja seurata vieressä istuvien ihmisten ilmeitä, kun jutut lähtivät käsistä.
Kahden päivän reissu Tampereelle oli siis varsin antoisa. Nyt en taidakaan lähteä vähään aikaan yhtään mihinkään ja keskityn vain kirjoittamiseen.

Tutkija opettamassa ja oppimassa

Tämä syksy on ollut poikkeuksellinen tutkimuksen kannalta, sillä pidin elämäni ensimmäisen yliopistokurssin sarjakuvan teoriasta. Kirjallisuuden oppiaineeseen järjestetty kurssi kuuluu myös osaksi omia jatko-opintojani ja saan siitä itsekin opintopisteitä, kunhan arvioinnit on pistetty pakettiin. Seitsemän opetuskerran kurssiin sisältyi sarjakuvan teorian lisäksi historiaa, genrejä, analyysin ja tulkinnan harjoittelua, hieman asiaa digitaalisista sarjakuvista ja sarjakuvablogeista sekä konkreettisia esimerkkejä sarjakuvan analyysista oman ankkatutkimukseni kautta. Sain myös kollegani ja työhuonetoverini Essi Variksen vierailemaan kurssilla ja pitämään reilun puolikkaan luennon sarjakuvahahmojen analysoinnista.

Díaz Canales & Guarnido: Blacksad 1 (2006)

Kurssin viimeinen tapaamiskerta oli viime viikon torstaina ja vaikka täytyy sanoa, että powerpointtien kasaaminen ja se valtava materiaalien kopiointi tuotti hillittömästi työtä, ei kyllä kaduta sitten pätkääkään. Kurssille kun oli alkusyksystä parhaimmillaan ilmoittautunut se 45 opiskelijaa ja olin ottamassa sinne vain sen 25... Eli kiinnostuneista ei tasan tarkkaan ollut pulaa. Harmitti vain, kun joutui tarjoamaan ei oota. Yritin sitten korostaa kaikille, että antakaa nyt sitten sitä palautetta laitoksen johdolle: lisää tällaista. Alustavien tietojen mukaan toiveissa (ja vakaissa aikeissa) olisi saada kurssi myös ensi vuodelle. Mutta tällä kertaa se menee budjettikeskustelujen kautta, koska tämä opettaja on silloin jo tohtori eikä enää mikään maisteri.

Kurssi meni kokonaisuudessaan vallan mallikkaasti. Aikataulujen kanssa ei oikeastaan ollut ongelmia ja ne pienet seikat, jotka huomasin ongelmiksi (analysoitavien sarjakuvien määrää yhdellä luentokerralla saa tiputtaa ainakin puoleen) eivät haitanneet kokonaisuutta. Näihin osaan sitten varautua seuraavalla kerralla.
Mahtavinta oli huomata se, että oma innostus aiheesta välittyi opiskelijoille, jotka näyttivät myös innostuvan asiasta, eivätkä vain kuunnelleet passiivisina paikoillaan, vaan kommentoivat, haastoivat ja olivat eri mieltä. Näin sen kuuluukin mennä.

Opiskelijoillani on nyt kuukausi aikaa kirjoittaa noin kymmensivuinen essee valitsemastaan sarjakuvateoksesta. Täytyy sanoa, että kurssin pohjalta odotan erittäin korkealaatuista tavaraa varsinkin analyysien suhteen - sen verran hienoja huomioita esimerkkisarjakuvistani tuli. Joulukuun puoleenväliin olen suunnitellut yhteisen kokoontumiskerran, jossa palautan esseet kommentteineen ja halukkaat saavat tarkennuksia arvosteluihinsa. Toivon myös, että saisin kaikilta palautetta kurssin sisällöistä ja työmäärästä, jotta saisin kehitettyä kurssia eteenpäin. Ja tietenkin itseäni opettajana.

Kun pahimmat opetuskiireet ovat ohi (Alkio-opistollakin pitämäni kurssi päättyi viime viikolla) aion keskittyä väitöskirjaan ja vähän myös opiskeluun. Olen ilmoittautunut kahdelle yliopistokurssille, joista toinen alkoi jo viime perjantaina, mutta en valitettavasti päässyt paikalle, koska olin Tampereella konferenssissa. (Tästä seuraa raportti myöhemmin.) Perjantaina alkanut kurssi on nimeltään "tutkimuksesta tietokirjaksi" ja ajattelin, ettei siitäkään voi olla kuin hyötyä, jos haluan julkaista väitöskirjani sekä Suomessa että käännettynä ulkomailla. Ja onhan minulla tietenkin se ikuisuusprojekti ja haave Rosa-antologiasta, jonka kanssa ehkä alkaa tapahtua jotain edistystä tämän kurssin jälkeen.

Toinen kurssi on nimeltään "vertaistukea väitöskirjan viimeistelyyn" ja se on juuri sitä, mitä nimi antaa olettaa. Ajattelin olevani jo siinä pisteessä, että sitä vertaistukea alkaa kaivata, kun väitöskirja alkaa ottaa muotoaan ja omat aikataulut ilmoittavat valmistumisen lähestymisestä. Miten ihmeessä loppurahoitus järjestyy? Saanko päättää, kuka on sopiva vastaväittäjä? Mikä on väitöstilaisuuden pukukoodi ja miten paljon siitä saa lipsua ? Mitä ihmettä kirjoitan lektiooni ja ennen kaikkea: onko elämää väitöksen jälkeen?
Näihin ja moniin muihin minua askarruttaviin kysymyksiin toivon saavani apua.

Perjantaina onkin sitten aika lukukauden tutkijaseminaariesitelmälle. Yritän saada kommentteja ja kielenhuoltoa The Graphic Novel -konferenssin paperiini, joka julkaistaan e-kirjassa ensi vuoden puolella (ellei aikataulutus petä). Suunnitelmissa on myös järjestää virallinen ohjaajatapaaminen joulukuun keskivaiheen tienoille. Ehkä silloin olisi ohjaajille tarjottavana sata sivua korjattua tekstiä.
(Tällä hetkellä tekstiä on 178 sivua. Ja sitä muuten ei ole korjattu kommenttien jälkeen...)

PPCS ja syksyn seminaari Jyväskylässä

Populaarikulttuurin tohtoriohjelman toinen vuotuinen tapaaminen järjestettiin Jyväskylässä 11.-12.10. Oli hämmentävää päätyä Turun yliopiston sijaan Agoralle ja törmätä siellä ihmisiin, joita näkee pari kertaa vuodessa - nimenomaan siellä Turussa. Seminaarin osallistujamäärä oli poikkeuksellisen pieni, osittain siitä syystä, että meistä aktiivisimmista osallistujista kolme on tällä hetkellä ulkomailla keräämässä tutkimusmateriaalia.
Tästä huolimatta parin päivän seminaari oli varsin antoisa. Ennen kunkin osallistujan papereita saimme kuulla viralliset ohjeistukset ja neuvot kuinka järjestetään onnistunut konferenssi, miten haetaan (ja saadaan) tutkimusrahoitusta erityisesti postdoc-vaiheessa ja kuinka toimitetaan kansainvälinen julkaisu.
Koska haaveilen edelleen koostavani sen Rosa-antologian joskus, kun minulla on aikaa ja elämää ja tutkimuksen teoriakirjat eivät potki minua päähän, tämä oli äärimmäisen kiinnostavaa. Olen myös ilmoittautunut yliopiston kurssille nimeltä tutkimuksesta tietokirjaksi. Ehkä jotain alkaa tapahtua asian suhteen tässä vuoden sisällä.

Pienen ryhmän vuoksi meillä oli nyt ruhtinaalliset 45 minuuttia per paperi, mikä tarkoitti lyhyttä Powerpoint-esitelmää siitä, miten oheinen paperi liittyy väitöskirjaan, missä elämäntilanteessa sitä yleensä ollaan ja mihin apua kaivataan. Parikymmentäsivuisia papereita oli kertynyt kahdeksisen kappaletta, mikä vei runsaasti lukuaikaa. Toisaalta yleinen konsensus oli se, että ohjelman tässä vaiheessa (ja tutkijoiden omassa henkilökohtaisessa vaiheessa) on vain hyvä käsitellä laajempia tekstejä.
Itse toimitin kommentoitavaksi kesän lopussa valmistuneet 19 sivua fantasiateoriaa, joka sai valtavasti kiinnostuneita kommentteja ja äärimmäisen hyvää palautetta koskien useiden teorioiden selkiyttämistä lukijalle, jolla ei ole asiasta aiempaa tietoa.

Tarvitsen siis kaavion, jossa kuvaan, miten kenenkin tutkijan ja teoreetikon näkemys eroaa toisistaan fantasian genreä määritellessä.

Myös lisää ankkoja kaivattiin teoriaosuuden yhteen, jei!

Perjantai-ilta päättyi viinibistro Figarossa, jota olen kartellut suht kalliin ruuan takia, mutta ruoka tuotti äärettömän positiivisen yllätyksen hinta--laatu-suhteessa - ja erityisesti kokonsa puolesta.
Lauantain päiväohjelmana puolestaan käsiteltiin papereiden loppupuolisko ja pohdittiin jatkosuunnitelmia papereiden käsittelyyn liittyen. Itse en ainakaan panisi pahakseni, jos olisi mahdollista käyttää enemmän aikaa papereihin, vaikka se venyttäisi seminaarin pituutta muutamalla tunnilla. Pitänee kommentoida asiaa Moodleen.

Kevään seuraava seminaari ja sen ajankohta on vielä auki, mutta mikäli kaikki menee nappiin, väikkäri on silloin jo esitarkastuksessa ja olo on (toivottavasti) varsin helpottunut.
Oli kuitenkin erittäin mahtavaa nähdä kaikkia tuttuja ja kuulla, miten tutkimukset edistyvät hitaasti, mutta varmasti eteenpäin.

Suomen science fiction- ja fantasiatutkijat järjestäytyivät!

Seuraava tiedote lainattu suoraan Jyväskylän yliopiston nettisivuilta:

Suomen science fictionin ja fantasian tutkijat ovat perustaneet akateemisen yhdistyksen lajityyppien tutkimuksen ympärille. Suomen science fiction- ja fantasiatutkimuksen seura ry:n tehtävänä on edistää monitieteistä ja monialaista tieteiskirjallisuuden ja fantasian tutkimusta Suomessa.

Samalla yhdistys perustaa neljä kertaa vuodessa ilmestyvän akateemisen vertaisarvioidun tiedejulkaisun Nordic Journal of Science Fiction and Fantasy Research, jonka tarkoituksena on yhdistää kentän pohjoismainen tutkimus. Julkaisun toimituskuntaan kuuluu toistaiseksi jäseniä Helsingin, Göteborgin, Tampereen, Oulun, Jyväskylän, Tilburgin, Uppsalan ja Turun yliopistoista.

– Vaikka meillä on vahvat perinteet tieteis- ja fantasiataiteen tutkimuksesta, ala on tähän asti järjestäytynyt vain epävirallisesti. Meillä on kansainvälisesti huomattavan korkealaatuinen ja aktiivinen tutkimuskenttä, mutta tutkijoilla ei ole ollut juuri mahdollisuutta julkaista tutkimuksiaan pohjoismaisella tasolla – alan artikkelit ovat hajaantuneet ympäri maailmaa alan julkaisuihin, joihin suurin osa täkäläisestä tutkijoista ei pääse käsiksi, toteaa uuden julkaisun päätoimittaja Jyrki Korpua.
– Myös Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa painitaan samojen ongelmien kanssa, joten tarve pohjoismaiselle tieteelliselle julkaisulle on todella voimakas. Toimituskunta on alansa huippua ja erittäin kansainvälinen, ja tähtäimessämme onkin nostaa alan pohjoismainen tutkimus merkittäväksi osaksi kansainvälistä kenttää.
Scifi- ja fantasiatutkimus on kansainvälisesti monialaista ja laajapohjaista. Alan verkostot ovat perinteisesti huomattavan järjestäytyneitä, ja konferenssit tapaavat keskittyä tutkimuksen yksittäisiin osa-alueisiin. Suomen tutkijaverkosto pyrkii päinvastaiseen – tarkoituksena on kerätä saman akateemisen sateenvarjon alle kentän koko kirjo. Tutkijaverkosto avaakin ovensa niin kirjallisuuden, sarjakuvien, elokuvan kuin muiden taiteiden tutkimukselle.

Fantasian ja scifin tutkimuksella on Suomessa poikkeuksellisen vahvat juuret: vuosittainen Finfar-konferenssi on jatkunut jo viisitoista vuotta. Tutkijaverkosto on tehnyt tiivistä poikkitieteistä yhteistyötä ulkomaisten konferenssien ja tutkimusverkostojen kanssa. Monitieteistä tutkijaverkostoa on yhdistänyt erityisenä yksikkönä Jyväskylän yliopiston Nykykulttuurin tutkimuskeskus.
– Kattomme on korkealla ja seinät laveat. Scifin ja fantasian tutkimus ei ole vuosikausiin rajoittunut kirjallisuuteen, ja muilla taiteenlajeilla on merkittävä osansa tutkimuksessa. Akateemisesti katsoen tieteis- ja fantasiataiteen tutkimus on varsin poikkitieteellistä, ja juuret voivat pureutua useisiin teoreettisiin viitekehyksiin ja malleihin, Korpua jatkaa.

Lisätietoja:

• Jyrki Korpua, päätoimittaja, jyrki.korpua (at) oulu.fi
• Mika Loponen, tiedottaja, mika.loponen (at) helsinki.fi
• Urpo Kovala, Suomen science fiction- ja fantasiatutkimuksen seura ry:n toiminnantarkastaja, urpo.k.kovala (at) jyu.fi

*****

Allekirjoittanut oli mukana tutkijoiden ensimmäisessä kokouksessa Tampereella 28.9., vaikka ei kesällä pidetyssä perustamiskokouksessa ollutkaan läsnä. FINFAR-aktiivina jo muutaman vuoden pyörineenä olen äärimmäisen onnellinen, että homma pistettiin virallisiin kansiin. 

Ja niin, arvatkaa, kuka tuolla on ollut se sarjakuvaedustaja? 

Fantasianörtin matkailuvinkit Oxfordiin

Oxford on kaupunki, jossa jokaisen fantasiakirjallisuutta rakastavan henkilön tulisi joskus päästä käymään. Tämän merkinnän tarkoitus on esitellä kolme pakko nähdä -kohdetta, jotka kiersin konferenssin päätyttyä.

J. R. R. Tolkienin hauta

Opaskyltit näyttävät tältä.

Kyllä. Tolkien on haudattu Oxfordiin. Tätä eivät edes kaikki paikalliset tienneet, mikä oli hieman hämmentävää. Hauta löytyy Wolvercote Cemeterylta, joka sijaitsee Oxfordin pohjoispuolella. Kaikista kätevimmin sinne pääsee bussilla, joka maksaa £2 suuntaansa. Käytännössä kaikki Kidlingtoniin menevät bussit ajavat hautausmaan ohi, eli bussit 1-3 alakirjaimineen. Ne lähtevät keskustan Magdalen Streetiltä. Bussikuskilta voi varmistaa oikean suunnan ja pyytää hihkaisemaan oikealla pysäkillä, joka on joko ensimmäinen tai toinen pysäkki liikenneympyrän jälkeen. Matka kestää liikenteestä riippuen 15-20 minuuttia.

Hautausmaan kyltti näkyy heti bussipysäkille. Paikka oli auki aamun puoli kahdeksasta iltakahdeksaan, mutta myöhään sinne ei kannata mennä, koska pimeällä ei näe yhtään mitään, eikä hautausmaata ole valaistu. Tein ensimmäisen käyntiyrityksen tiistai-iltana, mutta pimeässä hetken harhailtuani tajusin, ettei tästä tule yhtään mitään. Päivänvalossa näkeekin jo heti hautausmaan sisällä, portin vasemmalla puolella olevan opastekyltin, jossa neuvotaan seuraamaan kävelytien pientareella olevia opastekylttejä Tolkienin haudalle. Ne on sijoitettu niin, ettet voi eksyä.

Berenin ja Luthienin hauta.

Hauta itsessään ei ole massiivinen ja jos sellaista odotat, saatat pettyä. Useat fanit ovat jättäneet viestejä, koruja ja muistoesineitä fantasiakirjallisuuden mestarin haudalle, enkä minä ollut poikkeus. Kokemus oli hyvin vaikuttava, jopa pyhiinvaellusmainen.

Jätin pienen lohikäärmeen kunnianosoitukseksi.

Christ Church Collegen suuri sali

Christ Church Collegen suuri sali on juuri se sali, josta Harry Potter -elokuvien suuri sali on saanut inspiraationsa. Salia ei ole oikeasti käytetty kuvauksissa, koska se on Collegen oppilaiden ruokasali, ja koko ajan käytössä.
Christ Churchiin on £7 pääsymaksu ja kierroksen sisäänkäynti on hieman hämmentävästi piilotettu Christ Church Meadown eli puistoalueen puolelle, eli tiloihin päästäkseen pitää kiertää vähän kuin takaovelle. Kannattaa esitellä opiskelijakorttiaan, koska sillä saa alennusta - myös ulkomaisilla korteilla! Kunhan tarra vain on voimassa, kortti kelpaa ja pääset sisään hintaan £5,50. Jos Christ Churchissa kiinnostaa vain ja ainoastaan suuri sali, kannattaa myös ennen maksamista varmistaa, että se on avoinna. Se saattaa joskus olla suljettu ja toisinaan se on avoinna vain tiettyyn aikaan päivästä. Porteilla ja Collegen sisällä on mustiin knalleihin pukeutuneita, äärimmäisen kohteliaita herrasmiehiä, joilta saa hyviä neuvoja.

Collegen ovien avautumisen jälkeen (klo 11.00) kesti noin 45 minuuttia, että suuren salin ovet avattiin. Kun on juuri käynyt katsomassa Potter-elokuvien oikeita lavasteita, suuri sali oli kokonsa puolesta hieman pettymys, vaikka katto olikin kerrassaan upea. Salin teki ahtaan tuntuiseksi lukuisat pitkät pöydät, sekä valtava muotokuvien määrä seinillä. Toisaalta Harry Potter oli vain yksi syy tulla paikalle.

Charles Dogson alias Lewis Carroll opiskeli ja opetti Christ Churchissa, mikä näkyy suuressa salissa. Viidennessä ikkunassa vasemmalla on nimittäin Liisa Ihmemaassa -teokseen liittyviä lasimaalauksia. Kuvat näkyvät hieman huonosti siihen, minne vierailijat päästetään, mutta hyvällä kameralla niistä saa selvän.

Vasemmalla Herttakuningatar, oikealla ainakin Valkoinen kani.

Botanic Garden

Oxfordin kasvitieteellinen puutarha on kaunis kokemus sinänsä, mutta mikäli olet fantasianörtti, sinulla on tasan yksi syy käydä paikalla: Philip Pullmanin teossarja Universumin tomu (His Dark Materials).
Sarjan ensimmäinen osa sijoittuu toisen maailman Oxfordiin ja myöhemmin tässä paralleelissa Oxfordissa syntynyt päähenkilö Lyra siirtyy tarinassa muihin maailmoihin - myös meidän maailmamme Oxfordiin. En mene sarjan yksityiskohtiin, jokaisen on luettava se itse, mutta [SPOILER ALERT!] viimeisen kirjan lopussa Lyra ja hänen ystävänsä, meidän maailmamme Will päättävät tavata vuosittain Oxfordin kasvitieteellisessä puutarhassa tietyllä penkillä - kumpikin omassa maailmassaan.
Apunani minulla oli Pullmanin kirjoittaman, sarjaa täydentävän Lyran Oxford -teoksen mukana ilmestynyt toisen Oxfordin kartta, joka näytti penkin sijainnin varsin tarkkaan.

Kartan alaoikealla kuvataan Botanic Garden ja penkin sijainti.

Oxfordin yliopiston kasvitieteellisen puutarhan aukioloajat vaihtelevat kausittain, joten ne kannattaa varmistaa paikan omilta nettisivuilta. Sisäänpääsymaksu on £4,50, mutta opiskelijakorttia vilauttamalla pääset sisään kolmella punnalla. Puutarhassa voi viettää vaikka koko päivän, mutta jos kasvit eivät ole sinun juttusi ja haluat päästä suoraan asiaan, helpointa on seurata polkua suihkulähteen ohi eteenpäin, ohi kivipuutarhan, kunnes tulet esitteessä olevaan Water Gardenin haarautuvaan tienristeykseen. Siitä vasemmalle kohti Cherwell-jokea ja tulet suoraan penkille. 

Tämä on SE penkki...

... kuten monet muutkin ovat sen tajunneet.

 Penkillä olikin hienoa viettää jokunen tovi ja etsiä sitä omaa daimonia. Kasvitieteellisen puutarhan tunnelma oli muutenkin rauhallinen ja kiireetön ja useat ihmiset istuskelivat siellä lukemassa tai jopa syömässä eväitä. Ehkä joskus pääsen tähän penkille juhannuspäivänä, jolloin kohtaaminen oikeasti tapahtuu.

The Graphic Novel - Sarjakuvatutkijat Oxfordissa

Inter-Disciplinary.netin porukka järjesti toisen vuosittaisen The Graphic Novel -konferenssin Oxfordissa syyskuun 22.-24. päivinä. Olin juuri viettänyt pari lomapäivää Lontoossa, josta suuntasin aamulla kaikessa rauhassa Oxfordiin. Edellisen kerran olin kirjallisuushistorian kannalta merkittävässä kaupungissa käynyt syksyllä 2010 - tällöinkin ID-netin konferenssissa. Ikävänä asiana todettakoon, että historia toisti itseään ja sainpahan sitten kunnon englantilaisen flunssan kotiinviemisiksi. Hiphei.

Konferenssi järjestettiin Mansfield Collegessa, jonne oli noin 20 minuutin kävelymatka juna-asemalta. Valtavan matkalaukun kanssa se tuntui huomattavasti pidemmältä. Mutta Oxford on kaupunkina niin kaunis, ettei kävely haitannut. Erityisesti siksi, että olen oppinut matkustellessani varaamaan aina matkoihin vähintään puoli tuntia ylimääräistä aikaa. Kaiken varalta.

Mansfield Collegen sisäpihaa.

Majoitus oli myös järjestetty Collegeen. Ottaen huomioon sen, että konferenssimaksun ja majoituksen yhteishinta lähenteli 300 puntaa, odotus aamiaisen, ruokien ylipäänsä sekä ohjelman suhteen oli varsin kova. Huoneesta minulla ei ollut valittamista, sillä se oli siisti ja tilava ja meille tarjottiin pyyhkeiden lisäksi pesuaineet, vedenkeittimet, teet, kahvit sun muut pienet keksit, joita väsynyt konferenssivieras saattoi illalla käyttää hyväkseen. WC oli käytävällä ja suihku toisessa kerroksessa. Tosin keksin vasta viimeisenä iltana, kuinka ikkunan saa suljettua, mutta peitto oli sen verran lämmin, ettei edes flunssaisena tullut paleltua.
Ja koska langaton verkko toimi, kaikki oli hyvin.

Konferenssi alkoi hassusti sunnuntaina puoli kahden aikaan päivällä. Tätä ennen oli tunnin mittainen rekisteröintiaika, jolloin sai teetä ja kahvia ja pientä makeaa palasta. Suomesta matkaan lähtenyt sarjakuvadelegaatti tapasi täällä ja herätti kyllä muissa mielenkiintoa. Neljä sarjakuvatutkijaa Suomesta sai aikaan vaikutelman, että meillä olisi jokin valtava sarjakuvakeskittymä. Tuli sitten myönnettyä, että tässä on nyt oikeastaan se 2/3 koko Suomen tutkijoista.

Sisäpihan oudon patsaan merkitys ei oikein auennut.

Supersankarit jylläsivät myös Oxfordissa. Konferenssin ohjelma alkoi supersankareilla ja päättyi niihin. Ohjelman ehdoton pluspuoli oli se, että meitä osallistujia oli vajaa 40, mikä tarkoitti pientä, tiivistä ryhmää. Vain yksi sessio oli jaettu kahtia ja totta kai minut siirrettiin sen toisen osan puheenjohtajaksi, mikä tarkoitti sitä, etten päässyt näkemään kollegani ja työhuonetoverini Essin esitystä. Se kieltämättä hieman harmitti.

Ehdottomasti mielenkiintoisimpia esityksiä oli Zainab Younusin Sandmania käsitellyt "(Re)Interpreting Dante's The Inferno in Gaiman's Season of Mists", joka sisälsi paljon omaa tutkimustani lähellä olevia teemoja, kuten intertekstuaalisuutta. Sain myös aivan uuden näkökulman Supermanin ja Clark Kentin väliseen suhteeseen ja innostuin ihan valtavasti digitaalisen sarjakuvan mahdollisuuksista Sarah Martinin "Bad Things Happen: Navigating Graphic Narratives, Fairytales and Morals in New Spaces" -esityksen myötä. Sarah tekee omaa sarjakuvaa tablettimuotoon ja odotan äärimmäisellä mielenkiinnolla sen valmistumista.

Oma esitykseni oli nimeltään "Outsiders and Their Effect on Lost Civilisations in Don Rosa's Disney Comics" ja se käsitteli Barksin tarinoiden jatko-osia imperialismin näkökulmasta. Voidaanko Barksin alkuperäisiä sarjakuvia tulkita imperialistisiksi Dorfmanin ja Mattelartin "tutkimuksen" perusteella ja miten Rosan jatko-osat "Return to Plain Awful", "Return to Xanadu" ja "War of the Wendigo" jatkavat tätä perinnettä. Miten ankat kohtelevat kadonneita kansoja? Kuka saa aarteen ja miksi? Abstrakti ja paperin luonnosversio ovat luettavissa täällä, mutta luonnos on niin täynnä kirjoitusvirheitä ja toistoa, että suosittelen lukemaan valmiin artikkelin, kunhan se julkaistaan e-kirjassa.

Esitykseni sai melko hyvin kysymyksiä, mutta eniten ihmisiä tuntuu kiinnostavan Aku Ankan asema Suomessa yleisesti. Akun suosio ihmetyttää ihmisiä aina ja eräskin saksalainen tutkija (mikä oli erittäin yllättävää, koska Saksassa on vankka ankistien joukko) kysyi minulta, miten olen löytänyt Disney-sarjakuvat. Olenko käynyt Jenkeissä ja tutustunut niihin siellä?
Siinä sitten selitin, että Disney-sarjakuvathan tulivat Suomeen 1950-luvun alussa ja se oli menoa se.
Parasta palautetta tuli eräältä australialaiselta tutkijalta, joka tuli myöhemmin kehumaan esitykseni mielenkiintoiseksi ja mainitsi käsitelleensä sarjakuvia joskus aiemmin samasta lähtökohdasta. Hän lupasi palata asiaan ja lähettää minulle avuksi kasan lähdeviitteitä.
Tällaiset tilanteet piristävät aina.

Tutkijat konferenssi-illallisella.

Kokonaisuudessaan konferenssin ohjelma olisi voinut olla hieman parempi, mutta mitenkään pettynyt olo ei kuitenkaan tullut. Eniten meitä kaikkia (suomalaisia) sieppasi ID-netin naurettava "ei Powerpointia!" -käytäntö, mikä sarjakuvakonferenssissa oli oikeasti älytöntä. Varsinkin siksi, koska ID-netin pääjärjestäjä lähettää kaikkiin konferensseihin samat järjestelyviestit. Tässä yhteydessä olisi pitänyt korostaa, että kuvapainotteisen Powerpointin kanssa ei ole mitään ongelmia. Minä lähetin välineistä vastaavalle porukalle asiasta kyselyn ja sain ongelmitta luvan tehdä pptx-esityksen. Kaikki eivät kuitenkaan olleet niin rohkeita asian suhteen. Tästä seurasi monta suoraan paperista luettua esitystä, jotka olisivat tasan olleet helpompia seurata muutaman kuvan tai ydinkohdan esittävällä Powerpointilla erityisesti siksi, että a) puhujien aksentteja oli paikoin hankala seurata tai b) natiivit puhujat mumisivat hiljaisella äänellä papereihinsa.
Eniten ehkä kismitti se, että konferenssin paikalla oleva vastuujärjestäjä piti oman paperinsa tiukasti Powerpoint-esitykseen nojaten.
Palautelomakkeet tuli täytettyä tarkasti.

ID-netin konferenssien hyvä puoli on aina ollut ruoka ja tauoilla tarjottavat pienet naposteltavat. Nälkä nyt ei oikeastaan ehtinyt tulla missään vaiheessa, lounaat olivat herkullisia ja konferenssi-illallisenkin ainut miinuspuoli oli se, etten vain satu pitämään lampaasta.
Verkostoitumista tapahtui huomattavasti ja teimme eräällekin tanskalaiselle tutkija-taiteilijalle tiettäväksi NNCOREn olemassaolon. Minä jäin suustani kiinni englantilaisen Jaymsin kanssa nörttitv-sarjoihin liittyvään keskusteluun ja pyysin häneltä myöhemmin hyviä vinkkejä kokeilevista digitaalisista sarjakuvista: mitä mahdollisuuksia digitaalisuus tuo sarjakuviin ja miten sitä voi hyödyntää?
Tätä asiaa tulen käsittelemään lyhyesti sarjakuvakurssillani.

Ryhmäkuva! (Kuvaaja ei selvästikään osannut käyttää zoomia.)

Konferenssi päättyi tiistaina kuudelta. Jäin itse vielä yöksi Oxfordiin, jotta ehtisin kaikessa rauhassa kierrellä oleellisia nähtävyyksiä keskiviikkona ennen lentoani Suomeen.
Konferenssin esitysten pohjalta julkaistava e-kirja pääsee levitykseen todennäköisesti ensi vuoden puolella, mutta pidän peukkuja myös sen suhteen, että varsinaiseen kirjaversioon pääsisi mahdollisimman moni kiinnostava paperi.

EDIT: Haluan kiittää Alfred Kordelinin säätiötä saamastani matka-apurahasta, joka mahdollisti The Graphic Novel 2 -konferenssiin osallistumisen.

Lontoo ja Harry Potter Studio Tour

Bussikuljetus Harry Potterin maailmaan lähtee heti.

Nyt seuraa virallinen päivitys Warner Brosin järjestämästä The Making of Harry Potter studiokierroksesta, jonne varasimme ystäväni kanssa liput jo kesäkuussa ja kaiken ikävänkin keskellä olen onnistunut olemaan asiasta ihan pähkinöinä.
Kyseessä on siis Lontoon keskustan ulkopuolella Watfordissa sijaitsevat Warner Brosin studiot, joissa on kuvattu kaikki Harry Potter -elokuvat (tiettyjä ulkokuvauksia tms. lukuunottamatta). Studioihin on jätetty valtavia lavasteita, pienoismalleja ja kaikkea muuta innostuneille faneille kerrassaan upeaa materiaalia. Tämä ei siis ole varta vasten kasattu teemapuisto, jollainen löytyy Floridan Orlandosta, vaan ihka oikeaa settiä. Jo se riittää saamaan kaikki vauvasta vaariin innostumaan asiasta. Ja kävijöitä oli nimenomaan joka ikäluokasta.

Liput kannattaa ostaa etukäteen netistä. Niitä saa täältä. Samalla varataan myös päivä ja kellonaika, jolloin oma vierailu on. Siinä ollaan hyvin tarkkoja, eli kannattaa itsekin suunnitella ajankäyttö sen mukaan, että varaa paikoista toiseen siirtymisiin hyvin aikaa. Meidän kierros alkoi klo 13 ja olimme Watfordin bussiasemalla klo 12. Lippuja saa niin yksittäisiä kuin ryhmille suunnattuja ja ne on hinnoiteltu kävijän iän mukaan. Me ostimme erikoispaketin, jossa lipun lisäksi sai muistoksi virallisen opaskirjan sekä digitaalisen oppaan. Käytännössä se tarkoitti sitä, että meillä roikkui kaulanauhassa kosketusnäytölliset "minitabletit", joista kuuntelimme kuulokkeilla Tom Feltonin (Draco Malfoy) höpinöitä kunkin lavasteen ja propin taustoista. Tälläinen koko paketti maksoi aikuiselta £38,95 eli noin 46€, kun yksittäislippu oli sen £29. (Tämäkin kallistuu näköjään ensi vuonna.)

Jos olet tosifani, kannattaa ehdottomasti ottaa extrapaketti lipun oheen, sillä digitaalinen opas tarjoaa uskomattoman paljon lisätietoa, mitä kierroksella muuten et saa mistään. Esimerkiksi mielenkiintoista oli se, että Rohkelikon poikien makuuhuoneen lavastus oli samanlainen ensimmäisestä elokuvasta viimeiseen. 10-vuotiaille mitoitettuja sänkyjä ei siis vaihdettu, kun näyttelijät kasvoivat pituutta!
Kuittaus lipuista lähetetään mukavasti sähköpostiin, josta sen voi tulostaa. Kuitissa oleva viivakoodi skannataan itse paikan päällä ja laite tulostaa sinulle kasan lippuja, jotka sitten vaihdetaan digitaaliseen oppaaseen ja muistokirjaan sekä sisäänpääsyyn. Muistokirjan saa kierroksen loputtua.

Netistä löytyy kätevät ohjeet, joiden avulla löytää paikan päälle. Me otimme junan Lontoon Eustonin asemalta Watford Junctioniin. Junia menee kahdenlaisia: nopeita ja hitaita. Nopeat saapuvat perille parissakymmenessä minuutissa, hitailla menee jopa tunti. Kannattaa olla tarkka.
Kannattaa myös ostaa suoraan menopaluu, koska englantilainen junalippusysteemi eroaa huomattavasti VR:stä. Me maksoimme punnan verran lisää menolipun hintaan ja saimme sillä menopaluun. Menopaluu maksoi siis reilu kymmenen puntaa, kun pelkän menolipun hinta jo itsessään oli reilu yhdeksän.

Watford Junctionin juna-aseman kupeessa on bussiasema, jolta menee suora bussiyhteys studioille. Menopaluu maksaa £2 ja bussin tunnistaa kyllä heti. Busseja menee arkisin n. 15-20 minuutin välein, viikonloppuisin 20-30 minuutin. Meidän bussi lähti 12.20 ja olimme perillä n. 12.35. Aikaa menee vähän liikenteestä riippuen vartin verran. Ehdimme siis hyvin ennen kierroksen alkua vaihtaa liput, hakea digioppaat, haukata kahvilassa välipalaa ja vielä räpsiä vähän kuviakin.

Paikasta ei voi erehtyä.

Nettisivuilla suositellaan, että käyntiin kannattaa varata noin kolme tuntia aikaa. Sisäänpääsyä ei tarvitse hirveämmin jonottaa, koska liput on ostettu etukäteen ja sisään päästetään vain tietty määrä porukkaa tiettyyn kellonaikaan. Jonoa voi kuitenkin kertyä studiokierroksen aikana, jos haluat osallistua luutalentoon tai "ajaa" Ford Anglialla. Me pelasimme varman päälle, mikä tarkoitti sitä, että meillä meni neljä tuntia kierroksella ja puoli tuntia matkamuistomyymälässä. (Ja tähän aikaan sisältyy jonotus luutalentoon!) Lasten kanssa reissaavien kannattaa pyhittää Potter-maailmaan koko päivä, eli eväitä voi nauttia välillä pihalla kesken kierroksen samalla kun hörppää tuopillisen kermakaljaa. Ja se muuten on oikeasti herkkua!

En aio spoilata, mitä kaikkea ihanuuksia sisältä voi pongata, sillä se on koettava itse. Tässä kuitenkin kuvaspämmäys valikoiduista parhaista paloista ja muutamista asioista, joista allekirjoittanut innostui.

Ovi Tylypahkaan. Jos sinulla on synttärit, pääset avaamaan sen!

Suuri sali. Valitettavasti katto ei ollut lumottu.

Opettajat asuissaan joukossaan päivän oppaamme.

Yule Ballin pukuloistoa.

Sirius Mustan tatuointimallit, peruukkeja ja partoja.

Tylypahkan portit. Kokoero näkyy selvästi.

Portin yksityiskohtia.

Rohkelikon oleskeluhuone.

Dumbledoren työhuone.

Liemiluokka!

Odotin koko ajan, että tämä Kuolonsyöjä lähtee liikkeelle...

Kirjeitä ja Päivän Profeetan mallikappaleita.

Valedron hautakivi.

Viistokujalta löytyi mm. Matami Malkinin kaapuja.

Kierros päättyi Ollivanderin kauppaan. Jokainen elokuvan parissa työskennellyt sai oman sauvansa kaupan seinälle.

Tämä fani oli aivan innoissaan kierroksesta ja koko kokemuksesta, vaikka kameran akku kiukutteli ja meinasi loppua kesken. Ei kuitenkaan loppunut. Mutta muutamia kuvia jäi ottamatta ihan vain sen takia, että pelkäsi niin käyvän. Ehdottoman kannattava reissu kaikin puolin.
Sinne kauppaan saattaa muuten lipsahtaa helposti melkoinen summa rahaa.
Minä ihan vahingossa Sirius Mustan taikasauvan.

Nörtin matkailuvinkkejä Lontooseen

Tällä kertaa hupi ohitti työn, sillä päätin viettää ystäväni kanssa pari päivää Lontoossa shoppaillen ja nähtävyyksiä ihaillen ennen kuin suuntasin Oxfordiin kansainväliseen sarjakuvakonferenssiin. Tämä merkintä sisältää muutaman vinkin sen suhteen, mitä nörtti voi Lontoossa tehdä parin päivän aikana.

Sherlock Holmes -museo

Itseään kunnioittavan dekkarifanin on ehdottomasti käytävä Sherlock Holmes -museossa. Se löytyy tietenkin Baker Streetiltä osoitteesta 221b. Kyseessä on siis perinteinen englantilainen rivitalonpätkä, joka on sisustettu Sherlock Holmesin kodiksi hyvin pitkälti kirjojen ja todennäköisesti 1980-luvun TV-sarjaa kunnioittaen. Itse en Jeremy Brettin tähdittämään klassikkoon ole vielä tutustunut, joten kaikki oli hienoa ja kivaa ja ai kun ihania esineitä, mutta sarjaa fanittava ystäväni puuskahteli tuon tuosta, että "ei tuo sänky nyt ollut tuossa" ja että "miksi Watsonin kamat olisivat tässä, kun hänen työpöytänsä on tuossa" ja muuta sellaista mukavaa. Jos olet hoocee-fani ja nautit virheistä, kokeile tätä!
Museon liput maksoivat 8 puntaa ja sisältävät rauhallisen itsenäisen tutustumisen kolmikerroksiseen huoneistoon. Paikalla on poliisin uniformuun pukeutunut nuori mies, joka päästää tietyn määrän ihmisiä kerrallaan sisälle.

Liput ostetaan museon vieressä olevasta Sherlock-muistomyymälästä, josta löytyy tavaraa vaativaankin makuun. BBC:n sarjaa fanittavana täytyy harmitella, että suurin osa fanitavarasta liittyi siihen Brettin sarjaan tai Basil Rathbonen elokuviin, mutta alkuperäistä kirjallisuutta löytyi tietenkin runsaasti, eli jos televisio ei anna oikeaa kuvaa Sherlockista, se löytyy sitten kirjallisuudesta. Päädyin ostamaan upean painoksen Doylen kootuista Holmes-seikkailuista sekä pienen Sherlockin sivuprofiilia esittävän pinssin.

Holmesin työnurkkaus. Mukana tietenkin kuuluisa viulu.

Konsultoivan etsivän patsas sijaitsee aivan Baker Streetin metroaseman edessä.

Forbidden Planet

Forbidden Planet on kauppaketju, jonka liikkeitä löytyy ympäri Englantia (ja vähän muualtakin). Lontoon megastore sijaitsee osoitteessa 179 Shaftesbury Avenue. Tutustuin liikkeeseen syksyllä 2005 ollessani Englannissa vaihdossa, kun toinen silloisista miespuolisista kämppiksistäni vei minut kotikaupunkinsa Newcastlen pikkukauppaan. Se oli menoa se. Nyt käytän aina tilaisuuteni hyväksi, kun suuntaan Englantiin ja varaan aina vähintään pari tuntia Forbidden Planetille.
Kyseisen kaupan yläkerta on täynnä fanisälää. Star Wars, Doctor Who, Marvel, videopelit, Tim Burton, Lord of the Rings, Game of Thrones... mikä tahansa saa sinun nörttisydämesi tikittämään, täällä sitä tavaraa on. Ja jos ylimääräistä sälää ei nyt tee mieli, voit piipahtaa alakerrassa tutkimassa sydämesi kyllyydestä hyllyttäin sarjakuvia, fantasiaa, science fictionia, taidetta, taustakirjallisuutta, roolipeliteoksia ja mitä muuta nyt vaan tulee mieleen.
Varoituksen sana: tänne lipsahtaa rahaa ihan vahingossa. Mutta opiskelijat saavat -10% alennuksen myös ulkomaalaisella opiskelijakortilla! (Ja niillä on myös nettikauppa...)

King's Crossin metroasema

Okei, se ei ole se virallinen ja oikea laiturien 9 ja 10 välinen tila, mutta sieltä se löytyy. King's Crossin metroasemalla oleva laituri 9 ja 3/4. Tänne on turistien iloksi upotettu seinään puolikäs kärry matka-arkkuineen ja pöllön koreineen, jotta me älyttömät Harry Potter -fanit pääsemme leikkimään, että kyllähän me oikeasti sinne Tylypahkaan pääsemme, vaikka ikää on jo 30 ja vihreällä musteella kirjoitettua kirjettä ei koskaan tullutkaan postitse saati pöllön välityksellä.
Ensimmäisen kerran kävin täällä vuonna 2006, jolloin kärry oli hieman eri näköinen ja eri paikassa. Nyt turisteja hemmotellaan kunnolla ja paikalla oli oma jonotuspiste ja halukkaat pääsivät ammattikuvaajan kuvaamiksi. Tarjottiinpa rekvisiitaksi jokaisen tuvan kaulaliinojakin. (Jep, olen Korpinkynsi.) Kuvien ottaminen ei maksanut mitään, mutta jos halusit lunastaa sen, se taisi maksaa jotain kymmenen punnan hujakoilla. "Laiturin" lähellä, kirjakaupan vieressä oli sitten virallinen Platform 9 3/4 -kauppa, josta kuvat sai käydä ostamassa. Ja tietenkin vähän muutakin. Oli paitaa, karkkia, esineitä, postikortteja ja tietenkin taikasauvoja. Hyvä paikka piipahtaa, jos vaikka Harry Potter Studio Tourille ei ehtisi tällä reissulla.

Muutama esimerkkisauva.

Näillä pääseekin sopivasti alkuun. Ja siitä Harry Potter Studio Tourista seuraakin sitten ihan oma merkintänsä.