Blogi jää tauolle - uusia seikkailuja toisaalla

Minulla on aina ollut tavoitteita ja päämääriä. Halusin yliopistoon. Sitten tohtoriksi. Sitten tähtäimessä oli dosentin arvonimi ennen kuin täytän 40. Osa tavoitteistani ilmestyi matkan aikana, kuten opettajaksi kouluttautuminen, osa - kuten romaanin kirjoittaminen - on ollut aina läsnä.

Olen pikkuhiljaa tajunnut, miten työorientoitunut olen ollut ja miten kulttuurimme tukee tätä näkökulmaa. Kun tutustut uuteen ihmiseen, ensimmäinen kiinnostava asia tuntuu olevan, mitä teet työksesi. Kun minua pyydetään kertomaan jotain itsestäni, aloitan työpaikastani - en esimerkiksi siitä, että olen Korpinkynsi ja lempi-Muumini vaihtelee Pikku Myyn ja Nuuskamuikkusen välillä. (Näitä asioita olen muuten ruvennut kyselemään ihan kiusallani mahdollisilta tärkeiltä ihmisiltä, kuten siskojeni kumppaneilta.)

Jo ensimmäisen burnoutini aikana heräsin pohtimaan tätä työkeskeisyyttä (niin kliseistä kuin se onkaan) ja ymmärsin, että kaipaan enemmän kokemuksia ja elämyksiä: sellaisia muistoja, joita voi vanhana katsella taaksepäin ja todeta, että "olen elänyt". Ei kukaan muistele kiikkustuolissaan kaikkia kommentoimiaan käsiteanalyyseja tai niitä mahtavia Powerpoint-dioja sillä yhdellä väitöskirjakurssilla. Kokemukset ovat jotain muuta.

Mutta mitäpä siitäkin opin? Puolitoista kuukautta saikkua ja takaisin töihin. Kyllä tämä tästä ja ei kun jatkamaan! Ihan hyvin tässä pärjäillään, kun enhän minä ainakaan vaivaksi halua olla, saati jättää ketään pulaan. 

Sitten tuli globaali pandemia, etätyökomennos, uusi työsuhde ja... uusi romahdus.

Aloitin tämän blogin pitämisen reilu kymmenen vuotta sitten. Selasin tässä taannoin vanhoja postauksiani ja löysin sieltä idealistisen ja tutkimuksesta innostuneen Katjan. Se Katja on kadonnut johonkin. En tiedä, löytyykö häntä enää. 

Facebookissa ystäväkollegani avautui siitä, miten hän oli hakenut tutkijapaikkaa ja saanut hylsyn: hän listasi kaikki ne naurettavan tarkat vaatimukset, jotka hänen olisi pitänyt täyttää ollakseen kelpoinen. Alkoi ahdistaa jopa ihan fyysisesti. Tuli sellainen olo, että tuohon oravapyörään en enää itseäni ja mielenterveyttäni altista. 

Olen päättänyt pistää tutkijanurani kokonaan jäihin. Mitä minä sillä dosentuurilla oikeastaan edes tekisin? Ja mikä kiire minulla muka on saavuttaa sellainen virstanpylväs ennen nelikymppisiä? 

Tämän päätöksen myötä myös blogi jää tauolle. Siirryn toisaalle uuden (terapeuttisen) blogin pariin: sen teemana on nörttiturismi. Minut löytää siis jatkossa osoitteesta ankkatohtorinlokikirja.com. 

Aika näyttää, löytyykö tutkijanurani vielä jostain jäistä valmiina palaamaan hommiin Steve Rogersin lailla. 

Olen saavuttanut jonkinlaisen rajapyykin.

Työuupumus, osa 2

Tasan kaksi vuotta sitten kirjoitin tänne blogiini työuupumuksestani [linkki]. Kerroin kuormituksestani, olostani ja siitä, miten sain apua. Olen sen jälkeen kuunnellut kauhulla kollegoideni puheita "ensimmäisestä työuupumuksestaan". Kuka voi päästää itsensä tähän kuntoon kahdesti?

Nähtävästi minä.

Emmi Nieminen: Haastattelu 16-vuotiaan minäni kanssa (2020) 

Hajosin opetuksettomalla pääsiäisviikolla aivan totaalisesti. Etäopetus, koronan tuoma epävarmuus, stressi, uusi työsuhde... Kaikki tuntui kaatuvan niskaan. Ihmiset olivat idiootteja, mitään ei enää muistanut, sanat katosivat, minkä tahansa asian aloittaminen ja tekeminen vei suhteettoman määrän energiaa, olin ärtynyt ja todella väsynyt. Eli täsmälleen samoja oireita kuin kaksi vuotta sitten. Erityisesti aloitekyvyn heikentyminen ja keskittymiskyvyn vähentyminen nousivat esille. En esimerkiksi kykene vieläkään keskittymään pitkiin englanninkielisiin teksteihin. Sellaiset asiat kuin auton huolto ja sähköposteihin vastaaminen siirtyivät ja siirtyivät. Ihmisten kanssa kommunikointi oli tapahtunut muutenkin pitkälti etänä ja nyt se huvitti entistä vähemmän.

Henri Tervapuro: Golemi (2020)

Olin jälleen onnekkaasti työsuhteessa, joten edelliskerrasta viisastuneena soitin työterveyteen. Kävin työterveyslääkärillä, -psykologilla ja psykiatrilla. Siinäpä sitten taas arvioitiin työkykyä, tehtiin testejä ja diagnooseja ja todettiin, että minulla on toistuva masennus ja työuupumus. Sanoin lääkärille, että jos nyt otan lääkityksen ja pari kuukautta saikkua, se on kuin laittaisi laastarin avomurtuman päälle: olen tässä samassa pisteessä taas kahden vuoden päästä. Tarvitsen jotain enemmän.

Sain uuden lääkityksen, joka ei tehnyt minusta tunnevammaista zombia (kuten edellinen), vaan auttoi minut sängystä ylös ja sai jopa vastaamaan sähköposteihin. Minulta peruttiin opetusta ja päädyin tekemään vain sen minimin. Peruin ennalta sovittuja koulutuksia, esitelmiä ja kieltäydyin kaikesta ylimääräisestä. Ein sanominen nosti aina yhden painon harteiltani ja siitä tiesin tehneeni oikean ratkaisun. Onneksi huhti-toukokuu oli opetuksen osalta todella kevyt aika, joten pääsin hengittämään, mutta sain kuitenkin viimeiset työt tehtyä.

Tuisku Hiltunen: Herätys 7:00 (2020)

Samalla hermostuin työympäristöömme. Pidin henkilökuntakokouksessa puheenvuoron siitä, miten uupunut olen ja miten jokaikinen opettajakollega, jonka kanssa olen keskustellut kevään aikana, on todella kuormittunut tai uupunut. Avauduin siitä, että pelkkä kiitos hyvin tehdystä työstä ja jouluinen herkkukori ei riitä, vaan tarvitsemme pitkäjaksoista tukea, keskusteluapua ja työhyvinvointia parantavia muutoksia yliopiston hallinnon tasolta. 

Paasaus sai aikaan laitoksemme kattavan hyvinvointikyselyn, jota purettiin kehittämispäivässä. Puolet opettajista koki uupumuksen tunnetta: osa vähemmän, osa todella paljon. Pohdimme yhdessä, mitä me voimme tehdä ja mitä työnantaja voi tehdä. Tarvitsemme tukea myös uuteen normaaliin siirtymisessä: osa uusista opettajista ei ole koskaan käynyt kampuksella, osaa pelottaa palata koronatilanteen takia. Tarvitsemme selkeät ohjeet siitä, miten toimitaan missäkin tilanteessa.

Joskus kannattaa avautua.

Avi Heikkinen: Mullapa menee vielä huonommin, mutta kaikki on iha ok (2020)

Olen kolmen kuukauden hoitojaksolla, joka vaaditaan Kelan korvaamaa terapiaa varten. Saan toivottavasti psykiatrin lausunnon heinäkuussa ja pääsisin aloittamaan terapian heti elokuun loppupuolella. Löysin jopa työhyvinvointiin erikoistuneen terapeutin, jolta vapautui paikka kuin tilauksesta. 

Tunnistan hyvin ongelmani: olen suorittaja, tunnollinen ja perfektionisti. Pidän työstäni ja vaadin itseltäni kohtuuttoman paljon ja kuormitun juuri siksi. Tällainen käytösmalli ei ole pitkän päälle terve ja polttaa minut täysin loppuun ja todennäköisesti työkyvyttömäksi muutaman vuoden sisällä. 

Tällä hetkellä kavahdan ajatusta töistä. Aivojen nollaaminen on siis vielä vaiheessa, mutta toivon sen tapahtuvan heinäkuun aikana. Silloin olen vuosittaisella somelomallani, mikä vähentää henkistä kuormitusta idiooteista. Suunnitelmissa on ainakin Black Widow, Loki-maraton, lepoa, treenejä, lukemista ja koronaturvallinen kotimaanreissu hyvässä seurassa. 

Toivon hartaasti, ettei ensi syksy ole samanlainen kuin viime syksy. Että pääsemme palaamaan kampukselle kontaktiopetuksen pariin. Etten kuormittuisi heti ensimmäisten palaverien aikana. Että pääsisin työstämään omia ongelmiani ja hankkiutumaan niistä eroon.

Ja yritän hengittää. Sillä kesä on vielä tässä välissä.

Ylläolevat kuvaesimerkit ovat tästä sarjakuvakokoelmasta.
Tarinoiden laatu on vaihteleva, mutta näistä otteista tunnistin itseni.

Suosittelen myös lukemaan H-P Lehkosen sarjakuvan/blogitekstin "Parannu burnoutista, luovuta elämässäsi!" [linkki]. Siinä pureudutaan pätkätöitä korostavan työkulttuurimme ongelmiin, jotka lisäävät työuupumuksen riskiä. 

Aku Ankkaa uutisissa ja museossa

Annoin tässä taannoin Ylen toimittajalle haastattelun Aku Ankan suosiosta ja lehden nykyisestä tilanteesta. Juttuun haastateltiin myös Akkarin päätoimittaja Aki Hyyppää ja se julkaistiin Ylen sivuilla [linkki] torstaina 24.6.2021. Uutisessa käsitellään muun muassa lukijamäärän vaihtelua ja sitä, miten Aku Ankka elää tässä hetkessä ja lukijakuntansa mukana. Myös nykyajan monimuotoiset perhesuhteet mahdollistavat ankkojen elämän seuraamisen uudella tavalla.

Perhesuhteita sivuttiin myös Ylen uutisissa torstai-iltana. Videolla tehdyn haastattelun ansiosta päädyinkin sitten lähes seitsemän vuoden jälkeen uudelleen uutisiin Aku Ankan myötä. Uutiset voi katsoa vielä tällä hetkellä Yle Areenasta [linkki]. Aku Ankka -osio alkaa noin 18 minuutin kohdalla.

Uutisissa parasta olivat nämä hienot sarjakuvakehykset!

Aki Hyypän haastattelu oli kuvattu Päivälehden museossa, jossa tällä hetkellä on menossa Aku Ankan 70-vuotisjuhlanäyttely "Lukemisen juhlaa". Jostain syystä näyttely on mennyt minulta täysin ohi (syytän koronaa), mutta se on onneksi auki aina 24.10. saakka! Kari Korhosen käsikirjoittama ja kuvittama nelisivuinen tarina toimii Päivälehden museon näyttelyn pohjana. Tarinassa Pelle Peloton on kadottanut Akulle ostamansa syntymäpäivälahjan. Näyttelyvieraiden tehtävänä on auttaa Pikku apulaista lahjan etsinnässä. Lisätietoa löydät Päivälehden museon sivuilta [linkki]. Pitää itsekin pyrkiä katsastamaan tämä ilmainen näyttely viimeistään syksyllä. 

Uusi, upea tietokirja fantasiasta julkaistu

Yksi useamman vuoden kestänyt projekti on nyt takana. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuihin kuuluva tuorein opus Fantasia. Lajit, ilmiö ja yhteiskunta vietti juuri julkkareitaan. 540-sivuinen järkäle vastaa muun muassa kysymyksiin, mitä fantasia on, millainen on sen traditio, miksi sitä luetaan ja kuinka sitä tutkitaan. Teoksessa käydään läpi fantasian historiaa, sen alalajeja ja ilmiöitä, fantasian yleisöjä ja yhteiskuntaa sekä tutkimuksellisia lähestymistapoja peräti 22 vertaisarvioidun artikkelin voimin.

Tältä näyttää fantasian tietoteos.

Teos sisältää myös oman artikkelini "Fantasia sarjakuvissa", joka luo katsauksen klassisiin fantasiasarjakuviin sekä tarjoaa mallin siitä, miten sarjakuvan fantasia ilmenee ja miten se eroaa kuvataiteen fantastisista piirteistä. Tätä mallia pohjustin jo väitöskirjassani ja nyt siitä on jopa jonkinlainen kaavio olemassa. Artikkelin ohessa on myös upeita värikuvina julkaistuja kuvaesimerkkejä esimerkiksi Sandmanista ja Fullmetal Alchemistista.

Teoksen ovat toimittaneet Jyrki Korpua, Irma Hirsjärvi, Urpo Kovala ja Tanja Välisalo. Se sopii niin oppikirjaksi kuin kaikille alan harrastajille. Sitä saa ostettua Jyväskylän yliopiston verkkokaupasta 30 euron hintaan.

Takakansiteksti.

Koronan kirot sarjakuvamyynnille

Pari viikkoa sitten Twitter-feediini ilmestyi huomioita sarjakuvamyynnin laskusta viime vuoden aikana. Se jäi vaivaamaan. Kustannusalojen tilastojen mukaan sarjakuvia myytiin 0,3 % - ja tähän on laskettu kaikki kirjallisuudenlajit. Pelottavinta ei kuitenkaan ole katsoa näiden tilastojen piirakkakaaviota, jossa sarjakuvan osiota ei edes erotu, vaan sen alta avautuvaa taulukkoa. Sen mukaan sarjakuvien myynti laski 27 % vuonna 2020. Pudotus tuntuu järkyttävältä verrattuna kaunokirjallisuuteen, jonka myynti puolestaan nousi reilun 28 %.

Ahdistuin ja menin tilaamaan Turun sarjakuvakaupasta kasan teoksia. Ne toimivat tämän tekstin kuvituksena.

Kati Närhen Agnes-trilogiasta puuttuu enää Mustasuon mysteeri

Näin jälkikäteen ajateltuna tajusin, etten viime vuonna itsekään ostanut niin paljoa sarjakuvia kuin normaalisti. Syynä on tietenkin korona. Tyypillisesti käyn ainakin Tampere Kupliissa, Finnconissa ja Helsingin sarjakuvafestivaaleilla joka vuosi. Sen lisäksi reissuihin voi sisältyä Popcult, Ropecon, Helsingin kirjamessut ja Oulun sarjisfestarit. Joka tapahtumasta mukaan tarttuu tyypillisesti sarjakuvia: niin uutuuksia kuin alennuksessa olevia helmiä. Kierrän myös aina taidekujat ja ostan suoraan tekijöiltä omakustanteita, zinejä ja ties sun mitä oheissälää.

Tässä erään kanssanörtin kanssa keskusteltuani tajusin, miten paljon (näin introverttinakin) kaipaan näitä tapahtumia. Kaipaan tunnelmaa, ohjelmaa, samanhenkisiä ihmisiä ja niiden myyntipöytien antien selaamista. Miten ihanaa oli jo se, että pääsi taas hiihtolomalla kirjastoon pläräämään hyllyjä!

Unwrittenin käsikirjoittajan Mike Careyn piti tulla kunniavieraaksi kesän 2020 Finnconiin.

Korona-aika on taatusti herättänyt monissa ymmärryksen siitä, miten tärkeää kulttuurin kuluttaminen meille ihmisille on. Kaunokirjallisuuden myynnin kasvu on varmaan yksi konkreettinen merkki siitä. Mutta miksi sarjakuvan myynti ei ole kasvanut? Olen spekuloinut sitä tässä jonkin aikaa ja voin tarjota vain sitä: spekulointia. Mutta voisin väittää, että sarjakuva on edelleen pienen piirin harrastuneisuutta. Toki kaikki ovat lukeneet Aku Ankkansa ja Fingerporit keikkuvat sarjismyyntilistojen kärjessä. Mutta että lukija tarttuisi ennakkoluulottomasti uuteen (palkittuunkaan) sarjakuvateokseen samalla tavalla kuin kirjallisuuden Finlandia-voittajaan? Eipä olekaan niin helppoa.

Festarit, conit ja messut tarjoavat matalan kynnyksen lähestymistavan uutuusteoksiin. Siellä voit selailla painotuoreita opuksia ja albumeja, minkä väittäisin nimenomaan olevan sarjakuvan ostamisen osalta olennaista: monille piirtojäljellä on iso merkitys sarjakuvan ostopäätöstä tehdessä. Harvoissa verkkokaupoissa pääset kurkkaamaan, miltä sarjakuva näyttää sisältä. Ei romaania tarvitse selata: takakansitekstin löydät helposti myös netistä.

TV-sarjaa odotellessa sivistän itseäni sarjiksella.

Itsekin innostun uutuussarjakuvista helposti silloin, kun kuulen messuilla tekijän puhuvan teoksestaan. Parasta onkin päästä ostamaan uutukainen suoraan häneltä itseltään ja vaihtaa muutama sana, pyytää kenties nimmari tai jopa ihan piirros. Kynnys aivan uusien, itselle tuntemattomien teosten tilaamiseen verkosta onkin paljon isompi, vaikka alan tutkija olenkin. 

Olen varma siitä, että sarjakuvien myyntitilastot eivät olisi noin karua luettavaa, jos pandemian takia peruutetut tapahtumat olisivat järjestyneet normaalisti. Useimmiten matalan kynnyksen ilmaistapahtumiin, kuten Tampere Kupliiseen, Finnconiin ja Helsingin sarjakuvafestareille, eksyy vakiokävijöiden lisäksi näiden tuttuja, sukulaisia tai vaikka satunnaisia turisteja ihmettelemään, mistäs nyt on kyse. Nämä vierailijat lähtevät taatusti kotiinsa mukanaan jokin sellainen (sarjakuva)teos, jota he eivät missään nimessä olisi ostaneet verkkokaupasta. Mutta koska he pääsivät selailemaan sitä itse ja kenties juttelemaan taiteilijan kanssa, oli helppo ja mukavakin tukea kulttuuria pienellä summalla.

FreakAngels on yksi lempiverkkosarjakuvistani. Päätin näköjään ruveta keräämään sitä printtinäkin.

Toivon hartaasti, että rajoitukset purevat ja rokotustahti kiihtyy entisestään. Verkkotapahtumat ovat olleet ihan hyviä korvikkeita ja joissain tilanteissa todella toimivia ratkaisuja, mutta tällaisella henkilöllä, joka istuu työnsä puolesta päivät Zoomissa, ei ole enää intoa ja energiaa jatkaa koneen ääressä nököttämistä viikonloppuisin. Ja miten sitä edes aistisi conien tunnelman internetin välityksellä?

Toivon, että tapaamme ensi vuonna kaiken maailman kinkereissä ja kissanristiäisissä. Silloin tulen pyörimään juuri sinun myyntipöytäsi äärelle ja hiplaamaan sarjiksia, tarroja, pinssejä ja zinejä. Ostan ihan liikaa kaikkea enkä lähde ennen kuin kassi alkaa tuntua epämukavan painavalta. Sitä odotellessa saatan tehdä vielä muutaman sarjistilauksen tämän vuoden aikana ja piipahtaa lempidivarissani Antikvariaatti Lukuhetkessä selailemassa maski naamallani sarjishyllyä. Koska pitäähän nämä viimeisetkin rajoitukset jotenkin jaksaa.

Isona minusta tulee Mummo.

Tai mistäpä sen tietää, kenties kaikki menee nappiin ja kohtaamme jo lokakuussa Turun ensimmäisillä sarjakuvafestivaaleilla.

"Näytä se, mitä et voi kertoa" -lehtijuttu skannattuna

Henkilöhaastatteluni on tähän mennessä pongattu ainakin Keskisuomalaisesta, Karjalaisesta, Savon Sanomista ja Kouvolan Sanomista. Tässä Keskisuomalaisessa 10.3.2021 ilmestynyt juttu skannattuna kaikille kiinnostuneille, sillä juttu tuntui monessa paikassa olevan vain tilaajille.

Olen edelleen niin kovin hämmentynyt siitä, miten toimittajat päätyvät valitsemaan aina kamalimmat tekohymykuvat lehteen.

Tässä on muuten asiavirhe: en ole ollut enää vuosiin jyväskyläläinen.
Unohdan sen tosin aina itsekin.

Kiitos Katariina Hakaniemelle jutun teosta!

Artikkelikuulumisia

En ole muistanut/ehtinyt raportoida täällä blogissa tuoreimmasta julkaisustani. Joulun alla julkaistussa Lähikuva-lehden (3 - 4/2020) teemanumerossa Politiikka ja populaarikulttuuri ilmestyi myös yhteisartikkelimme "Nörttikulttuurin identiteettikriisi. Gamergate, Comicsgate ja Star Wars poliittisten kiistojen näyttämöinä". Kollegoideni Jonne Arjorannan, Essi Variksen ja Tanja Välisalon kanssa jatkoimme jo useampi vuosi sitten aloittamaamme nörttikulttuurin murroksen tematiikkaa käsittelevää tutkimusta. Artikkelissamme käsittelemme nörtteinä pidettyjen asioiden siirtymistä kohti valtavirtaa, mikä aiheuttaa joissakin faneissa portinvartijareaktioita. Kuka määrittää sen, kuka on nörtti ja kuka saa fanittaa mitäkin? 

Artikkelimme on vapaasti luettavissa osoitteessa https://journal.fi/lahikuva/article/view/100442 . Lisäsin sen jo aiemmin tuohon sivupalkkiin verkkojulkaisujeni joukkoon. Kannattaa myös tutustua koko numeroon, sillä sieltä löytyy myös sarjakuvatutkijakollegani Laura Antolan artikkeli "Hämähäkkimiehen seikkailut 'totuuden jälkeisessä' ajassa".

Vaikka muu tutkimus viettääkin tällä hetkellä hiljaiseloa, tein juuri viimeisen oikoluvun sarjakuvan fantasiaa käsittelevään artikkeliini, joka ilmestyy kotimaisessa kokoelmateoksessa toivottavasti piakkoin. Ensi viikolla on puolestaan suomalaista sarjakuvafaniutta käsittelevän artikkelini viimeisen oikoluvun deadline. Disney-faniutta käsittelevä teos ilmestynee ensi vuonna (lopultakin).

Kevään aikana on tarkoitus esitellä yhteisartikkeliksi muuttunutta Kullervo-artikkelia tutkijaseminaarissa. Toivottavasti se valmistuu julkaisukelpoiseksi kesällä, jotta sitä pääsisi tarjoamaan jonnekin. 

Tuntiopettajuuden ongelmakohdat - ja kuinkas sitten kävikään?

Blogi on ollut pitkällä tauolla pääasiassa syksyn opetuskiireiden vuoksi. Yritän kuitenkin palailla tänne tässä kevään mittaan hieman aktiivisemmin.

Joulun alla päädyin avaamaan suuni julkisesti. Acatiimi, professorien, tieteentekijöiden ja yliopistojen opetusalan lehti, etsi sosiaalisessa mediassa haastateltavia tuntiopettajia käsittelevään juttuun. Todella monet eivät työn menettämisen pelossa uskaltaneet kommentoida omalla nimellään. Hetken harkittuani ilmoitin olevani käytettävissä - ja näinhän siinä kävi, että annoin toimittajalle puhelinhaastattelun joulukuussa. Juttu julkaistiin tällä viikolla tuoreimmassa Acatiimi-lehdessä. Tässä alla on pätkä omasta osuudestani, voit lukea koko jutun myös tästä seuraavasta linkistä: https://www.acatiimi.fi/1_2021/18.php 

Acatiimi 1/2021, s. 31

Juttuun haastateltiin myös muita erilaisissa asemissa olevia tuntiopettajia. Monet seikat riippuvat myös yliopistosta. Osa tuntiopettajista heittää muutaman luentokurssin silloin tällöin, mutta sitten on niitä, jotka tekevät sen 400 tuntia lukuvuodessa ja käytännössä elättävät itsensä opetuksella. Siihen nähden tuntiopettajilta puuttuu monia todella tarpeellisia oikeuksia, kuten esimerkiksi se työterveys, joka meillä Jyväskylän yliopistossa tosiaan tyssää vaihteleviin viikkotuntimääriin. Olen ollut työhöni todella tyytyväinen, mutta tuntiopettajan aseman parantamisessa on vielä varaa. Nämä vaativat kuitenkin muutoksia yliopiston hallinnon tasolla. 

Loppiaisen jälkeen Petri Blomqvist kävi kuvaamassa minut Seminaarinmäellä

... Ja kuinkas sitten kävikään?

No, samoihin aikoihin, kun olin antamassa haastattelua, oltiin laitoksella minun tietämättäni puuhailtu minulle uutta työsopimusta. Joten samalla viikolla, kun tuntiopettajuutta käsittelevä artikkeli ilmestyi, olin sitten saanut kuukausipalkkaisen opettajan työsuhteen. Olen siis ollut nyt viikon verran kirjoitusviestinnän yliopistonopettaja. Kyseessä on elämäni ensimmäinen työsuhde, jossa minulla on 100 %:n työaika, työterveys ja palkalliset lomat. Ainut miinus on se, että tämäkin suhde on määräaikainen, mutta se kestää kuitenkin vuoden 2022 loppuun. Näin pitkät määräaikaisuudet ovat varsin harvinaisia, joten olen todella kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Hommiini tulee kuulumaan opetuksen lisäksi muun muassa suomenkielisen tohtorikoulutuksen kehittämistä, mitä odotan valtavalla innolla. 

Naureskelimme opettajakollegoiden kanssa, että kuka lähtee antamaan seuraavan haastattelun, kun siitä seuraa heti työsuhde. (Olisipa se näin helppoa, mutta kun ei. Resurssit ovat todella tiukassa, vaikka opettajien tarve kasvaa koko ajan.) Toki on myös muistettava, että vaikka itse sainkin yllättäen päivityksen työsuhteeseeni, tuntiopettajan asema ja tilanne ei kuitenkaan muutu mihinkään.

Jos katsotaan edellisen eli elokuisen päivityksen tunnelmia, niin kyllähän siinä niin kävi, että opetus kiilasi tutkimuksen edelle. Minun ei tarvitse edes ajatella rahoitushakuja yli vuoteen, mikä vähentää stressiä ja kiirettä. Keskeneräiset artikkelit aion viedä loppuun, mutta muuten pääpaino tulee jatkossa olemaan Movin opetuksessa ja opetuksen kehittämisessä. Tätä tukee myös tammikuun lopussa alkaneet yliopistopedagogiset opinnot (15 op). Eli luvassa on myös lisää expaa ammatilliseen osaamiseen. 

___

EDIT: lisätty linkki Acatiimi-lehden artikkeliin verkossa ja mainittu, että tuntiopettajan asema on edelleen sama, vaikka oma tilanne muuttuikin.