20 movies challenge

Aloitetaan uusi vuosi listauksella. Twitterissä pyöri viime vuoden lopulla 20 leffan haaste eli #20MoviesChallenge. Olikohan se elokuvaohjaaja Ron Howard, joka haasteen laittoi vireille, (korjatkaa, jos olen väärässä), mutta pian haaste täytti myös minun Twitter-fiidini, joten päätin osallistua siihen joulukuussa. Haasteen ideana oli listata 20 itseen vaikuttanutta elokuvaa - ei siis välttämättä parhaita elokuvia, vaan niitä, jotka ovat vaikuttaneet elämään jollain tavalla. Lista piti toteuttaa pelkin ruutukaappauksin, nimiä tai perusteluja ei saanut kirjata. Tässä on minun listani nyt niiden perustelujen kanssa. Se on tehty aakkosjärjestyksessä niin, että animaatiot ovat lopussa erikseen.

1. Aliens (1986). Ensimmäinen Alien-sarjan elokuva, jonka näin. Olin päälle parikymppinen ja ystäväporukkani päätti, että nyt sivistetään Katjaa. Meitä oli kaksi, jotka emme leffaa olleet nähneet, olimme kenties hieman herkkiä ja pelkäsimme kauhuelokuvia. Tästä seurauksena kaverimme päätti sitten säikyttää meidät ei-pelottavassa kohdassa niin pahasti, että potkimme hänen selkänsä mustelmille. Edelleen paras Alien-elokuva, koska Ripley on niin kova muija. Tämän myötä löysin myös H. R. Gigerin, joka on yksi minun ja mieheni lempitaiteilijoista. Kävimme katsomassa Tampereellakin pyörähtäneen Giger-näyttelyn vuosia sitten ja meillä on kolme kehystettyä Giger-julistetta seinällä - Alien on tietenkin yksi niistä. Valitsin tämän kuvan siksi, että siinä on juuri sopivan ahdistava tunnelma.

2. Amélie (2001). Olin lukion jälkeen vuoden Joutsenon opistossa. Ja koska Joutsenossa ei tapahdu mitään, vietimme kämppikseni ja linjatoverini - tulevien hyvien ystävieni kanssa - viikonloput erinäisten leffojen sekä video- että roolipelien parissa. Amélie on yksi niistä elokuvista, jonka näin tuona vuonna ensimmäisen kerran. Rakastan Ranskaa, Pariisia ja ranskan kieltä. Tämä romanttinen söpöys iski minuun oikeaan aikaan ja on edelleen yksi lempielokuvistani. Tämän ruudun valitsin siksi, koska halusin itsekin pienenä olla Zorro.

3. Cats (1998). Mietin hetken, sallitaanko listassa musikaalit, mutta koska joku toinen oli jo listannut Laulavat sadepisarat omaan TOP20:eensä, annoin mennä. Catsin näin noin 15-vuotiaana parhaan ystäväni olohuoneessa VHS-kasetilta. Nimenomaan tämän version, jossa Elaine Page on Grizabella. Cats on kaikkien aikojen lempimusikaalini. Luulen, että osasyynä on se, että nimesimme ystäväni kanssa kaikki kiinnostavimmat kissat tuttujen tyyppien mukaan (minä olin Jemima). Mutta pääsyynä on se, että musikaali on pelkkää tanssia ja laulua ilman turhia löpinöitä. 15-vuotiaalle, juuri tanssiharrastuksen aloittaneelle Katjalle Cats oli unelma ja se, missä joskus olisin halunnut olla. Edelleen ihailen koreografioita, synkronisoituja hyppyjä ja piruetteja, joita en vieläkään osaa. Valitsin tämän kuvan siksi, että Mungojerrien ja Rumbleteazerin yhteiskoreografia kärrynpyörineen on yksi lemppareistani. (Lempikissani on muuten Magical Mr. Mistoffelees.)

4. The Crow (1994). Ensin tuli The 69 Eyesin Brandon Lee. Sitten pitikin selvittää, mihin biisi viittaa, joten löysin Brandon Leen tähdittämän kulttiklassikon, jonka kuvauksissa hän menehtyi tapaturmaisesti. Kosketti fantasiaa ja kauhua ahmivaa myöhäisteiniä vahvasti erityisesti goottiestetiikallaan. Mikään jatko-osa tai tv-sarja ei vedä vertoja alkuperäiselle, koska vettä pitää sataa koko ajan. Kaunis myös rakkaustarinana. Hyllystä löytyy myös O'Barrin sarjakuva. The Crowsta oli hankala löytää ruutuja, mutta tämä on visuaalinen klassikko ja sommitelmallisesti todella kaunis.

5. Die Hard (1988). Kaikkien aikojen jouluelokuva, jonka katseluun en koskaan kyllästy. Toimintaelokuvien eliittiä, jossa sekä Willis että Alan Rickman vetävät huikeat roolit. Vasta myöhemmin opin, että tämä oli Bruce Willisin ensimmäinen toimintarooli. Ei uskoisi. Leffaa katsoessa opin myös, että hän on vasenkätinen. Kuinka moni tunnustaa, ettei ole huomannut? Klassisen ilmastointihormikuvan sijaan otin tämän ruudun, koska siinä on sopivan makaaberi tunnelma. Suosittelen muuten lämpimästi Guyz Niten Die Hard -biisiä!

6. Fifth Element (1997). Tämä taidettiin katsoa kaveriporukalla joskus ysärin loppupuolella, milloin tietenkin katsottiin suurin osa parhaista elokuvista. Bruce Willis, värikäs scifi-tunnelma, kova naispääosa ja Gary Oldman pahiksena - miten tästä leffasta ei voisi pitää? Tämä on niitä harvoja leffoja, joiden musiikit minäkin muistan (en koskaan muista soundtrack-biisejä yhden katselukerran jälkeen, ellen tunne biisiä entuudestaan) ja yksi niistä leffoista, joista on jäänyt ystäväporukallemme kuolemattomia lausahduksia käyttöön. (Mm. "Aziz, light! - - That's much better, thank you Aziz.") Ruutukaappauksessa itseoikeutettuna upea Milla Jovovich Leeloona.

7. Fight Club (1999). Tämä on toinen Joutseno-vuoden leffa. Vaikuttava ei pelkästään päähenkilökolmikon roolisuoritusten, mutta myös yllättävän loppukäänteensä ansiosta. Ja tämä oli aikana, jolloin ne yllättävät loppukäänteet eivät vielä olleet se juttu. Voimakas kokemus, jonka jälkeen istuin kämppiksen lattialla WTF-ilme naamallani. Otin tämän ruudun sen tunnelman ja henkilöiden takia.

8. Jumanji (1995). Tämän taisimme katsoa ala-asteella. Ehkä. Muistan vain sen jännityksensekaisen pelon, kun matalat rummut soivat, sarvikuonot jyrisevät ohi ja se metsästäjähahmo lähtee perään. Aika on syönyt erikoistehosteita, mutta kyseessä on edelleen lapsuuden nostalgian lämpöinen ja vaikuttava elokuva, minkä takia kävin katsomassa myös tuoreen version - ja nautin siitäkin. Ruutukaappausta oli hankala valita niin, että leffan voisi vielä tunnistaa, joten päädyin tähän päähenkilöt esittelevään kuvaan, missä näkyy myös itse lautapeli.

9. Jurassic Park (1993). Klassikko, jonka näin varmaan tv:stä ensimmäisen kerran teini-iän hujakoilla. Pelkäsin raptoreita ihan hillittömästi, mutta loppujen lopuksi elokuvan T-rex on se, joka aiheuttaa edelleen minulle satunnaisia dinosaurus-painajaisia. (Vaikkakin leffasarjassa on oikeastaan se yksi ja sama good guy - tai siis good girl - T-Rex, jonka takia päähenkilöt selvityvät ikävimmistä dinoista.) Katselen edelleen kaikkia osia mielelläni - ja vähän pelkään niitä dinoja. Yllä olevan ruudun valitsin siksi, koska kyseessä on leffan ahdistavin kohtaus.

10. Kadonneen aarteen metsästäjät (1981). Ajaton seikkailuelokuvien klassikko, Harrison Ford ja natsipahikset. Erityisesti arvostan sitä, että sekä Lucas että Spielberg kertoivat ottaneensa vaikutteita tarinaan Barksin Roope Ankka -sarjakuvista. Roope ei siis ole Ankkalinnan Indiana Jones, vaan Indiana Jones onkin Roope Ankka. Ruutu valikoitui haasteeseen tunnistettavan silhuetin ja värimaailman takia.

11. Kuka viritti ansan, Roger Rabbit? (1988). Katsoin tämän joskus kakruna ja muistan siitä vain sen pelottavan loppukohtauksen, joka aiheutti minulle jonkinlaisen leffatrauman, sillä minua pelotti mennä nukkumaan. Kun myöhemmällä iällä uskaltauduin katsomaan tätä leffaa uudestaan, hämmästelin, miten hyvin animaation ja oikeiden näyttelijöiden yhdistäminen on toiminut 1980-luvulla. Ja ahdistuin muuten edelleen loppukohtauksesta. Siksi tuo yllä oleva ruutu. Se on jättänyt lähtemättömät jäljet verkkokalvoilleni.

12. Kuolleiden runoilijoiden seura (1989). Aivan varma en ole, oliko tämäkin elokuva Joutsenon vuodelta (yksi elämäni parhaimpia vuosia muuten), mutta muistelisin niin. Opiskelin silloin avoimessa kirjallisuutta, joten tämä leffa osui ja upposi. Robin Williamsin rooli kannustavana, poikkeavia metodeja käyttävänä opettajana on ollut taatusti takaraivossani tiedostamatta, kun olen omaa opettajauraani rakentanut. Robert Sean Leonard (myöhemmin Housesta tuttu Wilson) vetää sellaisen roolin, että itken joka ikinen kerta. Tämä kyseinen ruutu kuvaa hienosti opiskelijoiden suhdetta englannin opettaja Keatingiin ja millaisen palon tämä on heissä herättänyt.

13. Mad Max 2: Asfalttisoturi (1981). En muista, milloin näin Mad Maxin kakkososan ensimmäisen kerran, mutta näin sen kuitenkin ennen ykköstä. Se teki lähtemättömän vaikutuksen raadollisella, postapokalyptisellä maailmallaan, jossa bensasta taistellaan kuolemaan saakka. Dystopia kuuluu lempigenreihini ja luulen, että tämä leffa on Terminatorin kanssa kaiken alku ja juuri. Ja miksi tämä ruutu? Nuorta Mel Gibsonia katselee ihan mielellään nahkatakissa.

14. The Matrix (1999). Tänä vuonna tulee kuluneeksi 20 vuotta ensimmäisestä Matrix-elokuvasta ja yritän nyt tajuta sen, ettei se ysäri ole enää "silloin kymmenen vuotta sitten". Kävimme katsomassa tämän kulttuurisen ilmiön aloittaneen klassikon elokuvissa parhaiden ystävieni kanssa ja se jätti meihin kaikkiin lähtemättömän vaikutuksen - kuten varmaan moniin meidän sukupolvemme nuoriin. Tämäkin leffa jätti jälkeensä joukon anekdootteja (valitsenko punaisen vai sinisen pillerin, "There is no spoon", jne.) sekä esteettisen tarpeen hankkia pitkä, musta nahkatakki. Valitsin yllä olevan ruudun, koska se näytti katsojalle jo aivan leffan alussa jotain uutta ja poikkeavaa myös erikoistehosteiden osalta. Ja Trinity on vaan niin kova mimmi.

15. Tähtien sota: Uusi toivo (1977). "Katja, sinun pitää katsoa tämä! Siinä on Harrison Ford ja se on maailman paras elokuva!" Jotenkin näin silloinen paras kaverini totesi minulle. Olin 14 ja sain VHS:llä telkkarista nauhoitetun ensimmäisen Tähtien sodan uudelleenmasteroidun version. Lienee tarpeetonta sanoa, että sinä iltana läksyt jäivät kakkoseksi. Olen vouhannut Tähtien sodasta niin paljon täällä blogissa, ettei minun enää tarvinne perustella fanitustani. Jos minun pitää nimetä lempielokuvani, sanon aina "alkuperäinen Tähtien sota -trilogia". Ruutukaappauksessa on tietenkin prinsessa Leia. Sekään ei kaipaa perusteluja.

16. Terminator 2: Tuomion päivä (1991). Muistan, miten ala-asteella kolme vuotta vanhemmat pojat hokivat eräänä vuonna koko ajan "Hasta la vista, baby", ja myöhemmin minulle selvisi, miksi. Näin varmaan tämänkin kakkososan ennen ykköstä ja hämmennyin siitä, millaisen muutoksen itsestään selvästi kovana muijana pitämäni Sarah Connor on kokenut leffojen välillä. Koska nuori tyttö tarvitsee hyviä roolimalleja, hän katsoo sellaisia elokuvia, joissa on naisenergiaa. Siksi myös Linda Hamilton ruutukaappauksessa Arskan sijaan.

17. Varjojen valtakunta (2003). Meillä kaikilla on niitä salaisia leffapaheita. Sellaisia, joiden katsomisesta nauttii, vaikka leffa ei olisi erityisen hyvä. Tämä on oma, eikä enää niin salainen, leffapaheeni. Kyseessä on itse asiassa fetissielokuva eli toinen syy, minkä takia omistan pitkän mustan nahkatakin. Aina, kun tarvitsen jotain sopivan goottisynkkää, katson Kate Beckinsalea nahkapuvussa. Ja minä en edes erityisemmin fanita vampyyreja - ihmissudet ovat siistimpiä. (Olen myös sitä mieltä, että leffasarjasta puuttuvat naispuoliset ihmissudet!) Tämä ruutukaappaus näyttää hyvin leffan tyylin.

18. Aladdin (1992). Lapsuuden tärkeitä elokuvia. Suomennos on niin loistava, etten ole sen yhden kerran jälkeen halunnut katsoa leffaa englanniksi. Mielestäni Loiri vetää Hengen roolin paremmin kuin Robin Williams, joten dubbauksen ansaitsema pysti on täysin perusteltu. Pienenä opettelin sekä Pienen merenneidon että Aladdinin ulkoa, ja kävin leffoja läpi mielessäni, kun en saanut unta. Pystyn edelleen vetämään ulkomuistista noin viiden minuutin monologin biiseineen päivineen Aladdinin ja Hengen ensikohtaamisesta. Valittu ruutu on tuo siksi, koska elokuva kertoo myös ystävyydestä ja lupausten pitämisestä.

19. Kaunotar ja hirviö (1991). Tämän katsoin ala-asteella, pienen kyläkoulumme yläkerrassa VHS:ltä. Jo siinä vaiheessa, kun hirviön linna näytettiin ensimmäistä kertaa, olin myyty. Elämäni tärkeitä leffoja. Samaistuin ja samaistun Belleen edelleen todella voimakkaasti. En ole koskaan nähnyt tätä elokuvaa englanniksi ja jännitän sitä hetkeä, jolloin uskallan sen katsoa alkuperäiskielellä. Gaston on yksi Disney-historian kamalimpia pahiksia. Valitsin tämän ruudun siksi, koska siinä Bellen kaipuu muualle näkyy.

20. Liikkuva linna (2004). Listallani on kolme 2000-luvulla julkaistua leffaa, mikä kertoo omasta iästäni. Lapsuudessa ja nuoruudessa koetut tarinat jättävät usein voimakkaimman muistijäljen. Mutta tämä tuorein teos ansaitsee ehdottomasti paikkansa listallani. Näin tämän Diana Wynne Jonesin romaaniin perustuvan Studio Ghiblin animaation ollessani Englannissa vaihto-oppilaana vuonna 2005. En edes muista, oliko se dubattu englanniksi, muistan vain sen huikean visuaalisuuden ja tarinan, joka kietoi mukaansa. Diana Wynne Jonesin romaaneissa fantastinen, taikuutta tihkuva miljöö on aina ihastuttava, mutta tarinoiden suola ovat poikkeukselliset henkilöhahmot, jotka ovat täydellisiä omassa epätäydellisyydessään. Siksi Sophie, Howl ja Calcifer ovat minulle rakkaita. Tässä ruudussa näkyy myös upea linna, jonka halusin näyttää kaikille.

*****

BONUS (jota en Twitteriin jakanut): The Descent (2005). Nostan loppuun vielä ylimääräisen elokuvan, jonka asema bonuksena liittyy siihen, miten elokuva on vaikuttanut elämääni. Tämä on se  kaikista ahdistavin kauhuelokuva, jota katsoessani säikähdin niin paljon, että sain hillittömän itkukohtauksen. Meidän piti keskeyttää elokuvan katselu, jotta sain kasattua itseni ja katsottua leffan loppuun. Ja milloin tämä tapahtui? Kun olin noin 25-vuotias. (Tämän takia en katso kauhuelokuvia elokuvateatterissa. En pääse silloin piiloon Darth Vader -vilttini alle.)

Ilosaarirock 2018

Silloin teinivuosien loppupuolella, 2000-luvun alussa kävimme ystäväni Tupun kanssa säännöllisesti rokkifestareilla. Ilosaarirock oli sijaintinsa takia luonnollisesti vakiopaikkamme, vaikka piipahdimmekin kerran Provinssissa (ilmaisliput) ja pari kertaa Kuopiorockissa (paremmat bändivalikoimat). Tämä oli siis aikaa, jolloin Kuopiorockin liput maksoivat 55 €. Muistan maksaneeni saman verran aikoinaan myös Ilosaarirockin kahden päivän lipusta...

Nyt, ainakin kahden-kolmentoista vuoden tauon jälkeen, palasimme takaisin festivaalitunnelmaan ja -kuumuuteen. Muistan yhä, miten rokkivuosinani Ilosaarirockissa satoi ehkä kerran. Ja nyt heinäkuun helleputki tuntui alkaneen rokkiviikonlopusta. Ilosaarirock oli perinteisesti paikka, jossa iho kärähti ensimmäisen kerran. Nyt varustauduin kolmipäiväiseksi paisuneeseen tapahtumaan 50-suojakertoimen aurinkovoiteella, hatulla, aurinkolaseilla ja vesipullolla. Sekä tietenkin rokkirepulla, jonka Tupu oli pongannut Tori.fistä. 

Rokkireppuun mahtuu kaikki olennainen eväspatukasta vesipulloon
ja (tarpeettomaan) pitkähihaiseen.

Rokin haastavin päivä oli perjantai, koska silloin oli ehdottomasti viikonlopun kovin kattaus bändien osalta. Aloitimme Beast in Blackillä, joka veti huikean keikan huolimatta siitä, että solisti oli kipeä. Esikoisalbumin helmet käytiin läpi kokonaisuudessaan ja eniten tanssittivat tietenkin Born Again; Crazy, Mad, Insane ja tietenkin sinkkuhitti Blind and Frozen. Tätä seurasi jammailu Ismo Alangon parhaiden hittien tahtiin päälavan lähistöllä.

Beast in Black Tähtiteltassa

Aurinko ja Ismo ja Taiteilijanelämää

Piipahdimme katsomassa myös Mokomaa, mutta tulimme siihen tulokseen, että Jenni Vartiainen olisi kivempi päälavalla. Ehdimmekin kuulemaan parhaat palat, kuten ihanan En haluu kuolla tänä yönä, sekä Vain elämää -sarjassa coveroidun Cheekin Keinun, mikä toimi todella kivasti. (Cheekhän on poiminut inspiraationsa selvästi Eino Leinon runosta Jumalten keinu.) Myös Apulannan Madon cover-versio oli ihan parasta Jennin tyylillä.

Illan odotetuimmat ja perussyyt rokkilipun ostoon olivat kuitenkin vielä tulossa. CMX ja Joensuun kaupunginorkesteri vetivät yleisön tähtitelttaan iltakymmeneltä. Itkuhan siinä meinasi päästä, kun sieltä tuli se Kultanaamio. Myös Nainen tanssii tangoa ja Fysiikka ei kestä toimivat erinomaisesti orkesterin kanssa - pääosin siitä syystä, että jo alkuperäisissä biiseissä kuullaan orkesteria. Keikan isoin ongelma olikin miksaus, joka ei toiminut orkesterin eduksi. Bändin basso ja rummut olivat aivan liian kovalla ja peittivät erityisesti jousisoittimet alleen. Sääli. Mutta olihan se ihanaa katsoa, miten orkesteri nautti yleisön innosta: erityisesti ykkösviulistilla näytti olevan hauskaa. Kapellimestari tuskin on aiemmin päässytkään huudattamaan yleisöä lavalla.

Upea CMX Joensuun kaupunginorkesterin vahvistamana

Illan kruunu oli kuitenkin Nightwish ja Floor Jansen. Jos Jenni Vartiainen on kaunis pop-prinsessa, niin Floor on itseoikeutetusti metallin kuningatar. Decades-maailmankiertueeseen kuuluneella konsertilla kuultiin niin aivan tuoretta materiaalia kuin sellaisia vanhoja hittejä kuin 10th Man Down. Ja yleisö huutaa kuorossa: "We were here!"
Keikan päätti tavanomainen ilotulitus Joensuun Laulurinteen yössä.

Floor ja lavakarisma

Lauantai olikin huomattavan paljon rennompi päivä bändien osalta. Hengailimme rentolavan nurkilla syömässä jäätelöä ja kuuntelemassa Värttinää, joka esiintyi yhdessä Palefacen kanssa. Tiirasimme myös naku-uinnin maailmanennätysyritystä, joka jäi puuttumaan niin monesta ihmisestä, ettei kenellekään voinut tulla syyllinen olo osallistumatta jättämisestä.

Ilta-aurinko kohti rentolavaa.

Yllätin itseni myös Sannin keikalta. Tiesin jopa yhden biisin (2080-luvulla), mikä ei ollut yllätys, koska kuuntelen radiota niin vähän - ja silloinkin lähinnä rokkikanavia. Keikka oli energinen ja täytyy sanoa, että Sanni osaa ottaa yleisönsä. Positiivinen yllätys oli mimmin soittotaito niin kitaran kuin viulunkin suhteen. Tajusin myös, että Sanni on 2010-luvun Nylon Beat: pikkutuhmia sanoituksia nenä-äänellä laulettuna. Lyriikoissa on vielä vähän sellaista tyttöjä opettavaa sävyä, että mitä niitten poikien kanssa kannattaa muistaa ja mitä ei kannata tehdä.

Olin selvästi yli-ikäinen samaistumaan Sannin lyriikoihin, mutta teini-Katjaan niillä olisi varmaan ollut erilainen vaikutus. Italian opiskelijana minua viihdyttikin eniten biisi nimeltä Jacuzzi.

Lauantain kruunasi pitkän linjan suosikkimme Apulanta, joka kertoi esiintyneensä Ilosaarirockissa ensimmäistä kertaa 1990-luvun puolivälissä. Yleisössä oli huomattavan paljon sellaisia, jotka näkivät Apiksen ensimmäistä kertaa livenä ja tämä suuri ja muinainen vanhus mietti heti, että kuinka moni näistä oli edes syntynyt silloin, kun Apulanta soitti täällä ensimmäisen kerran?

Apiksen isoin ongelma on se, että se on siirtynyt 1990-luvun punk-vuosista poppiin, mikä näkyy erityisesti 2010-luvun sinkuissa. Siksi vanhempi ja räkäisempi tuotanto on aina uponnut minuun paremmin. Apulannan sinkkuja katsoessa viimeisin oikeasti hyvä ja toimiva sinkku oli Viisaus ei asu meissä ja senkin julkaisusta on 11 vuotta. 

Ilosaarirockin keikan kiinnostavin piirre oli yhteisveto Sannin kanssa (Vain elämää kummitteli taas). Biisi oli minulle tuntematon Sanni-coveri ja hevimpi kuin yksikään Apulannan hitti sitten... Jaa. Ehkä sen 1990-luvun.

Apulannan tuplalava

Vaikka perjantain jälkeen olo oli aivan sippi ja järkyttynyt siitä, että vielä pari päivää pitäisi jaksaa, ei sunnuntain saapuminen kuitenkaan tuntunut pahalta. Aloitimme päivän sovitusti glitterillä, sillä rentolavan tuntumassa seisoi Glitternistin teltta, joka veti porukkaa kuin siimaa. Erilaisilla kivillä ja glitterillä koristeltuja meikkejä, ihoa ja partoja näkyi festareiden täydeltä, joten mekin päätimme hakea rokkiviikonlopun viimeisen päivän kunniaksi omamme. Jonottaessa oli myös kiva kuunnella Circleä rentolavalla. Todettakoon, että glitterliima oli vedenkestävää ja kuvio pysyi minulla hyvänä kokonaisen viikon. Eli se 14 € ei tuntunut mitenkään pahalta summalta siinä vaiheessa. 

Glitternistin teltta

Valikoimaa riitti.

Päälavalla esiintyvää Amorphista kuuntelimme puiden varjossa, aivan vip-kuorma-auton takana, mikä oli hyvä ratkaisu. Kuuman auringon takia oli parempi latailla akkuja varjossa - varsinkin, kun sen jälkeen päätyi tähtiteltan anniskelualueelle cokiksen kanssa vetämään 45 minuutin tanssitreenit Zeddin tahtiin. Tämä ei ollut suunniteltu juttu, vaan onnistunut sattuma. DJ:n mixaukset mm. Queenin Bohemian Rhapsodysta ja Michael Jacksonista tanssittivat mukavasti myös suoran auringonpaisteen alla.

Ja kyllä.

Kaikesta lupauksistani huolimatta näin myös Cheekin livenä. Arvostin lavakarismaa, yleisön huomioonottoa, tanssityttöjä ja Kaija Koo -coveria. Sekä lyriikoiden paikoitellen kekseliästä riimittelyä. Mutta jos on pakko räppiä kuunnella, niin enemmän se Eminem uppoaa. 

Sunnuntain pääesiintyjänä toiminut kitaravirtuoosi Jack White oli mielestäni hieman outo valinta festareiden päättäjäksi. Whitella tuntui olevan bändeineen enemmän kivaa keskenään kuin yleisön kanssa. Jopa Cheek sai yleisön paremmin mukaan menoon. Emme viipyneetkään enää kauaa festarialueella, vaan suuntasimme haikein mielin kohti arkea. 

Jäätelöä ja lettuja. Parasta festarievästä.

Ilosaarirockin kootut miinukset

• Miksi Entisten nuorten disco oli ängetty perjantai-illalle, kun kaikki entiset nuoret olivat kuitenkin kuuntelemassa CMX:n ja Nightwishin ysäribiisejä?
• Sunnuntain pääesiintyjää olisi voinut harkita hieman paremmin, vaikka osaahan Jack White soittaa.
• Mixaus kaupunginorkesterin kanssa soittaneella CMX:llä toimi vain bändin eduksi.

Ilosaarirockin kootut plussat

• Cashless-ranneke toimi erinomaisesti. Myös festarialueen latauspaikat olivat nopeita.
• Paljon vesipisteitä!
• Ruokaa oli paljon ja siinä oli riittävästi vaihtelua. Me söimme muun muassa kreikkalaisia vartaita, pitaleipää ja nyhtöhirveä.
• Iloinen meininki eikä yhtään häirikkötapausta tullut vastaan.
• Lisää näitä kaupunginorkesterin yhteiskeikkoja!
• Oli ihanaa kokea rokkifestari pitkästä aikaa!

Katja ja Tupu kiittävät. Ensi vuonna Tuskaan?

Rogue One - pari fanin ajatusta

Odotin Rogue Onea melkein yhtä suurella innolla kuin The Force Awakensia. Uusi kaanon vaatii minulta vielä jonkin verran totuttelua, koska olen lukenut vanhaa saagaa sen verran paljon. Mutta koska The Force Awakens oli kaikin puolin loistava ja onnistunut, odotin Rogue Onelta vähän muutakin kuin lapsille suunnattua avaruusseikkailua.

Tästä eteenpäin seuraa spoilerivaroitus. 

Kävin katsomassa leffan kahdesti, kummallakin kertaa 2D:nä. Pääsyynä tähän oli se, että Finnkinon 3D-lasit (ainakin Jyväskylässä) ovat yksinkertaisesti kauheat ja epämukavat - oli silmälasit tai ei.

Halusin nähdä leffan toistamiseen, koska minulle jäi siitä hieman ristiriitaiset fiilikset, joita vielä tukivat useat negatiiviset ja varsin kriittiset arviot. Nyt pystyn ottamaan huomioon sekä leffan ansiot että omat tuntemukseni.

Päällisin puolin ja ensi-istumalta leffa tuntui varsin hyvältä. Kapinallisten ja Imperiumin sota jalkautui nyt oikeasti tavallisten ihmisten pariin. Avaruustaistelut näyttivät todella upeilta, elokuvassa oli Tähtien sodan tuntu ja paljon vanhaa fania koskettavia hetkiä - erityisen hienoa oli nähdä se, ettei kaikki ollut mustavalkoista: myös kapinalliset olivat tehneet asioita, joita katuivat.

Jokin kuitenkin tökki, varsinkin elokuvan alkupuolella.

En tiedä, johtuiko se siitä, ettei klassista alkutekstirullausta ollut lainkaan, tai liian monesta pikavisiitistä eri planeetoilla vai siitä, ettei hahmoihin päässyt niin hyvin sisälle kuin olisi halunnut. The Force Awakensissa Rey ja Finn herättivät heti sympatioita ja tarvetta samaistumiseen. Jynille ja Cassianille olisi suonut samanlaisen kohtalon. Ja vaikka Jynin taustoja pohjustettiinkin takaumissa, jotain syvempää jäi kuitenkin selvästi puuttumaan, koska K-2SO-droidi oli hahmoista kaikista symppiksin.

Luulen, että osasyy siihen, ettei hahmoja pohjustettu enempää oli se, että he *SPOILER* kaikki kuolevat. Miksi siis tuhlata elokuvasta osaa tarkkaan hahmoesittelyyn, jos hahmo ei tule esiintymään seuraavassa osassa?

Tämä on mielestäni hieman laiskaa käsikirjoittamista. Parastahan se olisi, että tekijät saisivat yleisön kiintymään ja rakastumaan näihin kaikkiin hahmoihin - jotka sitten kuolla kupsahtaisivat ja aiheuttaisivat katsojissa valtavan tunnereaktion.

Game of Thrones osaa tämän mainiosti.

(Tosin kaikki omat lempihahmoni ovat vielä elossa. HA!)

Koin myös visiitin Imperiumin tutkimuslaitoksella kokonaisuudessaan melko turhaksi - en tiedä, miksi Hollywood niin rakastaa noita kuolinkohtauksia, jossa tärkeä ihminen menehtyy päähenkilön käsivarsille. Mutta saatiinpahan mukaan sellainenkin.

Eniten raivostutti kuitenkin Galen Erson hologrammiviesti. Jos sitä on niin pahuksen kiire ja tärkeä viesti on lähetettävä nopeasti ja salaa, ei sitä jäädä jaarittelemaan rakkaalle tyttärelle (jonka elossaolosta ei ole edes varmuutta) omia tuntemuksiaan, vaan mennään ensin asiaan ja lässytellään sitten. Argh, vieläkin raivostuttaa tämä kohtaus ja sen käsikirjoitus.

Mutta - tässä ne huonot asiat sitten tulivatkin.

Moff Tarkinia ovat monet kritisoineet. Se ei ollut niin paha kuin mitä pelkäsin. Mielestäni CGI toimi yllättävän hyvin, mutta paljasti Tarkinin olevan tietokoneella tehty heti kun hahmo avasi suunsa. Kasvojen pieniä lihaksia on vielä  mahdotonta mallintaa niin tarkasti.

 

Pidin Chirrutista. Pidin K-2SO:sta, kuten tuli jo todettua. Sain ihania nostalgiakohtauksia avaruustaistelusta; X-Wingin ja TIE fightereiden äänet tulivat kauniisti iholle.

Päästelin myös epämääräisiä vingahduksia kaikille Uusi toivo -viittauksille, kuten niille kahdelle lainsuojattomalle, jotka Luke ja Ben tapaavat Mos Eisleyn Cantinassa, Stormtroopereille, jotka keskustelevat uudesta T-15-mallista ja kyllähän myös R2:n ja C-3PO:n vilahtaminen tuntuivat hyvältä.

Mutta parasta?

Darth Vader.

Ehdin jo hieman herkistyä Jynin ja Cassianin kohtalolle, kun Kuolemantähden tuhosäde saavutti heidät.

Sitten siirryttiin Darth Vaderiin. Ja valomiekkaan. Ja Voiman pimeälle puolelle.

Jo vuosi sitten sain valtavia kicksejä siitä, mitä Kylo Ren teki Voimalla. Ne olivat juuri niitä asioita, joita Vaderinkin olisi pitänyt tehdä alkuperäisessä trilogiassa, jos teknologia olisi ollut parempi.

Ja nyt se oli.

Minulla oli ihokarvat pystyssä koko sen kohtauksen ajan. 

Ja lähestulkoon itketti. Niin hieno ja tyylikäs oli Darth Vader.

Leffa hyödynsi nostalgiaa hieman eri tavalla kuin The Force Awakens ja tässä iässä nautin siitä vain suunnattomasti. Kokonaisuudessaan Rogue One oli tyylikäs elokuva faninkin mieleen, mutta täytyy silti tunnustaa, että pidin The Force Awakensista enemmän. Lieneekö syynä sitten tutut hahmot ja tarinan eteneminen uuteen suuntaan - Rogue One kun näytti meille vain taustatarinan sille, miksi Kuolemantähti oli "helppo" tuhota.

Toivoisin kuitenkin, että leffasta julkaistaisiin pidennetty versio, tai ainakin paljon lisämateriaalia. Sen verran sitä oli menty muuttelemaan leikkauspöydällä. Jynin trailerissa kuultu "I rebel" -lausahdus jäi esimerkiksi kokonaan pois. 

Uskon myös, että leffa paranee jokaisella katselukerralla. Ja fanille se on aina hyvä asia.

2 nyyppää Animeconissa

Animecon - ohjelma, ranneke ja paikkaliput.

Animecon saapui tänä kesänä Jyväskylään Kuopion sijaan. Loistava syy lähteä sivistämään itseään mangan (ja animen) osalta. (Melkein voisi määritellä viikonlopun työkeikaksi, jollei oteta huomioon lomaa ja sitä, etten tehnyt conissa mitään oikeita työhommia.) Satuin mainitsemaan asiasta siskolleni, joka innostui myös. Läpästä lähtenyt juttu muuttui molemmille usean tunnin pukuprojektiksi. Olin suunnitellut omaa cosplay-asuani jo Finnconiin, mutta aikatauluongelmien (mm. puuttuvien maihareiden) takia siirsin cossini suosiolla Animeconiin. Lisäpaineita aiheutti siskoni into oman pukunsa suhteen - hän kun on koulutukseltaan vaatepuolen muotoilija ja minä vain säädän jotain pientä...

(Kummankaan puku ei liittynyt mangaan, animeen tai peleihin, mutta conin teemana oli vaihtoehtoinen todellisuus, joten siinä mielessä mentiin melkein sen mukaisesti. Kuvia alla. Oma cosplay-postaus projektin etenemisestä ja kustannuksista seurannee myöhemmin. Kenties.)

Vietimme siis lauantain ja sunnuntain 9.-10.7. Paviljongin toisessa todellisuudessa ihastellen upeita asuja ja tyylikkäitä cosseja. Siskoni oli ensimmäistä kertaa conissa ja minä ensimmäistä kertaa Animeconissa, joka oli pelkkä Animecon - edellinen anime- ja mangaharrastajien tapahtuma, jossa pyörähdin oli viimeinen yhdistetty Finncon / Animecon 2011. Oli siis loistava aika katsastaa tapahtuma uudelleen. Vaikka olen Finnconin vakiovieras ja viihdyn Ropeconissakin suht säännöllisesti, manga- ja animetapahtumat tuntuvat eroavan edellä mainituista usealla saralla.

Ensinnäkin ikäjakauma: tunsin Animeconissa itseni vanhaksi, vaikka väkeä olikin kaiken ikäistä. Valtaosa oli kuitenkin alle parikymppisiä, joten verrattuna esim. Finnconiin paljon nuorempaa sakkia. Kaikista mukavinta oli seurata esiteinien vanhempia, jotka selvästi tutustuivat jälkikasvunsa harrastukseen. Onhan se ihan hyvä tietää, mitä se nuoriso nykyisin lukee ja katsoo.

Toisekseen pukuilu: se cossien määrä pani pään pyörälle! Finncon tietenkin mainostaa itseään kirjallisuustapahtumana, mutta sielläkin näkee erilaisia pukuja - erityisesti launtaina, joka on naamiaispäivä. Ropeconissa voi törmätä sekä kuunatseihin että sormusaaveisiin, mutta Animecon - se on jo oikeasti cosplay-tapahtuma. "Tavallisissa" arkiasuissa kulkevat vieraat tuntuivat välillä olevan vähemmistönä, mikä oli erittäin virkistävää vaihtelua.

Pientä jonotusta rannekkeenvaihtopisteeseen. Onneksi
jono liikkui.

Kolmannekseen: jonotus. Olen jonottanut jokusen kerran Ropeconiin sisäänpääsyä ennen kuin keksin, että voisin osallistua ohjelman järjestämiseen. Mutta siitä huolimatta Animeconin jonot olivat hillittömiä. Tästä huolimatta jonot liikkuivat (silloin kuin ne liikkuivat). Meidän ei tarvinnut jonottaa rannekkeitamme kovin kauaa.

Neljännekseen: ratkaisu jonotukseen eli paikkaliput. Ettei kaikkien tarvitsisi seistä suosittujen ohjelmanumeroiden pitkissä jonoissa, jotka parhaimmillaan ulottuivat Paviljongin auditorion portaita ylös kolmanteen kerrokseen ja sieltä taas mutkan kautta portaita alas ensimmäiseen kerrokseen, Animeconissa on paikkalippusysteemi. Voit siis piipahtaa saman päivän aamuna hakemaan lipputiskiltä paikkalippusi siihen suosittuun esitykseen, joka oli ohjelmalehtisessä merkitty paikkalipun kuvalla. Näihin kuuluivat cosplay-kisat, kunniavieras Animenzin pianokonsertti sekä Pokémon-musikaali Valitsen sinut! Homma toimi. Näin kenenkään ei tarvinnut seistä jonossa, koska oma paikka oli juuri siellä lippuun merkityllä paikalla odottamassa.

Kahden päivän lippu maksoi 20 € ja ne myytiin loppuun ennen tapahtuman alkua. Ohjelmassa oli kunniavieraita, cosplay-kilpailuja, esitelmiä, pelejä, managakirjasto, erilaisia työpajoja, konsertti, Pokemon-musikaali ja paljon muuta. Aloitimme siskon kanssa hakemalla liput musikaaliin ja jonottamalla yläkerran kuvauspalveluun, jossa etuajo-oikeus oli tietenkin cosplay-kisaajilla. Vaikka omaa vuoroa pitikin tämän takia jonottaa hieman normaalia kauemmin, näimme kuitenkin lähietäisyydeltä hienoja pukuprojekteja. Omat kuvamme halusimme ottaa mahdollisimman nopsaan, sillä cossini alkoi hajoilla jo bussimatkalla. Kontaktiliima ei jaksanut kannatella moottorinlämmitysputkeen kiinnitettyä pesukoneen poistoletkua... (Saimme jo ideoita paketin parantamiseen - ehkä asuni on vielä pelastettavissa.)

KK (FreakAngels-sarjakuva)
Lämmittelin virallista kuvaajaa odotellessa.
Sari räpsäisi ihan hyvän otoksen.

Howleen (Monster High) Kuva: Santtu Pajukangas

Ensimmäinen oikea ohjelma, johon osallistuimme, oli Aaron MacRöndelin esitelmä "Alfred J. Kwak: Satiirista elämää Vesimaassa". Olin arponut pitkään sen ja yksilöcosplay-kisan välillä ja päätynyt esitelmään ihan vain siksi, että esitelmän tarkoitus oli syventyä muun muassa sarjan historia- ja kulttuuriviittauksiin. Ajattelin sen tuovan jotain uutta lapsuuden lempisarjaani ja tarjoavan jotain näkemystä tutkimukseni tueksi.

Olisi pitänyt mennä cosplaykisaan.

En tiedä, haluanko ruotia aivan kaikkia niitä seikkoja, joita esitelmässä oli pielessä (omalla vajaan seitsemän vuoden coniesitelmänpitäjäkokemuksellani), mutta en ollut ainoa, joka kiemurteli penkillään epämukavuudesta. Ainakin se kannattaisi muistaa, että jos haluaa puhua aiheesta, josta valtaosalla yleisöstä on jonkilainen muisto ja kokemus, pitäisi siihen syventyä paljon tarkemmin kuin ottaa pelkkä pintaraapaisu ja luettelo esimerkeistä, joilla sarja viittaa Hitleriin tai apartheidiin - eiköhän ne ole tavan katsojallekin aika selviä. Kannattaisi myös puhua esitelmä kotona läpi, että se olisi edes jotain annetun ajan suuntaan. 45 minuutin esitelmä oli nyt esitelty kahdessakymmenessä minuutissa ja sitten ihmeteltiin, olisiko jollain jotain kysymyksiä tai kommentteja. Esitelmän rakenteeseen voisi myös kiinnittää huomiota, että se olisi jokseenkin looginen. Hahmoesittelyt ovat aina ookoo. Ja jos haluaa käyttää sellaisia harvinaisia termejä kuten metafiktio, ne kannattaa heti alkuun selittää yleisölle. Oli pakko avata suuni täydentääkseni termin merkitystä.

Korppi on oikeus! Visuaalisen tason historiallisia viittauksia Alfred-luennolla.

Ja kun esitelmäpaikkana on sellainen tilaisuus kuin Animecon, kannattaa tarkkaan miettiä, aikooko heittää sitä omasta mielestä niin hauskaa homo-läppää siihen Michael Ducksonin yhteyteen... Siihen jo yleisökin reagoi negatiivisesti.

Ehkä voisin jonnekin coniin pykäistä esitelmän siitä, mitä esitelmänpidossa kannattaa ottaa huomioon...

Purimme esitelmäangstiamme ravintola Fanerin wokkilounaalla, jonka hintaan kuului kivasti myös kahvi/tee ja minidonitsi, mistä ei mainittu erikseen ohjelmalehtisessä. Positiivinen yllätys! Lounaan jälkeen katsastimme lisää myyntipöytiä ja sitten oli odotetun Pokémon-musikaalin aika. Valitsen sinut! oli yksi odotetuimpia ohjelmia, minkä jouduimme valitettavasti sitten jättämään kesken ja poistumaan väliajalla. Värillinen piilari oli kaihertanut vasenta silmääni koko aamupäivän ja iltapäivällä kaiherrus muuttui sellaiseksi, etten saanut enää pidettyä silmääkään kunnolla auki. Musikaalista ja conista nauttiminen tyssäsi lauantain osalta siihen. Silmä oli ärtynyt ja turvoksissa pitkään - syynä todennäköisesti piilarin alla ollut roska, koska oikea silmä ei ollut piilarista millänsäkään.

Pokémon-musikaalin herkkiä hetkiä: Red ja Pikachu.

Tanssi ja laulu toimivat varsin ansiokkaasti. Kuva: Sari Kontturi

Harmi hellitti onneksi sillä, että musikaali tullaan myöhemmin näyttämään myös projektin YouTube-kanavalla. (Sekä sillä, että huomasin sen olevan myös Ropeconin ohjelmassa!) Musikaalista voisin kehua toimivaa koreografiaa ja hienoa projektorin käyttöä juonen kuljetuksessa. Lisäksi oli ihanaa huomata, että lempi-Pokémonillani Bulbasaurilla oli aivan loistava meininki ja asenne! Ehkä Bulbiskin pääsee väliajan jälkeen tositoimiin.

Sunnuntaina silmäni oli jo hieman rauhoittunut, mutta jätimme cossit suosiolla kotiin - myös siksi, että heitin siskoni kesken ohjelman bussiasemalle. Aloitimme päivän coniohjelman Muumi-esitelmällä "Tanoshii Mumin ikka: Bogen Nikki eli miksi tässä Muumissa kaikki on rikki?", joka nimihirviöstä huolimatta oli varsin kiinnostava ja rakenteeltaan onnistunut verrattuna edellispäivän Alfrediin. Esitelmä esitteli niitä 25:ttä Muumi-jaksoa, joita Suomen televisiossa harvemmin esitetään: juuri niitä, joiden piirrosjälki on "heikompi" ja Muumit seikkailevat aikakoneen avulla ties sun missä epämuumimaisessa paikassa.

Hattivatit valtasivat Bogen Nikki -Muumitunnarin.

Esitelmän pitäjät olivat huomioineet, että näissä 25:ssä jaksossa, jotka esimerkiksi Japanissa muodostavat ihan oman erillisen sarjansa, myös hahmojen persoonallisuudet ovat muuttuneet. Pikku Myy valehtelee, Muumipeikko on nössö mammanpoika, Muumipapasta on sukeutunut Niiskun veroinen rakentelija ja Nuuskamuikkunen... voi Muikkusta.

Näin lempihahmon persoonallisuus voidaan pilata.

Aina niin filosofisesta ja fiksusta Muikkusesta on sukeutunut jokseenkin typeränoloinen hahmo. (Tekijöiden kehittämät nimimukaelmat aiheuttivat suurta hupia.) Nyt kun olen lukenut Toven ja Lars Janssonin alkuperäiset Muumi-sarjakuvat, voisi nämäkin jaksot katsoa läpi, sillä niissä saattaa olla suoria viittauksia sarjakuviin - vaikka ne eivät animaation faneista oikeilta Muumeilta tuntuisikaan.

Muumeista hyppäsimme suoraan huikeaan jonoon, joka johti Auditoriossa esitettävään AMV-kisaan. Päätimme katsoa, mistä oli kyse ja idea selvisi melko nopeasti: AMV oli lyhennys Anime Music Videosta. Valittuun taustamusiikkiin oli leikattu ja editoitu pätkiä erilaisista animesarjoista - yleensä yhdestä, jotta tyyli säilyi samana. Idea oli ihan hauska (tosin tekijänoikeuslainsäädäntö vähän vaivasi mieltä), mutta kun niitä videoita oli jotain 24 kappaletta, niin vähemmästäkin alkoi silmissä vilistä ja aivoissa surista. Istuimme vielä keskellä riviä, niin ei siitä noin vain hipsaistu poiskaan. Minä ainakin päädyin lepuuttamaan silmiäni useampaan otteeseen. Konseptin toimivuutta voisi hieman miettiä, vaikka tuokin pläjäys oli jaettu kahtia. Ei siinä mitään jäänyt oikein mieleen, sen verran puuduttavaa on katsoa monta videota putkeen.

Lounaan ja vihoviimeisten shoppailujen jälkeen saatoin siskon bussiasemalle suuntaamaan kohti pääkaupunkiseutua. Itse pyörähdin vielä takaisin coniin katsomaan ryhmä- ja paricosplaytä sekä CMV-kisan (joka siis tarkoitti Cosplay Music Videota - sama konsepti kuin AMV:ssä, mutta oma cosplay-video). Jono oli melkoinen ja aikataulu karkasi, kun konsertti venyi ja venyi - lopulta saliin päästiin 45 minuuttia myöhässä. Vaikka minulla oli paikkalippu, päädyin silti jonottamaan, mikä ei ollut huono päätös: juteltiin mukavia järjestyksenvalvojan kanssa ja kun siinä sitten jotkut luovuttivat ja jättivät lippunsa tälle samaisella järkkärille, sain vaihdettua oman lippuni huomattavan paljon parempaan paikkaan. Jei! Sieltä sai jo ihan kuviakin otettua.
 

Porukka valuu katsomoon katsomaan cosplaykisaa.

Kisan parasta antia olivat juontajat: arvostin heidän heittäytymistään ja läppäänsä.

Pari- ja ryhmäcossikisaajat

Ylpeänä voin tunnustaa, että tunnistin peräti kaksi hahmoa! (Ja hekin olivat Disney-prinsessoja, joten ehkä sitä ei lasketa.) Olen siis selvästikin animen ja mangan saralta sivistymätön moukka. Parhaan puvun palkinnon saivat pokémon-kouluttaja ja hänen pokémoninsa, jonka asuun oli nähty todella paljon vaivaa. Arvostin. Olin myös samaa mieltä parhaasta CMV:stä, joka oli tehty teemallisesti yhteensopivaksi Poets of the Fallin Carnival of Rust -biisiin. Editoija osasi hommansa ja lopun kynttiläkohtaus oli yksinkertaisesti todella tyylikäs. Videon tekijöinä olivat Sieniluolan lapset ja se löytyy täältä YouTubesta.

Vaikka ensimmäinen oikea Animeconini menikin silmää potiessa, olin kuitenkin todella tyytyväinen, että pääsin osallistumaan. Sisko innostui pukuilusta ja ilmapiiristä, ja haluaa osallistua vastaaviin tapahtumiin jatkossakin. Pelottelin häntä seuraavana päivänä seuraavasta "post-con-depressiosta", joka syntyy varsinkin silloin, kun pitää palata tylsään arkeen ja työelämään coniviikonlopun jälkeen. (Jotkut nimittävät sitä myös conikrapulaksi.)

Postauksen loppuun sitten hieman cosplay-kuvia ja ostosten saldo.

Judy Hopps & Nick Wilde (Zootropolis)

Padme Amidala (StarWars: Attack of the Clones)

Supernatural-posse

Umbrella-yhtiöstä päivää.

Kiki (Kikin lähettipalvelu)

Astrid (How to Train Your Dragon 2)

Jack Sparrow. Sorry. CAPTAIN Jack Sparrow.

Tästäkin conista kertyi kamaa.

Tavoitteena oli ostaa vähän lisää mangaa, mikä onnistuikin Tammen pisteeltä, josta sain Arojen morsianten osat 4-6 kympillä. Haaveilin myös hieman Tuulen laakson Nausicaästa, mutta jätin sen seuraavaan kertaan. Studio Ghiblin postikortit menevät jemmaan, niitä en lähettele kellekään (paitsi yhden, jota ei ole kuvassa - se menee ystävälle lahjaksi). T-paita on tietenkin Death Notesta, joten nyt on jotain päällepantavaa manga-luennollekin. Lonkerokorvikset kuuluvat jokaisen Cthulhu-fanin korurasiaan ja pieni koriste-esine oli arvonnan tulos, kun testasin noppatuuriani ja yritin voittaa kahden euron panoksella katanan...

Katja ja Sari kiittävät ja kumartavat. Seuraavaksi onkin vuorossa kesän viimeinen coni omalta osaltani eli tietenkin Ropecon.

EUPOP: natsizombeja ja kuunatseja

Heinä-elokuun taitteessa Turussa järjestettiin kansainvälinen populaarikulttuurin tutkimuksen konferenssi EUPOP, joka kasasi yhteen reilun yhdeksänkymmenen hengen verran akateemikkoja Turun yliopistolle. Paikalla oli reilusti tuttuja, sillä melko iso osa oman PPCS-tohtoriohjelmamme jäsenistä oli paikalla joko töissä tai puhumassa - tai jopa tekemässä molempia.
Saavuin Turkuun keskiviikkona aamujunalla (ja ehdin olla siis Ropeconin jälkeen kotona kokonaisen päivän) ja suuntasin hostelliin kirjautumisen jälkeen suoraan yliopistolle ilmoittautumaan. Konferenssi alkoi kahdeltatoista, joten minulla oli hyvin aikaa tutustua ohjelmaan ja tilaan ennen shown alkua.

Tervetulotoivotusten jälkeen konferenssi lähti käyntiin Eva Kingseppin kutsuvieraspuheella "Space Nazis, Nazi Zombies, and the Banalization of Evil". Erinomaisen kiinnostava luento, joka käsitteli natsien paluuta populaarikulttuuriin nimenomaan zombeina - ja ehkä vähän myös avaruuden suunnalta. Esitykseen sisältyi myös liuta (osa nolohkoja) trailereita, joista tutuimpia olivat tietenkin Iron Sky ja norjalainen Dead Snow.
Raapustelin muistivihkooni liudan tukisanoja kuten "conspiracy theories", "occult", "relics", "quest" ja "carnevalesque", jotka kertovat hieman esityksen sisällöstä. Myös Indiana Jones tuli tietenkin mainittua.
Kingseppin mukaan natsizombit eivät edusta perinteistä zombia siinä mielessä, että ne eivät läheskään aina syö uhrejaan ja ovat hyvin kurinalaisia, koska tottelevat johtajaansa. Natsizombit eivät siis ole pandemian lailla ihmiskunnan tuhoava apokalyptinen uhka samalla tavalla kuin muut zombit.
Jostain syystä zombit ja natsit palasivat aina takaisin eri vaiheissa konferenssia. En tiedä, mikä tähän oli syynä ja aivan asiasta tietämättömänä olin päätynyt mainitsemaan teemat myös omassa esityksessäni...
(Evaa haastateltiin myös Turun Sanomiin aiheeseen liittyen.)

Konferenssin ensimmäinen päivä jatkui kahvin jälkeen ensimmäisillä esityssessioilla ja paneelikeskustelulla totalitaarisesta estetiikasta populaarikulttuurissa. Tässä taas päästiin takaisin niihin natseihin ja muutamaan huvittavaan youtube-videoon. (Miksi kaikki isossa porukassa vietetyt illat päätyvät aina hassuihin youtube-videoihin? Onko tähän olemassa joku Internet-laki?)
Ilta päättyi kirjajulkaisun ja cocktail-tilaisuuden jälkeen ravintola Koulussa, jonka sisäpihalla veimme liian suuren pöytätilan ja vietimme muutaman rauhallisen tunnin yleisen seurustelun merkeissä. Koska oma esitelmäni oli vielä täysin harjoittelematta, lähdin aikaisin takaisin B&B Tuureen, jotta voisin torstaina olla virkeänä puhumassa ankoista.

Torstain ohjelma alkoi kello kymmenen keynotella, joka käsitteli uskontoa ja spirituaalisuutta psykedeelisessä kulttuurissa. Tämä ei jaksanut innostaa niin paljoa kuin natsizombit, varsinkin, kun en ole perillä musiikintutkimuksesta.
Oma esityksenä oli iltapäivällä heti kahvin jälkeen. Vissiin ihan hyvä hetki, kun ihmiset ovat pirteinä saaneet kahvinsa ja pystyvät jälleen keskittymään olennaiseen. Puhuin siis aiheesta "'You broke the Holy Grail!' Christian Symbolism in Don Rosa's Disney Comics", eli kuinka Rosa käyttää kristillistä mytologiaa hyväkseen seikkailutarinoissaan. Lähinnä keskityin tiettyihin objekteihin eli graalin maljaan ja liiton arkkiin. Graalista kirjoitin jo hieman Portti-lehden artikkelissa viime keväänä, ja sivusin sitäkin esitelmässäni. Mutta sitten keskityin tarkemmin tarinaan "Kirje kotoa" ja esineiden merkitykseen osana laajempaa aarretta. Esitelmä tulee sisällöllisesti olemaan osa väikkärin myyttiosiota ja kirjoittelen sen puhtaaksi tässä parin viikon päästä, kunhan saan kiireellisemmät seikat pois alta.

Yleisöä oli paikalla suht kiitettävästi ja itseni kannalta oli ihan piristävää huomata, että jotkut olivat tulleet kuuntelemaan nimenomaan minun esitystäni ja poistuivat paikalta sen loputtua. Pahoja kysymyksiä ei kuitenkaan tullut ja kommentitkin olivat aika yleisiä, mutta tähän mennessä olen huomannut, että parhaat kysymykset ja kommentit Rosa-esitelmiini tulevat aina faneilta jossain festivaaleilla. Akateemikot ovat lähinnä enemmän kiinnostuneita Rosasta henkilönä ja hänen urastaan kuin tarinoiden yksityiskohdista.
(Niin, ja miten zombit ja natsit liittyivät: Bombi-zombi oli esimerkkinäni Rosan käyttämästä eri uskontoihin  liittyvästä kuvastosta ja natsit tietenkin tulivat kuvaan Indiana Jones -viittauksessa, joka liittyi graaliin ja liiton arkkiin.)

Sessiomme käsitteli siis sarjakuvia ja minun lisäkseni turkkilainen professori puhui turkkilaisesta 1970-luvun sanomalehtisarjakuvasta ja sen väkivallan kuvauksesta, sekä amerikkalainen Katherine Allocco, joka puhui Morganan hahmon muutoksesta hirviöksi sarjassa Madame Xanadu ja joukossa muita arthuriaanisia myyttejä käsitteleviä supersankarisarjakuvia.

Katherine Allocco esittelee, kuinka Dracula viettelee Guineveren.

Camelot 3000 ja Dracula vs. King Arthur kuulostivat erittäin hilpeiltä sarjakuvilta ja Katherine Allocco käsitteli niitä mielenkiintoisesti analysoimalla myös kuvakerrontaa tekstin sisällön ohessa. Katherine itse kertoi minulle olevansa keskiajan kirjallisuuden tutkija, mutta tehneensä tästä huolimatta useita artikkeleja myös sarjakuvista, muun muassa Elfquestista. Pitänee ottaa häneen yhteyttä myöhemmin.

Torstain viimeisessä sessiossa päästiin taas Disneyn pariin, kun Nada Kujundžić piti esitelmänsä eurooppalaisten kansalaisuuksien stereotyypeistä Disneyn animaatioissa. Hänen aiheensa keskiössä olivat ranskalainen neito ja englantilainen hovimestari. Kun on viettänyt lapsuutensa Disneyn piirrettyjen parissa ei aina ole edes tajunnut, minkälaisia kansallisia kliseitä niistä voikaan poimia. Meillä oli Nadan kanssa pitkät keskustelut siitä, miten ristiriitainen olo meillä molemmilla on ollut Disneyn tuotannon suhteen, kun lapsuuden nostalgia ja todellisuus sisällöistä ja Disneyn tuotantotavoista ovat kohdanneet toisensa. Erittäin mielenkiintoinen esitelmä, josta olisin halunnut kuulla paljon enemmänkin.

Animaatiosessiossa jäi harmittamaan toinen esitys Tintistä, joka keskittyi Tinttiin 1900-luvun ilmiönä, muttei kuitenkaan mennyt tarpeeksi syvälle sarjakuvaan saati animaatiosarjaan. Jotenkin kaikki meni asian vierestä ja puhuja käsitteli enemmänkin jotain yhteiskunnallista teoriaa. Ja eniten tietenkin sieppasi se, että tämä esitys ylitti sovitun 20 minuuttia.
Illan päätti konferenssi-illallinen tutussa ravintola Koulussa. Ruoka oli varsin maittavaa kanan kuivuudesta huolimatta, mutta sienirisotto kruunasi kaiken. Meillä oli pieni suomalaisten klikki ruokapöydässä, mutta keskustelu luisui aina välillä englanniksikin, joten se ei vierustovereita haitannut.

Jälkiruuaksi akustista musisointia. Vasemmalla Kimi Kärki, oikealla John Richardson.

Hupaisana välikommenttina todettakoon, että konferenssin italialainen herrasmies avautui myöhästymisestään kertomalla vihaavansa suomalaisia ovia. Hän ei selvästikään ollut oppinut käyttämään niitä ja oli jo jäänyt huoneensa ulkopuolelle pelkässä pyyhkeessä ja onnistunut seuraavana päivänä katkaisemaan avaimen lukkoon.
(Suomalaisten ovien lukitusmekanismit tuottivat konferenssin aikana ongelmia myös useille muille.)

Konferenssin viimeisenä päivänä oli kaksi eniten odottamaani esitelmää. Toinen käsitteli Tulen ja jään laulussa olevia valtasuhteita sukupuolen ja seksin kautta. Sain hieman spoilereita tarinasta (olen lukenut vasta kolmannen kirjan ensimmäisen osan), mutta se ei haitannut, koska Charul Patel analysoi Cercein hahmoa erittäin mielenkiintoisesti. Vaikka hän ei ehtinytkään verrata Cerceitä Daenerysiin erilaisena äitihahmona, asiasta päästiin puhumaan kysymysvaiheessa. Eli miten Cercei kokee synnyttäneensä hirviön ja miten hänen äitiytensä ja naiseutensa on taakkana, kun taas Dany kokee uuden alun synnyttäessään hirviöt, omat lohikäärmeensä.
Pakko päästä takaisin Westerosiin.

Toinen mielenkiintoinen ja odottamani esitys oli elokuvasessiossa ja käsitteli väkivaltaa kulttuurienvälisissä kohtaamisissa elokuvissa Children of Men ja Africa Paradis. Laura Saloluoman tutkimus lähestyy kulttuurienvälisiä ongelmia science fiction -elokuvien kautta ja hän on erityisen kiinnostunut siitä, miten asiat ovat muuttuneet Yhdysvalloissa syyskuun 11. päivän jälkeen. Laura on myös mukana PPCS-ohjelmassa, joten tunsin hänen aiheensa jo aiemmista seminaareista ja olin varautunut antamaan hänelle lukuisia lähdevinkkejä tutkimusta varten.
Muutkin tämän session esitelmät olivat kiinnostavia: miten maskuliinisuutta ja vartaloa kuvataan populaareissa "historiallisissa" filmeissä Red Cliff ja 300; sekä Kimmo Ahosen 1950-luvun SF-elokuvia käsitellyt esitys. Ahonen on vastikään väitellyt tohtoriksi ja hänen (suomeksi kirjoitettu!) väitöskirjansa on kuulemma saatavilla verkosta PDF:nä. Pitäneepä vilkaista omaa tutkimusta varten.

Jotta ehtisin paremmin aiempaan junaan, jätin suosiolla perjantain viimeisen kutsuvierasluennon väliin.
Konferenssista jäi käteen hienoja, uusia tuttavuuksia ja erittäin hyvä mieli. Ja pari kirjaa.
Tai itse asiassa yksi, koska toinen oli siinä vaiheessa loppunut.
Ostin siis Intellectin kirjapöydästä kaksi fanitutkimuskirjaa: Star Warsin ja Buffy the Vampire Slayerin. Erittäin mielenkiintoisia kirjoja, jotka sisältävät artikkeleja näiden ilmiöiden faniudesta. Buffysta on kirjoitettu esimerkiksi kielen eli Buffy-speakin näkökulmasta.
Star Wars -opus oli tietenkin loppunut, mutta mukava myyjä lupasi postittaa sen ilmaiseksi myöhemmin.
(Eipä ole vielä näkynyt. Pitäneekö pistää sähköpostia.)
Ensi keväänä pitää tarkkailla Intellectin nettisivuja, koska vastaavia fanitutkimusteoksia on tulossa niin Sherlockista, Nälkäpelistä kuin Supernaturalistakin. Odotan innolla. Mitään tutkimuksellista hyötyä näistä ei välttämättä ole, mutta lähdeluettelot kannattaa aina tarkastaa.
Kyselin myös mahdollisuutta julkaista oman väitöskirjani heidän kauttaan englanniksi, joten tällainenkin vaihtoehto on sitten olemassa tulevaisuutta ajatellen...

Kesällä kirjahyllyyn koottua

Koska tämä niin paljon puhuttu muutto vei kesästä leijonanosan, en ehtinyt eritellä niitä muutamia kirjoja, joita kesäkuukausina onnistuin haalimaan. Ongelmallista se on vieläkin, kun sarjakuvat ja tietokirjat ovat lähinnä epämääräisinä, huojuvina pinoina tuolla hyllyssä, mutta yritys hyvä kymmenen: kahdeksan opusta sieltä onnistuin erittelemään kesän saldoksi - miinus tietenkin conit ja muut isommat tapahtumat.

Kaveri lähti viime kuussa vaihtoon Tanskaan ja luovutti minulle cyberpunkin kuningattareksi kutsutun Pat Cadiganin Mielenpelin. Odotan innolla sen lukemista, vielä en ole ehtinyt.

Tavaratalojen alennuskoreistakin saattaa löytyä vaikka mitä. Citymarketista pongasin viihdyttävän oloisen Joe Hillin Sydämen muotoisen rasian. Pitkästä aikaa karvat pystyyn nostattavaa kauhua, joka ei ole Kingiä. Eikä myöskään ennalta arvattava.

Kirppiksiä kiertäessä mukaan tarttui neljä teosta, joista kaksi oli todellisia löytöjä. Aluksi kuitenkin se nostalgiapaukku, eli Rien Poortvlietin Hau hau, oma koirani, jota lainasin ala-asteella kirjastoautosta jatkosyötöllä. Kyseessä ei ole romaani, vaan eräänlainen taidekirja, johon kirjoittaja on piirtänyt ja maalannut joukon erirotuisia koiria eri asennoissa. Ohessa mukana myös kaunolla kirjoitettua tekstiä. Haaveilin, että osaisin joskus maalata yhtä hyvin. Eipä kyllä onnistu.

Toinen nostalgiapaukku oli valtava järkäle Syntymä, tähdet ja numerot. Horoskooppikirja, jota tuli teininä lainattua ihan liikaa. Muutama euro tästä ja taattu nostalgiatrippi. Kirjaan on eritelty vuoden joka ikinen päivä ja laadittu niille omat syntymähoroskoopit - myös karkauspäivälle. Se lupailee myös sopivia parisuhteita tiettyinä päivinä syntyneiden välille, mikä on tietenkin ihan potaskaa, mutta oman syntymäpäiväni horoskooppi osuu vieläkin pelottavan liki.
(Miehen horoskooppi ei puolestaan yhtään, mikä palauttaa nätisti maan pinnalle.)

Ne löydöt sattuivatkin samalle päivälle ja samalle kirppikselle. Joss Whedonin Buffy Vampyyrintappaja -sarjakuvan ensimmäinen osa Pitkä matka kotiin ja Luis Royon kuvittama kovakantinen Dead Moon: Epilogue, joka sisältää itämaisia piirroksia. Molemmat erittäin hyvään hintaan. Buffy saa odottaa lukuvuoroaan siihen, että saan kaudet kuusi ja seitsemän katsottua.

Lempidivarini ikkunasta pongasin puolestaan Star Wars Episodit I-VI - kuvitetun oppaan kympillä, enkä voinut tietenkään kävellä ohi. Olen toivoton.

Sisko antoi minulle (toivotuksi) syntymäpäivälahjaksi Suzanne Collinsin The Hunger Games -pokkarin, eli nyt Nälkäpeli-trilogiani on täydellinen.
(Ehdin jo ensimmäisen osan ahmaistakin ja pidin kovasti. Varsinkin tietyt yksityiskohdat avasivat päähenkilöä paljon enemmän kuin elokuva.)

Seuraava suuri kirjahankintapäivä on näillä näkymin Helsingin kirjamessujen aikaan, mikäli tilin saldo antaa myöten. Haaveilen ainakin hankkivani Hetan vastajulkaistun Harmaan pupun päiväkirjan ja Johanna Sinisalon Enkelten verta uupuu edelleen hyllystä.

Nintendo-girrrl

Päätimme miehen kanssa luopua Pleikka 3:stamme pitovaikeuksien takia. Mies sitä oli alun perinkin halunnut - hän on aina ollut PC-pelaaja eivätkä konsoliohjaimet koskaan ole sopineet hänen käteensä. Mutta kun piti päästä kokeilemaan Red Dead Redemptionia, oli vähän pakko myös yrittää sitä konsolipelaamista.
Loppujen lopuksi edes hiirtä muistuttava SplitFish-ohjain ei ollut tarpeeksi tarkka, ja koska minä olin varsin tyytyväinen pelivalikoimaltaan sekä XBoxiimme että ikivanhaan lemppariini N64:een, Pleikka löysi uuden kodin.
Pitkään ei kuitenkaan mennyt, kun Pleikka sai korvaajansa. Koska olen aina pitänyt itseäni Nintendotyttönä, ainut oikea konsoli oli tietenkin ihana Wii - juuri niiden pelien takia.

Muistan, miten ala-asteella lähes kaikki pienen kyläkoulumme oppilaista kiersivät toistensa syntymäpäivillä. Erään pojan kotona olikin sitten vanha kunnon NES, se ensimmäinen Nintendo. Iltapäivä päättyi siihen, että päivänsankari joutui tulemaan pyytämään minua ja siskoani lopettamaan, että muutkin pääsivät pelaamaan Super Mariota.
Tämä trauma taisi purkautua vasta lukion jälkeen Joutsenon opistossa, jossa vietimme silloisen kämppikseni ja nykyisen rakkaan ystäväni kanssa monta yötä samaisen Marion parissa.

Oman konsolimme saimme kotiin joskus 90-luvun puolivälin jälkeen. Äiti vei minut ja siskoni kauppaan ja totesi, että saamme valita haluammeko Playstationin vai Nintendo 64:n. Hetken mietinnän jälkeen päätös oli yksimielinen: Nintendo sen olla pitää.
Samainen konsoli on edelleen kotonamme, mutta päätin hankkia oman kappaleeni vasta muutamia vuosia sitten jo yliopistossa ollessani. Syynä oli se, etten raaskinut viedä yhteistä konsolia kotoamme, vaikka olinkin siihen vaivalla metsästänyt ja ostanut useita jo harvinaisiakin pelejä, kuten Goldeneyen ja Star Wars: Rogue Squadronin. (Ne pelit tietenkin nappasin mukaani, kun oman N64:n hommasin.)

Nintendo on oltava, koska olen Mario-fani. Vaikka aloitinkin tietokonepelaamisen hillittömillä räiskintäpeleillä, kuten DOOMilla, Wolfensteinilla ja Hereticillä, tasohyppelypelit kuuluvat ehdottomiin lemppareihini.
Sitten on tietenkin Legend of Zelda.
Löysin sattumalta kotikyläni divarista Ocarina of Timen useita vuosia sitten ja se oli sitten menoa se. Tällä hetkellä olen edelleen jumissa Majora's Maskissa, mutta se ei estänyt minua ostamasta Wii-settiä, jossa tuli kiinteänä mukana Mario Kart ja ylimääräisenä bonuksena Zeldan Skyward Sword. Kunhan vielä hommaan vanhemman Twilight Princessin, visuaalisesti kauniin Ōkamin sekä tietenkin New Super Mario Brosin, alkaa Wiilläkin olla sellainen määrä laatupelejä, että voin jumittaa liian aurinkoiset ja ahdistavat kesäpäivät sisällä hyvillä mielin.

TV-sarjanostalgiaa

Lapsena kaikki oli jotenkin hienompaa. Telkkaristakin tuli parempia ohjelmia. Ja sitten eräänä päivänä, kun huomaat, että ne ihanat lapsuuden lempisarjasi tulevat uusintana, olet ihan täpinöissäsi. Jes, kerrankin!
Istut alas sohvalle.
Pari minuuttia.
Huomaat, miten hirvittävää kakkaa se on.

Mitä kummaa näiden vuosien aikana tapahtuu, kun lähes kaikki kulta muuttuu joksikin muotopuoliseksi mössöksi, jota ei pysty katsomaan?
Voi taivas, jos nyt yrittäisi katsoa jotain Herculesta (1995-1999) tai Xenaa (1995-2001) (pahoittelen, Xena-kultistit).
Lapsuuden suurin sankarini Zorro (1990-1993) koki hirvittävän kolauksen uusinnan myötä. Sitä pystyi oikeasti katsomaan sen pari minuuttia ja sitten piti lopettaa, koska en halunnut pilata lapsuuttani.
(Tosin täytyy todeta, että Zorron tunnari on edelleen jotenkin hieno.)

Turha mainita, miten kävi Ritari Ässälle (1982-1986).

Ihmemies MacGyver (1985-1992) menee siinä rajalla. Koska Richard Dean Anderson on ihana (ja ehkä vielä ihanampi eversti O'Neillinä Tähtiportissa) ja koska MacGyverin tunnari on legenda, tällä sarjalla on vielä satunnaisesti toivoa.

Testasin tätä tv-sarjojen kakkalakia tässä hiljattain, kun katsoin uudelleen erään teinivuosieni lempparin, eli Näkymättömän miehen (I-Man, 2000-2002). Ensimmäinen kausi vielä meni jotenkin, koska Vincent Ventresca on symppis. Mutta sitten ei vain enää uponnut.
Kun on katsonut niin monta hyvää tv-sarjaa, joissa joka jaksossa on se perusmörkö/-pahis ja taustalla kulkee laajempi juoni, ei Näkymätön mies enää toiminutkaan. Laaja juoni jäi liian paitsioon ja etualalle nousi Fawkesin ja Hobbesin keskinäinen venkoilu.

Mutta ehkä ne oikeasti hyvät tv-sarjat jäävät elämään kakkalaista huolimatta. Ne, joita pystyy katsomaan erikoistehosteiden puutteista välittämättä, ilman että pikselit sattuvat silmiin ja aivoista valuu kuonaa.
Tällä hetkellä testissä on tietenkin 1990-luvun suurin kulttisarja eli Salaiset kansiot (The X-Files, 1993-2002). Mies meni repäisemään ja osti koko sarjan. Nyt sitä sitten katsellaan aivan alusta asti, eikä kakkaa ole vielä näkynyt.
Sattumalta vielä tänään osui failbookista loistava lainaus:

"The X-Files makes much more sense when I'm not a 6 year old hiding behind a couch."

Minä tosin olin jo 10v enkä päässyt koskaan sohvan taakse, koska meidän sohvat olivat seinässä kiinni.
Iskän kanssahan sitä tuli katsottua silloin, kun äiti ei tajunnut, millaisesta sarjasta oikeasti ole kyse. Pelottihan se.
Ja pelottaa edelleen. Huomasin, miten Space-jaksossa oleva "kuunaama" nosti karvat niin mukavasti pystyyn.
Katsotaan, pystynkö tänään katsomaan muutaman jakson yksin.

Klassikoilla on siis toivoa.

Seuraava projekti varmaan olisi 1990-luvun suurin vampyyrisarja, kun se 2000-luvun hitti True Blood on jo testauksen alla.
Ihan vaikka vertailun vuoksi.

(Ja jos joku nyt ei tajunnut, niin kyse oli tietenkin Buffysta, mistäs muusta. En seurannut aikaani ja sarja jäi tällöin katsomatta. Ehkä kulttuurintutkijan pitäisi kuitenkin tietää ysärikulttisarjasta hieman muutakin kuin sen, että Buffykin katseli vampyyreita sillä silmällä.)