Mitä tapahtuu keväällä 2018? Katso kuvat!

Aloitin viime viikolla kirjoitusviestinnän oppiaineeseen kuuluvan Tutki(ja) bloggaa -kurssin opettamisen ja yksi vältettävistä otsikoista oli keltaisen journalismin suosiossa oleva klikkiotsikko. Joten mikä olisikaan oivallisempi tapa tehdä siitä pilkkaa kuin käyttää sitä itse? Varsinkin, kun tekstissäni on tällä kertaa huikea yksi (1) kuva!

Ennen kuin jaan hieman Tampere Kupliin kuulumisia, ajattelin tehdä koosteen tämän kevään olennaisista tapahtumista ja tutkijanuraani koskevista asioista. Ja ei, odottelen edelleen apurahapäätöksiä, mutta jotain kivaa kuitenkin luvassa.

Tapahtumia:

Näkymättömät-hanke päättyy toukokuussa, joten on aika pistää kokemukset ja tulokset kasaan. Järjestämme Jyväskylän yliopistolla perjantaina 13.4. seminaarin, jossa me Jyväskylän yliopiston osatoteuttajat kerromme omista osaamisalueistamme (terapeuttinen kirjoittaminen, sarjakuva, räp). Lisäksi järjestämme aiheistamme työpajat. Tapahtumalle on Facebook-sivut, josta löytyy tarkempi ohjelma sekä ilmoittautumisohjeet. Seminaari on ilmainen ja avoin kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Suomen Populaarikulttuurin Tutkimuksen Seura järjestää Turun yliopistolla Sirkkalan Janus-salissa (Kaivokatu 12) lauantaina 28.4. seminaarin nimeltä Valtavirrasta marginaaliin – Ulkopuolisuus populaarikulttuurissa. Tapahtuma on toinen osa Tiede sanoo pop -teemaista seminaariohjelmaa, jonka tavoitteena on tuoda populaarikulttuurin tutkimusta tunnetuksi. Minut kutsuttiin tapahtuman keynoteksi (!), ja annoin puheeni otsikoksi blogiani seuraten "Akateemisen ja populaarin välimaastossa. Kun tyttö Aku Ankkaa halusi tutkia." Ohjelmassa koko päivän edestä kiinnostavia esitelmiä toiseudesta, ulkopuolisuudesta ja marginaaleista populaarikulttuurissa.

Samaa aihetta sivuten Popcult Day tulee taas, tällä kertaa lauantaina 12.5. Helsingin Kulttuuritalolla. Olin jo menossa tapahtumaan ihan vain hengaamaan (harkitsin jo Olivia Moore -cossia iZombiesta), kun vielä voitin FB-kisasta ilmaislipunkin, mutta sitten yllä mainittu seura kutsui minut tiimiinsä keskustelemaan aiheesta "Poptutkija fanina, fani poptutkijana – Paneeli popkulttuurin tutkimuksesta". Paneelikeskustelumme järjestetään tapahtumassa klo 16.30 - 17.15 Henrik-salissa. Meitä tutkijoita paikalla on itseni lisäksi adaptaatiotutkija Anna-Leena Harinen, Noora Kallioniemi, Elina Karvo, Pokémon-tutkija Johannes Koski ja vetäjänä toimii seuran puheenjohtaja Pekka Kolehmainen. Kiinnostavaa keskustelua fandomista siis luvassa.

Meriittejä ja julkaisuja:

Minut valittiin toiseksi Suomen edustajaksi pohjoismaisen sarjakuvatutkijaverkosto NNCORE:n johtoryhmään. Seuraava konferenssi vaikuttaisi olevan syyskuussa Tukholmassa manga- ja Japani-aiheisella teemalla. (Abstrakteja voi lähettää 15.4. saakka.) Uusi johtoryhmä kohdannee konferenssissa ensimmäisen kerran.

Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja on ilmestynyt. Siinä on yhteisartikkeli kollegani Elisa Auvisen kanssa. Otsikkomme on "Monialaiset taiteet identiteettityön välineinä yläkoulussa ja lukiossa - esimerkkinä kirjallisuusterapiasta inspiroituva sarjakuva". Artikkeli nojaa pitkälti Näkymättömät-hankkeessa järjestettyjen sarjakuvapajojen kokemuksiin, joiden pohjalta pidimme Elisan kanssa esitelmän viime kevään Kirjoittamisen tutkimuksen seminaarissa. Siitä tämäkin artikkeli sai alkunsa.

Vuosikirjaa voi tilata sekä painettuna että sähköisena Äidinkielen opettajain liiton verkkokaupasta. 

Näkymättömät-hankkeen hieno Topit-käsikirja on julkaistu verkossa! Se löytyy osoitteesta www.kerrotarina.fi ja täydentyy vielä varmaan toukokuun puolelle linkkien ja videoiden osalta. Sisällöt ovat muuten jo aika pitkälti olemassa ja tutustuttavissa. Käsikirja esittelee luovia taide- ja medialähtöisiä menetelmiä ja tarjoaa konkreettisia ohjeita erilaisten työpajojen järjestämiseen. Lisäksi sieltä voit lainata, kopioida ja varastaa vinkkejä erilaisiin tehtävänantoihin omaa työtäsi ajatellen. Mukana on myös linkkejä tutkittuun tietoon, esimerkiksi Simo Niemisen räpterapiaa käsittelevän gradun voit löytää tätä kautta.

Muuta pientä kivaa:

Kivaa ei ole se, että minulta jää ensimmäistä kertaa vuosiin Finncon väliin. Sen sijaan kivaa on se, että lähden parhaan ystäväni kanssa nostalgisoimaan Ilosaarirockiin, jossa olen viimeksi ollut... hetkinen... No, ainakin 12 vuotta siitä on. Katsotaan, miten vanha jaksaa. Odotan innolla Nightwishiä ja CMX:n yhteiskeikkaa Joensuun kaupunginorkesterin kanssa.

Lisäksi ostin juuri lipun ensi vuoden Worldconiin. Nähdään Dublinissa!

* * * * *

Kevät menee muutoin aika pitkälti opettaessa yliopistolla ja sanataidekoulussa sekä opeopintoja tehdessä. Lisäksi minulla on kesäopetusta yliopistossa. Heinäkuun kohdalle kirjoitin isolla, pinkillä tussilla LOMA ja nautin ajatuksesta. Joskin tulipa siihenkin yksi artikkelipyyntö, jota saatan hieman lomalla työstää. Eihän tässä nyt ihan ranttaliksi tätä loma-asiaa vedetä...

Sarjakuvatutkijat kokoontuivat Turussa - Comics and Society symposium

Maaliskuun 16. ja 17. päivänä järjestettiin Turun yliopistolla Comics and Society -symposium. Nimensä mukaisesti yhteiskunnalliseen teemaan paneutunut tapahtuma keräsi yhteen sekä suomalaisia että ulkomaalaisia tutkijoita keskustelemaan ja puhumaan siitä, miten sarjakuva käsittelee yhteiskunnallisia asioita. Symposium alkoi perjantaina jo yhdeksältä, joten varhaisista aamuherätyksistä viisastuneena saavuin paikalle jo torstai-iltana. Yövyin Turussa jo vakipaikaksi muodostuneessa Hamburger Börssissä, joka piristi tarjoamalla Chromecasteja lainaan respasta. Hotelli-ilta ja Netflix! (Näin vietän aikaani työmatkoilla.)

Turun symposium oli osa NSU:n (Nordic Summer University) toimintaa. Tällä hetkellä porukalla on myös vetämässä rahoitushakemus useamman vuoden mittaiselle sarjakuva-aiheiselle kesäkoululle, joka kiertäisi nyt ainakin Pohjoismaita. Ilmaisin tukeni hankkeelle jo hakemuksessakin, joten toivotaan, että projekti saa rahaa.

Symposiumin järjestäjinä toimineet Laura Antola ja Anna Vuorinne toivottivat
meidät tervetulleiksi.

Koska teema oli yhteiskunnallinen, ei vaikeilta aiheilta vältytty. Sessiot käsittelivät niin sukupuolta, historiaa, politiikkaa, maahanmuuttoa kuin osallisuutta ja terapeuttisuuttakin. Oslon yliopistosta keynoteksi saapunut Rebecca Scherr esitteli vavahduttavan teoksen, monille (kuten minulle) tuntemattoman Phoebe Gloecknerin La Tristezzan, joka käsittelee murhien aaltoa Meksikon Juarezissa. Nukkeja valokuvin esittelevä teos haastaa lukijan pohtimaan naisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa.

Rebecca Scherr ja ote La Tristezzasta

Leena Romu esitteli Kati Kovácsin freudilaista symboliikkaa teoksessa Kuka pelkää
Nenian Ahnavia?

Alan Mooren teoksista väitöskirjaansa tekevä Oskari Rantala esitti, että Moore kommentoi Comics Coden sääntöjä ja sen aloittaneen psykiatri Fredric Werthamin ajatuksia humoristisesti sarjakuviensa 1963, Supreme ja Tom Strong metatasoilla.

Olennaista oli kerrata Comics Coden pääpiirteet.

Ohjelman päätteeksi pyörähdin Turun Kirjakahvilassa katsomassa Siiri Viljakan näyttelyn (nautin erityisesti valon ja varjon suhteesta sekä inhimillistettyjen eläinten ilmeistä ja erikoislähikuvista) ja ehdin myös kuuntelemaan sarjakuvantekijöiden paneelikeskustelua Turun kirjastoon. Historiaa ja konfliktia käsittelevässä paneelissa olivat paikalla mm. Hanneriina Moisseinen sekä symposiumin julisteen tehnyt Mika Lietzén. Minulle kiinnostavin ja uusin tieto oli se, että Hanneriina Moisseisen koskettavalla Kannas-sarjakuvaromaanilla on myös soundtrack! Sitä voi kuunnella Soundcloudista täältä. (Teos on muuten edelleen ostoslistallani.)

Perjantai-ilta päättyi herkulliseen ateriaan Tårget-ravintolassa. Voin todeta, että 45 euron konferenssimaksu oli todella hintansa väärti: kaksi lounasta ja kolmen ruokalajin illallinen olivat kertakaikkisen onnistuneita. Myös seura oli loistavaa, kun pääsin pitkästä aikaa vaihtamaan kuulumisia lelututkija Katriina Heljakan kanssa. Tapasimme silloin joskus muinoin ensimmäisellä PCA-vierailullani Seilin saarelle. Kati kertoi seuranneensa urakehitystäni ja minä hänen reissujaan pienten leluhahmojensa kanssa. Päädyin lähtemään symposiumista hänen väitöskirjansa matkalaukussani. Kenties kokeilemme tehdä jotain yhteistyötä tulevaisuudessa.

Neuvostoliiton poliittisissa pilapiirroksissa viholliset kuvattiin usein eläimiksi.
Tässä Yelimovin teoksessa Goebbels on kuvattu Mikki Hiirenä!

Lauantaina saimme aamupäivällä aimo annoksen sarjakuvan politiikkaa mm. Hipster Hitlerin ja neuvostoliittolaisten pilapiirrosten merkeissä sekä esimerkkejä sarjakuvan mahdollisuuksista. Näistä Katriina Heljakan esitelmä oli ehdottomia lemppareitani. Vaikka tietokone teki tenän esitelmän ajaksi, ei se kuulijoita haitannut, kun Kati laittoi kiertämään jättimäisiä, pahvista askartelemiaan Ugly dolls -aiheisia sarjakuvanoppia. Noppia saattoi asetella haluamaansa asentoon ja kuvakulmaan ja rakentaa näin päällekkäisen tai rinnakkaisen tarinan ikään kuin pelinä. Idea on lähtöisin Ranskan oubapo-ryhmältä (ouvroir de bande dessinée potentielle). Tiesin, että kirjallisuudella on samanlainen ryhmä (oulipo), mutta sarjakuvaporukasta en ollut kuullutkaan. Nopealla googletuksella selvisi, että kokeelliseen sarjakuvaan kuuluu noppien lisäksi mm. sarjisdominoita (DoMiPo), joissa sarjakuva muotoutuu järjestelemällä dominopalikoita haluamallaan tavalla. Olin aivan myyty - sarjakuvilla on myös tällaisia sovellus- ja toteutusmahdollisuuksia!

Yksi Katriina Heljakan sarjisnopista. Se istuu sylissäni, joten ehkä hahmotatte sen todellisen koon...

Oma esitelmäni oli samassa sessiossa Viivi Rintasen kanssa. Viivi esitteli Hulluussarjakuvia-projektiaan ja sarjakuvan tekemisen terapeuttisia mahdollisuuksia. Oli hienoa seurata, miten Viivi pääsi puhumaan arvokkaasta työstään myös kansainväliselle yleisölle.

Viivi Rintasen kysymys meille yleisön edustajille.

Esittelin symposiumissa Näkymättömät-hankkeemme sarjakuvatyöpajoja ja erityisesti supersankariteemaista settiäni, jonka tavoitteena on saada nuoret pohtimaan omaa osaamistaan ja visualisoimaan sitä sarjakuvan liioittelun keinoin. Näytin esimerkkejä nuorten tekemistä, hyvin arkisiakin superkykyjä omaavista supersankareista ja kerroin hankkeen herättämistä ajatuksista. Nostin esille muun muassa nuorten tarpeen luovalle toiminnalle, joka ei vaadi tiettyjen mallien noudattamista, vaan on vapaata ja omaa ilmaisua tukevaa. Vertaispalaute koettiin pidemmillä sarjiskursseilla mielekkäänä, ja jotkin tehtävänannot antoivat virikkeitä jopa oman tulevaisuuden konkreettiseen suunnitteluun.

(Puhuin tästä samasta aiheesta myös tänään Tampere Kupliissa, joten palaan muihin yksityiskohtiin Kupliin postauksen yhteydessä.)

Sain esitelmästäni hyvää palautetta ja työmme nuorten parissa koettiin merkittäväksi. Mainitsin myös tehtävänantojen sovellutusmahdollisuuksista: olemme muun muassa tehneet akateemisia supersankareita yliopistolla, ja miksi tätä ei voisi käyttää vaikka työpaikalla työhyvinvointipäivän yhteydessä. Olennaista on kuitenkin se, että on itsestä hyvä, positiivinen kuva, mikä voi auttaa saavuttamaan isompiakin tavoitteita.

Juna-aikataulun vuoksi jouduin lähtemään kesken viimeisen session kohti Jyväskylää. Mutta ehdin kuitenkin napata Turun rautatieaseman vieressä olevasta Gaggui-kahvilasta tuliaiskakkua ystävälleni, joka piti autostani huolta reissun ajan. Suosittelen gagguja kaikille!

Symposium jätti hyvin fiiliksen ja yhä kasvavan kaipuun tutkimuksen pariin. Pidän edelleen peukkuja rahoitushakemuksilleni, vaikka suunnitelma B (opettamiseen keskittyminen) on täysin mahdollinen vaihtoehto ensi lukuvuodelle.

PS. Symposium kiinnitti myös median huomion. Tässä Annan ja Lauran haastattelu Ylen uutisissa.

Sarjakuva, blogit ja mielenterveys

Olen päässyt Näkymättömät-hankkeen myötä tarttumaan hieman sarjakuvien tekemisen terapeuttisiin mahdollisuuksiin sekä työpajatyöskentelyn että julkaisujen myötä. Uusimmassa Sarjainfossa julkaistiin juuri minun ja Viivi Rintasen yhteisartikkeli, jossa laajennamme pohdintojamme sarjakuvabloggaamisesta itseterapian välineenä. Artikkeli on nyt julkaistu myös sarjakuvablogit.com-portaalissa verkossa ja sen pääsee lukemaan täältä. Lisäsin linkin myös verkkojulkaisuihini tuohon sivupalkkiin.

Pääsin myös puhumaan sekä sarjakuvabloggaamisesta että suomalaisen sarjakuvan piirteistä kollegani Karoliina Maanmielen kanssa juuri päättyneeseen Narrative and Wellbeing -konferenssiin. Tampereen yliopistolla torstaina ja perjantaina 19. - 20.10. järjestetty konferenssi käsitteli narratologiaa hyvinvoinnin ja terveyden näkökulmasta. Kokonaisuudessaan ohjelma meni omien tutkimuskohteideni ja -mielenkiintojeni vierestä, mutta ensimmäisen paneelin puheenvuorot erilaisista terapeuttisista peleistä olivat mielenkiintoisia. Mieleeni jäi erityisesti Tanskassa kehitetty lautapeli, jonka tavoitteena on tuoda vankilassa oleva vanhempi (isä) ja tämän lapsi yhteisen pelin äärelle sekä luoda heidän välilleen läheisempi suhde ja luottamus tarinankerronnallisen hetken avulla. Peli on kehitetty yhdessä vankien, näiden lasten, vankilan henkilökunnan ja terapeuttien kanssa ja sen virallinen testaaminen tutkimuskäytössä on vasta alkanut. Projekti on nimeltään The Social Games Against Crime.

Oma esitelmämme avasi samaisen paneelin. Puhuimme otsikolla "The Terapeutic Value of Graphic Memoirs" ja esittelimme suomalaisella sarjakuvakentällä pinnalla olevaa mielenterveystematiikkaa mm. Emmi Valveen Armon, Viivi Rintasen Mielisairaalan kesätytön ja Rikki-kollektiivin uuden Rikkinäisen mielen kuvat -antologian avulla. Lisäksi toimme esille suomalaisen sarjakuvablogikulttuurin. Karoliina esitteli omaa vahvuusaluettaan kirjallisuusterapiaa ja minä kommentoin asiaa sarjakuvan näkökulmasta. Väitimme, että visuaaliset metaforat kertovat useimmiten enemmän kuin itse teksti ja erityisesti sarjakuvan kerronnalla on mahdollista luoda ristiriitainen viesti, jossa kuva sanoo yhtä ja teksti toista. Tämä voi ilmetä esimerkiksi ruutujen taustalla olevina mustina hahmoina, oman pahan olon personifikaatioina, kuten esimerkiksi alla olevissa ruuduissa Rosa Rean sarjakuvasta "Mä en riitä" Rikkinäisen mielen kuvat -antologiassa. 

© Rosa Rea 2017

(Samankaltainen ahdistusta ja omaa sisäistä pahaa oloa ilmaiseva musta hahmo löytyy myös Wolf Kankareen sarjakuvablogimerkinnästä ja Milla Paloniemen 112 osumaa -sarjakuvasta.)

Suunnittelemme Karoliinan kanssa artikkelia esitelmän pohjalta, mutta sen aikataulu, kieli ja julkaisupaikka ovat vielä mietinnän alla. Saimme kuitenkin mm. mahdollisen sopivan teoreettisen lähteen auttamaan työskentelyssä. Teoreettinen viitekehys lienee kirjallisuusterapian ja kuvataideterapian suunnalla.

Nyt vuorossa olisi hankkeen käsikirjan materiaalien raakaversioiden kirjoittaminen erilaisiksi tehtäväpaketeiksi. Taisin myös luvata piirtää metodejani esittelevän sarjakuvan. Katsotaan, millainen kuvakäsikirjoitus siitä on syntyäkseen.

Tutkimusrintaman (toivottavasti) tulevat tuulet

Syyskuu on ohi, hurraa lokakuu!

Kuten edellisen merkinnän alussa totesin, syyskuu on yksi kiireisimmistä kuukausista akateemisessa maailmassa. Ei pelkästään Koneen säätiön rahoitushaut vaan myös Suomen Akatemian haut ovat silloin ja hirvittävän suuri osa ajasta menee hakemusten tekoon. Pitää miettiä budjetti ja käyttää se laitoksen rahoitusvastaavilla. Pitää kirjata aikataulu ja pohtia yhteistyötahot. Pitää kirjoittaa pirskatin hyvä tutkimussuunnitelma ja a) pohtia Koneelle, miksi tämä on rohkea avaus, ja b) sopertaa jotain fiksun kuuloista Akatemian aineistonhallintasuunnitelmaan.

Koska Näkymättömät-hanke vetelee viimeistä vuottaan, olen joutunut palaamaan takaisin tähän ihanaan apuraharumbaan, josta tutkimus valitettavasti on riippuvainen. Tällä hetkellä minulla on vetämässä neljä hakemusta: henkilökohtaiset apurahat Kordelinille ja Koneelle, Nörttikulttuuri-hankerahoitus Koneelle ja tutkijatohtorin pesti Akatemialle. Tämä oli ensimmäinen Akatemia-hakemukseni ja minun piti ottaa se iisisti.

No, eihän siitä mitään tullut, kun piti ruveta säätämään ja innostumaan projektista.

Loppujen lopuksi sekin rumba on koettu ja voi hyvillä mielin kokeilla onneaan uudestaan ensi vuonna. Akatemialla liikkuvat tunnetusti ne isoimmat rahat, mutta myös myöntöprosentti on pieni. Tällä hetkellä pidän peukkuja Koneen suuntaan ja toivon, että sieltä innostuttaisiin vertailevasta Ankka-tutkimuksestani Suomen ja Italian välillä. (Kone halusi muuten hakemuksessaan hakijan sosiaalisen median kanavalinkit, joten pitää yrittää aktivoitua taas blogin suhteen.)

Parastahan tässä on se, että sain Akatemian hakemusta varten kutsun Bolognan yliopistoon tutkijavaihtoon, mikäli rahoitus järjestyy. Siellä ollaan kasaamassa populaaritaiteen ja -kulttuurin keskusta, jonka vastuuprofessori tuntee paikallista Disney-väkeä. Totesivat, että se olisi minulle kieltämättä oikea paikka.

Olisihan se mukavaa palloilla maailman vanhimmassa yliopistossa mm. Danten, Petrarcan ja Kopernikuksen jalanjäljissä. Mutta ensin pitäisi vain saada napattua se rahoitus kolmen vuoden projektiini. Haaveenani on siis vertailla Aku Ankan kulttuurista merkitystä Suomessa ja Italiassa sekä hahmon että lehden kautta.

Viimeistelin tänään Intellectin Fandom-sarjaan (toivottavasti!) menevän artikkelini, jonka deadline oli eilen. Toivottavasti siitä ei tule hirvittävästi satikutia, vaikka palautinkin tekstin hieman myöhässä. Artikkelini avasi keväällä tekemäni Aku Ankka -kyselyn tuloksia ja suomalaisten suhdetta Aku Ankkaan. Valitettavasti sanamäärä oli naurettavan pieni, maksimissaan 3500 sanaa, joten paljon jäi sanomatta. Kirjasin tutkimussuunnitelmaani, että aion myöhemmin kirjoittaa aiheesta laajemman, suomenkielisen artikkelin osana post doc -tutkimustani.

Tyrkkäsin myös yhden yhteisartikkelivedoksen menemään Äidinkielen opettajain liiton vuosikirjaan ja seuraava deadline olisi lokakuun lopussa. Sarjainfon vuoden viimeinen (?) numero käsittelee lasten sarjakuvia ja lupauduin kirjoittamaan sinne ajatuksiani Ankoista. Katson, josko saisin kyselyn tuloksista jotain kiinnostavaa kirjattua ylös. Seuraavassa numerossahan pitäisikin tulla minun ja Viivin yhteisartikkeli sarjakuvabloggaamisesta.

Studio italiano all'università.

Panostan tällä hetkellä myös aika vahvasti tulevaisuuteen, sillä aloitin opettajan pedagogiset opinnot JAMKissa, jossa ajattelin hankkiutua eroon huijarisyndroomastani.

Lisäksi sain oikeuden italian kielen perusopintoihin tulevaa tutkimusta ajatellen, joten käyn tässä töiden ja kaiken muun ohessa italian kielen kursseja. Che bello! Pääsen sitten, kun sitä rahoitusta tulee, lukemaan Topolinoa italiaksi.

Syksyn ainut konferenssimatka onkin jo syyslomalla, eli meillä viikolla 42 (koska elämän tarkoitus on syysloma), jolloin suuntaamme kollegani Karoliinan kanssa Tampereelle Narrative & Wellbeing -konferenssiin puhumaan mielenterveyttä käsittelevistä sarjakuvista. 

Tässä ehkä kaikki olennaisimmat viime aikojen kuulumiset näin pähkinänkuoressa. 

PS. Muistathan seurata Don Rosan Facebook-sivuja. Hän on tulossa taas loppuvuodesta Suomeen ja hänen somevastaavansa Jano päivittää päivämäärät Faceen heti, kun ne varmistuvat.

PPS. Otin sarjishaasteen vastaan ja twiittaan tässä kuussa joka päivä eri teemoista ja aiheista käsin lukemistani sarjakuvista. Twiittejä voi seurata myös tuosta sivupalkista.

Kirtut ja Kultut - seminaaria seminaarin perään

Ote Minna-Riitta Luukan plenaarin dioista: tältä näytti kirjoittamisen
tutkimuksen päivien ohjelma keväällä 2017.

Toukokuussahan ehtii tehdä vaikka mitä, kuten osallistua kahteen eri seminaariin (tai siis konferenssiin) peräkkäisillä viikoilla. Eihän silloin oikeastaan ole edes töitä!

No joo. Ehkä tämä päätös oli pikkuisen vikatikki ajankäytön osalta, mutta en kyllä kadu, sillä kumpikin tapahtuma oli varsin antoisa.

Kirjoittamisen tutkimuksen päivät järjestettiin Jyväskylän yliopistossa 17.-18.6. eli viime viikon keskiviikkona ja torstaina. Osallistuin ohjelmaan keskiviikkona Näkymättömät-hankkeen työn takia ja merkitsin torstain puolestaan koulutuspäiväksi sanataidekoulun puolesta, joten hyödynsin tapahtumaa kaksin verroin. Toisaalta myös keskiviikko antoi paljon ideoita ja inspiraatiota sanataiteen opetukseen, joten mikäs siinä istuessa ja kuunnellessa puheita taiteidenvälisestä kirjoittamisesta, opettajien kirjoittamisryhmästä sekä fanifiktiosta spekulatiivisena omaelämäkerrallisena kirjoittamisena. Jälkimmäinen Sanna Lehtosen esitelmä erityisesti antoi virikkeitä ja menetelmiä varsinkin nuorimpien oppilaiden omaelämäkerrallisiin kirjoitusharjoituksiin. Uskoisin, että melko moni meistä on kirjoittanut itsensä erilaisiin fiktiivisiin maailmoihin ja se on pienimmille varmaan helpoin tapa kokeilla genreä. Lisäksi se voi varttuneemmille kirjoittajille olla jopa minuuden ja identiteetin tutkiskelun väline.

Elisa Auvinen kertoo kirjoittamisen oppiaineeseen tulevasta väitöskirjastaan.

Keskiviikon iltapäivä menikin oman työpajan parissa. Järjestimme kollegani, väitöskirjatutkija Elisa Auvisen kanssa työpajan "Sarjakuvan ja lähettämättömän kirjeen terapeuttisia mahdollisuuksia". Avasimme ensin taustoja: Elisa kertoi väitöskirjatutkimuksestaan ja minä suhteestani sarjakuvan terapeuttisuuteen ja sarjakuvabloggaajille tehdyn kyselyn tuloksista.

Koska kyseessä oli kirjaimellisesti työpaja, osallistujat pääsivät myös itse tekemään valitsemiamme harjoituksia ohjatusti. Tavoitteena oli antaa kokonaisvaltainen kuva siitä, miten kuvan ja sanan yhdistäminen, luovat menetelmät ja identiteettiteemat voivat avata mielessä olevia pulmia ja ongelmakohtia. Piirrätimme, kirjoitutimme. Syntyi menneisyyden hahmoja, postikortteja, pohdintoja. Lopuksi koontikierros kertoi osallistujien fiilikset Aku Ankka -kortein. 

Työpaja oli koskettanut monia. Kysymyksiä ja kommentteja ei tullut niinkään esityksistä, vaan siitä, millaisia ajatuksia tekeminen oli itsessä herättänyt. Moni ei kyennyt sanomaan mitään tai pukemaan asioita sanoiksi. Kiitoksia tuli kuitenkin paljon ja kahvitauko oli ansaittu hetki kasata itsensä henkisesti seminaaripäivän viimeisiä esitelmiä ajatellen.

Työpajatyöskentelyä. Pajaamme kommentoitiin myös Kirjoittajan matkassa -blogissa.

Illan ohjelman antoisin anti oli Sonja Kniivilän esitelmä äänestä tieteellisen kirjoittamisen opetuksessa. Kniivilä on pitkän linjan kirjoittamisen opettaja ja erikoistunut tieteelliseen kirjoittamieen, joten tietoa ja osaamista oli. Vaikkakin esitelmä käytiin läpi vähän liiankin nopeasti, että asioita olisi ehtinyt makustella, sieltä nousi monta hyödyllistä pointtia omille gradukursseilleni. Opiskelijoiden (ja miksei varttuneempienkin tutkijoiden) olisi hyvä tutkailla tieteellisiä tekstejä siitä näkökulmasta, että kuka siellä puhuu ja kenen ääni kuuluu. Onko se toinen tutkija, tiedeyhteisön kenttä vai tutkija ja kirjoittaja itse?

Keskiviikkoilta päättyi hulppeaan illalliseen Lutakossa sijaitsevassa ravintola Le Qulkurissa. Ruoka oli maittavaa ja seura hyvää, vaikka jokseenkin väsynyttä. Kymmenestä kuuteen kestänyt seminaaripäivä oli aivan liian pitkä - varsinkin ottaen huomioon sen, että torstaiaamulle oli varattu vain yksi sessio sekä Minna-Riitta Luukan paneeli.

Torstain setti tiivistyi yhteistoiminnalliseen kirjoittamiseen. Sitä oli tutkittu niin alakouluikäisten kuin lukiolaistenkin osalta ja vaikutti siltä, että yhteistoiminnallista kirjoittamista pitäisi alkaa opettaa jo varsin varhaisessa vaiheessa, jotta yhteisten tekstien suunnittelu ja tuottaminen ei muodostuisi kynnykseksi myöhemmin. Lukioikäiset tuntuivat kokevan kirjoittamisen enemmänkin henkilökohtaisena työskentelynä - ihan kuin kaverin kanssa kirjoittaminen olisi jotenkin vaikeampaa ja ei niin aitoa. Tämä menee työn alle ensi lukuvuonna ja katsellaan, millaisia projekteja sitä saadaankaan aikaan.

Minna-Riitta Luukka googletti, mitä kirjoittaminen on.

Kirjoittamisen tutkimuksen päivät olivat antoisa paketti sekä tekemisen että kuuntelun saralta. Järjestyspuolella asioita olisi voinut hoitaa vähän paremmin. Järkyttävän raskas englanninkielinen abstraktien jättämissivusto (ja kun niitä pitä vielä päivittää itse myöhemmin) sekä tiedotus ohjelmanpitäjille olisi voitu tehdä toisinkin. Kaikesta kuitenkin selvittiin eikä mikään jäänyt kaivelemaan. Missä päivät seuraavan kerran järjestetään, se on vielä avoinna.

Juuri kun ensimmäisestä seminaarista päästiin, tuli jo toinen tulille. Ensimmäistä kertaa yhdistetyn Kirjallisuudentutkijain seuran ja Kulttuurintutkimuksen päivät järjestettiin (myös) Jyväskylän yliopistolla 22.-24.5.2017. Kummassakin tapahtumassa olen ollut kerran aikaisemmin ja olinkin hieman hämmentynyt, ettei tapahtumia ole aiemmin järjestetty yhdessä. Ohjelmassa oli ympäristöt-teeman mukaista kulttuurintutkimusta kaikissa muodoissaan kahden päivän verran sekä väitöskirjatyöpaja ennakkoon ilmoittautuneille.

Maanantai alkoi klo 11 kummankin seuran puheenjohtajan tervetuliaissanoilla. Erityisesti Kulttuurinutkimuksen seuran puheenjohtajan, Toni Lahtisen intohimoinen puolustuspuhe suomesta tieteen kielenä sykähdytti ja osui ytimeen. Vaikka rahoitus on välillä pitkälti kiinni siinä, missä julkaisemme ja millä kielellä, meidän tutkijoiden on pidettävä huolta siitä, että suomi säilyy tieteen kielenä. Yksi tapa on pitää yllä suomalaisia tieteellisiä aikakauslehtiä ja toimia näiden toimituskunnassa.

Maanantain osalta minulla ei ollut ongelmia valita työryhmiä, joihin halusin osallistua. Aloitin pääosin sarjakuvaesitelmistä koostuvasta sessiosta, jonka teemana oli ylirajaisuus. Turun sarjakuvatutkijaedustuksesta vastasivat Ralf Kauranen, Aura Nikkilä ja Anna Vuorinne, joiden esitelmät lomittuivat keskenään oivalliseksi kokonaisuudeksi. Kauranen esitteli suomalaisen sarjakuvakentän reagointia vuonna 2015 alkaneeseen "pakolaiskriisiin". Hän puhui mm. Nyt riittää! -pamfletista ja Ville Rannan pilapiirroksista. Kiinnostavaa oli myös kuulla "Illustrating Me" -projektista, jossa turvapaikanhakijat piirtävät omaa tarinaansa sarjakuvaksi.

Ralf Kauranen esitteli Ville Rannan kommentteja pakolaiskriisistä.

Aura Nikkilän esitelmä keskittyi ylirajaisuuden visuaalisiin ilmentymiin sarjakuvissa. Hänen painopisteensä oli karttojen ja valokuvien hyödyntämisessä, mikä oli kiinnostava näkökulma omaelämäkerralliseen sarjakuvaan. Nappasin häneltä muutaman lähteen, joita uskoisin voivani hödyntää tulevaisuudessa, jos suuntaan enemmän omaelämäkerralliseen sarjakuvaan. Anna Vuorinteen esitelmä oli puolestaan teoslähtöinen ja analysoi saksalaista muistikulttuuri Birgit Weyhen Madgermanes-sarjakuvan kautta.

Aura Nikkilä viittasi esitelmässään mm. Mitä sä täällä teet?
- Tarinoita maahantulosta -kokoelmaan.

Viimeinen paneeli olikin sitten oma paneelini. Esitelmäni "Poistettuja sivuja, surrealistista kerrontaa - eurooppalainen kokeileva Disney-sarjakuva" oli päivitetty versio Tampere Kupliissa pitämästäni esitelmästä. Sen aiheena oli tietenkin Trondheimin ja Keramidaksen nerokas Mikin hulluimmat seikkailut. Esitelmän viimeisely jäi viime tinkaan enkä ehtinyt puhua sitä läpi, jotta olisin hahmottanut ajankäyttöni, mutta kaikki meni kuitenkin nappiin. Sain myös hyviä näkökulmia kollegoiltani, joita voisin hyödyntää, jos ja kun alan työstää asiasta artikkelia.

Illallinen jäi tällä kertaa väliin, koska syöksyin pitämään viimeiset sanataidekoulun opetukseni, mutta tiistaiaamuna homma jatkuikin sitten heti aamuyhdeksältä. Valitettavasti graduohjattavani lapsi oli sairastunut yön aikana, joten hänen esitelmänsä Sunstone-sarjakuvasta jäi ohjelmasta pois. Päädyin sen sijaan "kaupunkiympäristöt"-sessioon, jossa sain kiinnostavan vinkin minulle täysin tuntemattomasta sarjakuva-adaptaatiosta eli Paul Austerin City of Glass -teoksesta tehdystä sarjakuvasta. Kiinnitin asiaan huomiota siksi, koska yksi tekijöistä oli loistava David Mazzuchelli.

Lounaan vietimme verkostoituen. Olimme sopineet sarjakuvatutkijoiden tapaamisen yliopistoravintola Tiliaan ja meitä olikin paikalla mukavat seitsemän kappaletta ja tiesimme, että muitakin kiinnostuneita oli. Järjestäytyminen on ollut haaveenamme jo jonkin aikaa, mutta tämä oli ensimmäinen askel konkretiaan. Katsomme, mihin verkoston syntyminen johtaa, mutta suunnitelmissamme on järjestää ainakin seminaareja ja paperityöpajoja. Tampere Kuplii goes academic tulee olemaan jatkossakin kohtaamispaikkamme. Rohkaisemme myös graduntekijöitä mukaan toimintaamme. 

Jos olet kiinnostunut aiheesta, ota ihmeessä yhteyttä!

Essin tekemä kyltti ohjasi verkostoitujat paikalle.

Seminaarin loppu jäi itseltäni hieman vajaaksi, koska rästityöt painoivat sen verran ikävästi päälle. Päädyin sitten iltapäiväkahvien jälkeen suuntaamaan töihin ja se oli aivan oikea ratkaisu. Mutta kiireestä huolimatta fiilis oli kaiken puolin tyytyväinen.

Lohikäärmeen jalanjäljissä - mitä kuuluu nyt

Blogipostausta kuvittaa tällä kertaa taloutemme loharit.
Tässä fimolohari suojelee D10:ä. Ostos Ropeconista.

Uuden vuoden tinassani oli selvä lohikäärme. Noitakodon ja kansanperinneblogin mukaan se tarkoittaa suurta muutosta elämäntilanteessa ja / tai mahdollisuutta edetä uralla. (MTV3:n ja IL:n nettisivujen soopaa ei sitten tarvitsekaan lukea.)

Keskellä tätä kevään haipakkaa olen yrittänyt pitää viikonloppuisin hivenen lomaa ja muistaa päivittää blogia. Nyt voisi olla aika sellaiselle päivitykselle, joka kertoo mitä kuuluu työn ja tutkimuksen suunnalla, sillä molempia on luvassa. Tuhersin juuri eilen yliopiston työsuunnitelmani ensi vuodelle ja kirjasin sinne graduohjauksen, asiantuntijalausuntojen ja haastattelujen oheen niin opetusta kuin artikkelien kirjoittamista. Ja kaikki tämähän menee tietenkin yliopiston työsuhteen ulkopuolelle, koska työaikani keskittyy ainoastaan Näkymättömät-hankkeeseen. 

Luvassa siis hyviä ja huonoja uutisia. Ehkä jotenkin lomittain, koska päässäni on soinut koko aamun CMX:n "Kyyn pimeä puoli".

Hyviä uutisia: minulla on kaksi konferenssia heti toukokuussa. Ja ovat vielä Jyväskylän yliopistossa, joten kauas ei tarvitse karata, budjettia pohdiskella tai tuhlata aikaa matkusteluun. Kirjoittamisen tutkimuksen päivillä 17.–18.5. pidän työpajakokonaisuuden yhdessä kollegani, väitöskirjatutkija Elisa Auvisen kanssa. Käytännössä aiheeni sivuaa vahvasti esitelmää, jonka pidin Tampere kuplii goes academic -sessiossa eli puhun omaelämäkerrallisen sarjakuvan tekemisen merkityksestä omien kokemusten, vetämieni työpajojen ja kyselytutkimuksen tulosten pohjalta. Lisäksi ohjaamme Elisan kanssa yhteisen luovan, pohdiskelevan tehtävän osana työpajaamme.

Toinen konferenssi on yhdistetty Kirjallisuudentutkijain seuran ja Kulttuurintutkimuksen seuran vuosiseminaari, joka onkin sitten 22.–23.5. eli heti kirjoittamisen päivien jälkeisellä viikolla. Siellä puolestaan hyödynnän Tampere kupliissa pitämääni esitelmää Trondheimin ja Keramidaksen Mickey's Craziest Adventures -sarjakuvasta. Esitelmäni "Poistettuja sivuja, surrealistista kerrontaa – eurooppalainen kokeileva Disney-sarjakuva" loikkaa tietenkin akateemisempaan suuntaan ja pyrin hakemaan vähän lisää teoreettista taustaa huomioilleni. Ja ehkä rauhoitan hieman intoiluani.

Lego-lohikäärme on must.

Huonoja uutisia: Belgian Ghentissä on juuri päättynyt pohjoismaisen sarjakuvatutkimusverkosto NNCOREn konferenssi, joka olisi ollut äärimmäisen mielenkiintoinen ja hyödyllinen tämänhetkisen työni kannalta. Omaelämäkerralliseen sarjakuvaan keskittynyt konferenssi jäi kuitenkin minulta väliin nimenomaan opetusten takia enkä olisi saanut reissua oikein aikataulutettua sopivasti, vaikka uskonkin, että matka olisi sopinut hankkeen puitteisiin.

Hyviä uutisia: Sain uuden tuntiopettajan pestin. Alan opettaa heti ensi kuun puolivälissä kirjoitusviestinnän gradukursseja. Lisää gradukursseja ja tutkijoille suunnattua opetusta laitettiin myös ensi lukuvuoden työsuunnitelmaan, perehdytystä kurssisisältöihin on tulossa ja samalla myös lisää kokemusta erilaisesta yliopisto-opettamisesta. Työporukka tuntuu myös loistavalta.

Huonoja uutisia: Oman laitoksemme budjettiin ei taloudellisen tilanteen takia mahtunut ylimääräistä tuntiopetusta. Ensi syksynä ei sitten olekaan luvassa vuodesta 2013 saakka pitämääni sarjakuvan teoriakurssia. Se kieltämättä harmittaa, koska se on oma lempilapseni ja saanut aina opiskelijoilta loistavaa palautetta. Toivon kuitenkin, että kurssi palaa tulevaisuudessa tarjottimelle – kunhan olen saanut rahoitusta sarjakuvatutkimukselleni. Tällöin se menisi sujuvasti työn oheiseen opetukseen.

... vielä parempi, jos niitä on kaksi.

Hyviä uutisia: Lähden kollegani Karoliinan kanssa heinäkuun alussa työmatkalle Ranskan Moulin d'Andéen, jossa järjestetään eurooppalaisen kirjoittamisen opetuksen verkoston (EACWP) kesäkoulu. Olen matkasta erittäin innoissani, sillä pääsen esittelemään sarjakuvaopetuksen menetelmiäni siellä ammattilaispedagogeille ja saamaan niistä palautetta. Ja kyllähän koko paikka näytti kuvien perusteella suoraan Asterixista repäistyltä, joten mikäs sellaisessa paikassa on käydä muutaman päivän mittaista kesäkoulua.

Huonoja uutisia: Pienten työprojektien ja lisäopetusten takia heinäkuinen kesälomani jäänee hieman lyhyeksi ja repaleiseksi. Toisaalta se päättyy huikeaan ja unohtumattomaan Worldconiin. Stay tuned.

Lohikäärmetikari on yksi aarteistani. Se on Bulgariasta.

Hyviä uutisia: Kahdeksas kerta toden sanoo. Minut hyväksyttiin Jyväskylän ammatilliseen opettajakorkeakouluun. Aloitan siellä syksyllä ja minusta tulee Se Oikea Ja Virallinen Opettaja (TM).

Huonoja uutisia: Opiskelujen, lisääntyneen opetuksen ja muiden töiden takia ensi lukuvuosi tulee olemaan vielä pahempi kuin tämä vuosi. Pitää yrittää ottaa päivä kerrallaan, pitää kalenteri ojennuksessa ja muistaa levätä viikonloppuisin. Pitäisi myös muistaa hakea tutkimusrahoitusta, kun tuo hankekin päättyy jo reilun vuoden kuluttua...

Lieneeköhän tässä jo tarpeeksi lohikäärmeelle?

Drogon, Rhaegal ja Viserion - vielä munissaan.

* * * * * 

Seuraavan kerran minut voi muuten pongata Popcultin (6.–7.5.) Haamujengipaneelista yhdessä kaltaisteni spefifanien kanssa. Lauantai-illan päätteeksi klo 17–18.15 salissa Fennia II on siis luvassa "Haamuja! Räyhähenkiä! Ektoplasmaa! Definitiivinen Haamujengipaneeli kokoaa yhteen neljä erilaista mutta yhtä innokasta Ghostbusters-elokuvien ystävää pohtimaan, mikä kaikissa kolmessa leffassa toimii ja mikä taas ei. Paneeli pui niin elokuvien lorea, estetiikkaa, käsikirjoitusta kuin taustojakin analyyttisen humoristisella otteella."

Uses of Fantasy - fantasian käyttötarkoituksia tutkimassa

Konferenssia suojelivat Jon, Katniss ja Steve.

Olen viime aikoina suhtautunut varsin maltillisesti konferenssisuunnitelmiin ja pidättäytynyt innostumasta lähettelemään abstrakteja. Pääsyynä ovat olleet työkiireet ja opettaminen, jotka vievät valtaosan ajastani tänä ja ensi vuonna. Mutta kun Uses of Fantasyn CFP ilmestyi uutisvirtaani, tiesin, että nyt on pakko mennä. Ensinnäkin siksi, että se järjestettiin meillä Jyväskylässä. Toisekseen siksi, että se oli sopivasti syyslomalla, joten opetukset eivät häiriintyisi. Ja kolmanneksi siksi, että aihe, Uses of Fantasy in Changing Media Landscape, oli niin herkullinen ja osuva. Pääsisin jälleen puhumaan ankkojen fantasiasta.

20.-21.10. pidetyn konferenssin järjestäjinä toimi Suomen The Hobbit Project -vastaanottotutkimuksen porukka, joten oli luonnollista, että aiheista nousi esille erityisesti Hobitti-elokuvat (ja niiden vanavedessä Lord of The Rings). Lisäksi myös Game of Thrones -saga oli hyvin edustettuna, sillä konferenssin yksi kantavia teemoja oli transmediaalisuus. Yksinkertaisesti määriteltynä transmediaalisuus tarkoittaa sitä, että tarina tai hahmot voidaan julkaista useilla erilaisilla alustoilla (sarjakuva, elokuva, tv-sarja, oheistuotteet, fanivideot, jne.) niin, että jokainen osa-alue täydentää kokonaisuutta olennaisella tavalla. Itse en ole vielä päässyt (ja ehtinyt) syventyä transmediaalisuuden ihmeelliseen maailmaan, mutta se tulee olemaan itsellenikin jossain vaiheessa ajankohtaista.

Konferenssia edeltävänä keskiviikkona meille tarjottiin myös mahdollisuutta osallistua Hobitti-tutkimuksen koordinoijan, professori Martin Barkerin järjestämään workshoppiin, joka käsitteli vastaanottotutkimuksen metodeja. Barker esitteli tutkijanuransa aikana tekemiään vastaanottokyselyjä ja kvantitatiivis-kvalitatiivista menetelmäänsä, jonka tavoitteena oli saada helposti käsiteltäviä tilastoja, mutta myös laadullisia tuloksia, jotka täydentävät dataa ja antavat lisämerkityksiä määrälliselle aineistolle.

Menetelmien tuominen yhteen on joidenkin tutkijoiden mielestä mahdottomuus. Vai onko?

Barker on loistava ja ilmeikäs luennoitsija, ja häntä oli ilo kuunnella se päivän päättänyt pitkähkö kolmisen tuntiakin. Oli kiehtovaa kuulla, millaista dataa LotR- ja Hobitti-tutkimus on tuottanut ja millaisia ongelmia kyselylomakkeiden muotoiluun oli liittynyt. Esimerkiksi vastaajan yhteiskuntaluokan tutkimus oli Hobitin kanssa muodostunut ongelmalliseksi, samaten joidenkin käsitteiden ja termien kääntäminen muille kielille. Barker korosti, että tällasten laajojen kyselytutkimusten (LotR: yli 24 00 vastausta, 14 kieltä; Hobitti: yli 36 000 vastausta, 34 kieltä) tekemiseen ja datan analysointiin tarvitaan aina kunnon tutkijaporukka.

Tutkijan ohjeet määrällis-laadulliseen vastaanottotutkimukseen.

Oli myös mahtavaa kuulla, että Barkerin tiimin seuraava laaja vastaanottotutkimus käsittelee Game of Thronesia. Tämän kuun lopussa avautuva kysely sisältää 24 kysymystä, joista saimme workshopissa jo hieman esimakua. Projektissa on mukana tutkijoita kolmestatoista maasta, mutta tällä kertaa lomake on saatavilla vain englanniksi. Kysely löytyy nerokkaasti nimetyltä verkkosivulta http://questeros.org/. Kannattaa kytätä, milloin se avautuu.

Itse konferenssi alkoi virallisesti torstaina 20.10. aamukahveilla ja kahdella hienolla keynote-luennolla. (Kansainvälisten kutsuvieraiden keynotet videoitiin ja ohjeet niiden katsomiseen löytyvät täältä.) Professori Raine Koskimaan avattua tilaisuuden ääneen pääsi professori emerita Liisa Rantalaiho, joka puhui fantasian hyödyntämisestä - se on ihmiselle luonnollista toimintaa, kuten jo Tolkien totesi. Kiinnostavinta oli kuulla Harry Potter Alliancesta, joka tekee "faneista sankareita": heidän tavoitteenaan on muuttaa maailmaa Harry Potter -tarinoiden kautta.

Liisa Rantalaiho esittelee HPA:n toimintaa

Martin Barker jatkoi toisena keynotena Hobitti-tutkimuksen tuloksilla, eli miten pettyneet fanit toimivat ennakko-odotusten petettyä heidät. Barkerin mukaan elokuvatrilogiaan tyytyväiset vastaajat olivat nauttineet seikkailusta ja fiktiosta, mutta pettyneisiin kuuluvat vastaajat olivat osa laajempaa fandomia, joka vertasi teossarjaa niin kirjaan kuin LotR-sarjaan. Hobittiin pettyneet näkivät myös elokuvasarjan taustalla laajempia ja syvällisempiä teemoja kuin ne, jotka eivät kokeneet pettyneensä elokuviin.

Barker esitteli myös kiinnostavia tapoja, joilla pettyneet fanit selviytyivät: näihin kuului mm. odotusten madaltaminen.

"I have decided to love them."

Lounaan jälkeen päästiin ensimmäisiin esitelmäsessioihin, joista valitsin (kunnon GoT-fanina) tietenkin sen, jonka aiheena oli "Game of Thrones: Adaptations and Audiences". Anna-Leena Harinen, kollegani Itä-Suomen yliopistosta, aloitti pohtimalla, voiko Game of Thronesia enää kutsua adaptaatioksi, sillä tv-sarja on jo tapahtumissaan ohittanut kirjasarjan. Yleisöllä ei siis ole enää tuttua pohjatekstiä, johon tv-sarjan tapahtumia voisi verrata. Harinen päätyikin puhumaan sarjan transmediaalisuudesta, sillä adaptaatiotutkimus ei enää riitä.

Anna-Leena Harinen esitelmöi väitöskirjatutkimuksestaan.

Toinen GoT-esitelmä käsitteli Hodorin kuolemasta syntyneitä meemejä, joita esittelivät kollegani Susanne Ylönen ja Heidi Kosonen. Heidän mukaansa meemit voidaan nähdä sekä faneille nauramisena että fanien omana selviytymiskeinona. Suru ikään kuin karnevalisoidaan erilaisten (esteettisten, jopa camp- ja kitch-tyyliä edustavien) esineiden, kuten ovistoppareiden kautta. Esitelmän aikana opin, että netistä löytyy jopa oma hautausmaa sarjassa kuolleiden hahmojen muistolle. Sivustolla voi siis käydä laskemassa kukan arvostamansa hahmon haudalle! (Sarjan kuolemia on tilastoitu kiinnostavasti myös tällä Valar Morghulis -sivustolla.) 

Intertekstuaalista ja transmediaalista fantasiaa esittelevässä sessiossa pääsimme kunnolla kiinni Hobittiin. Jyrki Korpua ja Maria Ruotsalainen esittelivät kirjan suhdetta pyhyyteen ja Raamattuun. Tanja Välisalo puolestaan jakoi vastaanottotutkimuksen tuloksia Suomen osalta keskittyen Bilbon ja Smaugin hahmoihin. Kiinnostavaa oli se, miten monet vastaajat olivat kuvanneet Smaugin "oikeanlaisena" tai pitäneet sitä "todenmukaisena" kuvauksena lohikäärmeistä.

Suurimman osan lempihahmo oli Bilbo tämän samaistuttavuuden vuoksi.

Session kolmantena esiintyjänä oli Minna Siikilä, joka puhui väitöskirjatutkimuksestaan Eragonin ja siihen liittyvien plagiarismikeskustelujen osalta. Netin keskustelupalstoilta kerätyt kommentit intertekstuaalisuudesta ja Paolinin vaikutteista sekä fanien ja antifanien taistot ovat aina hilpeää luettavaa. Kiinnostavin oli kuitenkin erään kommentoijan näkemys Tolkienin ja fantasian suhteesta: Tolkien on fantasialle kuin Fuji-vuori Japanin maalaustaiteelle; välillä et näe mitään muuta kuin vuoren, joka seisoo etualalla, välillä vuori häämöttää kuvan taustalla. Joskus et näe vuorta lainkaan, mutta se johtuu siitä, että taiteilija seisoo vuorella.

Äärimmäisen hieno analogia.

Torstain konferenssi päättyi pieneen cocktail-tilaisuuteen yliopiston Seminarium-rakennuksen museossa, josta osa jatkoi perinteisesti ravintola Sohwiin konferenssi-illalliselle. (Buffet-illallisten vaara on aina ähky, miten kävi tässäkin tapauksessa.)

Perjantai alkoi Susana Toscan keynotella "Fantasy transmediations: the art of making it real", jossa Tosca puhui tutkijoiden aiemmin negatiivisena pitämistä kulutustuotteista ja fanien itse tekemistä asioista, joilla he muun muassa täyttävät tarinallisia tarpeitaan. Esimerkkeinä Tosca mainitsi lasten Disney-asut, joulunäytelmän hahmojen vaihtamisen ja muuttamisen omiksi suosikki(fantasia-)hahmoiksi, Harry Potter -studioilla käymisen pyhiinvaelluksen kaltaisena matkana, cosplayn sekä Hunger Games -sarjasta tutun kolmen sormen tervehdyksen adaptoinnin Thaimaan protesteihin. 

Netistä löytyy ohjeet mm. oman hobitinkolon rakentamiseen, Tosca kertoi.

Esimerkiksi lasten Disney-prinsessa-asut voivatkin olla lapselle voimaannuttava kokemus ja cosplayn harrastajat kertovat, miten esineiden "maailmaan tuominen" on tuottaa heille tekijöinä iloa ja tyydytystä. Toscan keynote oli kiinnostava ja täynnä hyviä huomioita, vaikka itseäni jäikin hieman mietityttämään se, että suhtautuvatko tutkijat muka niin kriittisesti ja negatiivisesti fanien oheistuotteisiin. Ehkä kyseessä on sukupolviero, mutta nykyisin tuntuu siltä, että kaikilla tuntemillani populaarikulttuurin tutkijoilla on vähintään jonkinlainen fanisuhde tutkittavaansa, mikä tarkoittaa myös sen krääsän keräilyä ja innostumista oheistuotteista.

Ehkä tämä (nörttikulttuurin) muutos on muutos myös tutkijapiireissä.

Keynoten jälkeen professorimme Raine Koskimaa kertoi hieman lisää Suomen Hobitti-tutkimuksen tuloksista ja saatteli meidät lounaalle. (Selvisi mm., että valtaosa vastaajista oli naisia ja suurin osa opiskelijoita. Lisäksi vastaajat näkivät elokuvissa yhteyksiä myös Silmarillioniin, vaikka siellä ei pitäisi niitä olla.)

Oma esiintymiseni oli tietenkin konferenssin viimeisessä sessiossa ja se meni ikävästi päällekkäin sen session kanssa, jossa puhuttiin myös sarjakuvista, kuten Jessica Jonesin ja X-Menin transmediaalisuudesta. Meidän sessiomme keskittyi sarjakuvien meta- ja intertekstuaalisuuteen. Oskari Rantala aloitti Alan Mooren Supremea esittelevän esitelmänsä provosoivalla väitteellä "Comics is the most fantastic medium".

Oma esitelmäni keskittyi fantasian ja metalepsiksen yhteiseloon Disney-sarjakuvissa. Käytin esimerkkeinä kahta Rosan sarjista ("Escape from Forbidden Vally" ja "The Dream of a Lifetime") sekä kahta italialaisten taiteilijoiden tuotosta ("Destino" ja Tarina vailla loppua -romaanin ankka-adaptaatio). Pohdin sitä, miten taiteilijat käyttävät sarjakuvan metaleptisiä keinoja, kuten ruutujen reunojen ylittämistä ja välipalkin laajentamista, apuvälineenä kuvaamaan myös siirtymää normaalista maailmasta fantasiamaailmaan ja takaisin. Näen tämän metatasojen käytön erittäin kiinnostavana ja yleistyneenä ilmiönä nimenomaan Aku Ankan taskukirjoissa, mistä se heijastuu myös lasten piirtämiin sarjakuviin. Minun pitää tutkia asiaa lisää ja selvittää, miksi tämä on niin iso juttu nimenomaan italialaisessa tuotannossa.

Esitelmä meni kaikin puolin mallikkaasti, vaikka tajusinkin loppuvaiheessa, että olin unohtanut katsoa muistiinpanojani. No, ehkä kaikki olennainen tuli siinä sanottua...

Uutta tutkimusta kohti: Koskimaa, Tosca, Barker, Hirsjärvi, Kovala

Konferenssi päättyi paneelikeskusteluun tulevaisuuden fantasiatutkimuksesta. Martin Barkerin mukaan fantasian sosiaalinen funktio on muuttunut, joten myös tutkimuksen on tartuttava näihin seikkoihin. Tästä inspiroituneena jatkakaamme siis tutkimustemme parissa!

RAAG ja kiitos upeasta konferenssista!

Nörttikulttuuri nousee

(Pahoittelen, että lupailemani päivitys / viikko -tahti ei ole nyt toteutunut tässä kuussa. Syynä on yksinkertaisesti hulluusprojekti nimeltä "6000 sanan artikkeli kasaan yhdessä kuussa". Yleensä artikkeleita työstetään kauemmin, mutta entinen ohjaajani oli löytänyt CFP:n sen verran myöhäisessä vaiheessa, että aikaa oli enää kuukausi, kun sain asiasta tiedon. Pitihän sitä kokeilla, kun aihe natsasi sopivasti yhteen viime kesäisen esitelmäni kanssa. Projekti on nyt viimeistelyä vaille valmis, vaikka pääsiäinen siihen menikin. Palaan asiaan myöhäisemmässä päivityksessä.)

Tutkijoillahan ei tunnetusti ole lomaa. Varsinkaan silloin, kun he päättävät, että voisihan sitä yhden konferenssin pykäistä pystyyn omalle hiihtolomalleen. Näin siinä sitten pääsi käymään, että järjestimme kollegoideni Jonne Arjorannan, Essi Variksen ja Tanja Välisalon kanssa kuudennen valtakunnallisen fandom-tutkimuskonferenssin nimeltä Nörttikulttuurin nousu 3.-4. maaliskuuta. Tämä kaksipäiväinen konferenssi oli suoraa jatkoa Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella järjestämällemme Nörttikulttuuri-luentosarjalle, jonka pohjalta syntyi teemaa jatkava tapahtuma. Syytämme konferenssista Irma Hirsjärveä, joka asiaa meille eräällä lounaalla ehdotti. Totesimme, että projekteja ei koskaan ole liikaa.

Yliopiston uusi Ruusupuisto-tila veti noin 70 henkilöä kuulemaan esitelmiä erilaisista nörttikulttuuria sivuavista aiheista. Paikalle kerääntyi oman luentosarjamme opiskelijoiden lisäksi myös aiheesta innostunutta yleisöä, joka pääsi paikalle ilmaiseksi. Etukäteen ilmoittautuneille olimme varanneet laitoksen puolesta myös kahvia ja pullaa.

Pelitutkimus ja naisten rooli pelaajina, antifanius, cosplay, turrit, bronyt ja BBC:n Sherlock-sarjan fanius näin muutamia esimerkkejä mainitakseni, herättivät keskustelua, kommentteja ja kysymyksiä. Konferenssin keynote-puhujina olivat Tampereen yliopiston professori Frans Mäyrä esitelmällään "Voimaantumista ja vihaa: Pelikulttuurin valoisat ja pimeät puolet" sekä Jyväskylän yliopistosta FT Irma Hirsjärvi, joka pohjusti suomalaisen fandomin historiaa ja päätti luentonsa katsaukseen kohti ensi vuoden kohokohtaa, Helsingin Worldconia.

Jouduin torstai-iltana suoraan radiolähetykseen kertomaan konferenssistamme, joten jouduin skippaamaan torstain viimeisen session, jossa opiskelijamme Nörttikulttuuri-luentosarjasta pitivät omat esitelmänsä, mutta tästä huolimatta koin, että koko pakettimme oli sisällöllisesti varsin toimiva ja kiinnostava ja tähän mennessä saatu palaute on ollut erittäin positiivista. Paljon tietenkin jäi käsittelemättä: roolipelaaminen ja hakkerit näin muun muassa, mutta ehkä saamme kuulla niistä seuraavan kerran Tampereella - ainakin Twitterissä heittämäni pallo seuraavan konferenssin järjestämisestä napattiin innostuneesti kiinni sillä suunnalla. 

Jostain kumman syystä valtavan moni halusi tulla tapahtumaan yleisöksi, mutta haastavampaa oli hankkia niitä puhujia. Tämä tarkoittaa sitä, että aiheesta tarvitaan lisää tutkimusta!

Näin toista kertaa konferenssin järjestäjänä (edellinen kerta oli vuosina 2008-2009, jolloin olin työharjoittelussa Oriveden Opistolla ja työnkuvaani kuului opetuksen lisäksi kansainvälisen huumorin ja satiirin symposiumin organisointi) täytyy todeta, että koko hela hoito meni todella mukavasti ja vähän liiankin helpon tuntuisesti. Neljän pätevän organisoijan luotsaama konffa, jossa työnjako oli tehty ajoissa eikä tarvinnut miettiä kansainvälisten vieraiden opastuksia, hupsahti ohi melkein vahingossa. Tosin tällä kertaa konferenssi tuntui konferenssilta, vaikka se tapahtuikin käytännössä omalla takapihalla - nyt kun hääri siellä järjestävänä osapuolena.

Konferenssissa nousi esille kiinnostavia teemoja nörttiyden identiteetistä: kuka on nörtti ja ennen kaikkea kuka saa määritellä nörttiyden? Vieläkö sukupuoli ja nimenomaan tyttöys koetaan marginaaliseksi nörttikulttuurin eri osa-alueilla, kuten pelikulttuurissa? Ja entä ne marginaalin marginaalit - mikä on niin sanottu "oikea" fanituksen kohde nörttikulttuurin sisällä? Onko cosplay nörttiä ja miksi pojat eivät saisi fanittaa My Little Poneja? Nämä teemat nousivat esille laajemmassa mittakaavassa koko konferenssin aikana.

Lopuksi on todettava, että vaikka sanakirjat määrittelevät nörtin edelleen negatiivissävytteisesti, termi on kokenut tai on vähintään kokemassa vahvan murroksen. Jokainen voi nyt vapaasti itse määritellä olevansa nörtti ja tehdä sen ylpeydellä. Nörtit ovat in, kuten media konferenssimme tiedotuksen yhteydessä julisti.

Frans Mäyrä ja konferenssin maskotit vauhdissa

Oskari Rantala ja Hugo-kohu Ms. Marvelin kautta

Irma Hirsjärvi piti pikakurssia fandomin historiasta Suomessa.

Kaavio Sherlock-fandomista. Tekijöinä Tanja Sihvonen ja Meniina Wik.

MAINOS: Hobitti-vastaanottotutkimus toivoo opinnäytetöitä.

Minna Siikilä ja Eragonin antifanit

Turri-harrastajille tärkeitä antropomorfisia eläinhahmoja.

Epäsopivien elämänpolitiikkaa -paneeli käsitteli mm. broneja.
Puhujana Sanna Lehtonen.

Järjestäjän teeman mukainen pusero ja hieno logomme
nimilapussa. Logon suunnitteli Essi Varis.

Jos nörttikulttuuri-konferenssimme tai aihe muuten viehättää, pidämme siitä jälkipuinnin ensi viikon viikonloppuna Popcultissa, kuten olen jo hieman mainostanutkin. Lippuja tapahtumaan ei valitettavasti enää saa, sillä se on jo loppuunmyyty.

Lopuksi vielä aiheeseen liittyviä linkkejä koskien konferenssimme uutisointia: Yle Keski-Suomen suoran haastattelun kooste verkossa ja toinen haastatteluni Kultakuumeessa Yle Areenassa.

Sitten vielä linkkejä tervetuliaispuheessani mainitsemiin lähteisiin: 

Hesarin kolumni siitä, että nörttejä ja faneja tarvitaan nykypäivän työelämässä.

MTV:n kyselytutkimus nörttiyden sukupuolijakaumasta (valitettavasti edelleen jakoa mies / nainen).

Psykologinen tutkimus nörttikulttuurista: kärjistäen sanottuna olemme siis narsisteja, eskapistisia ja ennen kaikkia luovia.