Konferenssijuhannus Englannissa: työtä ja huvia

Koska britit eivät ymmärrä sellaisen pakanallisen juhlan kuin juhannuksen päälle, he päättivät pistää juhannusaatolle konferenssin Liverpooliin. Mutta eihän minulla oikeastaan ollutkaan kesäksi muita suunnitelmia kuin yllättävä väitöskirjan korjaus ja viimeistely.
Current Research in Speculative Fiction järjestettiin nyt neljättä kertaa. Se on suunnattu erityisesti jatko-opiskelijoille, mutta ei sulje väitelleitä tohtoreitakaan pois. Päivän mittainen konferenssi oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että se oli myös avoin osallistujille, jotka eivät esitelmöineet omasta tutkimuksestaan.

Suuntasin jo keskiviikkoiltana junalla Helsinkiin ja vietin yön lentokentällä aamulentoa odotellen. Siinä ehdin jo keskellä yötä seikkailla hieman Helsingin rautatieasemalla, koska unohdin tarkastaa yöbussien aikataulun ja pysäkin. Tällaisissa tilanteissa sitä oikeasti toivoo, ettei jästipäisyydessään pitäisi kynsin ja hampain kiinni muinaisesta nokialaisestaan, jossa ei ole hirveästi älyä saati nettiä. Onneksi siinä on hidas wifi, joten sain baarissa istuessani tarkastettua, mikä bussi lähtee miltä laiturilta ja monelta lentokentälle.
(Ensi vuonna pitäisi valmistua junayhteys Helsinki-Vantaan kentälle - sanoisinko, että jo on aikakin!)

Kunnon konferenssivieras valmistautuu työmatkaansa tietenkin surkein yöunin ja unohtaa korvatulpat kotiin. Tästä huolimatta olin suht pirteä päästyäni välietapille Frankfurtiin. Pirteys oli hyväksi, sillä ehdin kuulla ajoissa kuulutuksen ylibuukatusta Manchesterin lennosta. Vapaaehtoisille seuraavalle lennolle jääville tarjottiin rahallinen korvaus, joka oli köyhän apurahalaisen makuun niin tuntuva, että singahdin heti tiskille ja päädyin sitten lentämään Düsseldorfin kautta Manchesteriin vasta iltapäiväksi. Käytännössä korvaus kuittasi maksetut lennot ja jätti vielä ylimääräistäkin kesän conikuluja kattamaan. Happy happy.

Yövyin konferenssiviikonlopun ajan Manchesterissa entisen kämppikseni ja tämän puolison olohuoneen lattialla. Hän oli toinen niistä mahtavista brittipojista, joiden kanssa asuin Carlislessa vaihdossa ollessani syyslukukauden 2005-2006, ja jonka kanssa pidän edelleen yhteyttä. (Jotta poikien mahtavuus tulee vielä selvemmin esille todettakoon, että kyseinen majoittajani on animoinut Lego-pelejä ja toinen entinen kämppikseni on pelitestaaja.)
Torstai meni puolinukuksissa ja perjantain konferenssipäivään valmistautuessa.

Konferenssi järjestettiin Liverpoolissa, The Gateway Conference Centressä, joka on kivenheiton päässä Liverpoolin Lime Streetin asemalta. Ohjelma alkoi jo yhdeksän aikaan aamulla ja päättyi iltakuudelta, jonka jälkeen oli vuorossa sosialisoitumista ja verkostoitumista viinilasillisten äärellä ennen ravintolaan siirtymistä.

Päivä oli täynnä erittäin kiinnostavia esitelmiä ja parhaimmillaan ohjelmassa oli neljä rinnakkaista sessiota, mikä harmitti hirveästi. Kun paikalle oli ilmoittautunut näin paljon osallistujia, miksi konferenssia ei olisi voitu jakaa kahdelle päivälle? Tällöin olisi päässyt seuraamaan paljon enemmän kiinnostavia puheita. Ehkä kyseessä sitten oli rahanpuute tilanvuokrauksen osalta, mutta toisaalta olisin voinut maksaa varsin pienen konferenssimaksun (£35) vaikka tuplana sen vuoksi.
Nyt esimerkiksi jouduin jättämään väliin esitelmät Susanna Clarken Jonathan Strange & Mr. Norrellista sekä Supernaturalin naisfaneista...

Kävin istumassa (tai pikemminkin palelemassa - ulkona oli valtavan kaunis aurinkoinen päivä ja sisällä ilmastointi pauhasi täysillä) zombeja ja vampyyreja sekä maailmanloppua käsittelevät esitelmät, mutta ehdottomasti mielenkiintoisin kokonaisuus oli magiaa käsittelevä kolmen esitelmän setti.

Maagiset esitelmöijät

Audrey Taylor puhui tarinan ja hahmon suhteesta Terry Pratchettin ja Mercedes Lackeyn romaaneissa. Lucas Boulding lähestyi Pratchettia phronesiksen eli käytännön viisauden osalta ja keskittyi esityisesti noitiin (tai päätyi puolivahingossa pitämään koko esitelmänsä Muori Säävirkusta, kuten itse totesi). Lopuksi Laura-Marie von Czarnowsky (kuvassa keskellä) puhui magiasta Neil Gaimanin teoksessa The Ocean at the End of the Lane, joka minulla on vielä lukematta.

Oma esitelmäni oli tietenkin koko konferenssin viimeinen sarjakuvia käsittelevässä paneelissa, jossa puhuivat myös sarjakuvatutkijakollegani Beverley Dear (goottilaisen kuvaston käyttö mangassa ja animessa) ja Fred Francis (supersankareiden vertautuminen velhoihin ja noitiin). Mangaosio oli sinänsä varsin kiinnostava, mutta se keskittyi lähinnä esittelemään erilaisia kuvia ja hahmoja eikä paneutunut mitenkään syvällisesti tarkempaan analyysiin. Olin myös hieman skeptinen suoraan tapaan verrata supersankareiden kykyjä taikuuteen, vaikka sekä supersankarit että vanhojen kulttuurien shamaanit ja taikuutta harjoittavat henkilöt elävät eräänlaisessa välitilassa. Olisin halunnut kuulla kollegani Mervi Miettisen mielipiteen asiasta...

Tutkija harrastaa itseironiaa.

Oma esitykseni "We fell off the dream!" Dream as a separate fantasy world in Don Rosa's "The Dream of a Lifetime" käsitteli sitä, miten Rosa esittää sarjakuvan keinoin unien irrationaalisen maailman ja miten sarjakuvan ruutujen reunoja rikotaan siirtymissä maailmoista toiseen. Sain esitelmästäni hyvää palautetta ja Disney-sarjakuvia erittäin vähän tuntevat englantilaiset olivat varsin innoissaan Rosan käyttämistä tarinankerrontakeinoista. Paras palaute on tietenkin sellainen, josta jää itselle jotain ajateltavaa, ja joka myöhemmin jalostuu osaksi tutkimusta. Fred Francis huomauttikin, että sarjakuva välineenä mahdollistaa unien kuvaamisen varsin hyvin ehkä siksi, koska sekä unien tulkinta että sarjakuvien luku on subjektiivinen kokemus. Hän kehui myöhemmin varsin vuolaasti sarjakuva-analyysiäni ja halusi tietää, mitä teoksia sellaisen hallitsemiseen kannattaa lukea. (McCloud on tietenkin se perusteos, josta kannattaa aloittaa. Suosittelin myös Karin Kukkosen sarjakuvan metalepsis-artikkelia teoksessa Metalepsis in Popular Culture.)
Olen jostain syystä huomannut, että kovin harva sarjakuvatutkija päätyy esitelmissään analysoimaan kuvamateriaalia niin voimakkaasti kuin itse teen. En tiedä, mikä tähän lienee syynä.

Spefi-tutkijat ruoka mielessä

Konferenssi päättyi perinteiseen konferenssi-illalliseen italialaisessa ravintolassa. Oma pöytäseurueeni päätyi keskustelemaan niin Star Trekistä kuin roolipelaamisestakin, mikä ei sinänsä ollut yllätys, koska kyseessä oli kuitenkin spekulatiivista fiktiota käsittelevä konferenssi. Ask Italian -ravintolan ruokaa sai odotella yli tunnin, mikä johtui tosin seurueemme määrästä, ja vaikka kanasienipasta kuulosti varsin hyvältä, olisin kaivannut siihen hieman lisää makua.
Miinuksena todettakoon myös se, että odotuksen takia myöhästyin junasta ja jouduin seikkailemaan keskellä yötä Crewen asemalla ja Manchesterin lentokentällä, koska yöpymispaikkaani ei enää siihen aikaan mennytkään junia. Taksi olikin sitten pakko ottaa ja todeta, että (keskellä yötä) Englannissa lentokentältä suoraan otettu taksi on lähestulkoon kaksi kertaa kalliimpi kuin aamuyöksi ennakkoon tilattu taksi. (Mutta molemmat taksikuskit ajoivat kuin riivatut.)

Manchester Central Libraryn eteisaula

Juhannuspäivä oli varattu entisten kämppisteni kanssa yhteiselle hengailulle ja tutustumiselle Manchesterin kaupunkiin. Sää oli varsin mukava ja aurinkoinen eikä kliseisestä Englannin sateesta ollut tietoakaan.
Isäntäväkeni oli hieman nolona siitä, ettei kaupungissa ollut oikeasti mitään kiinnostavaa nähtävää (muuta kuin suomalaiselle turistille hämmentävä ihmispaljous keskellä juhannuspäivää), mutta esimerkiksi arkkitehtuuri ja kirjastot ovat tällaiselle historiasta kiinnostuneelle nörtihkölle tapaukselle jo varsin riittäviä nähtävyyksiä.
Esimerkiksi Manchester Central Library oli kuin pieni tuulahdus antiikista ulkopuolelta katsottuna, eteisen valtavat ikkunat oli koristeltu lasimaalauksin, jotka esittelivät kuuluisia kirjailijoita, mutta sisältä kirjasto oli kuin suoraan tulevaisuudesta interaktiivisine hakukoneineen.

John Ryland's Library

John Rylandin kirjasto oli valitettavasti mennyt jo kiinni siinä vaiheessa, kun sinne löysimme.
Se on valtavan kaunis rakennus, jonka katoilla kurkkii joukko gargoileja ja jossa on useita vaihtuvia näyttelyitä. Ikkunasta tihrustellessani kieltämättä hieman harmitti, ettemme ehtineet sinne.

Lauantai oli myös pyhitetty ostoksille. Manchesteristä löytyy vanha tuttuni Forbidden Planet (jossa ei kauaa kestänyt olla, koska ilma oli tukahduttavan kuuma) sekä sarjakuviin erikoistunut Travelling Man. Jälkimmäisestä päädyin ostamaan David Smallin koskettavan omaelämäkertasarjakuvan Stitches sekä miehelle tuliaisiksi pienen H. R. Gigerin taidetta esittelevän kirjan. Silmäilin myös haikeasti David Mazzucchellin Asterios Polypia, kun kaupan toinen myyjä tuli keskeyttämään minut kehuakseen kirjan maasta taivaisiin. Olen hänen kanssaan ehdottomasti samaa mieltä, Asterios Polypin kuvakerronta on uskomatonta luokkaa. Jätin kovakantisen teoksen kuitenkin hyllyyn, koska tiesin saavani sen Suomesta halvemmalla.

Afflecks

Suosittelen myös ehdottomasti käymään Afflecksissä osoitteessa 52 Church Street. Kyseessä on vähän kuin ostoskeskus, mutta se sijaitsee vanhassa brittiläisessä kerrostalossa. Rakennus on täynnä indie-henkisiä pikkuliikkeitä, jotka myyvät kaikkea ihanaa vintagehatuista japanilaiseen fanisälään ja steampunk-vaatteisiin. Tuonne menee helposti vahingossa koko päivä ja valtavasti rahaa, jos ei hallitse itseään. Onneksi tukahduttava ilma ajoi meidät sieltä pois varsin pian, mutta siitä huolimatta ehdin ostaa Totoro-postikortteja, Disneyn Stitch-rintamerkin ja sieppi-kellokaulakorun.
Seuraavalla kerralla toivon, että minulla on isompi budjetti, kun palaan Manchesteriin.

Lentoni takaisin Suomeen lähti sunnuntaiaamuna kuuden jälkeen, joten ainut oikea vaihtoehto oli valvoa koko yö pelaten Mario Kartia ja syöden suomalaisia tuliaiskarkkeja. Kolmen aikaan suurin osa porukasta oli jo ihan sippi ja minä Scho-ka-kolaa vetäneenä hihkuin, että mitä pelataan seuraavaksi?
Melkein kadutti sunnuntai-iltapäivänä, kun koko päivä meni matkustaessa ja kotiin pääsi siinä puolenyön aikaan... (Mutta siinä vaiheessa väsymys oli jo mennyt ja sain nerokkaan idean katsoa lopultakin Game of Thronesin neljännen kauden viimeisen jakson...)

Vuoden 2012 saavutukset ja vuoden 2013 suunnitelmat

Näin vuoden viimeisenä päivänä onkin sopiva hetki katsastaa sekä menneeseen että tulevaan ja raapustella tavaksi otettu merkintä kuluneen vuoden tekosista ja tulevan vuoden suunnitelmista.
Tässäpä tätä tulee:

Vuonna 2012 minä
... osallistuin Populaarikulttuurin tutkimuksen tohtoriohjelmaan (PPCS) ja tapasin jälleen ihania ihmisiä!
... kävin Prahassa puhumassa Bombi-Zombista
... ja sain aiheesta artikkelin e-kirjaan
... sain reilusti lisää konferenssijulkaisuja
... ja tietenkin sen tärkeimmän eli artikkelin Don Rosan Koottujen osaan 8!
... kävin Norjan Kristiansandissa NNCORE:n tapaamisessa, joka oli parasta antia ikinä,
... PCA-tapaamisessa ihanalla Seilin saarella ryhmäytymässä lisää PPCS:n tyyppien kanssa ja
... FINFAR-tapaamisessa esittämässä paperin Rosan avaruusolioista, tapasin mahtavia ihmisiä ja
... puhuin Finnconissa Kertalaakista™ sekä
... sain kutsun Jyväskylän Lokaconiin puhumaan siitä lisää, kahdesti!
... vedin pienen salin täyteen puhumalla Ropeconissa Ankkalinnasta fantasiamaailmana
... aloin työstää ensimmäistä referee-artikkeliani, jonka palautteita tulikin odoteltua melko pitkään
... sain aikaiseksi myös peräti kaksi artikkelia Ankkalinnan pamaukseen, jotka julkaistiin vuoden viimeisessä numerossa
... lähetin kollegan kanssa yhteisen abstraktin NNCOREn seminaariin Helsinkiin, johon myös saimme hyväksynnän
... ostin omakotitalon miehen kanssa. Hups.
... olin työharjoittelussa CIDOC-konferenssiavustajana Helsingissä
... ja tein jälleen lisää hommia vuokratyöläisenä.
... sain kolmen kuukauden apurahan keväällä
... ja tuntiopettajan sijaisuuden Kansalaisopistosta syksyllä.
... hankin lisää englanninkielistä tutkimusmateriaalia
... ja odottelen edelleen keväällä Mile High Comicsilta tilaamiani Uncle Scrooge -lehtiä.
... lähdin yhdistetylle työ- ja huvimatkalle Lissaboniin siskojen kanssa ja
... kävin puhumassa fantasia- ja scifikonferenssissa vaihtoehtoisesta todellisuudesta ja Akun olemassaolon merkityksestä.
... aloitin kasvatustieteiden perusopintojen suorituksen
... JA SAIN VUODEN APURAHAN YLIOPISTOLTA! Whe-he-hee!

Näillä mennäänkin sitten ensi vuoteen, eli

Vuonna 2013 minä
... kirjoitan pirusti väitöskirjaa
... ja luen valtavasti tutkimusmateriaalia
... teen hieman opetushommia
... ja suoritan kasvatustieteen perusopinnot loppuun
... lähetän ainakin kolme abstraktia eri konferensseihin, muun muassa Oxfordiin
... ja suuntaan Angoulêmen sarjakuvafestivaaleille katsomaan Disney-näyttelyä, josta
... kirjoitan reportaasia Ankkalinnan Pamaukseen
... alan työstää toista referee-artikkeliani lastenkirjallisuutta käsittelevään antologiaan
... käyn Tampere kuplii goes academic -tapahtumassa puhumassa tutkimuksestani (kutsuttuna)
... ja tarjoan varmaan itseäni puhumaan sekä Finnconiin että Ropeconiin
... käyn PPCS-seminaarissa
... NNCOREn konferenssissa
... ja taatusti jossain muuallakin
... täytän 30 v,
... mutta en kriisiydy, koska hobitiksi en ole vielä edes täysi-ikäinen
... kirjoitan nyt sen artikkelin tanskalaiseen Rappet -fanzineen
... ja haen taas ammattikorkeaan opettajan pedagogisiin
... yritän puhua itseni pitämään syksyllä fantasia/sarjakuvaluentosarjaa yliopistolle
... pelaan Riddickin loppuun boxilla ja
... mahdollisimman paljon Zeldaa Nintendolla (Wii & N64)
... ja teen varmaan jotain muutakin rentouttavaa kaiken väikkäristressin ohessa.

Tässä olivatkin ehkä ne tärkeimmät ja mainitsemisen arvoiset asiat. Palaamme asiaan ensi vuonna!

Hyvää uutta vuotta kaikille blogiani stalkkaaville ihmeellisille otuksille! (Ja niille ei-niin-ihmeellisillekin.)

Nintendo-girrrl

Päätimme miehen kanssa luopua Pleikka 3:stamme pitovaikeuksien takia. Mies sitä oli alun perinkin halunnut - hän on aina ollut PC-pelaaja eivätkä konsoliohjaimet koskaan ole sopineet hänen käteensä. Mutta kun piti päästä kokeilemaan Red Dead Redemptionia, oli vähän pakko myös yrittää sitä konsolipelaamista.
Loppujen lopuksi edes hiirtä muistuttava SplitFish-ohjain ei ollut tarpeeksi tarkka, ja koska minä olin varsin tyytyväinen pelivalikoimaltaan sekä XBoxiimme että ikivanhaan lemppariini N64:een, Pleikka löysi uuden kodin.
Pitkään ei kuitenkaan mennyt, kun Pleikka sai korvaajansa. Koska olen aina pitänyt itseäni Nintendotyttönä, ainut oikea konsoli oli tietenkin ihana Wii - juuri niiden pelien takia.

Muistan, miten ala-asteella lähes kaikki pienen kyläkoulumme oppilaista kiersivät toistensa syntymäpäivillä. Erään pojan kotona olikin sitten vanha kunnon NES, se ensimmäinen Nintendo. Iltapäivä päättyi siihen, että päivänsankari joutui tulemaan pyytämään minua ja siskoani lopettamaan, että muutkin pääsivät pelaamaan Super Mariota.
Tämä trauma taisi purkautua vasta lukion jälkeen Joutsenon opistossa, jossa vietimme silloisen kämppikseni ja nykyisen rakkaan ystäväni kanssa monta yötä samaisen Marion parissa.

Oman konsolimme saimme kotiin joskus 90-luvun puolivälin jälkeen. Äiti vei minut ja siskoni kauppaan ja totesi, että saamme valita haluammeko Playstationin vai Nintendo 64:n. Hetken mietinnän jälkeen päätös oli yksimielinen: Nintendo sen olla pitää.
Samainen konsoli on edelleen kotonamme, mutta päätin hankkia oman kappaleeni vasta muutamia vuosia sitten jo yliopistossa ollessani. Syynä oli se, etten raaskinut viedä yhteistä konsolia kotoamme, vaikka olinkin siihen vaivalla metsästänyt ja ostanut useita jo harvinaisiakin pelejä, kuten Goldeneyen ja Star Wars: Rogue Squadronin. (Ne pelit tietenkin nappasin mukaani, kun oman N64:n hommasin.)

Nintendo on oltava, koska olen Mario-fani. Vaikka aloitinkin tietokonepelaamisen hillittömillä räiskintäpeleillä, kuten DOOMilla, Wolfensteinilla ja Hereticillä, tasohyppelypelit kuuluvat ehdottomiin lemppareihini.
Sitten on tietenkin Legend of Zelda.
Löysin sattumalta kotikyläni divarista Ocarina of Timen useita vuosia sitten ja se oli sitten menoa se. Tällä hetkellä olen edelleen jumissa Majora's Maskissa, mutta se ei estänyt minua ostamasta Wii-settiä, jossa tuli kiinteänä mukana Mario Kart ja ylimääräisenä bonuksena Zeldan Skyward Sword. Kunhan vielä hommaan vanhemman Twilight Princessin, visuaalisesti kauniin Ōkamin sekä tietenkin New Super Mario Brosin, alkaa Wiilläkin olla sellainen määrä laatupelejä, että voin jumittaa liian aurinkoiset ja ahdistavat kesäpäivät sisällä hyvillä mielin.