"Ropecon! Omakseni saan..."

Messukeskus on vallattu.

Yritin saada järjestystä elämäni tyypilliseen kaaokseen käymällä tänä vuonna Ropeconissa. Halusin katsastaa Messukeskukselle siirtyneen conin uudet tilat, mutta osallistua pienellä budjetilla, mikä onnistui ihan hyvin: yöpyminen ystävän nurkissa, roadtrip yhdessä Tainan kanssa ja työpajan vetäminen conissa säästivät rahaa kaikin puolin. Odotin jännityksellä, miten conin perinteiseen rentoon ja läheiseen tunnelmaan uudet, kolkot messutilat vaikuttavat. Ropecon muistutteli meitä harrastajia myös somessa jakamalla kuvia Dipolin rakennustyömaasta, jonka aidoissa oli kylttejä "Ropecon ei ole täällä, mene Messukeskukseen." Olin varma, että Messukeskuksen uumenista löytyisi portaali Dipoliin, mutta kiivaista etsinnöistä (kartat kädessä kuten yläasteen suunnistustunneilla) huolimatta emme törmänneet mihinkään poikkeuksellisen epätavalliseen. Harmi.

Perjantai-iltapäivä meni siis lähinnä uusiin tiloihin tutustumisessa ja etsimisessä, missä mikäkin sali on ja milloin alkaa mikäkin ohjelma. Käytin ohjelmalehtistä ja nettiohjelmaa ristiin ensimmäistä kertaa, mikä osoittautui välillä haastavaksi - osin siksi, että olin juuri saanut uuden puhelimen (ensimmäisen oman älyluurini!), johon minulla ei vielä ole mitään suojalasia saati koteloa, joten pelkäsin koko ajan heittäväni kännyn ties sun mihin.

Conin olennaisuudet: ohjelmalehti, ohjelmabadge ja ranneke

Vanha kunnon ohjelmalehti oli tästä huolimatta paras ystävä, sillä keskityin tänäkin vuonna lähinnä puheohjelmaan, jota oli paljon. Myös puheohjelman taso oli kova, joten piti vähän arpoa, että mitä jättää väliin. Nyt väliin jäi "Ydinsodan käsikirja", joka vaikutti huikean mielenkiintoiselta, mutta kukaan ei kyllä jaksa kuunnella kolmen tunnin esitelmää perjantai-iltana...

Perjantaina ensimmäinen seuraamani luento oli Elli Lepän pitämä "Lobotomiat ja lepositeet - otteita mielenhäiriöisten historiasta". Seilin saari mainittu ja myös muun muassa kupan hoitaminen malarialla. Jälkimmäisestä on kiinnostava esimerkki Clive Owenin tähdittämässä The Knick -tv-sarjassa, joka sijoittuu 1800-1900-luvun taitteeseen ja kertoo lääketieteellisistä tutkimuksista ja kokeiluista Yhdysvalloissa. Suosittelen!

Kirjoitin ohjelmalehtisen kulmaan mielenkiintoisen anekdootin. Rikkaiden mielenterveysongelmat diagnosoitiin yleensä neurooseiksi ja he pääsivät hermoparantolaan lepäilemään. Köyhillä ei tietenkään tähän ollut varaa, joten heidän diagnoosinsa oli psykoosi, mikä tarkoitti matkaa mielisairaalaan...

Tätähän me tultiin kuuntelemaan, vai mitä?

Seuraava ohjelma listassani oli Esa Riutan luento "Historian suurimmat hirvittävyydet", joka oli ensimmäinen K-18-luento, jonka alussa järkkärit oikeasti kiersivät tarkastamassa kaikkien paperit. Riutta esitteli vajaassa tunnissa muutaman esimerkin hirvittävistä teoista, joihin ihmiset voivat pahimmillaan syyllistyä. Joukkosurma, sarjamurhaajia, kidutusta... Herkimmillä olisi varmaan mennyt yöunet ja kyllähän se kieltämättä kauhistutti, miten 10-vuotiaat lapsetkin voivat olla julmia.

Luvassa hirvittävyyksiä ja yöunen menetyksiä.

Onneksi ensimmäinen Ropecon-iltamme ei päättynyt tähän vaan jäimme samaan saliin katsomaan videoesityksen Mike Pohjolan käsikirjoittamasta 1827 Hevimusikaalista. Vuonna 2011 Turun Logomossa ensi-iltansa saatu esitys nähtiin nyt dvd-versiona sen kunniaksi, että Mike Pohjolalta ilmestyi aihetta käsittelevä romaani 1827 juuri Ropeconissa. Musikaali oli pidempi kuin ohjelma lupasi, mutta se ei kuitenkaan haitannut, sillä tarina oli kiinnostava: se yhdisti Suomen kansantaruja ja Kalevalan henkeä okkultismiin, ja kertoi erään version siitä, miten Turun palo sai alkunsa. Musiikki oli klassista heavyä pääosin englanniksi, mutta kyllähän siellä kuultiin mm. Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen Surupuku. 

Pidin kovasti puvustuksesta, lavastuksesta ja koreografiasta. Idea oli selvästi käyttää olemassa olevaa hevimusiikkia, jonka katsojakin tunnistaa ja voi parhaillaan laulaa mukana. Välillä kuitenkin toivoin, että musiikin valinnassa olisi käytetty hieman enemmän mielikuvitusta. Siinä vaiheessa, kun kuolemaa odottavassa kohtauksessa aletaan laulaa HIMin Join Me in Death -biisiä, alkaa tulla enemmänkin kuin korni olo...

Arvostin myös esiintyjien laulutaitoa. Varsinkin Väinön, Paavo Ruotsalaisen ja arkkipiispan rouvan näyttelijät vetivät antaumuksella. Jälkimmäisen veto Nightwishin Wish I Had an Angelista oli melko kova eikä kalvennut kyllä alkuperäiselle.

Lauantaiaamu meni perjantain kukkumisen takia vähän pitkäksi, kun oli pitänyt arpoa, millä bussilla Pasilasta pääsee pois ja nukkumaan ehti joskus puoli neljän aikaan, kun yösijamme omistaja käytiin hakemassa keskustasta saakka. Olimme lopulta lauantaina vasta noin yhden hujakoilla Messukeskuksessa, minkä takia aamupäivän kiinnostavasta ohjelmasta jäi pois jousiammunta (se on aina kivaa), terästaistelunäytös ja coniasun piirtopisteellä piipahtaminen. Olisin mielelläni ottanut Hatuntekijä-versiostani jonkinlaisen piirroksen.

Leluelämää-tarinaseikkailu alkaa tietenkin Toy Story -kortein!

Valtaosa lauantaistani meni "Leluelämää - tarinaseikkailu lapsille" -työpajan vetämisessä. Ideana oli tehdä ensin omat leluhahmot hahmolomakkeelle, askarrella oma hahmo fimomassasta, suunnitella yhdessä leluseikkailun tapahtumapaikka eli kummitustalo ja lopulta kertoa tarinaseikkailu lelujen selviytymisestä kummitustalosta. Eli ihan siis roolipelien hengessä. Lauantain työpajani hupsahti täyteen, siellä oli jopa ylimääräinen osallistuja, mutten hennonut erottaa veljeksiä toisistaan. 

Kaiken kaikkiaan erityisesti lauantain paja meni varsin kivasti, vaikka lasten kanssa työskennellessä on aina otettava huomioon väsymystilat ja pienet kiukuttelukohtaukset. Lopulta osa kävi vain tekemässä hahmot ja pieni osa jäi seikkailun loppuun asti. Mutta he olivatkin sitten todella iloisia ja tyytyväisiä seikkailun päätökseen. Hahmikset ja fimohahmot sai sitten pajan jälkeen kotiin ja pakkailin niitä munakennon palasiin, jotta ne säilyisivät ehjinä kotiin asti. Jokainen sai myös mukaansa ohjeet, miten massa kovetetaan uunissa.

Pidin toisen työpajan sunnuntaiaamuna lyhennettynä versiona, koska aamuyhdeksän oli hieman haastava aika pitää mitään vuorovaikutteista. Edellispäivän yhdeksän osallistujan sijaan paikalla oli nyt vain kolme. Mutta hekin saivat vähintään omat leluhahmot ideoitua, mikä oli myös paikalla olleiden vanhempien mielestä mukava lisä coniohjelmassa.

Todettakoon, että tämä oli ensimmäinen ja myös viimeinen työpaja, jonka conissa vedän lapsille. Olisin voinut kuvauksessa mainita selvästi, että pajaan tulee ilmoittautua ennakkoon, koska monet luulivat, että siihen voi vain tupsahtaa kesken kaiken hetkeksi. Ja vaikka työpajat menivätkin ihan kivasti, ne vievät hirveästi aikaa ja henkistä energiaa. Ja kun tätä oikeasti tekee työkseen, niin ilmaislippu coniin ei oikein vastaa normaalia tuntipalkkaa... Seuraavalla kertaa pidän joko vain helppoa puheohjelmaa tai maksan suosiolla pääsymaksun kokonaan ja otan viikonlopun loman kannalta.

Oman ohjelmaosuuden jälkeen ehti sopivasti syödä ennen "Maailmanlopun ABC:tä". Tunnin mittaisen setin aikana ei kovin syviin vesiin päästy, mutta perusasioista lähdettiinkin liikkeelle: jos maailma loppuu niin, että jäät itse henkiin, mitä kannattaa tehdä? Lähteä liikkeelle vai jäädä paikoilleen? Mitä pakata mukaan? Onko auto hyvä ratkaisu? Miten asiaan voi varautua?

Koska minulla on outo fiksaatio dystopia- ja postapokalypsi-tarinoihin, suurin osa asioista oli tuttua. Ajattelin kaiken koko ajan zombimaailmanloppu-perspektiivistä ja pohdin, miten sellaiseen voisi varautua. Yleisö kommentoi ja osallistui keskusteluun. Joku oli sitä mieltä, että autolla kannattaa ajaa mahdollisimman kauas etelään, kun eihän täällä Suomen talvessa pärjää. Sähkön puute herätti keskustelua, eli toimivatko ne vesihanat, jos sähköt menevät poikki. Näin maalla omakotitalossa kasvaneena ja tottuneena siihen, että sähköt ovat poikki joka kesä (ukkosen takia) ja talvi (lumet sähkölangoilla), niin on kyllä oppinut, että omastakaan kaivosta sitä vettä ei saa loputtomiin, kun sähköt on poikki.

Maailmanlopun ABC-luennolla ollaan olennaisuuksien äärellä.

Mies on joskus heittänyt, että voisi kaivaa takapihalle valtavan kontin ja ruveta harrastamaan survivalismia. Läppähän se tietenkin oli, mutta kyllähän sitä myrskyjenkin takia olisi hyvä varautua tilanteisiin, joissa sitä sähköä ei vain saa mistään. Kaasugrillillä tekisi ruokaa, ja takkakin on puulämmitteinen, jottei ihan palelisi, mutta olisihan se epämukavaa.

Ja kuten eräs yleisön jäsen totesi, ei nykypäivän ammateille sellaisessa tulevaisuudessa oikein mitään tekisi, vaan pitäisi opetella paluu metsästys- ja keräilykulttuuriin.

Lauantai päättyi traumatologian erikoislääkäri Tuomas Lähdeojan esitelmään "Fright Night", joka oli toinen K-18 esitelmä, tällä kertaa aiheesta lohikäärmeiden aiheuttamat vammat: millaisia, miten niistä selvitä ja kuinka kauan kestää parantua? Anatomian oppitunnilla tutustuttiin erilaisiin vammoihin, joita lohikäärmeet voivat aiheuttaa (mm. ne palovammat sekä tulella että hapolla lohikäärmeestä riippuen) ja nähtiin kuvaesimerkkejä oikeista, vastaavista vammoista. Ei sopinut heikkohermoisille ja kyllähän tuo itsestäkin tuntui pahalta katsoa, miten iho on leikattu auki ja hauis siirretty syrjään, jotta luut voi niitata takaisin yhteen. Yleisöä oikeasti poistui salista, koska kuvamateriaali oli niin ällöä. Meidänkin vierestämme poistui eräs henkilö, joka totesi, että maksajauheliha oli liikaa. Olen tainnut siedättyä lääkärisarjoista sen verran, että kestän katsoa avomurtumiakin voimatta pahoin.

Conikansa pakkautui kuuntelemaan esimerkkejä lohikäärmeen aiheuttamista vammoista.

Esitelmä oli todella mielenkiintoinen ja olennaista oli kuulla myös se, että miten kauan niiden vammojen parantuminen oikeastaan kestää. "Muistakaa, parantuminen on sitten ihan eri juttu, jos porukassa on maagi", Lähdeoja muistutti meitä nörttejä. Rakastan Ropeconin asiantuntijaesitelmiä. Niistä oppii aivan valtavasti kaikkea hienoa.

Sunnuntaina oli aika tuskaista olla yhdeksältä conissa, mutta sain kuitenkin työpajani pidettyä hirveämmin haukottelematta. Ja koska osallistujia oli sen verran vähän, että päätimme pajan aikaisemmin, ehdin sopivasti katsomaan Nuutti Kotivuoren "Avaruudessa selviämisen perusteita". Tämä esitelmä oli melkein koulun oppitunti, sen verran ahkerasti Kotivuori osallisti yleisöä. Mutta se sopi aiheeseen juuri hyvin ja minäkin fysiikkaa osaamaton ihminen ymmärsin avaruuspuvun perusteet ja opin, mitä kaikkea elossapitojärjestelmä avaruudessa vaatiikaan. Kiinnostavin mieleenjäänyt pointti oli se, että avaruuspuvussa alle 2 mm reikä (halkaisijaltaan) ei ole vielä mikään ongelma, jos happea vain tulee koko ajan lisää - sillä pitäähän myös ihmisen tuottamien kuona-aineiden poistua jotakin kautta.

Näin avaruudessa selvitään hengissä.

Sitten - lopultakin - oli vuorossa koko viikonlopun eniten odottamani ohjelmanumero: Pokémon-musikaali "Valitsen sinut!" Kuten Animecon-postauksessa kerroin, jouduin lähtemään kesken musikaalin kotiin kipeän silmän takia. Mutta nyt minulla oli mahdollisuus nähdä koko show uudelleen. Odotin sitä niin innokkaasti, ettei edes ohjelman myöhästyminen haitannut saati se, että yleisö joutui istumaan lattialla. Onneksi väliajalla pääsi jaloittelemaan ja venyttelemään selkää.

En halua spoilata juonta, joten yritin valita sellaisia kuvia, joissa ei paljasteta liikaa. Toisaalta kuvien ottaminen oli todella haastavaa, koska minulla oli vain digipokkari (jonka kuvanlaatu pimeässä on todella heikko) ja uusi puhelimeni, jonka kameraa en vielä osaa käyttää. Siksi osa kuvista oli tosi rakeisia. Liikkeen kuvaaminen on myös haastavaa ja koska kyseessä on musikaali tanssi- ja taistelukuvioineen, niiden ikuistaminen muistikortille oli miltei mahdotonta.

Todettakoon, että puvustus oli aivan herkullisen osuva: Pokémonit pystyi tunnistamaan heti. Koreografia ja lavastus toimi myös loistavasti ja Mistyn salaisen aseen nouseminen lavalle oli aina huikeaa katseltavaa. Ainut harmi oli äänentoisto, joka vähän tökki niin, etteivät kaikki mikit aina toimineet oikealle hetkellä, joten osa vuorosanoista jäi kuulematta. Mutta biisit toimivat ja kyllähän sitä tippa tuli linssiin herkkänä hetkenä ennen väliaikaakin. Niisk. Cubone.

Ja edelleen: Bulbasaur. Bulbasaur oli ihan paras.

Rakettiryhmän koko on kasvanut.

Hoitaja Joy vetää tanssikuvioita.

Rakettiryhmä on huolissaan Pokémonien aiheuttamista ongelmista.

Pikachu ja Bulbasaur vetävät Pokéräpin!

Ihana oli myös huomata, että yleisö osallistui musikaaliin paljon enemmän kuin Animeconissa: mm. spontaanit taputukset, kannustukset ja muut hihkaisut tulivat jotenkin luonnostaan - ja niitä oli paljon. Tuntui varmaan esiintyjistäkin aika mukavalta.

Kiitos hienosta musikaalista! Lupasin tukea projektia tilaamalla ainakin hihamerkin. Niitä ja "Valitsen sinut!" -t-paitoja saa muuten täältä. Siellä esitellään projektia tarkemminkin.

Loppupäivän päässä soikin Pokémonin tunnari. Jossain vaiheessa se muuttui sitten muotoon "Ropecon! Omakseni saan, me yhdessä voitetaan..."

Sitten lopuksi vähän kuvaspämmiä. Koska olen vanhus, jolla on orastava dementia, en tietenkään muistanut kaivella kameraani esille aina hienojen cossien kävellessä vastaan. Ja niitähän oli - erityisesti Star Wars -cosseja! Eräänkin kollegan tytär voitti  Rey-asullaan pukukilpailun yhden kategorian... 

Dalek voitti yleisöäänestyksen. 

Jokaisessa conissa on aina Dalek. Jossain.

Kentit eivät ole vieläkään tervetulleita.

Miniatyyri- ja korttipelaajilla oli tilaa.

Proppinäyttelyn herkkuja.

Parantajamaagi Blainen komponenttilaatikko. Larppi: Jokisillan majatalo

Proppeja...

Kiersin myös proppinäyttelyn ja ihailin ihmisten panostusta erilaisiin projekteihin. Rakastin mm. Parantajamaagin komponenttilaatikkoa ja erilaisia karttoja.

... ja vielä vähän lisää proppeja.

Taidenäyttelyssä oli esillä todella huikeita töitä. Lisäksi tänä vuonna järjestettiin taas piirustuskilpailu, jossa työ piti tehdä Ropeconin aikana. Sen voitti ihana Pokémon-perhe, josta en tietenkään tajunnut ottaa kuvaa, vaikka siitä tykkäsinkin kovasti.

Taidenäyttelyn "Noidankehä" osui ja upposi. Tekijänä S.H

Päättäjäisten jälkeen oli jälleen yksi Ropecon purkissa. Kotiin päästiin lähtemään kuitenkin vasta iltayhdeksän maissa, kun ensin piti syödä (hyvää thaimaalaista) ja sitten käydä siskolla hakemassa promootiomekot. Vähän niistä tuli upeita! (Kuvia seuraa luonnollisesti myöhemmin.)

Tässä vielä tämän kesän conityylit lauantain ja sunnuntain osalta. Tuo Star Wars -hame on siskon käsialaa ja se on tehty aidosta vintage-kankaasta. Se oli siis edellisessä elämässään verho. Hame sai hirveästi kehuja, vaikka eniten kehuja sai Tainan upea BB-8-käsilaukku.

Sunnuntaina annoin faniuden näkyä.

Lauantaina hullun Hatuntekijän tyyli.

Messukeskus toi mukanaan paljon uutta ja paljon haasteita. Katja kiittää tiloja ja tuuletusta: figu- ja kortinpelaajilla oli oikeasti tilaa, eikä pöytien välissä ollut ahdasta puikkelehtia. Tiloja oli myös paljon ja monipuolisesti. Ihmiset olivat rentoja ja avuliaita, erityisesti oman työpajani juoksijat! Kiitos heille molemmille.

Katja kaipasi: rentoon hengailuun tarkoitettua piha-aluetta. Nyt tuli vain oleskeltua sisällä, mikä ei ole pitemmän päälle kivaa.
Myös ruokapolitiikka pitää uusia. Läheskään kaikki Messukeskuksen ruokapaikat eivät olleet auki saati, että olisivat olleet auki koko viikonlopun. Ruokajonossa kuuntelin keskustelua siitä, että ehkeivät paikalliset toimijat tienneet, että Ropeconissa oikeasti asutaan koko viikonloppu läpeensä... Nyt suurin osa porukasta eli Hesen tuotteilla, mikä alkaa ällöttää jo sen yhden päivän jälkeen. Pihalle olisi kiva saada jotain street food -kojuja, mutta en tiedä, mitä Messukeskuksen säännöt niistä sanovat.

Salien koot olivat välillä liian pieniä. Lähinnä siksi, että Messukeskuksen politiikka oli se, ettei lattioilla istuta eikä seistä. Jos tila on tarkoitettu tietylle määrälle ihmisiä, niin ymmärrän, että kyse on turvallisuussyistä. Mutta sen verran pitäisi ohjelman aiheesta hahmottaa, että mikä vetää väkeä minkäkin verran, jotta ne kiinnostavimmat ohjelmanumerot saataisiin isoihin saleihin. Itse onnistuin aina olemaan jonossa niin, etten missanut yhtään kiinnostavaa esitelmää, mutta kuulin kavereiltani, etteivät he aina olleet mahtuneet katsomaan kaikkea haluamaansa. Ja se on harmi, että maksaa lipusta sen ja sen verran ja sitten missaa ne kivat ohjelmat, kun ei mahdu paikalle, tai missaa toisten kivojen ohjelmien lopun, kun pitää mennä jo jonottamaan seuraavaan...

Ostoksia en tehnyt hirveästi. Ostin äidin antamilla synttärirahoilla itselleni pienen noppasuojelija-lohikäärmeen Alicia Fermiltä. Nimesin sen yksinkertaisesti Bambinoksi. Sen vieressä on pieni kaulakorupullo, jossa asuu kodama. Älkää huoliko, korkki ei ole liimattu kiinni, joten kodama saa happea ja voi nauttia luonnosta. Kodaman tekijä on Heli Levänen.
Kirppikseltä pongasin Angie Sagen hienon nuorten fantasiasarjan Septimus Heapin ensimmäisen osan eli Magiaa vaivaisella eurolla. Roope-sedän Liikemiespelistä maksoin huiman vitosen.

Melkein jo ostin Portalin companion cube -pehmolelun. Mutta jätin sen seuraavaan kertaan, koska tiesin, että jos se muuttaa meille, siitä tulee heittoase.

Conista kotiin tuotua.

Niin. Ja aloitin Ropeconissa Pokémon GOn pelaamisen. Voi koukutus.

Jälleen uusi julkaisu!

© Disney

Inter-Disciplinary.netin julkaisema e-kirja (Re)Presenting Magic, (Un)Doing Evil on viimein julkaistu! Sen sisältöä pääsee vilkaisemaan täältä. (Lisäsin linkin myös tuohon blogin sivuun omien julkaisujeni alle.)
Tämä artikkelikokoelma pohjautuu tämän kevään maaliskuussa järjestettyyn Magic and the Supernatural / Perspectives of Evil -konferenssiin, jonka esityspaperit on koottu e-kirjamuotoon.

Oma artikkelini on nimeltään "Not Brains, Just Voodoo: A Zombie in Disney’s Donald Duck Comics" ja se käsittelee tietenkin Bombi-zombin hahmoa ja merkitystä niin Carl Barksin kuin Don Rosan sarjakuvissa.

Valitettavasti kyseinen teos ei ole enää ilmainen kuten aiemmat ID-netin e-kirjat, mutta hinta ei sinänsä ole paha, jos haluaa tukea riippumatonta poikkitieteellistä järjestöä, joka yhdistää useita tutkijoita eri puolilta maailmaa erilaisia aiheita käsitteleviin konferensseihin.

(Ja ne köyhät opiskelijat voivat pyytää minulta kopiota, jos artikkelini kiinnostaa.)

Winchesterin veljesten kyydissä

Heti ihan alkuun varoituksen sana. Tämä blogimerkintä saattaa sisältää tyttömäistä ihkuvouhaa, joka kohdistuu kahteen nuoreen miesnäyttelijään sekä heidän tähdittämäänsä TV-sarjaan. Herkimmät lukijat älkööt vaivautuko.
Tämä merkintä saattaa myös sisältää juonipaljastuksia henkilöille, jotka eivät ole ehtineet kolmatta kautta pitemmälle.

(www.supernatural.wikia.com)

TV-sarja Supernatural (2005-) kiinnitti huomioni jo ensimmäisillä mainoksillaan. "Scary just got sexy", "Fear is a Luxury". Valkoisiin pukeutunut nainen katoaa näkyvistä. Kaksi komeaa nuorta miestä mustassa autossa. Yliluonnollisia asioita, demoneja, kummituksia...
Aivan uusi sarja, pääosassa mm. Dark Angelista (eräs kaikkien aikojen lempisarjani) tuttu Jensen Ackles. Ah, pakko katsastaa.

Muistan vieläkin elävästi, miten sarja alkoi eräänä iltana. Olimme kokoontuneet ropettamaan erään ystäväpariskuntani kotiin ja TV oli unohtunut päälle juuri sopivasti. Jostain syystä keskittyminen herpaantui sen ropettamisen suhteen. Olin koukussa. Mennyttä. Faniutunut.
Olen masokisti siinä mielessä, että pelkään kauhuelokuvia ja -TV-sarjoja. Säikyn kaikkia säikkyefektejä ja pelkään tiivistunnelmaisia hetkiä, jolloin jokin mölli väijyy aivan kulman takana. Ihan sama, vaikka olisi nähnyt Aliensin viisi kertaa ja tietää, että kyllä se kuningatar sieltä hissistä tulee, sitä säikähtää silti. Joka ikinen kerta.
Siksi pidin X-filesista ja siksi rakastan Supernaturalia.

Sarja kertoo Winchesterin veljeksistä, vanhemmasta Deanistä (mainittu Jensen Ackles) ja nuoremmasta Samista (Jared Padalecki). Aivan sarjan alussa pojat etsivät isäänsä Johnia, joka on kadonnut metsästysmatkalla. Ja kun puhun metsästyksestä, eivät kanalinnut tai riista riitä. John, Sam ja Dean metsästävät yliluonnollista. Demoneja, noitia, vampyyreja, ihmissusia, henkiä... kaikenlaisia myyttisiä pahoja olentoja aina maan pinnalle jumiin jääneistä kuolleista sieluista muinaisiin jumaliin, jotka tahtovat pahaa ihmiskunnalle.
Tarina seuraa kausittain taustajuonta, jossa kyse on jostain suuremmasta tehtävästä, kuten ensimmäisellä tuotantokaudella poikien isän löytämisestä, tai kolmannella Deanin pelastamisesta sopimuksesta demonin kanssa. Sen lisäksi tällaiselle sarjalle tyypillisesti tietyt jaksot keskittyvät "viikon mörköön", joka etsitään, jolta otetaan turpaan ja joka sitten loppujen lopuksi päihitetään.

Sarjan koukuttavimpia syitä ovat Samin ja Deanin henkilöhahmot. Isoveli Dean yrittää ottaa vastuun veljestään, mutta on samalla hieman holtiton naistenmies, joka toimii ja miettii tekojaan vasta jälkikäteen. Dean on ajattelussaan usein melko mustavalkoinen: se, mikä on pahaa, on aina pahaa. Harmaan sävyjä ei ole. Dean on se huumoriveikko, joka kertoo vitsejä ja vetää showta ja saa naisten puhelinnumerot, mutta pystyy vakavoitumaan hyvinkin äkkiä pahan tehtävän sattuessa kohdille.

Sam on perheen kuopus, joka ei halunnut mukaan perheen harrastukseen, mutta jonka kihlatun kuolema sysäsi veljensä mukaan. Sam on nörtti, joka kaivaa tietokoneeltaan tiedot ja faktat, miettii ennen kuin toimii ja on sitä mieltä, että pahoillakin olennoilla voi olla hyvä sydän. Sam kokee välillä Deanin levottomaksi eikä aina hyväksy tämän tekoja ja veljekset ovat vastakohtaisista persoonallisuuksistaan aina pienessä kilpailutilanteessa tai kinastelemassa pikkuasioista kesken pahiksen kanssa tappelun.
Näiden kahden hahmon ja kahden erittäin silmille miellyttävän näyttelijän (enpä olisi arvannut ruutupaitojen näyttävän noin hyvältä) välinen dynamiikka tekee sarjasta loistavan. Kun mukaan vielä lisätään poikien setähahmo Bobby ja sarjaan neljännellä kaudella ilmestyvä Castiel, on henkilöhahmogalleria kerrassaan mainio.
Vaikka pelottaa, on pakko nauraa.

Toinen sarjan viehätykseen liittyvä seikka on sen käyttämät myyttiset ainekset. Kaikki olennot ovat jostain päin maailmaa eri kulttuureista peräisin olevia mytologisia hahmoja. Oli kyseessä sitten "perinteinen" vampyyri tai japanilainen alkoholin henki, sarjan käsikirjoittajat poimivat näitä folkloreen ja erilaisiin taruihin liittyviä hahmoja oikeista kulttuureista eivätkä keksi niitä itse. Erityisen mielenkiintoinen on trickster-hahmo Loki, joka piipahtaa useammassa jaksossa tekemässä veljeksille kiusaa. Ja tietenkin päätyy aina vetämään pisimmän korren. Älyttömän kiinnostava oli myös jakso, jossa useiden eri kulttuureiden muinaiset jumalat istuivat saman pöydän äärelle keskustelemaan maapallon tulevaisuudesta ja veljekset olivat siinä keskellä ainoina kuolevaisina kaiken sen myyttisen voiman keskellä.

Näiden seikkojen lisäksi sarja tekee jatkuvia viittauksia populaarikulttuuriin, mikä on kaltaiselleni tutkijalle mitä suurinta herkkua. Viittaukset muihin TV-sarjoihin tai elokuviin ovat loppujen lopuksi perin normaaleja, mutta siinä vaiheessa, kun sarja alkaa tehdä metaviittauksia itseensä, ollaan jo melkoisen jälkiruoan äärellä. Winchesterin veljekset päätyvät Hollywoodin kulisseihin etsimään elokuvaa terrorisoivaa kummitusta ja Dean vihjailee kiertoajelulla Samille, että käydäänkö katsomassa Gilmoren tyttöjen kuvauspaikkaa. (Jared Padalecki tuli tunnetuksi juuri mainitusta sarjasta.)
Toisessa jaksossa veljekset päätyvät vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa he ovat näyttelijöitä nimeltä Jensen ja Jared, ja tekevät TV-sarjaa nimeltä Supernatural.
Kolmannessa tapauksessa Dean ja Sam löytävät kirjailijan, joka kirjoittaa kirjasarjaa, joka kertoo heistä ja kaikista niistä möröistä, joita he ovat tappaneet, ja kuvailee heitä paremmin kuin he itse.
Hillitön on myös tapaus Supernatural-konferenssi (tällaisia siis järjestetään myös oikeasti), jossa joukko nörttimiehiä cosplayaa Deania ja Samia ja muka "metsästää" tapahtumaan suunniteltua kummitusta. Olisiko sinusta hauska kuulla, ettet ole ihan täysin onnistunut pukeutumaan omaksi itseksesi?

Katsoin juuri sarjan seitsemännen tuotantokauden ja odotan kauhunsekaisella innolla kahdeksatta kautta, joka starttaa Jenkeissä ensi kuun alussa. Kirjaimellisesti kauhunsekaisella innolla, koska toivon, että sarja ei seuraa X-Filesin jalanjälkiä ja löpsähdä ihan täysin. Mielestäni viides kausi on ehkä kaikista paras, eikä kuutonenkaan ole huono, mutta sarja olisi voinut päättyä jo siihen, kun kaikki oli vielä hienoa ja lupaavaa. Pelko siitä, että sarja alkaa toistaa itseään, elää ilmassa. Kun molemmat veljekset ovat käyneet helvetissä ja tulleet takaisin, on tapeltu demoneita ja enkeleitä vastaan, niin mitä tässä vielä voi odottaa?
Toisaalta tähän mennessä en ole pettynyt. Joka ikisellä tuotantokaudella olen haukkonut henkeäni yllättävien käänteiden yllättäessä, itkenyt, kun joku tärkeistä henkilöistä on kuollut, nauranut itseni tärviölle ja ennen kaikkea pelännyt niin älyttömästi.
(Jaan Samin kanssa tämän irrationaalisen pelon klovneja kohtaan. Samilla syypää on Dean, joka vissiin aiheutti jonkin trauman poikien lapsuudessa. Oma syypääni on Stephen Kingin It ja Tim Curry. Hyi kamala.)

Jotain sarjasta kertoo myös se, että minä, joka en koskaan ole ymmärtänyt ihmisten viehtymystä ostaa autoja niiden ulkonäön ja keräilyarvon takia, olen alkanut himoita vuoden -67 Chevrolet Impalaa. Harkitsen talomme ympäröintiä suolalla demonien ja pahojen henkien varalta (mies ajatteli lähinnä etanoita) ja mietin, ettei se Devil's trap olisi huono idea piirtää lattiaan. Tiedän hämmentäviä asioita erilaisten olentojen tappamisesta ja siitä, miten estän, ettei minusta koskaan tule räyhähenkeä. En myöskään koskaan, edes leikilläni, halua hokea peilin edessä kolmea kertaa "Bloody Marya".


Tiedän myös nukkuvani yöni aina hieman paremmin, kun Winchesterin veljekset ovat liikkeellä.

Lopuksi haluan myös jakaa jotain erittäin hauskaa, sillä eräs sarjan toimivimmista seikoista on hieno soundtrack: Supernatural - Eye of the Tiger.