Satuja, fantasiaa ja adaptaatioita Tampereella

Perjantaina 16.11. järjestettiin Tampereen yliopistolla kirjallisuustieteen syysseminaari otsikolla ”Ihmesaduista adaptaatioihin. Näkökulmia sadun ja fantasian tutkimukseen”. Olen koko syksyn kaivannut vahvemmin ja vahvemmin paluuta täysipainoisen tutkimuksen pariin, mutta koska se ei vielä ole mahdollista, ajattelin aloittaa kevyesti ja tarjota abstraktia seminaariin. Kun se meni läpi, olin todella iloinen ja innostunut, että pääsisin edes päiväksi esittämään oikeaa tutkijaa.

Päivä alkoi puoli kymmeneltä ja kesti huimat yhdeksän tuntia. Mutta mielenkiinto pysyi mukavasti yllä, sillä ohjelma oli kattava ja monipuolinen. Adaptaatioita tarkasteltiin satukirjasovelluksissa, perinteisissä saduissa, animaatioissa, sarjakuvissa kuin tietokonepeleissäkin. Mukana oli myös kirjailijavieraana Magdalena Hai, joka esitteli omaa Kurnivamahainen kissa -satukirjaansa sekä sivusi lyhyesti YA-romaaniaan Kolmas sisar. Kumpikin on ollut pitkään lukulistallani. Hai kertoi teostensa olevan kommentteja siitä, mikä häntä nykymaailmassa ahdistaa. Lapsetkin puhuvat ilmastonmuutoksesta, joten fiktio on hyvä keino käsitellä tällaisia teemoja. Kolmannesta sisaresta puhuttaessa hän huomautti, että nuorten aikuisen romaaneissa valkoinen cis-hetero ei ole enää nykyaikaa, joten hahmokavalkadin on oltava monipuolisempi. Samalla hän myös avasi teoksen mangavaikutteita: kuvauksissa on söpöyttä, pinkkiä ja glitteriä, kuten mangan taikatyttöjen taikuudessa konsanaan. 

Hanna Samola haastattelee Magdalena Haita

Nautin myös paljon tutkijavieras Minttu Ollikaisen puheenvuorosta, jossa hän avasi omaa tutkimuskohdettaan eli suomalaista reaalifantasiaa unen ja fantasian näkökulmasta. Hänen jälkeensä Claudia Nierste esitelmöi puheen illuusiosta fantasiakirjallisuudessa, mikä oli kirjoittamisen opettamisen kannalta kiinnostava aihe. Eli millä tavalla hahmot puhuvat, mitä sanavalintoja he käyttävät, ja millaisen kuvan se luo fantasiamaailmasta. Noora Raiskion esitelmä sai minut kiinnostumaan Noituri- eli Witcher-sarjasta, Oskari Rantalan puolestaan Alan Mooren eroottisesta satuadaptaatiosta Lost Girls.

Anteeksi, Noora, ilmeestä! Smithin kategoriat olivat vain kuvaamisen arvoisia.

Oma esitelmäni oli hieman päivitetty versio muutaman vuoden takaisesta Finncon-esitelmästäni, joka käsitteli Tarina vailla loppua -romaanin ankka-adaptaatiota ja sen sarjakuvallisia erityispiirteitä, kuten metalepsistä. Vaikka en ehtinytkään harjoitella esitelmääni niin hyvin kuin olisin toivonut, oli mukavaa palata takaisin ankkojen pariin ja puhua italialaisesta sarjakuvasta ja sen erityispiirteistä. Positiivista oli myös se, että vaikka meidät sarjakuvatutkijat oli niputettu illan viimeiseen sessioon, paikalla oli vielä sinnikkäitä kuuntelijoita, jotka olivat parhaimmillaan istuneet Virta-rakennuksen salissa aamusta asti.

Päivän päätteeksi Finfar oli järjestänyt pienen illanistujaisen Tullin saunalle, jonne viimeinen sinnikäs sakki kerääntyi syömään ja keskustelemaan tutkimuksesta. Pääsin jo antamaan mahdolliselle ankkagradun tekijälle lähdevinkkejä ja intoilemaan Ducktalesin hämmentävän modernista naiskuvasta. Näitä päiviä pitää saada lisää.

Logicomix, eli kuinka sarjakuva taipuu oopperaksi

Kun luin viimeisestä Sarjainfosta, että Logicomix-sarjakuvasta ollaan tekemässä Turussa oopperaa, ensireaktioni oli puhdas WTF. Sitten tajusin projektin mahdollisuudet ja pian olinkin ostamassa lippuja ensi-iltaan. Vaikka olen harrastanut teininä teatteria ja rakastanut musikaaleja siitä asti, kun... no, siitä asti, kun näin Disneyn Pienen merenneidon, koska sitähän Disneyn klassikot ovat, ooppera on ollut minulle turhankin kaukainen ja epäkiinnostava taidemuoto. Nyt oli siis aika korjata tämä aukko sivistyksessäni.

Logicomixin löysin parisen vuotta sitten Jyväskylän kirjamessuilta, mutta se on seissyt kirjahyllyssäni odottamassa sitä sopivaa lukuhetkeä. Logicomix - nerouden ja hulluuden rajalla on kreikkalaisten Apostolos Doksiadiksen ja Khristos H. Papadimitrioun käsialaa. Alekos Papadatoksen ja Annie Di Donnan kuvittama sarjakuvaromaani kertoo englantilaisen matemaatikon ja filosofin Bertrand Russellin elämäntarinan. Russell pyrki löytämään parhaan tavan selittää maailmaa järjellä ja logiikalla, mutta päätyi vetämään pohjan aiemmalta logiikalta kuuluisalla Russellin paradoksillaan. Joukko-oppiin liittyvää paradoksia voidaan parhaiten kuvata parturitarinalla.

Logicomix, s. 164, pahoittelut valokuvan laadusta.

Tästä herää paradoksin aiheuttava kysymys - kuka ajaa parturin parran? Sillä parturi ajaa niiden parran, jotka eivät aja itse partaansa.

Paikoitellen teos uuvutti ja sekoitti pään, sillä filosofian perusopinnoistani on jo aikaa, mutta sen pääpointti ei olekaan olla mikään filosofinen logiikan tietokirja, vaan kertomus miehestä, joka etsi tapaa kuvata maailmaansa järjellä.

 

Sarjakuva on piirretty selkeällä viivalla ja hahmot ovat näennäisesti realistisia, mutta pelkistettyjä. Ruutukerronta on suhteellisen perinteistä, mutta satunnaiset koko sivun ruudut keskeyttävät kerronnan rytmiä sopivasti. Teos jakautuu useisiin lukuihin, jotka etenevät päätarinan kannalta kronologisesti eteenpäin. Kerronnassa on kuitenkin eri tasoja: kehyskertomuksena toimiva vanhan Russellin esitelmä Yhdysvalloissa 1930-luvun lopulla ja metataso - tekijät kertomassa lukijalle, miten teos etenee ja mihin asioihin heidän piirtäjinä ja tarinankertojina kannattaisi tarttua seuraavaksi. Kehyskertomuksen erottaa menneisyydestä ruutujen pyöristetyistä reunoista, mutta metatasoa ei - se saattaa keskeyttää sarjakuvan tarinan aivan yllättäen. Tällainen tekijöiden postmoderni kommentaari, jossa he piirtävät itsensä mukaan teokseensa, on tutkijalle huikeaa materiaalia.

Joten kysymys kuuluu, miten tällainen teos voi taipua oopperaksi?

Tästä se alkoi.

Oopperan ensi-ilta oli siis eilen perjantaina 10.3. klo 19 Turun konservatorion Sigyn-salissa. Esitys kesti noin pari tuntia, jonka keskelle oli sijoitettu 20 minuutin väliaika. Kirjaimellisesti nerouden ja hulluuden rajalla liikkuvan projektin olivat työstäneet Turun AMK:n taideakatemia, Turun konservatorio, Oopperakammari ry., Åbo Svenska Teater, Puolalan koulu ja Puolalanmäen musiikkilukio. Teoksen oli säveltänyt kapellimestarina toiminut Marko Autio ja libreton (eli teoksen tekstiosuuden - nyt opin tämänkin termin!) oli kirjoittanut Jukka Aaltonen. Sigyn-sali oli lähes täynnä väkeä, vaikka uskonkin, että valtaosa paikallaolijoista oli esiintyjien perheenjäseniä ja lähisukulaisia.

Koska minulla ei ole käsitystä oopperasta, en voi verrata esitystä laajempaan perinteeseen, mutta voin tietenkin tehdä omia huomioitani. Euron hintaisen käsiohjelman lisäksi jaossa oli synopsiksia, jotka koostivat oopperan juonen pähkinänkuoressa. 

Pidin paljon pelkistetystä lavastuksesta: kirjapinot ja tikkaat, joita hyödynnettiin eri kohtauksissa, toimivat erittäin hyvin. Valkokankaalle heijastettiin sarjakuvaruutuja, jotka kertoivat katsojalle, missä ajassa ja paikassa kulloinkin liikutaan. Nämä ruudut oli pyydetty taiteilijoilta itseltään, jotka olivat varsin perillä sarjakuvansa ooppera-adaptaation ensi-illasta - Papadatos pongasi suomenkielisen twiittini ja ehti jo jakaakin sen eteenpäin.

Vaikka kunnianhimoinen esitys olikin niin sanotusti amatöörien käsialaa, mikään esiintymisjännitys tai vajavainen taito ei näkynyt ensi-illassa. Vanha Russell (Sakari Eirola) oli maskeerattu taitavasti muistuttamaan sarjakuvahahmoa, nuorta Russellia esittänyt Akseli Vanamo vakuutti äänenkäytöllään, mutta erityisesti Russellin ensimmäisen vaimon Alysin esittäjä Nathalia Hyvärinen Kanerva oli kerrassaan huikea. Pidin myös valtavasti asenteellisesta Ludwig Wittgensteinista (Teemu Mustonen). Hänen teemansa jäi soimaan päähän esityksen jälkeen.

Sarjakuva kohtaa käsiohjelman

Esityksen koreografia oli toimivaa. Omiin lempikohtauksiini kuuluivat erityisesti Wittgensteinin pienoismalliasettelu toisen maailmansodan aikana sekä Principia Mathematica -teoksen vuosia kestänyt suunnittelu, jossa Russell ja hänen kollegansa Alfred Whitehead (Pekka Alonen) kaivelivat kirjoja, heittelivät kirjoja, repivät kirjoja ja jopa söivät kirjoja - siinä päästiin niin lähelle neroutta ja hulluutta kuin alkuperäinen sarjakuva onnistui kuvaamaan. (Vaikka sieluuni sattuikin se kirjojen kohtelu.)

Klassinen orkesterimusiikki livenä nostaa minulle aina kylmiä väreitä. Kerran sarjakuvan lukeneena en voi kovin syvällisesti analysoida, miten musiikki kuvasti teoksen tunnelmaa, mutta pidin sen voimakkaista sävyistä. Vauvan "itkun" olisi ehkä voinut erottaa muusta hieman selkeämmin, mutta esimerkiksi ampumakohtauksen äänimaisema toimi mielestäni hienosti.

Lempiasioitani oli kuitenkin oopperan postmoderni kommentaari eli aina niin ihana metataso. Olin miettinyt, miten sen saa siirrettyä sarjakuvasta oopperaan, mutta siinä vaiheessa, kun kapellimestari keskeytti shown ensimmäistä kertaa ja alkoi avautua, miten surkea tämä esitys on, olin jo ihan pähkinöinä. Ooppera keskeytyi siis muutamaan otteeseen siihen, miten kapellimestari ja libretisti (Juho Vähäkuopus) alkoivat kinastella teoksen toimivuudesta ja kiinnostavuudesta räppäämällä. Kiitos tästä. Se oli parasta ikinä.

Ainut asia, mikä jäi harmittamaan oli lauluäänten voimakkuus. Välillä kaikki laulu ei erottunut musiikin alta minun rivillenikään (varsinkin libretistin räppi, jos hän oli selin), joten mitenhän takarivi sai selvää sanoista. Tämä on tietenkin osin oopperan tyyli, sillä klassisessa laulussa lyriikat jäävät usein äänen varjoon.

Käsiohjelmassa oli myös hyödynnetty sarjakuvaruutuja.

Huikeaa työskentelyä joka tapauksessa koko porukalta. Erityiskiitos lapsikuorolle koulukohtauksesta, jossa he pääsivät huutelemaan opettajalle rumia sanoja.

Esitys päättyi Wittgensteinin sanoihin, joihin voisin päättää myös tämän raporttini: "Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen" - Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.

Tämä ei ole uutisankka: uusi artikkeli ja esitelmä

Nyt seuraa ankka-aiheisia uutisia peräti kaksin kappalein! 

Tarkkasilmäisimmät ovat kenties huomanneet, että sivupalkissa olevaan verkkojulkaisulistaani on ilmestynyt uusi nimike. Pitkien vaikeuksien (mm. henkilövaihdokset ja kyberhyökkäys) jälkeen Fafnirin numero 4 / 2016 on julkaistu. Siellä komeilee artikkelini "Science fiction parody in Don Rosa's 'Attack of the Hideous Space-Varmints'". Nimensä mukaisesti artikkeli käsittelee Rosan avaruusseikkailua, joka on julkaistu suomeksi nimillä "Maa hyökkää" ja "Kaksisilmäisten avaruushirviöiden hyökkäys". Englanninkielinen artikkelini erittelee Rosan tapoja hyödyntää scifin kliseitä parodioidessaan invaasioteemaa sekä käsittelee äärimmäisen ajankohtaista asiaa: erilaisuuden pelkoa ja sitä, kuka oikeastaan on se muukalainen. Artikkelin voi siis lukea vapaasti täältä.

 

 

Star Trek -viittauksia löytyy peräti kaksi. © Disney (Rosa 1997, #615, 8.)

 

 

Toinen ajankohtainen uutinen liittyy Tampere Kupliin ohjelmatarjontaan. Parin viikon päästä Tampereella järjestettävän sarjakuvafestivaalin virallinen ohjelma on julkaistu. Sen lisäksi, että minut voi löytää Tampere Kuplii goes Academicin ohjelmasta, kuten bloggasin jo aiemmin, esiinnyn myös tutun ja turvallisen Disney-sarjakuva-aiheen parissa heti sunnuntaiaamuna 19.3. klo 11-12. Puhun Tampere-talon salissa Duetto 1 otsikolla "'Kadonnut' Disney-sarjakuva, eli kuinka leikkiä sarjakuvan muodolla ja kielellä". Tässä kuvaus esitelmäni sisällöstä:

Trondheimin & Keramidaksen kansikuva

Ranskalaiskaksikko Lewis Trondheim ja Nicolas Keramidas julkaisivat viime vuonna Disney-sarjakuvan Mickey's Craziest Adventures.
Albumin idea on nerokas: se koostuu mukamas kirpparilta löytyneistä, "kadonneiksi luulleista" sarjakuvista, joista tekijät onnistuivat löytämään vain osan. Miten puuttuvat sivut ja repeytyneet lehdet vaikuttavat tarinankerrontaan ja sarjakuvan muotoon? Mikä tekee tästä sarjakuvasta postmodernin ja miten fantasian genre sopii tähän kaikkeen?
Ankkatohtori Katja Kontturi intoilee uudesta teoksesta ja siitä, miten se ylipäätään kommentoi Disney-sarjakuvia.

Ja kyllä, kirjaimellisesti intoilen. Oli nimittäin viime vuoden parhaita sarjakuvia tuo teos. Nähdään Tampereella!

Fiilistelyä ja visiointia Oulun sarjisfestareilla

Kiersin maisemareittiä asemalta kaupunginkirjastolle.

Olin käynyt aiemmin tasan kerran Oulussa reilu vuosi sitten. Päivän mittainen visiitti Oulun yliopistolla järjestetyille kulttuurintutkimuksen päiville ei antanut minkäänlaista kuvaa kaupungista. Mutta nyt minut oli kutsuttu Oulun sarjakuvafestivaalien akateemisen osion eli Arctic Comics -seminaarin keynoteksi, joten päätin ottaa kaiken ilon irti parin päivän visiitistäni.

Ainut harmi oli se, että sopivin bussi oli Oulussa vasta 10.50, mikä tarkoitti sitä, että missasin (jällkeen kerran) kollegoideni Aino-Kaisan ja Essin esitelmän Jessica Jonesista. (Edellisen kerran missasin sen Uses of Fantasy -konffassa.) Mutta ehdin kuitenkin kuuntelemaan festivaalin taiteellisen johtajan, Harri Filpan esitelmää ruutusiirtymistä. Luvassa oli myös norjalaisen sarjakuvan nykytilaa sekä Finfarista tutun kollegani, Tolkien-tutkija Jyrki Korpuan uusi aluevaltaus - esitelmä Sandmanin mytologioista.

Oma esitelmäni alkoi kahdelta ja tajusin heti, että minun olisi pitänyt löpistä esitelmäni ääneen vaikka bussissa. Silloin ajankäyttö olisi hahmottunut paljon selkeämmin. Vaikka minulla oli keynotena pitempi aikaslotti, olin survonut esitelmääni siitä huolimatta liikaa asiaa ja jouduin hieman juoksemaan lopun, jotta sain kaiken olennaisen sanottua, ja jotta kysymyksille jäi aikaa.

Esitelmöin siis aiheesta "How to Study Donald Duck? Fantasy and postmodernism in the Disney Comic" - otsikko, joka mukaili Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin Kuinka Aku Ankkaa luetaan -teoksen englanninkielistä käännöstä. Viittasin kyseiseen teokseen ja aiempaan Disney-tutkimukseen ja esittelin sitten omaa tutkimustani ja sitä, miten Disney-sarjakuvia voi ja pitäisi tutkia - enemmän. Ajankäytöllisistä ongelmista huolimatta esitelmä meni ihan hyvin ja joitakin kommenttejakin tuli aiheeseen liittyen.

Katja luennoi antaumuksella. Kuva: Aino-Kaisa Koistinen

Oulun kirjaston vasta avattu sarjakuvaosasto oli muutenkin aika jees. Varsinkin taiteen osalta voisi olla jopa ihan kateellinen...

Sarjakuvakirjasto Sarjastoa vartioi Juggis Aallon Sandman (2001).

Akateemisen ohjelman päätyttyä teimme pienellä Finfar-porukalla ex tempore -visiitin Galleria 5:ssä olleeseen Vikasietotila-nimiseen näyttelyyn. Pekka ja Teija Isorättyän näyttelyssä oli kineettisiä veistoksia - rollaattoreilla kulkevia vanhusrobotteja, jotka aktivoituivat liikkeestä. Hämmentävän hieno ja hivenen ahdistava. Vilkuilimme vielä pitsallakin, josko mummot olisivat selvinneet rappusista perässämme.

Vikasietotilassa oleva robomummo.

Perjantai-iltana oli luvassa vielä kaikenlaista ohjelmaa Kulttuuritalo Valveella, jossa sijaitsee ihanan absurdisti myös Turun sarjakuvakauppa. Sarjakuvakauppa oli aina vaaran paikka ja päädyinkin ostamaan sitä, mitä olin tullut hakemaan (Milla Paloniemen 112 osumaa), mutta myös jotain aivan muuta...

Puoli kuudelta alkoi festivaaligaala, jossa julkistettiin Pohjoismaisen sarjakuvakilpailun voittajat ja avattiin Ilpo Koskelan näyttely. Näyttelyn avajaisissa oli tarjolla pientä purtavaa ja juotavaa, mutta olimme vetäneet sen verran onnistuneet pitsaähkyt, etten kyennyt syömään mitään. Mutta ilmaissälä tarttuu aina mukaan - varsinkin, jos se ilmaissälä on sarjakuvia.

Festivaalin pääpaikkana toimi Kulttuuritalo Valve.

Ilpo Koskela: Fingerpori meets Alien.

Sarjakuvakilpailun voittajan julistus oli kuitenkin huikea hetki. Olin saanut palkituista töistä koostetun albumin kiitos-kassiini, mutten tietenkään ollut ehtinyt ja tajunnut sitä vilkaista. Siispä kilpailun voittaja tuli minulle aivan puskista: Avi Heikkinen sarjakuvallaan Syöksykierre, jonka olin itse vasta Avilta saanut ennakkovilkaistavaksi. (Olemme Avin kanssa tuttuja Keski-Suomen sarjakuvaseurasta ja kovia ankkafaneja molemmat.) Hyvä, etten päästänyt epämääräistä vingahdusta, kun kuulin tutun nimen mainittavan.

Pohjoismaisen sarjakuvakilpailun voittaja Avi Heikkisen tyylinäytteitä.

Valveelta ilta jatkui Bingo-Galleriaan, jossa oli nimensä mukaisesti ihan oikeaa bingoa, Kuollut norsu -nimisen bändin pieni keikka (Täällä haisee paha jäi lahjakkaasti soimaan päähän) sekä burleski-esityksiä. Huomaa, että Katja kiinnittää burleskissa huomionsa olennaiseen, kun esityksen hienoin asia oli käsin tehty jättimäinen Aku Ankka -leimasin. En suostunut poistumaan bingosta ennen kuin olin saanut bingon ja tulihan se sieltä lopulta. (Palkinnon sai valita kahdesta sarjakuvasta - jee!)

Ote Jussi Hukkasen sarjasta "Maailman paskin nalle 2"

Lauantaina pyörähti itse festivaali kunnolla käyntiin. Tulin heti aamuyhdeltätoista kuuntelemaan Milla Paloniemen haastattelua uuden teoksen tiimoilta ja sain vielä omistuspiirroksenkin tuoreeseen 112 osumaa -albumiin. Luin sen kotimatkalla bussissa ja yllätyin sen tunnustuksellisuudesta, vaikka olinkin tiennyt sen varsin henkilökohtaiseksi. Parisuhdekriisien lisäksi Paloniemi kertoi avoimesti omasta syömishäiriöstään, mistä hän ei ole aiemmin kertonut sarjisblogissaankaan. Pisteet Millalle avoimuudesta ja rohkeudesta. Haastattelusta jäi parhaiten mieleen se, että Kiroilevan siilin luonut taiteilija nauttii erilaisista materiaaleista eikä pidä uusien, laadukkaiden kynien käytöstä. Paloniemi vitsaili, että tekee vielä joskus albumin vessapaperille. Se olisikin kiinnostava teos.

Petri Hiltunen vertaa tekstien ja kuvien suhdetta toisiinsa Mike Mignolan eduksi.

Petri Hiltusta on aina ilo käydä kuuntelemassa, oli hän missä conissa tahansa puhumassa. Tälläkin kertaa ohjelma oli sekä viihdyttävä että informatiivinen. En esimerkiksi tiennyt, että elokuvien sarjakuva-adaptaatiot auttoivat rikkomaan Yhdysvaltojen sarjakuvatuotantoa sensuroineen Comics Coden! CCA oli rajannut koodinsa koskemaan vain tiettyä sarjakuvamuotoa, mikä jätti ulkopuolelleen isokokoiset, mustavalkoiset sarjakuvat. Kauhuelokuvista adaptoidut sarjakuvat ottivat tämän formaatin haltuunsa ja "rikkoivat" sääntöjä kuitenkaan rikkomatta niitä virallisesti.

Vesa Kataisto ja taskareiden klassikoadaptaatiot

Eniten olin kuitenkin odottanut Vesa Kataiston esitelmää "Vapautettu Ankkalinna - Aku Ankan taskukirjasovituksia Dantesta Kaurismäkeen", minkä takia olin päättänyt lähteä kotiin myöhäisemmällä bussillakin. Kataisto kertoi, että Taskareita myydään noin 50 000 kappaletta kuussa, mikä on huomattavan paljon vähemmän kuin aiemmin, mutta määrä tuntui silti huikealta. Taskukirjojen materiaali tulee suurilta osin Italiasta, jossa Topolino-lehti sai virallisen sopimuksen Disneyn kanssa ensin Mikistä (1935) ja sitten muista hahmoista (1939). Adaptaatioiden teon aloitti Guido Martina (1906-1991) parodiallaan Danten Helvetistä. Ja tämä tapahtui jo vuonna 1949! Guido käytti metatason siirtymiä ja kuten Dantekin, kommentoi oman aikansa kulttuuria.

Kataisto kertoi, että italialaisilla oli suhteellisen suuri vapaus adaptaatioidensa suhteen ja välillä niiden ronskeja sisältöjä piti myöhemmin sensuroida muualla Euroopassa, kuten esimerkiksi Saksassa.

Rohkenin myös kysyä itseäni jo jonkin aikaa askarruttaneen kysymyksen. Mikä siinä on, että nimenomaan italialaiset rakastavat metatason kikkailua ja parodisia adaptaatioita. Kataisto sanoi, ettei ollut perehtynyt asiaan, mutta epäili syiden taustalla olevan italialaisen kulttuurin satiirin perinteen sekä commedia dell'arten vaikuttaneen myös sarjakuviin.

Jos Petri Hiltusen luento aiheutti lampun syttymisen fuksivuonnani, niin tämä vastaus teki sen post docini suhteen.

Olen jo pitkään pohtinut näkökulmaa italialaisten Disney-sarjakuvien tutkimukseen ja tajusin tällä hetkellä, että tutkiakseni niitä minun on perehdyttävä laajemmin italialaiseen kulttuuriin ja taiteeseen. Ei riitä, että opiskelisin vain pelkkää kieltä - minun on tunnettava myös kulttuuria. Ja nyt kun se on sanottu (tai kirjoitettu) ääneen, minulla on syy ja motivaatio toteuttaa tämä suunnitelma ja selvittää mahdollisuudet opiskella italian kieltä ja kulttuuria tutkimustarkoituksessa.

Kiitos, Vesa! Kiitos Oulun sarjisfestarit!

Ennen pitkää bussimatkaa kotiin seikkailimme vielä Avin kanssa Oulun keskustassa turistihengessä. Avi esitteli kotikaupunkinsa hienoimmat nähtävyydet, eli Toripolliisin, joka oli minulle tuttu lähinnä Kari Korhosen Ouluun sijoittuvasta ankkasarjasta, ja kuuluisan "Paska kaupunni" -tägin, joka valitettavasti oli (vaihteeksi) maalattu piiloon.

Festarisaldo - kun pitkästä aikaa raaski jotain ostaakin.

Vasemmalla ylhäällä ilmaissälä: Ilpo Koskelan näyttelyavajaisteos, bingovoitto, sarjiskaupan näyte "Infernosta" ja Spiral - Syöksykierre -albumi. Sitten ostin Helkavirsiä-kokoelman (sain siihen Petrin nimmarin ja menin lupaamaan, että lähetän hänelle opiskelija-analyysin "Tummasta", jos saan siihen luvan), Neil Gaimanin minulle tuntemattoman Miss Finchin sekä Saga ykkösen muuttomyynnistä. 112 osumaa, Mad Tea Party III, ja huikean JP Ahosen ihana Belzebubs (josta edelleen pitäisi tehdä cd-levy-versio) ja Ink Retrospect ovat Turun sarjakuvakaupasta. Kuten myös Tove Janssonin Taikatalvi -kortti ja Tom of Finlandin Kake paperinukke -kortti.

Keynoteni mahdollisti minulle ilmaiset matkat ja yhden yön majoituksen sekä pääsyn festarilehteen. Alla siitä skannaus. Siinä on vain yksi virhe - tämänhetkinen hanketyöni ei liity mitenkään Disney-tutkimukseeni. Muuten kaikki on niin kuin pitääkin.

Tutkimustaukoko?

Uuteen lukuvuoteen uuden kalenterin kanssa.

Kesäloma oli ja meni ja nyt pitäisi taas orientoitua alkavaan syksyyn ja töihin sekä yliopistolla että kansalaisopistossa. Päällimmäisenä tunteena on jännitys ajankäytöstä ja lisääntyvästä työmäärästä ja ehkä orastava stressikin. Mietin jo, että ehkä minun ei pitäisi lomailla täysipainotteisesti, kun se stressi tuppaa tulemaan sitten voimakkaampana. Mies tuumasi, että olen vielä aivan n00bi oikean lomailun suhteen, joten pitäähän sitä harjoitella. (Ensimmäinen palkallinen loma siis takana.)

Tästä huolimatta olen jo ehtinyt ottaa härkää sarvista ja hoitaa muutaman homman pois jaloista.

Aloitin tietenkin uuden kalenterin hankkimisesta ja isohan sen olla pitää, jotta kaikki opetukset ja muistiinpanot mahtuvat. Tämän takia ostan aina tuplakappaleita Aku Ankasta, ne tulevat hyötykäyttöön.

Nyt takana on vajaa vuosi Näkymättömät-hankkeessa ja yliopistojen lomakauden (heinäkuun) päätyttyä on aika potkaista syksyn koulutukset ja opetukset sarjakuvan osalta käyntiin. Viime vuosi oli kaikin puolin hyvä, kiireinen, mutta antoisa. Sitä tuli opittua kaikenlaista, ainakin byrokratialomakkeiden täyttämistä, projektisuunnittelua ja tietenkin sen, että nyt sitä ei enää voi jumiutua keskenään neljän seinän sisälle tekemään omaa juttuaan, vaan pitää olla aktiivinen ja jakaa tietoa ja tilannekatsauksia muille hankkeen toimijoille. Vielä kaksi huikean kiinnostavaa vuotta edessä, mutta huomaan myös kaipaavani takaisin sen ihan oikean tutkimuksen äärelle.

Tämä konkretisoitui erityisesti pääsiäisen tienoilla, jolloin rykäisin kuukaudessa artikkelintyngän ImageText-sarjakuvajournaaliin. Ja sehän siis hyväksyttiin! Totta kai muutoksia pitää tehdä, lähinnä täydennyksiä, mutta sitä suhratessani olo oli kiireestä huolimatta kerrassaan mahtava. Fiilis oli juuri se, että tämä on se, mitä haluan tehdä! (Artikkelin Destino-elokuvasta ja "Destino"-sarjiksesta pitäisi ilmestyä ensi vuoden alussa. Deadline korjauksille on vasta lokakuun puolessavälissä, joten tässä ehtii vielä viimeistellä artsun kaikessa rauhassa.)

Lisää pontta tutkimuskaipuulle tuli toukokuussa, kun tiedekunta päätti, että jokaisen tutkijan tulisi kirjoittaa 300 merkin kuvaus tutkimuksestaan aiheena "Miksi tutkimukseni on tärkeää ja kenelle?" Tätä ilosanomaa pähkäiltiin kollegoiden kanssa aina Facebookin parviälyä myöten. Lähinnä mietin sitä, että kirjoitanko Disney-tutkimuksestani vai Näkymättömät-hankkeesta. Kollegani totesi, että omasta tutkimuksestasi tietenkin - siitä, mikä sinua kiinnostaa eniten. Vastaus oli helppo. Nyt yliopiston sivuilla lukee minun tiedoissani näin:

Disney-sarjakuvat ovat aikakautensa populaareja tuotoksia, jotka kommentoivat vallitsevaa kulttuuria ja yhteiskuntaa. Niillä on refleksiivinen suhde ympäröivään todellisuuteen, mikä näkyy kokeilevina metakerronnallisina ratkaisuina. Tutkimus laajentaa sarjakuvatutkimuksen kenttää ja tuottaa uutta tietoa sarjakuvakerronnan menetelmistä.

Sieltä puuttuu vielä kuvakin, kun en ole saanut aikaiseksi selvitellä laitoksen valokuvaajan kanssa aikataulua. Amanuenssimme totesi vitsikkäänä miehenä, että pistät vain sen Milla-kuvan sinne. Ihan olisi kuulemma ookoo, sanoi hän. Harkitsen asiaa.

Rosaa englanniksi, Fantagraphicsin julkaiseman
kokoelman osat 3 ja 4.

Ostin muuten pitkästä aikaa Rosankin tuotantoa. Minulla oli Suomalaisen alekuponki, joka piti käyttää tiettyyn aikaan mennessä ja laskeskelin, että jos tilaisin Fantagraphicsin julkaiseman Rosan kronologisen kokoelman osat 3 ja 4 yhteiskansiossa sieltä, se tulisi piirun verran halvemmaksi kuin Adlibris. Joten näin tein. Muussa tapauksessa Adlibrisen hinnat ovat huomattavasti halvempia.

Tämä niin sanottu kesälomani oli myös tutkijan kesäloma, sillä mitäs muuta yliopistotutkijat ja -professorit kesällä tekevät kuin omaa tutkimustaan, kun hallinto- ja opetusasioihin ei mene leijonanosaa ajasta. Yritin siis kirjoittaa eteenpäin keskeneräisiä artikkeleja Rosan tuotannosta. Ikuisuusprojektimme kollegani Mikon kanssa alkaa valmistua ja kokeilemme sitä toistamiseen jufo 2 -tason julkaisuun. Yliopistothan määrittelevät kaikki vertaisarvioidut julkaisut julkaisufoorumi-nimisen systeemin mukaan. Mitä isompi numero, sitä korkeampitasoinen julkaisu. Sarjakuvatutkimusta käsittelevät lehdet ovat tyypillisesti ykköstasoa, mutta tähtäämme Roope-artikkelimme kanssa tietenkin korkeammalle. Saa nähdä, miten käy.

Toinen työn alla oleva artikkelini on Fafnirin sarjakuvateemanumeroon. Se on toinen keskeneräinen projektini Rosan scifiparodiasta, josta esitelmöin muinoin Finfar-seminaarissakin. Sen deadline on jo parin viikon päästä, joten alkaa olla kiire. Siksi luen myös Kimmo Ahosen väitöskirjaa invaasioelokuvista. Kaikki nämä kolme artikkelia ovat englanniksi ja toivonkin, että Disney-tutkimukseni alkaa levitä myös Suomen ulkopuolelle.

 

Vaikka tuntuu siltä, että Rosan tuotanto alkaa olla jo aika kaluttu, ainakin yhden artikkelin aion vielä kirjoittaa, mutta sen aikataulu on vielä kysymysmerkki. Ehkä pyrin aloittamaan sitä ensi keväänä. Sen jälkeen keskittynen laajemmin metatason teemoihin Disney-sarjakuvissa yleisesti, koska se vetää minua puoleensa tällä hetkellä kaikkein eniten. Ja se on myös sinänsä kiinnostavaa, koska metatason juttuja näkee Taskareissa nykyisin niin paljon, että myös lapset oppivat ne. Huomasin sen kesän sarjakuvakursseillani, jossa lasten hahmot puhuttelivat lukijaa ja kommentoivat sarjakuvaa muotona. Olin ihan pähkinöinä siitä! Sarjakuvia lukemalla oppii valtavasti erilaisia kerronnan kikkoja.

 

Koska hankkeemme päättyy toukokuussa 2018, jo ensi vuonna pitää ruveta hakemaan henkilökohtaista apurahaa post doc -tutkimukselle. Hankehakemuksia olemme kollegoidemme kanssa laittaneet nyt vuosittain, joten eihän sitä tiedä, jos vaikka tärppää sitäkin kautta. Toisaalta tässä epävarmassa taloudellisessa maailmantilanteessa se on oikeastaan ihan sama, mitä kautta sitä rahaa tulee ja miten pitkäksi aikaa - kunhan jostain saisi rahoitusta kiinnostavalle tutkimusaiheelle.

Tulevaa tutkimusmateriaalia, osa vielä lukematta.

Italialaisten taiteilijoiden sarjakuva on se, mikä tällä hetkellä kiinnostaa kaikista eniten. Aionkin selvittää italialaisen (Disney-)sarjakuvatutkimuksen tilan ja toivon mukaan voisin jossain vaiheessa hankkiutua sinne tutkimusvaihtoon lyhyeksi ajaksi. (Kuvitelkaa nyt, ottaisin Milla-asun mukaan ja lähtisin patikoimaan Vesuviukselle - vähänkö italialaiset innostuisivat! Kun ovat joskus sinne Millan mökkiäkin suunnitelleet pystyttävänsä...) Mies vielä pitäisi saada innostumaan ajatuksesta. Mutta sehän ei nyt ole ihan heti mitenkään ajankohtaista. Kontaktejakin sieltä pitäisi vielä saada...

Katsotaan, mitä tuleman pitää. 

Jos teillä on muuten hyviä vinkkejä Disney-sarjakuvista (saa olla sekä Akua että Mikkiä), joissa on hilpeitä metatason juttuja, otan ilolla vinkkejä vastaan. En ole lukenut Taskareita kunnolla vuosiin, joten paljon kiinnostavia juttuja on taatusti jäänyt välistä.

Viime aikojen (ankka)kuulumisia

Lähden ensi viikolla ihan oikealle lomamatkalle äidin ja siskojeni kanssa, joten ajattelin tehdä pienen välipäivityksen sitä ennen. Yritän reissun aikana koota jotain kuvavoittoisia päivityksiä sopivista (nörtti)aiheista, mutta koska en ole matkoilla yksin, en voi luvata notkuvani koneella iltoja.

Viime viikolla minulla oli kaksi haastattelua: toinen työllistymisestäni monelle eri taholle, toinen liittyen Disney-sarjakuvatutkimukseeni. Edellisen julkaisusta minulla ei ole varmaa tietoa, koska se menee juttupankkiin, josta useat eri julkaisut voivat sitä halutessaan hyödyntää. Jälkimmäinen puolestaan oli Ville Hännisen tekemä yhteishaastattelu minusta ja Ankkalinnan Pamauksen päätoimittajasta Timo Ronkaisesta. Haastattelu tulee alustavien tietojen mukaan seuraavaan Sarjainfoon Kaksintaistelu-palstalle ja totta kai siinä eniten jänskättää se, että a) kuka pääsee piirtämään minun kuvani ja b) miltä se tulee näyttämään. 

Haastis meni rennosti ja kivasti - mikäs siinä, kun kolme sarjakuva-alan ihmistä juttelee lempiaiheestaan. Sain Timolta mukaani myös erikois-Pamauksen Mikä Ankkalinna lukee?

Uusimmat ankkahankinnat

Päädyin myös taas ostamaan Roope-sedän platinanumeron (#438). Se on omistettu Giovanni Battista Carpille, jonka piirrostyyli on tuttu niin monista vanhoista Taskareista. Ostin sen numeron viimeisen tarinan, "Noidan oppipojan paluun" takia. Sain tarinasta vinkin Ankkalinnakkeen blogista, jossa esitellään varsin hyödyllisiä Taskari-arvosteluja. Kyseinen sarjakuva on väritykseltään nimenomaan maalauksellinen, kuten blogin arvostelija toteaa, ja se viittaa Fantasia-animaation Mikki-jaksoon "Noidan oppipoika". Olen nyt valtavan innoissani kaikista kokeellisista Disney-sarjakuvista, joita tuntuu tulevan erityisesti Italiasta, joten ehkä tästäkin tarinasta on jossain vaiheessa jotain hyötyä post doc -tutkimuksen kannalta.

(Huomasitteko: tämäkin on Mikki-tarina! Henkilökohtaiset antipatiani ovat siirtyneet sivuun tutkijan innon tieltä...)

Seuraava platinanumero on muuten omistettu Castylle, jonka käsialaa on Tampere kupliissa esittelemäni herkullisen metatasoinen "Tekstilaatikkojen kapina". Pitänee ostaa tämäkin numero - kaiken varalta.

Ja mitä muuta Disney-sarjakuvaa odotan kuin kuuta nousevaa? TÄTÄ.

Kesän osalta voin kertoa, että tarjosin Finnconiin ankka-aiheista puheohjelmaa. Valitettavasti ei Rosaa tällä kertaa. Adaptaatiota ja metatason kerrontaa luvassa. Menin myös ostamaan eilen Tampereen Cybershopista violetit piilolinssit kesän cossia varten, joten pukuprojektia luvassa.

Promootioasuun on hankittu viisi metriä mustaa taftia ja hansikkaat.

Ropeconissa vedän työpajaa lapsille.

Opetukset päättyvät maanantaina, joten on hyvä aika pitää vähän lomaa. Ja reissun kohde? Tietenkin Lontoo. Vien äidin ja siskot Harry Potter -studioille, joten sieltä tulee päivitettyä tietoa muutaman vuoden takaiseen postaukseen.

Välipäivitys: Archipelaconiin valmistautuessa

Yli kilon painoinen kovakantinen järkäle.

Olen ollut viimeisen puolitoista viikkoa koko ajan menossa tai tekemässä jotain. Ensin oli Oslon reissu ja NNCOREn konferenssi ja nyt tämän viikon olen ollut opettamassa vasta itseään lanseeraamassa olevan Jyväskylän Lasten ja nuorten yliopiston järjestämällä sarjakuvakurssilla. Tekemistä on siis riittänyt. Sarjakuvakurssi oli lapsilta ja vanhemmilta saadun palautteen perusteella kaikin puolin menestys, mutta se vei valtavasti aikaa ja jaksamista läsnäolon ja suunnittelun osalta. Nyt olen väsynyt ja univeloissa, kun pitäisi alkaa valmistautua ensi viikon Archipelaconiin, joka on se vuoden THE tapahtuma.

Note to self: älä enää jatkossa tee yhdestä kesäkuukaudesta näin täyteenpakattua.

Yritän vielä ennen Maarianhaminan reissua kirjoittaa pari päivitystä Oslosta sekä turisteilun että konferenssin osalta, vaikka muuten aion pitää vapaata somesta juhannuksen kunniaksi. Kuvaspämmiä siis luvassa, mikäli tämä yliopiston läppärini suostuu yhteistyöhön.

Archipelaconin ohjelma on siis julkaistu ja siellä on vaikka mitä sun kivaa ja kiinnostavaa. Erityisesti odotan tietenkin kunniavieras George R. R. Martinin esiintymistä ja signeeraustilaisuutta. Tilasin varta vasten Adlibriksestä kovakantisen, englanninkielisen A Game of Thronesin, johon aion hankkia omistuskirjoituksen. Ehkä tällaisen tilanteen takia voi raahata mukanaan ylimääräistä painoa sen reilun kilon verran.

Itselläni reissu on yhdistelmä työtä ja huvia. Jo torstaina olen pienimuotoisessa laivaseminaarissa kommentoijana, joten minulla on pieni pino papereita luettavana sitä varten. Perjantaina puolestaan riittää tekemistä: oma FINFAR-esitelmäni akateemisessa osiossa on Ramsö-salissa klo 12-14 paneelissa "Worlds and Fantasies in Comics and Games", jossa puhun otsikolla "From Dream to Reality: Fantastic Narrative Methods in Don Rosa’s 'The Dream of a Lifetime'”. Abstraktiini voi tutustua ennakkoon täällä. Olen myös perjantaina vetämässä puheenjohtajana FINFAR-paneelia "Future Visions" klo 15-17 samassa salissa.

Esitelmän sisältömateriaalia tällä kertaa jostain muualta.

Perjantai-iltana minulla on vielä populaarimpi (muttei tietenkään yhtään vähemmän asiasisältöinen) esitelmäni "Attack of the Narrator Box! Surprising Ways How Disney Comics Comment Their Form". Tämän voi kuulla myös Ramsö-salissa klo 19-20.

Oman ohjelmaosuuteni (jota voi kätevästi tarkastella Archipelaconin ohjelman tag-toiminnolla) päättää sunnuntain paneelikeskustelu "Sequential Speculation", jossa olen yhdessä kollegani Essi Variksen sekä sarjakuvataiteilija Ninni Aallon kanssa. Ninni pitää seuraamaani Sähköjänis-sarjakuvablogia ja hän on se toinen, jolta ainakin aion hankkia nimikirjoituksen - ja ehkä pienen piirroksen, jos vain löydän tähän hätään hänen samannimisen sarjakuvateoksensa.

Tekemistä siis riittää, varsinkin siksi, koska esitelmäni ovat vielä täysin kesken. FINFAR-aiheesta olen jo puhunut hieman aiemmin ainakin Uppsalassa ja sen materiaali perustuu täysin väitöskirjaani, mutta postmodernismi ja metalepsis muissa Disney-sarjakuvissa on vielä hieman hakusessa. Luvassa on siis poikkeuksellisesti Taskareihin ja Roope-setiin tutustumista.

Muista uutisista sen verran, että Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksemme (tuttavallisesti Taiku) on hyväksynyt kurssiehdotukseni ensi syksylle, eli pääsen jälleen opettamaan sarjakuvan historiaa, teoriaa, analyysia ja tulkintaa. Lisäksi saan enemmän opetusryhmiä Sanataidekoulusta ja mahdollisesti muutakin työtä pukkaa. Luvassa siis työntäyteinen syksy, joten yritän pitää ihka oikeaa kesälomaa heinäkuussa ensimmäistä kertaa sitten... niin, milloinkahan olen ehtinyt pitää kesälomaa viimeksi?

P.S. Jouduin puhelinmyyjän väijytykseen kesken kirjastoreissun ja kun lupasivat pyyhettä ja kirjaa ja kassia ja viiden kuukauden lehdet tälle uskolliselle (!!!) asiakkaalle, päädyin tilaamaan pitkästä aikaa Aku Ankan, vaikka alun perin tarkoitukseni oli hankkia tutkimustarkoitukseen kerrassaan kätevä Lataamo. No, vaihdan lehtitilauksen sitten Lataamoon, kun tarjous päättyy.
(Teki mieli muuten kysyä myyjältä, tiesikö hän, kenelle soitti, mutten sitten kehdannutkaan.)

P.P.S. Täytyy todeta, että jos saa reilua viikkoa ennen conia yllättävän cosplay-idean, johon tarvitsee tietynlaista vaatetta, ihana Varusteleka toimittaa tavaran häkellyttävän nopeasti. Nyt minulla on kerrassaan törkeän näköinen (mutta erittäin osuva) hattu sekä conijaksamiseen tarpeeksi scho-ka-kolaa.