Miksi tutkija ei puhu tutkimuksestaan?

Lähetin viime viikolla kolme tekstiä eteenpäin toimittajille. Samalla jäin pohtimaan sitä, miten tutkijat puhuvat tutkimuksestaan. Yhteiskunnan muututtua tietoyhteiskunnaksi uusimman tiedon on oltava mahdollisimman monen saatavilla muun muassa tasavertaisuuden nimissä. Yliopistojen tasolla se tarkoittaa sitä, että pyrimme mahdollisuuksien mukaan julkaisemaan tutkimustemme tuloksia avointen julkaisukanavien (open-access) kautta eli sellaisissa akateemisissa julkaisuissa, jotka ovat vapaasti saatavilla verkossa - eivätkä esimerkiksi vain tilaajille tai maksumuurin takana. Tämä sama ilmiö ilmenee myös siinä, miten omaan opetustarjontaani Jyväskylän yliopiston Movissa kuuluu väitöskirjantekijöille suunnattu Tutki(ja) bloggaa -kurssi. Omasta tutkimuksesta on hyvä julkaista myös popularisoituja tekstejä suurelle yleisölle. Näin mahdollisimman moni kiinnostunut pysyy perillä siitä, mitä tutkimuskentällä tapahtuu tällä hetkellä.

On kuitenkin tilanteita, jolloin omasta tutkimuksesta puhuminen ei oikein tunnu sopivalta. Tänä keväänä jouduin pohtimaan tätä ensimmäistä kertaa omalla kohdallani ja ajattelin avata näitä asioita myös blogissa. Keksin äkkiseltään kolme olennaista syytä siihen, miksi tutkija ei puhu tai halua puhua tutkimuksestaan. Näitä voi toki olla enemmänkin. Kuulisin myös mielelläni kommentteja kollegoiltani, jotka olette olleet samankaltaisissa tilanteissa.

Tähän alkuun vielä tarkennus: määrittelen tutkimuksen keskeneräiseksi tieteentekemiseksi. Tutkimuksesta tulee siis tiedettä vasta sen jälkeen, kun se on julkaistu. 

Miksi tutkija ei puhu tutkimuksestaan?

1) Henkilökohtaiset syyt, esimerkiksi aikataulu, ahdistus ja kyllästyminen.

Väitöskirjavaiheessa törmäsin monesti tilanteisiin, joissa kollega tuskaili oman tutkimusprosessinsa kanssa. Syinä olivat niin venyneet artikkeliaikataulut kuin epävarmuus rahoituksesta tai vaikka siitä, milloin esitarkastuslausunnot tulevat. Kun oma työ aiheuttaa ahdistusta, siihen ei yhtään auta hyvää tarkoittavat sukulaiset ja ystävät, jotka kyselevät väitösaikataulua tai sitä, joka se uusin artikkeli on milloin luettavissa. Näissä tilanteissa keskustelu omasta tutkimuksesta ei ole välttämättä mieluista. Tietyn pisteen yli mentäessä tutkija saattaa alkaa jopa inhota aihettaan ja toivoo pääsevänsä siitä eroon, jotta pääsisi tekemään oikeasti kivoja asioita. Kun väitöskirjaprosessi kestää tyypillisimmillään vähintään sen neljä viisi vuotta, ei ihmekään, että oma saturaatiopiste voi ylittyä prosessin loppupuolella.

2) Ideoiden varastaminen

En tiedä, miten yleistä toisten tutkimusideoiden varastaminen, kopioiminen tai hyödyntäminen on Suomessa, mutta humanististen alojen kasvattina ajatus tuntuu itsestä todella vieraalta. Olen ollut ylhäisessä yksinäisyydessäni tutkiessani Disney-sarjakuvia näiden vuosien ajan. Innostun edelleen kovasti, kun kuulen jonkun muun tekevän jotain samankaltaista. En ole koskaan ollut huolissani siitä, että joku varastaisi tutkimusideoitani ja siksi olen puhunut niistä avoimesti muun muassa täällä blogissa. 

Tiedän kuitenkin, että on olemassa tutkijoita, jotka välttelevät aiheistaan keskustelemista, jottei kukaan vaan nappaisi heidän ajatuksiaan hyödyntääkseen niitä. Asia tuntui kaukaiselta, kunnes sain tänä keväänä lausuntopyynnön erääseen artikkelikäsikirjoitukseen. Tajusin, että käsikirjoituksen aihe on verrattaen lähellä näkökulmaa, jota olen itsekin työstänyt mielessäni yhtä artikkeliani varten. Tämä aiheutti henkisen kriisin. Tiesin, etten voi arvioida artikkelia, koska olen liian lähellä aihetta. Olisin jäävi kommentoimaan ja (mikä pahinta) saattaisin ottaa käsikirjoituksesta sisältöjä omaan tekstiini ihan tiedostamattakin. 

Kieltäydyin kohteliaasti arviointityöstä ja melkein jätin oman tekstini tekemättä. Sain siihen kuitenkin uuden tulokulman, joka ei ole ristiriidassa tämän toisen artikkelin kanssa.

3) Julkaisuun liittyvä anonymiteetti yhdistettynä tutkimuskieleen ja -kenttään

Mikäli polku tutkimuksesta tieteeksi ei ole tuttu, niin lyhykäisyydessään homma menee näin: Tutkija tutkii aihettaan ja kirjoittaa siitä artikkelin akateemiseen julkaisuun (mielellään avoin ja mahdollisimman korkeatasoinen julkaisu). Lehden toimittajat voivat kommentoida sitä ensin itse tai laittaa sen suoraan vertaisarvioijille. Arvioijia (referee) on tyypillisesti kaksi ja he ovat tieteenalan tai aiheen asiantuntijoita. Arviointiprosessi on anonyymi: tekstin arvioijat eivät tiedä tekstin kirjoittajaa ja päinvastoin. He antavat artikkelikäsikirjoituksesta palautetta ja ehdotuksia, jotka kirjoittaja ottaa huomioon tehdessään tekstiin muutoksia. Kun käsikirjoitus (ja arviointiprosessi) koetaan valmiiksi, artikkeli julkaistaan. Julkaisusta riippuen tässä voi mennä muutama kuukausi tai jopa vuosia (nimim. kirjoitin yhden edelleen julkaisuprosessissa olevan artikkelin kesällä 2017).

Kuten edellä totesin, olen ollut varsin yksin oman ankkatutkimukseni kanssa. Kukaan muu ei ole väitöskirjatasolla ollut aktiivinen Disney-sarjakuvatutkija. Tästä on ollut sekä hyötyä että haittaa. Otetaan esimerkki: kirjoitan artikkelin Don Rosan ja Carl Barksin Aku Ankka -sarjakuvien supersankaritarinoista (Lastenkirja. Nyt, 2014, SKS). Suomenkielinen artikkeli lähtee vertaisarvioijille, jotka ovat alan asiantuntijoita. Toinen heistä on äärimmäisen todennäköisesti sarjakuvatutkija. Hänen on osattava suomea, koska artikkelini on suomeksi. Suomessa aktiivisesti vaikuttavia sarjakuvatutkijoita on todella vähän ja käytännössä me kaikki tunnemme toisemme ja tiedämme pääosin, kuka tekee mitäkin. Tässä tilanteessa artikkelini arvioija tietääkin, kenen kirjoittamaa tekstiä hän on lukemassa. Siinä meni se anonymiteetti.

Anonymiteetti turvaa kirjoittajan ja samalla myös arvioijan aseman. Vaikka olisit professori, tekstisi saa saman objektiivisen tarkastelun ja puolueettoman kommentoinnin kuin aloitteleva väitöskirjantekijä. Samalla vertaisarviointi tuottaa tuoretta, asiantuntevaa ja pätevää tietoa, koska alan tutkijat ovat lukeneet tekstin ja todenneet, onko se julkaisukelpoinen.

Olen toiminut jo useita kertoja vertaisarvioijana ja rehellisesti todettakoon, että on tullut vastaan tilanteita, joissa olen tiennyt, kuka tekstin kirjoittaja on. Näissä tilanteissa joudun itse arvioimaan omaa jääviyttäni: koska tutkimuskenttämme piirit ovat todella pienet, monet toimittajat olisivat pian helisemässä sellaisten arvioijien etsimisen kanssa, jotka eivät tasan tarkkaan tietäisi saati epäilisi, kuka tekstin on kirjoittanut. Koska olen opettaja ja annan palautetta myös teksteistä, joiden kirjoittaja istuu minua vastapäätä, kun kommentoin tekstin ansioita ja haasteita, koen, että pystyn eriyttämään itseni myös vertaisarvioinnissa. Annan palautetta tekstistä, en ihmisestä, jonka tunnen.  

Tämä pitkä johdatus päätyy siis siihen, miksi tutkija ei välttämättä halua puhua tutkimuksestaan julkisesti. Jos hän on tutkijabrändinsä/profiilinsa kanssa yhtään aktiivisempi sekä oman tieteenalansa kentällä (konferenssiesitelmät, julkaisut) että sosiaalisessa mediassa, on mahdollista, että alaa seuraava asiantuntija tietää hänet. Minäkin olen täällä blogissani innoissani puhunut Kalevalan sarjakuva-adaptaatiot -tutkimuksestani. Kun ensimmäinen artikkelini suhahtaa arvioijille, on äärimmäisen todennäköistä, että ainakin toinen heistä tietää, että Katjahan se täällä kirjoittelee. 

Toisaalta tässä nimenomaisessa esimerkissä on kyse nimenomaan kielestä: jos teksti lähtee kansainväliseen julkaisuun, myös potentiaalisten arvioijien määrä kasvaa, sillä englanninkieliselle tekstille löytyy luonnollisesti helpommin arvioijia, vaikka tutkimuskenttä olisi suhteellisen pieni. Voisin toki kirjoittaakin englanniksi. Tällöin anonymiteettini säilyisi todennäköisemmin. Mutta jos haluan tukea suomea tieteen kielenä ja ilmaista itseäni niin kuin vain äidinkielelläni pystyn, minun täytyy kirjoittaa suomeksi.

Lähetettyäni viime viikolla ne kolme tekstiä tarjolle kolmeen eri julkaisuun olenkin joutunut vakavasti pohtimaan, miten paljon tutkimuksestani haluan jakaa täällä sosiaalisen median kanavilla ennen artikkelieni julkaisua. En haluaisi ruveta salailemaan aiheitani, sillä se ei sovi minulle tutkijana. Toisaalta minulla on myös vakaa luottamus siihen, että kuka tahansa sarjakuvatutkijakollegoistani lukeekin artikkelieni käsikirjoitukset vertaisarvioijana, tulee hän olemaan palautteessaan rehellinen, konkreettinen, kysyvä ja kehuva tilanteen niin vaatiessa. Koska samalla tavalla olen toiminut itsekin.

Tällä hetkellä minulla on viisi artikkelikäsikirjoitusta ja yksi lyhyt tietosanakirjamainen tekstinpätkä julkaisuprosessissa. Kaksi näistä teksteistä on englanninkielisiä. Kolme on menossa kirjaan. Kaksi on kirjoitettu yhdessä kollegoiden kanssa. Mitä ne käsittelevät? No, kyllä siellä ainakin se ensimmäinen Kalevalan sarjakuva-adaptaatioita käsittelevä artikkeli on nyt menossa. Katsotaan, miten sille käy.

Tutkijan tutkimuskirjallisuutta ja itse aineisto.

Finncon 2019

Nyt seuraa (toivottavasti) suhteellisen rivakkaan tahtiin someloman ajalta pari päivitystä. Haluan ne pois jaloista ennen kesän suurinta tapahtumaa eli Irlannin reissua, joka sisältää luonnollisesti myös Worldconin. Aloitamme tietenkin kronologisesti Finnconista, joka järjestettiin Jyväskylässä 5. - 7. heinäkuuta.

Viime kesän Finncon jäi minulta poikkeuksellisesti väliin Ilosaarirockin takia. Myös tämän kesän Finncon oli poikkeuksellinen, sillä minulla ei ollut siellä mitään ohjelmaa saati velvoitteita. Pystyinkin ottamaan koko conin iisisti hengaillen ja pyörien siellä, missä miellytti. Samalla testasin myös Worldconiin suunnittelemiani cosplay-asuja ja moikkailin tuttuja.

Se on Baby! (Supernatural, Chevrolet Impala)

Lauantaina kävin kuuntelemassa Tolkien-kääntäjänä tunnetun Kersti Juvan kunniavieraspuheen. Juva oli todella topakan oloinen persoona, ja pitää kyllä ollakin, jos 23-vuotiaana kääntämistä aloittelevana opiskelijana toteaa, että minähän voin kääntää tuon omituisen saturomaanin Englannista. Minulle ehkä isoimpana asiana haastattelusta nousi Juvan näkemys siitä, miten kääntäjä on taiteilija. Käännös on siis oma itsenäinen teoksensa, kääntäjän kirja. Siksi Juva haluaa korostaa, että jonkin teoksen soljuva kieli on kääntäjän, ei teoksen luojan käsialaa.

Kersti Juva kertoi työskentelevänsä tekstin kanssa kolmen eri version kautta. Ensimmäinen käännös on raaka mössö, josta muovaillaan toisen version hyvää suomea. Kolmas ja viimeinen versio on se, jossa tarkastetaan suomen sujuvuus ja viimeistellään kieli. Juvan haastattelu sai valtavat aplodit ja kuulin myöhemmin, miten liikuttunut hän oli näistä faneistaan, jotka jonottivat varsin suurella innolla myös hänen nimikirjoitustaan.

Seuraavaksi pääsin intoilemaan monenlaisista maailmanlopuista. Keskustelussa nousi esille se, että maailmanlopputarinat kertovat pohjimmiltaan ihmisten kulloisista peloista. Esimerkiksi siitä, että aina jotain jää eloon, tai siitä, millainen maailma olisi ilman ihmisiä. Myös monissa maailmalopusta kertovissa myyteissä, kuten mayojen saagoissa tai Ragnarökissä sekä scifi-sarjoissa (esim. Battlestar Galactica) kyse ei olekaan maailman loppumisesta täysin, vaan siitä, että maailma aloittaa alusta uuden syklin. Näistä asioista olisi kuunnellut juttua pitempäänkin.

Odotin kiinnostuneena kolmelta alkanutta "Tieteiskirjallisuusterapiaa"-työpajaa, minne mahduinkin ongelmitta. Ongelma olikin sitten työpajan toteutus. Tehtävät olivat ihan mukavia, ei siinä mitään, mutta pajan pedagogisessa otteessa oli valtavasti parannettavaa.

Ensinnäkin pajan vetäjä ei ottanut tilaa ollenkaan haltuunsa esimerkiksi pitämällä huolta, että kaikki tietävät olevansa oikeassa paikassa ja että heillä on tarvittavat välineet. Sen sijaan hän maastoutui osallistujien joukkoon ja ilmoitti vasta tasalta olevansa pajan pitäjä.

Toisekseen: koska kyseessä on kirjallisuusterapia, hänen olisi pitänyt avata työpajan menetelmät ja selittää niille, joilla ei ole aiheen tuntemusta, mitä kirjallisuusterapia on. Ja vielä korostaa, että kyseessä on turvallinen tila, ja että jokaisella on oikeus jakaa ja olla jakamatta sen verran kuin haluaa. Tehtäviä ei myöskään käyty läpi niin, että jokaiselle olisi tullut selväksi, mikä erilaisten harjoitusten tarkoitus oli.

Omat kokemukseni sarjakuvatyöpajojen ohjauksesta, sanallistamiskoulutuksesta ja nuorten opettamisesta vertautuivat heti työpajaan ja olin todella tyytyväinen, etteivät conissa vierailleet entiset sanislaiseni osallistuneet houkutteluistani huolimatta. Jäi todella pettynyt maku suuhun, mikä oli hirvittävä harmi, koska scifiaiheet olivat kiinnostavia terapeuttisen kirjoittamisen lähtökohdista.

Game of Thrones -research projectin tutkijat

Lauantain lopuksi pyörähdin myös akateemisella puolella kuuntelemassa tuoreimpia tuloksia Game of Thrones -katsojatutkimuksesta sekä taputtamassa tämän vuoden naamiaisosallistujille. Petri Hiltunen oli paikalla tapansa mukaan.

H. P. Lovecraft -seuran väki oli tauolla, mutta pöytä oli hieno.

Sunnuntaina päädyin kuuntelemaan "Suomimytologia kirjallisuudessa" ja "Potterin jälkeen: Fantastic Beasts ja Cursed Child" -paneeleita, joita kumpaakin veti Luna Lovekivaksi pukeutunut Sini Helminen, jota seuraan Twitterissä. Suomimytologiassa kiinnostivat eniten mainitut eroottiset tonttutarinat, joita yleisökin halusi lukea. Potter-paneeli meni enemmän mielipidekeskusteluksi (mistä tykkää ja miksi), joskin mielipiteen perustelu faktoilla (uuden Fantastic Beastin juonelliset epäloogisuudet) on aina kiinnostavampaa kuin pelkät henkilökohtaiset mieltymykset. Myös aika tuntui loppuvan kesken, mikä on aina paneeleiden ongelma, kun on useampi keskustelija.

FT Essi Varis luki lektionsa uudelleen

FT Mika Loposen lektio oli esitelmämäisempi ja nosti esille scifin rasistisimpia piirteitä.

Sunnuntain päätin akateemisella sessiolla, jossa tänä keväänä väitelleet Finfarin jäsenet ja tutkijat esittivät lektionsa uudelleen. Essi Variksen lektio olikin tuttu, mutta Mika Loposen esitys irrealiasta ja scifin stereotyyppisistä, jopa rasistisista kuvastoista, oli vielä kuulematta. Lopuksi aikaa oli vielä aiheesta keskusteluunkin.

Tony Stark -crossplay. Tällä kertaa Stark ei aja Audilla.

Ensi vuoden Finncon onkin Tampereella ja siellä on superkiinnostava vieras: Mike Carey eli Unwritten-sarjakuvan käsikirjoittaja! Sinne on pakko päästä fanittamaan. Pitääkin pyrkiä lukemaan koko sarja loppuun tässä vuoden aikana.

Conilootloot

Lukemattomien nuorten puolesta

Kansainvälisen lasten lukutaitotutkimuksen (PIRLS) tulokset julkaistiin tiistaina 5.12. Suomi sijoittui 50 maan joukossa viidenneksi. Tutkimuksen mukaan suomalaisten lasten lukutaidon taso selittyy perhetaustalla: ”Kodin lukemisasenteilla on vahva yhteys siihen, miten lapsi sitoutuu lukemiseen.” Erityisen huolestuttavana suomalaiset tutkijat pitivät sitä, että entistä useampi suomalaisvanhempi ei pidä lukemisesta, mikä luonnollisesti vaikuttaa myös lapsen asenteisiin lukemista kohtaan.

Lukutaito on ollut koko syksyn tapetilla mediassa. Kun opettajan pedagogisten opintojemme oppimistehtävässä ohjeistettiin ottamaan kantaa ajankohtaiseen muutosilmiöön, päädyimme oppimispiirimme kanssa nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen lukutaitoa kehittämällä. Emme lähteneet haarukoimaan lukemiseen nihkeästi suhtautuvien nuorten kommentteja, vaan päätimme tarttua aiheeseen toisesta suunnasta: lukevien nuorten perspektiivistä. Tämän blogitekstin tarkoituksena onkin esitellä nuorten näkemyksiä lukemisesta ja kirjallisuudesta sekä listata omat teesimme lukutaitotalkoisiin.

”Silloin mä itkin ekaa kertaa. Kun se tyttö nukkui yhden yön sen kuolleen äitinsä vieressä ja sitten mua vaan yhtäkkiä itketti. Ehkä kaikkein pahinta oli, että mä tiesin sen perustuvan tositapahtumiin. Että mä tiesin, ja että mun oli sillä tavalla sallittua olla surullinen, eikä vaan jollekin jonkun täysin päästään keksimälle.” - Seela, 16

Kirjoittajaryhmä Must(e)elle lukeminen on itsestäänselvyys, joten oli vain loogista, että tämän Jyväskylän kansalaisopiston sanataidekoulun jatkoryhmän 14–18-vuotiaat nuoret toimivat tehtävämme asiantuntijoina. Tavoitteenamme oli saada heiltä konkreettisia vinkkejä ja ajatuksia siihen, miten innostaa ei-lukevat nuoret kirjojen pariin. Kokosin ryhmälle kolmen tehtävän paketin: ”Kirjojen pikadeitissä” jokainen nuori esitteli itselleen merkityksellisen kirjan minuutissa, ”Ensirakkauteni” -tehtävänannossa nuoret kirjoittivat tunteitaan tärkeistä lukukokemuksista ja lopuksi "Nyt tuli bänät!" -osiossa listattiin syitä, joiden takia kirja jää kesken tai kokonaan avaamatta.

Kuva: Arjo Forsman

Pikadeitin keskustelun tuloksena saatiin lista kirjoja, joita nuoret voisivat suositella omalle luokalleen luettavaksi. Ääniä saivat muun muassa Stephen Kingin Carrie ”koska se on lyhyin”, mikä on aina varteenotettava perustelu, Eoin Colferin fantasiaa ja tiedettä yhdistelevä Artemis Fowl, sekä ikivihreä klassikko Louisa May Alcottin Pikku naisia. Nuoret päätyivät kuitenkin yhteistuumin suosittelemaan J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjaa sen tunnettuuden ja helppolukuisuuden vuoksi. Samasta syystä he tarjoaisivat Dan Brownin Da Vinci -koodia niille, joille fantasia ei välttämättä iske.

”Avaan kirjan ja se tempaisee minut mukaansa. En kuule näppäimistön naputusta, en uutisankkurin monotonista ääntä. En istu epämukavassa asennossa pöydän alla, olen aivan toisessa universumissa. Minua ei enää edes kiinnosta äidille näyttäminen, se olenko liian iso vai pieni. Olen ränsistyneessä talossa seuranani vanha jästimies, joka kohtaa pian kohtalonsa.” - Kamilla, 18

Mutta eivät lukevat nuoret kuitenkaan kaikkea niele. Keräsimme Answergardenin sanapilveen aimo kasan syitä, minkä takia jokin kirja jää kesken tai kokonaan lukematta. Nuorilla oli paljon painavia mielipiteitä esimerkiksi kirjailijan vaikutuksesta (boikotti), kielestä (selvät kielenhuoltoon liittyvät puutteet tai epäonnistunut käännös), ongelmallisesta aiheesta (esim. tabu-aihe tai aihe, josta on henkilökohtaisia, huonoja kokemuksia) sekä henkilöhahmojen toimivuudesta. Jos hahmoon ei kykene samaistumaan, on kirjan lukeminen aivan turhaa. Paljon ääniä sai myös ruma kansikuva. Kirjojen ulkoasulla on siis merkitystä: nuoret eivät tartu kirjaan, joka näyttää olevan suunnattu kymmenvuotiaille.

”Oli ihanaa tuntea olevansa jossain muualla, joku muu ja tavallaan elää toisen elämää. Pystyin kuitenkin samaan aikaan pohtimaan samoja asioita omalta kohdaltani ja löytämään uusia puolia itsestäni.” - Anna-Tuulia, 16

Rouva Jenni Haukio nosti Uutissuomalaisen haastattelussa (mm. KSML 6.12.) esille kirjallisuuden ja lukemisen merkityksen lasten ja nuorten tunneälyn kehittymisessä.

Harry Potter -kirjojen lukemisen on tutkitusti todettu lisäävän empatiakykyä.

Sanataidekoulun nuorten teksteissä näkyi kirjallisuuden merkitys niin lepona arjesta kuin tarpeena löytää itsestään uusia puolia fiktiivisten hahmojen kautta. Tapahtumiin eläytyminen ja tarinan henkilöiden kanssa eläminen ja hengittäminen nousivat merkittäviksi piirteiksi lukemisen tuomassa ilossa. Kirjat saattoivat muuttaa käsitystä itsestä tai maailmasta. Ne saattoivat yhdistää perheen saman kirjan ääreen. Ne olivat nuorten kohtaamispaikkoja.

”Äitini silitti tukkaani. Oloni oli ajaton ja levollinen. Rakastin värikästä kuvitusta ja tarinaa jonka olin kuullut jo useita kertoja. Kirja oli iso, suorastaan valtava minun näkökulmastani. Tuntui siltä, että mikään ei voisi rikkoa tätä hetkeä, eikä mikään rikkonutkaan.” - Ville, 14

Suomalaisten lasten ja nuorten heikentyneestä lukutaidosta ollaan niin huolissaan, että opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen on asettanut kansallisen lukutaitofoorumin vastaamaan lukutaidon ja lukuinnon heikkenemiseen. Foorumin tehtävänä on pohtia, miten lasten ja nuorten lukutaitoa ja lukemisharrastusta voitaisiin kehittää. Tulevina opettajina päädyimme kokoamaan omat teesimme lukemisen puolesta. Koska kyseessä on eliniän kestävä, kehitettävä taito, emme voineet keskittyä ainoastaan nuoriin.

”Se oli ensimmäinen kerta kun ikinä luin Murakamin kirjoja ja muistan sen tunteen joka sen jälkeen tuli, se kun suljet kirjan ja tuijotat eteesi ja mietit mitäköhän ihmettä juuri luit. Muistan sen jälkeen olleeni täynnä intoa, halusin lukea koko kirjan saman tien, mutta elämä saattoi meidät erilleen [- -]. Se ei muuttanut vain matkan kulkua, vaan myös tapaani ajatella maailmaa.” - Lotta, 15

9 TEESIÄ LUKUTAIDON PUOLESTA

Vanhempia, jotka eivät pidä lukemista tärkeänä, on yhä enemmän. Tarvitaan siis valistusta ääneen lukemisen merkityksestä lapsen kielelliselle kehitykselle ja kannustusta lukemiseen. Äitiyspakkauksessa voisi olla vauvan ensikirjan lisäksi laadukas satukirja myös vähän vanhemmalle lapselle.

Lapsi saa lukukokemuksia päiväkodissa, vaikka kotona siihen ei panostettaisi.

Lukemaan opetteleva lapsi lukee ääneen koiralle. Lapsi saa harjoitusta, koira ei arvostele.

Lukudiplomi valtakunnalliseksi käytännöksi peruskoulusta lukioon tai amikseen, jolloin tarvitaan diplomit eri ikävaiheisiin ja kirjavalikoiman monipuolistamista (esim. diplomit eri aihepiireille, kuten scifi, nuortenkirjallisuuden klassikot, urheilu…).

Kuva: Arjo Forsman

On paljon hyviä kirjoja, mutta vaikeaa löytää itseä kiinnostavat kirjat. Kirjaraadissa oppilaat esittelevät mieleisensä kirjan luokkakavereilleen, jolloin jokainen voi saada vinkkejä siitä, mihin kirjaan tarttua. Kirjavinkkaus on jo yleistä, mutta kirjaraadissa tuodaan paremmin esille perustelut ikätoverin näkökulmasta ja keskustellaan kirjoista.

Käytännössä lisää aikaa ja ihmisiä lasten ja nuorten vierelle, jotta voidaan tunnistaa mahdolliset lukivaikeudet (mekaaninen lukutaito) sekä panostaa nykyistä enemmän toiminnallisen lukutaidon kehittämiseen. Toiminnallisen lukutaitoa voi opetella esimerkiksi keskustelemalla kirjallisuudesta ikäryhmän tason mukaan, jolloin luetun ymmärtäminen ja tulkitseminen harjaantuvat.

Lukiossa luetaan kirjoja, mutta ammattiopistossa tämä jää vähemmälle. Nuorten idolit voisivat kertoa ammattiopistoissa lukemisen ja lukutaidon merkityksestä. Idoleiksi sopisivat esimerkiksi tubettajat tai räppärit, jotka tarvitsevat työssään monipuolista kielitaitoa, johon taas lukeminen auttaa.

Auttaa kaikkia ikäluokkia nuorista aikuisista lähtien, eikä haittaa ketään. Selkokieli virallisissa teksteissä antaa ymmärtämisen mahdollisuuden myös heikosti lukeville, voi kannustaa ottamaan asioista selvää suoraan virallisista lähteistä, tukee heikosti lukevien osallisuutta yhteiskunnassa ja tarjoaa positiivisia kokemuksia.

"Nyt tuli bänät!" eli miksi kirja jää kesken tai kokonaan lukematta.

Nuorilla on paljon sanottavaa siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta. He ovat laatutietoisia lukijoita. Kun kirjoitat, kuvitat, kustannat tai vinkkaat kirjallisuutta nuorille, kuuntele, mitä he toivovat.  

*****

Grahn-Laasosen kokoamassa lukutaitofoorumissa on upeita nuortenkirjailijoita ja asiantuntevia tutkijoita, mutta ei siellä niitä todellisia asiantuntijoita, nuoria, kyllä näy.

”Illalla luen kirjaa mummolassa. Ja luen seuraavanakin päivänä. Ja sitä seuraavana. Mummolan makeassa tuoksussa, rutisevalla nahkasohvalla, pihatuolissa auringon lämmittäessä poskia ja ruohon kutittaessa paljaita varpaita. Sade iskee peltikattoon.” - Saimi, 18

Teesit: Oppimispiiri Peräkammarin opet

Kuvalähteinä sivustot pixabay & pexels, ellei toisin mainita

Sitaatit: Kirjoittajaryhmä Must(e)en nuorten ”Ensirakkauteni”-teksteistä.

EACWP - kirjoittamisen opettajien koulutus Ranskassa

Tervetuloa Andéhen, Normandiaan!

Edelliseen Ranskan matkaani Angoulêmen sarjakuvafestivaaleille liittyi joukko onnettomia sattumuksia, jotka nakuttivat takaraivossani odottaessani lähtöä kohti Pariisia ja sieltä eteenpäin pientä Andén kylää. Ohjelmassa oli viiden päivän työmatka European Association of Creative Writing Programmen (EACWP) järjestämään kesäkoulutukseen. Ensimmäistä kertaa järjestetty koulutus oli suunnattu Euroopassa työskenteleville kirjoittamisen opettajille. Tämän ainutlaatuisen tilaisuuden mahdollisti sekä Näkymättömät-hanke että yliopiston Erasmus+ -opettajavaihto, jotka jakoivat matka-, majoitus- ja muut kustannukset. (Tai jakavat, kunhan laitan kuitit ja laskut eteenpäin.) Koulutuksen teema "Writing from the Real" sopi täydellisesti Näkymättömät-hankkeen sisältöihin, joten valmistauduimme kollegani Karoliinan kanssa esittelemään sekä hanketta että siinä käyttämiämme menetelmiä. 

Matkustuspäiviksi oli varattu sunnuntai 9.7. ja torstai-ilta 13.7. Loppuaika meni ohjatun ohjelman, mutta myös kevyemmän oleilun merkeissä. Matka perille taittui Pariisista bussilla reilussa puolessatoista tunnissa. Meitä oli ohjaavine opettajineen (3) ja järjestäjineen (2) yhteensä 17 osallistujaa Englannista, Skotlannista, Argentiinasta, Venezuelasta, Espanjasta, Ranskasta, Hollannista, Belgiasta ja Suomesta. Yhteistä meille kaikille oli se, että työskentelemme Euroopassa luovan kirjoittamisen opettamisen parissa.

Olen jakanut tämän postauksen kuva- ja asiamäärän takia kolmeen osaan, joten siitä voi halutessaan lukaista vaan ne pätkät, jotka kiinnostavat. Kerron ensin kurssiohjelmasta, esittelen sitten miljöönämme toimineen Moulin d'Andén ja sanon lopuksi sanasen virallisen ohjelman ulkopuolisesta meiningistä.

Olemme saapuneet!

EACWP - Teachers training course

Sunnuntain lyhyiden tutustumisillanistujaisten jälkeen aloitimme tositoimet heti maanantaina klo 9 aamulla. Virallinen ohjelma tuntui ainakin paperilla luokattoman pitkältä: aamun sessio kesti 9–13, jonka jälkeen puolentoista tunnin lounas ja sitten iltapäivän sessiot klo 14.30–18. Sessioiden väliin oli sijoitettu kahvitaukoja, mutta tästäkin huolimatta ajankäyttö tuntui täyteen ahdetulta.

Käytännössä ohjelma tauottui kuitenkin itselleni varsin sopivaksi, vaikka monet kaipasivatkin lisää aikaa omalle kirjoittamiselleen ja asioiden prosessoinnille. Aamupäivät oli varattu ohjaavien opettajien työpajoihin, joissa käsiteltiin koulutuksen teemaa eri näkökulmista. Alain André (Aleph-Écriture), Leen van den Berg (Creatif Schrijven) ja Gale Burns (Kingston University) veivät meidät mukavuusalueemme yli ja haastoivat pohtimaan kirjoittamisympäristön vaikutusta kiinnostaviin aiheisiin, matkakertomusten fiktiivistä puolta ja omaelämäkerran kirjoittamista siitä ei niin tutusta näkökulmasta. 

Iltapäiville oli varattu kaksi työpajasessiota, joissa me "oppilaina" olevat opettajat esittelimme omia metodejamme, testasimme tehtäväkokonaisuuksia tai luennoimme meille läheisestä aiheesta. Vastuuopettajien tehtävänä oli sitten antaa palautetta siitä, mikä toimi ja missä olisi vielä parannettavaa. Koko koulutus oli täynnä varsin kiinnostavaa ohjelmaa, joten oli harmi kuulla paikan päällä, että päällekkäisten työpajojen takia kaikkea ei voisikaan nähdä, kuulla ja kokea.

Théâtre du Moulin, päärakennus, jossa söimme ja kokoustimme työpajojen merkeissä.

Torstaiaamuna meidän piti kirjata ylös niin tuttu kurssipalaute. Siihen kuului yhtenä kohtana kertoa, mitä vie kokonaisuudesta mukanaan omaan opetukseensa. Tässä muutamia tärkeitä nostoja tiivistettynä: Alain Andrén työpajasta poimin muistutuksen (jota mm. Johanna Sinisalo on siteerannut coniesitelmissään), ettei yksi idea riitä kokonaisen tarinan kirjoittamiseen. Alain ohjasi meidät yhdistämään kiinnostavan aiheen, mieleen jääneen uutisen sekä inspiraatiokävelyn lähialueelle. 

Tarinan aihioita syntyi jo siitä, kun näki tämän Seinen rannalla olleen hylätyn rakennuksen.

Rappion kauneutta. 

Leen van der Bergin matkakertomuksia käsittelevä työpaja oli kokonaisuudessaan niin antoisa, että aion hyödyntää sitä opetuksessani – todennäköisesti jo ensi keväänä. Omien matkakokemusten pohtiminen herätti muistojen tulvan erityisesti aistien osalta ja uskon harjoitusten olevan hyödyllisiä nuorille sanataideoppilailleni. Erityisesti ajatus siitä, että matkakertomuksen kirjoittaja käyttää samoja narratiivisia keinoja kuin fiktion kirjoittaja, on hyvä muistutus kirjoittajan vapaudesta sekoittaa faktaa ja fiktiota tuottaakseen toimivan tarinan.

Leen puhuu asiaa aamun työpajassaan.

Aion myös testata Irene Cuevasin runopastissia, jossa omaelämäkerrallisesta runosta vaihdetaankin kaikki verbit, sekä suomalaisten kollegoideni Terhi Forssénin ja Karoliina Maanmielen "detox-hoitoa" sanoille. Tuli mentyä sen verran syvälle oman sanavalintani kanssa, että herkkänä tyttönä tirautin pienet itkutkin. (Karoliina totesi jälkikäteen, että voisin tulla itkemään muillekin kursseille, koska siitä tietää, että tehtävä on koskettanut ainakin yhtä osallistujaa.) Lisäksi Gale Burnsin vetämässä (oma)elämäkertatyöpajassa parille jaetut elämän tärkeät hetket loi hyvän yhteyden omaan työpariin, mitä pitäisi testata myös nuorten kanssa. 

Gale laittoi meidät pohtimaan mm. suhdettamme toiseen maailmansotaan.

Lopuksi pääsin myös irrottelemaan englannin kielellä Alma Mathisenin hahmotyöpajassa, josta aion myös varastaa ideoita hahmojen puhetapojen opetukseen. Sain kehuja omasta tekstistäni, johon loin raivostuttavia vitsejä kertovan hahmon. Se mopo karkasi niin syvälle metsään, että on siellä varmaan vieläkin... (Jos saat tungettua kuvaukseen yhdenkin slangilla kirjoitetun "Your mother" -vitsin, niin sekin on jo liikaa.)

Oma esitelmäni iskettiin yllättäen heti ensimmäiselle päivälle, mikä oli sinänsä ihan hyvä, sillä pääsinpähän siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Esittelimme suunnitelmamme mukaan Karoliinan kanssa ensin lyhyesti Näkymättömät-hankkeen pääpiirteittäin, näytimme videon digitarinatyöskentelystä ja sitten kuvasin supersankarityöpajani sisällöt. Itse tekemiseen emme ehtineet lyhyen ajan puitteissa, mutta sain kuitenkin työpajaan osallistujat piirtämään itsestään muotokuvan sillä ei niin tutulla kädellä. Sain työpajastani sisällöllisesti ja metodisesti todella hyvää palautetta, mikä auttaa syksyn töihin kuuluvan käsikirjan kirjoittamisprosessiin. Opetuksellisesti ohjaajat kiinnittivät ansiokkaasti huomionsa juuri niihin kohtiin, jotka tiesin heikoksi kohdakseni: kontakti yleisön kanssa. En aina uskalla katsoa yleisöäni silmiin.

Nuorten sellistien asenne oli kohdillaan konserteissa.

Keskiviikkoiltana työpajaohjelman päätyttyä oli perinteisen iltajuhlan eli Open Micin vuoro. EACWP:n tapahtumissa osallistujat lukevat tyypillisesti tekstejään toisille rennossa (viinillä maustetussa) ilmapiirissä. Teksti sai olla oma tai lainattu, englanniksi tai omalla äidinkielellä. Tällä kertaa illanistujaisten alkupuolelle osallistuivat myös itse myllylle majoittuneet Pariisin konservatorion nuoret sellistit, mikä lisäsi paineita entisestään. En ole koskaan lukenut omia tekstejäni eläytyen yleisölle, joten tilaisuus jännitti aika roimasti. Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että kyseessä oli kolme, sisällöllisesti aika törkeää vokaalirunoa, jotka olin kirjoittanut edellisvuotena ja parannellut hieman juuri ennen tilaisuutta. Lisäksi teini-ikäiset sellistit olivat esiintyneet ryhmällemme jo kahtena iltana ja osoittaneet taitonsa.

Lyhyesti sanottuna ilta meni ainakin omalta osaltani putkeen, sillä pelkästään jo suomeksi lukeminen herätti kuulijoissa hilpeyttä – puhumattakaan siitä, että runot sisälsivät vain yhtä vokaalia, mikä kuulostaa hauskalta jo ihan suomalaisenkin kuulijan korviin. Argentiinalainen kollegani Ana totesi o-runon lempparikseen. Se on sisällöllisesti kaikkein siistein huumoriltaan, joten lainaan sen tähän päättämään osion numero 1.

Son kovvoo hommoo

pomon lommost monost

Hopon koko homo poppoo

ossoo kokon koot'

tohol!

Tokko ossoo Oslos,

ko Oslos on sohjoo?

No ossoo tok'!

Onko ookoo?

On joo.

Moulin d'Andé – normandialainen kulttuurimiljöö

Kirjoittajakoulutuksemme järjestettiin Moulin d'Andéssa, joka on historiallinen, 1100-luvulla rakennettu mylly Seinen varrella Normandiassa, Andén pikkukylässä. Myllyn tiluksiin kuuluu useita eri rakennuksia, kuten teatteri, jossa pääosa meidän ohjelmastamme järjestettiin. Esimerkiksi elokuvaohjaaja François Truffaut on filmannut täällä teoksensa 400 kepposta (Les 400 coups, 1959) ja Jules & Jim – rakkauden hymy (Jules et Jim, 1962). Nykyisin myllyä ja sen muita rakennuksia vuokrataan teatteri- ja musiikkiesityksiin, seminaareihin, juhliin tai muihin isoihin tilaisuuksiin. Ja mikä jottei, sillä paikka on upea, inspiroiva ja muistuttaa ihan liikaa Asterix-sarjakuvia tai Kaunotar ja hirviö -elokuvaa.

Huvimaja teatterin puistoalueella. Sen vierestä lähtevät portaat alas Seinen varrelle.

Majoitustilamme. Minun ja Lorenan huone oli tuo parvekkeellinen.
Sen suihkussa asui jättimäinen lukki. Sovimme, ettemme häiritse toisiamme.

Menossa historialuento myllyn tiluksista.

Itse Moulin d'Andé. Padon rakentamisen jälkeen Seinen pinta laski eikä myllyä
voinut enää käyttää.

Myllyrakennus - kyllä täällä kelpaisi asua ja kirjoittaa.

Roomalainen patsas toi Asterix-vibat vielä
vahvemmin esille.

Katja hyväksyy.

Kirjoittajat vapaalla

Haaveilin hollantilaisen kollegani Alman kanssa Seineen pulahtamisesta (täällä se ei ollut samassa kunnossa kuin Pariisissa), mutta talviturkki jäi heittämättä. Tyydyimme kuljeskeluun tiluksilla ja pieniin patikkamatkoihin kylälle. Vaikka olimme keskellä Normandiaa, aivan korvessa emme kuitenkaan olleet, sillä kylästä löytyi jopa yksi Pokéstoppi!

Paikallinen muoti-ilmiö: pienet eläinpatsaat talojen katoilla.
Täällä ei selvästikään ole lumiongelmaa talvisin.

Patikoinnin ja puistoalueella hengailun lisäksi porukka päätyi mm. istumaan iltaa pihalle Open micin jälkeen ja improvisoimaan pieniä lauluesityksiä omalla kielellään. Siinä sitten Suomenkin delegaatio mietti paniikissa, mitä osaisi luikauttaa ei-niin-ammattimaisilla-lauluäänillä. Göstahan sen pelasti ja vedimme sitten tiiviin version Pohjois-Karjalasta. Itse karkasin nukkumaan kello yhden jälkeen, kun porukka päätti coveroida Amy Winehousea. Siinä menee minun rajani.

Alma (takana), Ana ja Lorena vauhdissa.

Tänään lauantaina sitä alkaa jo vähän toipua matkasta henkisesti ja fyysisesti. Ranska lupaili kolmen päivän vesisadetta, mutta ei lunastanut lupauksiaan. Vähän reilu parikymmentä astetta plussaa ja puolipilvinen sää olivat tällaiselle auringosta ahdistuvalle suomalaiselle kelinä juuri passeli. Ohjelman suhteen minulla ei ollut ihmeellisiä odotuksia, joten kaikki oli koko ajan vain liiankin kivaa ja inspiroivaa – erityisesti siksi, etten töiden takia ehdi paneutua proosan kirjoittamiseen niin paljon kuin haluaisin. Ainut asia, joka hieman harmitti, oli tapahtuman organisointiin liittyvät seikat, kuten ohjelman julkaisu ja asioista tiedottaminen ajoissa. Näiden korjaaminen seuraavaksi kerraksi mahdollistaa esimerkiksi lentolippujen hankkimisen sopivimmalle aikataululle.

Ihmiset olivat kertakaikkiaan upeita. Jaoimme hilpeitä ja vaikeita tarinoita toisillemme, esiinnyimme, rohkaisimme ja haastoimme itsemme tekemään asioita kielellä, joka ei ole omamme. Kokeilimme uutta, esittelimme vanhaa ja tuttua ja löysimme kohtalotovereita – ehkä myös itsemme. Mieleeni jäivät salaperäinen manifesti, se, että itsensä voi määritellä yksinkertaisella adjektiivilla "happy", lavuaariin hammastahnasta muodostunut sydän, vuohenjuusto aamiaisella, Alainin romaanin alun lukeminen suomeksi yleisön edessä, Lorenan Cuccurucucù-versiointi, Bohemian Rhapsody -kuoro keskellä yötä ja niin monet pienet asiat, jotka alkavat tuntua jo lähes unelta.

EACWP-koulutus oli yksi tämän kuluvan vuoden parhaimmista kokemuksistani. Kiitos vielä Louiselle ja Lorenalle kaiken organisoinnista. Toivottavasti tapaamme taas pian!

... find some Rosa and Barks as well. Be happy.

When in France, buy a Picsou...

Soyez réaliste, demandez l'impossible.

Pihalla oli kivi, joka lähti mukaan Suomeen.

Tutkijan kesä(loma)kuulumisia

Hanamin aika oli tänä vuonna myöhässä, mutta tulihan sekin lopulta.

Hauikset ovat kipeinä ruohonleikkuusta ja siimaleikkurin käytöstä.

Ensimmäinen hyttynen inisi kylppärissä.

Ulos lähtiessään pitää varustautua jättimäisillä aurinkolaseilla, hatulla ja 50+ suojakertoimen aurinkorasvalla.

Se on sitten näköjään kesä.

Olen vähän huono kesäihminen, koska (kuten isäni) en nauti auringosta ja kuumista keleistä. Kylmän ja epävakaan kevään jälkeen olen kuitenkin huomannut innostuvani lämmöstä ja syreenien tuoksusta paljon tavallista enemmän. Ajatus kesästä tuntuu aika kivalta erityisesti siksi, koska se sisältää oikeasti lomaa, mutta myös töitä. Tämä taas tarkoittaa sitä, että toisin kuin viime kesänä, en joudu köyhäilemään, 

Aloitin toukokuussa kirjoitusviestinnän tuntiopettajana yliopistolla ja vedän nyt kesäkuun ajan gradukursseja. Ne päättyvät kesäkuun viimeisellä viikolla ja olen nauttinut niistä todella paljon. Toinen opetusrupeama onkin sitten heinäkuun loppupuolella OPH:n kurssilla ulkomailta tuleville vaihtareille. Heille ohjelmassa olisi suomalaista nykykirjallisuutta - sarjakuva tietenkin hyvin edustettuna. Tätä kokonaisuutta alan visioida tarkemmin kuitenkin vasta kun olen palannut Ranskasta.

Näkymättömät-hankkeen työaikani kesän osalta menee pitkälti Ranskan Normandiassa, Moulin d'Andéssa järjestettävään kirjoittamisen opettajien kesäkouluun, jossa pääsen esittelemään sarjakuvamenetelmiäni. Olen neljän päivän matkasta valtavan innoissani: valokuvien perusteella paikka näytti olevan suoraan Asterixista. Perjantaina sain sähköpostiin alustavan ohjelman ja mikä olisikaan parempaa kuin luova työskentely pittoreskeissa maisemissa parin tunnin päässä Pariisista?C'est très bien, c'est suberbe!

Reissuun on enää kolme viikkoa. Mutta en ole ehtinyt ihan hirveästi intoilla asiasta, koska mielessä pyörii lähinnä Worldcon.

Worldconin ensimmäinen ohjelmaversio julkaistaan tässä kesäkuun lopussa ja liikoja paljastamatta minulla on neljä ohjelmaosuutta, joista kaksi akateemisella puolella. Hotellihuone on varattu minulle ja kahdelle hyvälle ystävälleni, lippu maksettu ja nyt on menossa se tärkein vaihe, eli pohdinta siitä, mitä laittaa päälle minäkin päivänä. (Naureskelin puhelimessa ystäväni Tupun kanssa, että kolme ihmistä ja viiden päivän asukokonaisuudet vaativat kenties farmariauton.) 

Omenapuumme kukkivat paraikaa.

Mutta Worldcon-hehkutusta seuraa kyllä lisää. Pelkkää huviahan se ei ole, sillä akateemisen ohjelman järjestämisen lisäksi olen Finfarin tiedottaja, mikä tarkoittaa jatkuvaa sometykitystä. Haaveilen paremmasta kamerasta isompia raportteja varten, mutta saa nähdä, ehtiikö sellaista hankkia omaksi.

Tutkijan kesäsuunnitelmat TOP3 ovat siis

1) opetus

2) kesäkoulu Ranskassa

3) Worldcon. 

Kohta numero neljä olisi artikkelien kirjoittaminen. Aku Ankka -kyselyni sulkeutuu tänään ennen puoltayötä ja sen pohjalta suunnittelemani artikkelin deadline olisi 30.9. Minulta ja Viivi Rintaselta on lisäksi pyydetty sarjakuvabloggauskyselystämme populaaria artikkelia Sarjainfoon. Sen deadline olisi jo elokuun lopussa. 

Lisäksi minulta ja kollegaltani Elisa Auviselta pyydettiin yhteisartikkelia Kirjoittamisen tutkimuksen päivien työpajamme pohjalta, joten senkin suunnitteleminen olisi työn alla. Puhumattakaan ikuisuusprojektistamme kollegani Mikon kanssa eli Roope-artikkelista, jonka voisin viilata mahdollisimman pian siihen kuntoon, että sitä saisi tarjottua johonkin hyvään julkaisuun.

Pohdinkin, olisiko tämän kaiken päälle liikaa laittaa abstraktiehdotelma vielä yhteen antologiaan. Sen deadline olisi vasta joulukuussa, joten ehtisin lukea syksyn aikana kaiken mahdollisen Theodore Rooseveltista. (Voittekin pohtia, miten tämä liittyy.) No, vielä ehdin pohdiskella asiaa, sillä abstrakti pitää lähettää vasta heinäkuun puolessavälissä.

Mutta ei huolta, on minulla lomaakin. Aion lukea, pelata, ommella ja ihmetellä, saanko lupailemani Luminara-cossin Worldconiin vai en. Hame- ja päähinekankaat on jo ostettu.

Lisäksi aion blogata. Suunnitelmissa on se ikuisuuden odottanut cosplay-teksti (varmaan sitten, jos ja kun Luminara valmistuu ja löydän sen valokuvan itsestäni Zorrona), muutama sananen suhteestani scifiin, näkökulmani huijarisyndrooma-ilmiöön ja toivottavasti myös ajatuksia Marjo Kamilan väitöskirjasta, joka käsittelee opettajien pukeutumista.

Mutta kesä. Aikaa levätä ja latailla akkuja. Ja valokuvata takapihalla tapahtuvia asioita, kuten merkinnän kuvista voi päätellä.

Kukkia on enemmän kuin vuosi sitten.

PS. Muistattehan Don Rosa -dokumentin The Scrooge Mystery? Sen joukkorahoituskampanja on edennyt pisteeseen, jossa dokkari tapahtuu, mutta dvd:t eivät. Muutama tonni olisi vielä tarpeen, jotta me kaikki fanit saisimme fyysisen kappaleen tuosta hienosta projektista. Dokumentissa esitellään siis 12 fania, joiden elämään tutut ankkahahmot ja -tarinat ovat vaikuttaneet merkittävästi. Minä olen yksi niistä faneista, joten projektin seuraaminen on jo siksi lähellä sydäntäni. Klikkaa tästä Kickstarteriin.