Nyyppä cossaa, osat 1, 2 ja 3

Luvassa jo kesällä lupailemani virallinen cosplay-päivitys. Sisältää mm. hämmentävän hienoja kuvia vuosikymmenen takaa sekä Luminara-asuni prosessin.

Olen aina pitänyt pukeutumisesta ja naamiaisista. Minusta on useita valokuvia lapsuuden teemasynttäreiltä, joissa olen välillä musketööri, välillä Kleopatra. Yritin kaivella valokuvien parhaimmistoa tämän merkinnän kuvitukseksi, mutta en tiedä, mihin olen laittanut ne talteen. Erityisesti kenkuttaa se, että ala-asteemme vappunaamiaiskuva on kadonnut. Katja 8-v pukeutui Zorroksi ja voitti pukukilpailun. En siis prinsessaksi enkä Zorron naisystäväksi, vaan tietenkin Zorroksi. Koska kuka nyt ei olisi halunnut olla Zorro? Se on yksi rakkaimpia muistojani niiltä ajoilta.

Ehkä näistä lapsuuden kokemuksista johtuen cosplay (= costume play, cossaaminen, suom. yleensä 'pukuilu') viehättää minua enemmän kuin larppaaminen. Vaikka olenkin pelannut pöytäroolipelejä jo viisitoista vuotta, larppikertani ovat jääneet yhden käden sormilla laskettavaksi. Eläydyn kyllä mielelläni hahmoihin, mutta haluan pitää pukeutumisen ja roolipelaamisen erillään. Siihen liittynee se, että roolipelihahmoni ovat itse keksimiäni, kun taas cosplay edustaa minulle tunnetuksi hahmoksi pukeutumista. Sen viehätys piilee siinä, että saa työstää asukokonaisuuden, pukeutua siihen ja joku oikeasti tunnistaa kyseisen hahmon. Ja ehkä myös siinä, että joutuu oikeasti käyttämään luovuuttaan esimerkiksi siinä, että miten kummassa tuon ja tuon osan saa pysymään päällä, tai että mikä materiaali toimii mihinkin vaatteeseen parhaiten.

Ensimmäinen cosplayni ikinä (sanasta silloin mitään tietämättä) oli siis Zorro, kun olin 8-vuotias. Ensimmäinen virallinen cosplayni oli kuitenkin Soul Calibur III:n Tira vuonna 2007. Pelasimme roolipeliporukallamme tuolloin SCIII:sta ja jossain vaiheessa joku (lienenkö minä) heittänyt, että tehdään Ropeconiin ryhmäcossi Caliburista. Eiköhän homma lähtenyt käsistä. Sinä kesänä perustimme ompelupisteen, suunnittelimme, kaavoitimme, askartelimme ja tuskastelimme kokonaista yhdeksän pukua ja kuusi asetta. (Kolme aseista oli replikoita.) Teimme muun muassa netistä löytyneillä kaavoilla hakaman Mitsurugille.
Hulluus oli kyllä sen arvoista. Saimme pukukilpailussa ryhmäpalkinnon (josta meille ei tosin kerrottu etukäteen) ja poseerasimme vähän väliä innokkaille valokuvaajille.

Tira. Kuva: Juho Heikkilä

Valitsin Tiran värikkäiden vaatteiden, hiusten ja mahtavan ring bladen takia. Tiralla pelaaminen oli myös kivaa, mikä vaikutti hahmovalintaani. Kuvan ring blade on tehty hulavanteesta ja makuualustasta, liimattu ja teipattu kasaan, ja sen jälkeen vielä maalattu ja lakattu. Sain siihen aika roimasti apua asiantuntevalta boffoilijalta.
Ja tukka on tietenkin oma.

Ring blade roikkuu vieläkin hieman rapistuneena puutarhavajan seinällä ja Tiran asukokonaisuuskin on säärisuojia vaille olemassa. Mutta rehellisesti sanottuna en asuun enää mahtuisikaan, joten tätä cossia en aio uusia.

Tira Ropeconissa kesällä 2007. Kuva: Juha Heikkilä.

Vaikka cossaaminen oli aivan tajuttoman kivaa, vakavat pukuilut jäivät minulta melkein vuosikymmeneksi kaikenmoisten kiireiden takia. Tulihan sitä tietenkin karonkkaan pukeuduttua Milla Magiaksi, mutta se mekko on siskoni tekemä, joten en sitä laske omaksi projektikseni.

Kun Animecon tuli Jyväskylän Paviljonkiin kesällä 2016, ostin liput itselleni ja lahjaksi siskolleni. Päätimme yhdessä tehdä coniin asut, mikä aiheutti minulle hivenen paineita, sillä siskoni on koulutukseltaan vaatepuolen muotoilija. Hän päätti pukeutua Monster High'n Howleeniksi ja minä otin hahmokseni Warren Ellisin käsikirjoittaman ja Paul Duffieldin kuvittaman verkkosarjakuva FreakAngelsin KK:n. KK oli ykkösvalintani useista sarjan päähahmoista tunnistettavan korsettiasun ja lentäjänlasien takia. Ompelin oikeanväriset kankaat kirppikseltä löytämäni korsetin päälle ja takkikin on tuunattu. Korsetin "putket" ovat rautakaupasta - alun perin pyykkikoneen poistoputkia.

KK Animeconissa 2016. Kuva: Santtu Pajukanta

Tämän asukokonaisuuden tekisin mielelläni uudestaan. Putket romahtivat jo ensimmäisen parin tunnin aikana ja korsettikin voisi olla laadukkaampi ja istuvampi. Takista pidän valtavasti, mutta selkään silittämäni kuvio vaatisi voimakkaamman lämmön kuin mihin takki antoi myöten. Myös meikki pitäisi vetää voimakkaammaksi tekoripsineen ja varmistaa, etteivät violetit piilarit tapa silmiä. Ehkä hankin myös lentäjänlakin.

KK:n supersiisti pusakka. Kuva: Santtu Pajukanta

Animecon oli myös KK:lle ehkä hieman väärä paikka, sillä niissä piireissä hahmoa ei tunnistettu. Tai ainakaan kukaan ei sitä tullut sanomaan minulle päin naamaa toisin kuin Tiran tapauksessa.

Mutta sitten tuli Worldcon. Ja kun menee lupaamaan Luminara Unduli -cossia internetissä, se on vähän niin kuin pakko toteuttaa.

Force FX -merkkinen valomiekka.

Luminara on vanha irkkinikkini. Pidän hahmosta, koska hänen jediasunsa on persoonallinen, näyttävä ja taatusti tunnistettava, jos yhtään saagaa fanittaa. Asun tekemisessä eniten jännitti päähine, johon googlasinkin fiksumpien ja kokeneempien cossaajien vinkkejä. Myös oikeanlaisen (vihreän) valomiekan löytyminen oli haaste, sillä laatu maksaa - varsinkin, jos sen olisi joutunut tilaamaan esimerkiksi ThinkGeekistä. Onneksi Jyväskylän Toys 'r Ussissa oli Yodan vihreä valomiekka. En ahdistunut vääränlaisesta kahvasta saati siitä, että se oli "normaalia" valomiekkaa lyhyempi.

Kaiken kruunasi tietenkin se, että lähes 300 €:n hintainen valomiekka oli 60 % alennuksessa.

Kukaan ei kommentoinut, että valomiekkani olisi ollut väärä. Aina, kun sytytin sen, se aiheutti innostuneita huokauksia ja äännähdyksiä. Joten täydellisyyden tavoittelu oli tässä tapauksessa turhaa.

Aloitin ompeluprojektin vasta kesällä ja suoraan sanottuna liian myöhään, koska kevään ja kesän opetuskiireet veivät aika paljon ajastani. Mutta eikös cosplayhin kuulukin viime hetken paniikki ja hotellihuoneessa ja / tai autossa suoritetut viimeiset ompelut?

Luminaran hame ja pitsin nupittaminen.

Luminaran hame on täyspitkä, a-linjainen ja hyvin laskeutuva. Materiaali näytti luonnostaan ryppyiseltä. Ostin hametta varten 2,5 metriä ryppypuuvillaa, joka oli myös tarpeeksi ohutta, etten paahtuisi hameen ja viitan kanssa. Koostin hameen kuudesta palasta ja ompelin siihen viitisen metriä pitsiä. Näin jälkikäteen ajateltuna kolme pitsikoristetta ovat aivan liian lähekkäin ja liian alhaalla, mutta ajavat asiansa. Yläreunaan laitoin kankaan päälle ommeltavan Patella-kuminauhan, joka jäi sopivasti vyön alle piiloon.

Rannesuojat ja esiliina alkutilassaan.

Vyöstä roikkuva "esiliina" ja rannesuojat on tehty siskolta saamastani kultaisesta kankaasta, joka muistuttaa tekonahkaa. Materiaali oli suht ohutta, vähän venyvää ja taipuisaa, joten ompelin niihin vahvikkeeksi farkkukangasta. Se oli virhe, sillä materiaalit eivät sopineet yhteen ja menivät koko ajan kurttuun ompeluvaiheessa. Nämä kuuluvat muutenkin "joskus teen vielä uudestaan" -settiin, koska päädyin maalaamaan kuviot Sinooperista ostetulla kangasmaalilla, joista muka peittävä violetti oli ihan avutonta ja alkoi halkeilla jo heti aamupäivällä. Muut värit (musta ja pronssi) olivat oikeasti peittäviä ja toimivat hyvin, mutta jos haluan tehdä tämän kokonaisuuden joskus uudestaan, harkitsen vakavasti aplikointia kankaalla.

Toinen ongelma rannesuojissa oli niiden kiinnitys, johon käytin liimattavaa tarranauhaa. Liimaukset eivät pysyneet ranteesta lainkaan (kun rannetta liikutellaan luonnollisesti eniten), joten ne olivat tarkoitukseensa varsin epäkäytännölliset. Seuraavan kerran käytän ihan oikeaa, ommeltavaa tarranauhaa.

Rannesuoja ommeltuna. Mitta ja muoto olivat äärimmäisen onnistuneita.

"Esiliinan" kuvioiden mallaamisvaihe. Piirsin muodot suoraan tussilla
ja maalasin sen jälkeen kangasväreillä.

Valmiit rannesuojat ja esiliina, sekä kummatkin vyöt päivän käytön jälkeen.
Kulumisen näkee erityisesti rannesuojissa.

Ompelin lopuksi käsin rannesuojiin ja esiliinaan vielä kanttinauhat, jotka piilottivat kurtulleen menneen ompelujäljen. Tätä tein vielä perjantai-iltana Worldconissa, kun asu meni ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan päälle lauantaina.

Luminaran asuun kuuluu myös kaksi päällekkäistä vyötä. Ne ostin muutamalla eurolla kirppiksiltä. Soljet ovat paksua pahvia, joka on maalattu sillä samalla kangasvärillä. Yritin piirtää solkien kuviointia mallista aivan tavallisella tussilla ja luoda kolmiulotteisuutta (hotellihuoneessa materiaalien puutteessa) luomivärillä! Lopuksi lakkasin soljet ja kiinnitin ne vöihin teipattavalla tarranauhalla.

Ehkä harkitsen solkienkin uusimista, jos minulla on joskus intoa ja keksin uuden tavan tehdä ne.

Keittiönpöytä oli pari viikkoa viittakankaan
valtaamana.

Luminaran pitkä viitta oli isoin projektini, koska tummanruskea, mustilla kuvioilla täydennetty kangas oli mahdoton löytää. Ostin kuitenkin Eurokankaasta viisi metriä Barran-nimistä kangasta (63 % polyesteria), joka oli pohjaväriltään juuri oikeaa, mutta ei sisältänyt villaa. Luminaran viitta ei kuvien perusteella ole yhtä paksu kuin esimerkiksi Obi-Wanin tai Anakinin, joten tämä kangas laskeutui juuri sopivasti.

Eräs toinen cossaaja oli loppujen lopuksi päätynyt itse painamaan oikeanlaisen kankaan ja niin muuten tein minäkin. Painoin käsin sen viisi metriä kangasta. (En muuten tee tätä toiste, siihen meni naurettava määrä tunteja.)

Ja tietenkin, aivan projektin loppuvaiheessa, mies tuli siihen kurkkimaan olan yli ja totesi, että olisin voinut käydä tekemässä tuon painotalossa.

P*****e, seuraavan kerran teen juuri niin ja maksan mielelläni siitä lystistä, että saan oikeanlaisen kuvion nopeammin ja ilman sitä vaivaa, että piirrän ensin käsin kalvolle sabluunan, jonka läpi tuputtelen menemään käsin mustaa kangasväriä. (Sitä meni vajaa neljä pulloa.) Silittäminenkin oli oma prosessinsa, kun jokaista kohtaa piti silittää sen viiden minuutin ajan. Ja loppujen lopuksi keittiönpöytää suojannut valkoinen lakana oli kertapesunkin jälkeen edelleen mustankirjava, joten väri tuskin sateessa lähtisi yhtään mihinkään, vaikkei sitä silittäisikään...

Viitan ompelu oli myös prosessi, sillä siinä ei ollut hihoja, vaan hiha-aukot. Jos olisin ammattimainen ompelija, olisin varmaan osannut tehdä kaavat, joiden avulla hiha-aukot olisi voinut luoda pelkästään nostamalla edestä kangasta ja ompelemalla ne kiinni olkapäille, mikä olisi samalla synnyttänyt edestä lyhyenä laskeutuvan viitan reunukset. No, en osannut tehdä näin ilman, että viitta olisi alkanut pussittaa oudosti, joten ompelin erilliset hihat, jotka kursin kasaan olkapäille, jotta ne pussittaisivat juuri oikein. Hupun mallin otin vanhasta penkkari-jediviitastani. Huppuhan ei kuitenkaan tulisi käyttöön, sillä se ei Luminaran päähineen kanssa mahtuisi päähän.

Kaulakoru maalausvaiheessa.

Luminaran kaulakoru on askarreltu mustasta Fimo-massasta. Siitä tuli hieman massiivinen, mutta se ei asukokonaisuudessa haitannut lainkaan. Melkein päinvastoin: ainakin se erottui mustasta puvusta. Muotoilun jälkeen asetin Sinooperista ja Sinellista ostetut, koruaskarteluun tarkoitetut renkaat paikalleen ja paistoin setin uunissa. Sen jälkeen hioin korun ja pisaranmalliset roikkuvat osat, maalasin ne violetilla ja annoin kuivua.

Luminaran korun väri on oikeasti arvoitus. Olen nähnyt siitä sinipohjaisia versioita, mutta oma värisilmäni (ja tietyn kuvan valaistus) viittasivat violettiin. Vähän sama juttu oli käsivarsisuojien ja esiliinan kanssa. Minusta niissä on kultaisen, mustan ja pronssin sävyjen lisäksi selvästi violettia.

Korun "punososat" tein Sinooperista saatavasta kullanvärisestä helmimassasta. Se on muovailtavaa, kiinnittyy alustaan ja kovettuu huoneenlämmössä. Se myös tarttuu itseensä tosi lahjakkaasti, joten hermo meinasi mennä useampaan otteeseen. Olin kuitenkin valmiiseen koruun suhteellisen tyytyväinen, vaikka pisarat olivatkin hivenen liian isoja (tai niiden keskinäiset välit liian pieniä), koska ne menivät vähän turhan paljon lomittain.
Valmis koru on maalattu koristelakalla ja kaulaan sidoin sen mustalla nahkanyörillä.

Valmis koru. Lakkaus ei täysin pitänyt punosta paikallaan,
vaan se alkoi irtoilla cosplay-päivän iltana.

Viimeinen projektini oli päähine, johon lunttasin apua asiantuntevilta cossaajilta, kuten Casualty Cosplayn blogista. Hän kertoi käyttäneensä apuna hyttysverkkoa, joten siitä lähdin itsekin liikkeelle. Meillä oli onneksi autotallissa rulla käyttämätöntä, kovaa hyttysverkkoa, josta tein päähineen korokeosan. Hyttysverkko on tukevaa, sitä voi ommella ja se on kaiken lisäksi kevyttä. Ompelin sen sisään myös pahvisen putken muotoilemaan ja antamaan tukea.

Hyttysverkko on hyvä keksintö.

Koska olen tuunaaja, enkä niinkään tyhjästä nyhjääjä (eikä minulla ollut käytössäni esimerkiksi peruukkipäätä), oli helpointa tehdä päähine olemassaolevan hatun päälle. Helpoin ratkaisu oli takaa säädettävä lippalakki, josta poistin lipan. Näin päähineen muotoa sai säädettyä ja hyttysverkon sai ommeltua siihen kiinni todella kätevästi.

Välitilanne: hyttysverkko ja lippis ennen päällystystä.

Viimeinen haasteeni oli päällystää päähine oikeanlaisella kankaalla niin, ettei se menisi kurttuun vaan näyttäisi suht yhtenäiseltä kokonaisuudelta. Päällystin ensin pääosan, lopuksi hyttysverkon, jonka yli jätin kankaan laskeutumaan harteille. Kangas on "Vilma" Eurokankaasta, 40 % villaa (60 % viskoosia) ja näyttää siltä, miltä perinteiset jediviitat näyttäisivät. Jos siis tekisin esimerkiksi Obi-Wanin viitan, käyttäisin tätä kangasta (joskin 24,90 € /m on aika tuskainen hinta - päähineeseen käytin puoli metriä).

Luminaran (lähes) valmis päähine ja iloinen askartelija tiistaiaamuna klo 01.00,
kun Worldcon alkoi keskiviikkona.

Lopuksi ompelin päähineen reunaan ja helmoihin koristenauhan, jonka vielä väritin tussilla oikeanlaisemmaksi.
Olen päähineeseen erittäin tyytyväinen, vaikka sen muotoilu ei olekaan täysin oikeanlainen. Se näyttää tarpeeksi oikealta, se ei puristanut ja oli kevyt päässä. Nyypältä varsin onnistunut ensipäähine siis.

Luminaran asuun kuului myös musta pitkähihainen poolopaita, joka löytyi jo vaatekaapista, sekä mustat nahkasaappaat, joita ei myöskään tarvinnut ostaa erikseen. Meikeistä hankin kuitenkin kellertävän, rasvaliukoisen kasvomaalin (musta minulla jo oli) sekä kunnon puuterin. Sähkönsiniset piilarit tilasin EMPiltä.

Vaikka ehdin jo pohtia, etten taatusti tee tätä enää uusiksi, ajatus ensi vuoden Ropeconista Luminarana alkoi kiehtoa. Se vaatisi kuitenkin laadukkaammat rannesuojat ja esiliinan, kenties uudet vyönsoljet ja piilolinssit, jotka eivät tapa silmiä. Ehkä hankin ne vahvuuksilla.

Koko projekti tuli maksamaan (olen sattanut hukata jonkin kuitin, ainakin luulen niin) 377,35 €, josta valomiekan osuus oli noin 130 €. Puvun tekoon kulunutta kokonaisaikaa en tajunnut laskea. Pitää laskea sitten vuoden 2019 Worldconin asun tekoaika...

Lopuksi muutama kuva Worldconista - mukana myös ystäväni Sami Darth Maulina. (Sami on muuten se boffoasiantuntija.)

Ehkä Luminara palaa mukaan kuvioihin ensi kesän Ropeconissa. Lähteekö joku muu mukaan Star Wars -ryhmäcossiin?

"Ropecon! Omakseni saan..."

Messukeskus on vallattu.

Yritin saada järjestystä elämäni tyypilliseen kaaokseen käymällä tänä vuonna Ropeconissa. Halusin katsastaa Messukeskukselle siirtyneen conin uudet tilat, mutta osallistua pienellä budjetilla, mikä onnistui ihan hyvin: yöpyminen ystävän nurkissa, roadtrip yhdessä Tainan kanssa ja työpajan vetäminen conissa säästivät rahaa kaikin puolin. Odotin jännityksellä, miten conin perinteiseen rentoon ja läheiseen tunnelmaan uudet, kolkot messutilat vaikuttavat. Ropecon muistutteli meitä harrastajia myös somessa jakamalla kuvia Dipolin rakennustyömaasta, jonka aidoissa oli kylttejä "Ropecon ei ole täällä, mene Messukeskukseen." Olin varma, että Messukeskuksen uumenista löytyisi portaali Dipoliin, mutta kiivaista etsinnöistä (kartat kädessä kuten yläasteen suunnistustunneilla) huolimatta emme törmänneet mihinkään poikkeuksellisen epätavalliseen. Harmi.

Perjantai-iltapäivä meni siis lähinnä uusiin tiloihin tutustumisessa ja etsimisessä, missä mikäkin sali on ja milloin alkaa mikäkin ohjelma. Käytin ohjelmalehtistä ja nettiohjelmaa ristiin ensimmäistä kertaa, mikä osoittautui välillä haastavaksi - osin siksi, että olin juuri saanut uuden puhelimen (ensimmäisen oman älyluurini!), johon minulla ei vielä ole mitään suojalasia saati koteloa, joten pelkäsin koko ajan heittäväni kännyn ties sun mihin.

Conin olennaisuudet: ohjelmalehti, ohjelmabadge ja ranneke

Vanha kunnon ohjelmalehti oli tästä huolimatta paras ystävä, sillä keskityin tänäkin vuonna lähinnä puheohjelmaan, jota oli paljon. Myös puheohjelman taso oli kova, joten piti vähän arpoa, että mitä jättää väliin. Nyt väliin jäi "Ydinsodan käsikirja", joka vaikutti huikean mielenkiintoiselta, mutta kukaan ei kyllä jaksa kuunnella kolmen tunnin esitelmää perjantai-iltana...

Perjantaina ensimmäinen seuraamani luento oli Elli Lepän pitämä "Lobotomiat ja lepositeet - otteita mielenhäiriöisten historiasta". Seilin saari mainittu ja myös muun muassa kupan hoitaminen malarialla. Jälkimmäisestä on kiinnostava esimerkki Clive Owenin tähdittämässä The Knick -tv-sarjassa, joka sijoittuu 1800-1900-luvun taitteeseen ja kertoo lääketieteellisistä tutkimuksista ja kokeiluista Yhdysvalloissa. Suosittelen!

Kirjoitin ohjelmalehtisen kulmaan mielenkiintoisen anekdootin. Rikkaiden mielenterveysongelmat diagnosoitiin yleensä neurooseiksi ja he pääsivät hermoparantolaan lepäilemään. Köyhillä ei tietenkään tähän ollut varaa, joten heidän diagnoosinsa oli psykoosi, mikä tarkoitti matkaa mielisairaalaan...

Tätähän me tultiin kuuntelemaan, vai mitä?

Seuraava ohjelma listassani oli Esa Riutan luento "Historian suurimmat hirvittävyydet", joka oli ensimmäinen K-18-luento, jonka alussa järkkärit oikeasti kiersivät tarkastamassa kaikkien paperit. Riutta esitteli vajaassa tunnissa muutaman esimerkin hirvittävistä teoista, joihin ihmiset voivat pahimmillaan syyllistyä. Joukkosurma, sarjamurhaajia, kidutusta... Herkimmillä olisi varmaan mennyt yöunet ja kyllähän se kieltämättä kauhistutti, miten 10-vuotiaat lapsetkin voivat olla julmia.

Luvassa hirvittävyyksiä ja yöunen menetyksiä.

Onneksi ensimmäinen Ropecon-iltamme ei päättynyt tähän vaan jäimme samaan saliin katsomaan videoesityksen Mike Pohjolan käsikirjoittamasta 1827 Hevimusikaalista. Vuonna 2011 Turun Logomossa ensi-iltansa saatu esitys nähtiin nyt dvd-versiona sen kunniaksi, että Mike Pohjolalta ilmestyi aihetta käsittelevä romaani 1827 juuri Ropeconissa. Musikaali oli pidempi kuin ohjelma lupasi, mutta se ei kuitenkaan haitannut, sillä tarina oli kiinnostava: se yhdisti Suomen kansantaruja ja Kalevalan henkeä okkultismiin, ja kertoi erään version siitä, miten Turun palo sai alkunsa. Musiikki oli klassista heavyä pääosin englanniksi, mutta kyllähän siellä kuultiin mm. Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen Surupuku. 

Pidin kovasti puvustuksesta, lavastuksesta ja koreografiasta. Idea oli selvästi käyttää olemassa olevaa hevimusiikkia, jonka katsojakin tunnistaa ja voi parhaillaan laulaa mukana. Välillä kuitenkin toivoin, että musiikin valinnassa olisi käytetty hieman enemmän mielikuvitusta. Siinä vaiheessa, kun kuolemaa odottavassa kohtauksessa aletaan laulaa HIMin Join Me in Death -biisiä, alkaa tulla enemmänkin kuin korni olo...

Arvostin myös esiintyjien laulutaitoa. Varsinkin Väinön, Paavo Ruotsalaisen ja arkkipiispan rouvan näyttelijät vetivät antaumuksella. Jälkimmäisen veto Nightwishin Wish I Had an Angelista oli melko kova eikä kalvennut kyllä alkuperäiselle.

Lauantaiaamu meni perjantain kukkumisen takia vähän pitkäksi, kun oli pitänyt arpoa, millä bussilla Pasilasta pääsee pois ja nukkumaan ehti joskus puoli neljän aikaan, kun yösijamme omistaja käytiin hakemassa keskustasta saakka. Olimme lopulta lauantaina vasta noin yhden hujakoilla Messukeskuksessa, minkä takia aamupäivän kiinnostavasta ohjelmasta jäi pois jousiammunta (se on aina kivaa), terästaistelunäytös ja coniasun piirtopisteellä piipahtaminen. Olisin mielelläni ottanut Hatuntekijä-versiostani jonkinlaisen piirroksen.

Leluelämää-tarinaseikkailu alkaa tietenkin Toy Story -kortein!

Valtaosa lauantaistani meni "Leluelämää - tarinaseikkailu lapsille" -työpajan vetämisessä. Ideana oli tehdä ensin omat leluhahmot hahmolomakkeelle, askarrella oma hahmo fimomassasta, suunnitella yhdessä leluseikkailun tapahtumapaikka eli kummitustalo ja lopulta kertoa tarinaseikkailu lelujen selviytymisestä kummitustalosta. Eli ihan siis roolipelien hengessä. Lauantain työpajani hupsahti täyteen, siellä oli jopa ylimääräinen osallistuja, mutten hennonut erottaa veljeksiä toisistaan. 

Kaiken kaikkiaan erityisesti lauantain paja meni varsin kivasti, vaikka lasten kanssa työskennellessä on aina otettava huomioon väsymystilat ja pienet kiukuttelukohtaukset. Lopulta osa kävi vain tekemässä hahmot ja pieni osa jäi seikkailun loppuun asti. Mutta he olivatkin sitten todella iloisia ja tyytyväisiä seikkailun päätökseen. Hahmikset ja fimohahmot sai sitten pajan jälkeen kotiin ja pakkailin niitä munakennon palasiin, jotta ne säilyisivät ehjinä kotiin asti. Jokainen sai myös mukaansa ohjeet, miten massa kovetetaan uunissa.

Pidin toisen työpajan sunnuntaiaamuna lyhennettynä versiona, koska aamuyhdeksän oli hieman haastava aika pitää mitään vuorovaikutteista. Edellispäivän yhdeksän osallistujan sijaan paikalla oli nyt vain kolme. Mutta hekin saivat vähintään omat leluhahmot ideoitua, mikä oli myös paikalla olleiden vanhempien mielestä mukava lisä coniohjelmassa.

Todettakoon, että tämä oli ensimmäinen ja myös viimeinen työpaja, jonka conissa vedän lapsille. Olisin voinut kuvauksessa mainita selvästi, että pajaan tulee ilmoittautua ennakkoon, koska monet luulivat, että siihen voi vain tupsahtaa kesken kaiken hetkeksi. Ja vaikka työpajat menivätkin ihan kivasti, ne vievät hirveästi aikaa ja henkistä energiaa. Ja kun tätä oikeasti tekee työkseen, niin ilmaislippu coniin ei oikein vastaa normaalia tuntipalkkaa... Seuraavalla kertaa pidän joko vain helppoa puheohjelmaa tai maksan suosiolla pääsymaksun kokonaan ja otan viikonlopun loman kannalta.

Oman ohjelmaosuuden jälkeen ehti sopivasti syödä ennen "Maailmanlopun ABC:tä". Tunnin mittaisen setin aikana ei kovin syviin vesiin päästy, mutta perusasioista lähdettiinkin liikkeelle: jos maailma loppuu niin, että jäät itse henkiin, mitä kannattaa tehdä? Lähteä liikkeelle vai jäädä paikoilleen? Mitä pakata mukaan? Onko auto hyvä ratkaisu? Miten asiaan voi varautua?

Koska minulla on outo fiksaatio dystopia- ja postapokalypsi-tarinoihin, suurin osa asioista oli tuttua. Ajattelin kaiken koko ajan zombimaailmanloppu-perspektiivistä ja pohdin, miten sellaiseen voisi varautua. Yleisö kommentoi ja osallistui keskusteluun. Joku oli sitä mieltä, että autolla kannattaa ajaa mahdollisimman kauas etelään, kun eihän täällä Suomen talvessa pärjää. Sähkön puute herätti keskustelua, eli toimivatko ne vesihanat, jos sähköt menevät poikki. Näin maalla omakotitalossa kasvaneena ja tottuneena siihen, että sähköt ovat poikki joka kesä (ukkosen takia) ja talvi (lumet sähkölangoilla), niin on kyllä oppinut, että omastakaan kaivosta sitä vettä ei saa loputtomiin, kun sähköt on poikki.

Maailmanlopun ABC-luennolla ollaan olennaisuuksien äärellä.

Mies on joskus heittänyt, että voisi kaivaa takapihalle valtavan kontin ja ruveta harrastamaan survivalismia. Läppähän se tietenkin oli, mutta kyllähän sitä myrskyjenkin takia olisi hyvä varautua tilanteisiin, joissa sitä sähköä ei vain saa mistään. Kaasugrillillä tekisi ruokaa, ja takkakin on puulämmitteinen, jottei ihan palelisi, mutta olisihan se epämukavaa.

Ja kuten eräs yleisön jäsen totesi, ei nykypäivän ammateille sellaisessa tulevaisuudessa oikein mitään tekisi, vaan pitäisi opetella paluu metsästys- ja keräilykulttuuriin.

Lauantai päättyi traumatologian erikoislääkäri Tuomas Lähdeojan esitelmään "Fright Night", joka oli toinen K-18 esitelmä, tällä kertaa aiheesta lohikäärmeiden aiheuttamat vammat: millaisia, miten niistä selvitä ja kuinka kauan kestää parantua? Anatomian oppitunnilla tutustuttiin erilaisiin vammoihin, joita lohikäärmeet voivat aiheuttaa (mm. ne palovammat sekä tulella että hapolla lohikäärmeestä riippuen) ja nähtiin kuvaesimerkkejä oikeista, vastaavista vammoista. Ei sopinut heikkohermoisille ja kyllähän tuo itsestäkin tuntui pahalta katsoa, miten iho on leikattu auki ja hauis siirretty syrjään, jotta luut voi niitata takaisin yhteen. Yleisöä oikeasti poistui salista, koska kuvamateriaali oli niin ällöä. Meidänkin vierestämme poistui eräs henkilö, joka totesi, että maksajauheliha oli liikaa. Olen tainnut siedättyä lääkärisarjoista sen verran, että kestän katsoa avomurtumiakin voimatta pahoin.

Conikansa pakkautui kuuntelemaan esimerkkejä lohikäärmeen aiheuttamista vammoista.

Esitelmä oli todella mielenkiintoinen ja olennaista oli kuulla myös se, että miten kauan niiden vammojen parantuminen oikeastaan kestää. "Muistakaa, parantuminen on sitten ihan eri juttu, jos porukassa on maagi", Lähdeoja muistutti meitä nörttejä. Rakastan Ropeconin asiantuntijaesitelmiä. Niistä oppii aivan valtavasti kaikkea hienoa.

Sunnuntaina oli aika tuskaista olla yhdeksältä conissa, mutta sain kuitenkin työpajani pidettyä hirveämmin haukottelematta. Ja koska osallistujia oli sen verran vähän, että päätimme pajan aikaisemmin, ehdin sopivasti katsomaan Nuutti Kotivuoren "Avaruudessa selviämisen perusteita". Tämä esitelmä oli melkein koulun oppitunti, sen verran ahkerasti Kotivuori osallisti yleisöä. Mutta se sopi aiheeseen juuri hyvin ja minäkin fysiikkaa osaamaton ihminen ymmärsin avaruuspuvun perusteet ja opin, mitä kaikkea elossapitojärjestelmä avaruudessa vaatiikaan. Kiinnostavin mieleenjäänyt pointti oli se, että avaruuspuvussa alle 2 mm reikä (halkaisijaltaan) ei ole vielä mikään ongelma, jos happea vain tulee koko ajan lisää - sillä pitäähän myös ihmisen tuottamien kuona-aineiden poistua jotakin kautta.

Näin avaruudessa selvitään hengissä.

Sitten - lopultakin - oli vuorossa koko viikonlopun eniten odottamani ohjelmanumero: Pokémon-musikaali "Valitsen sinut!" Kuten Animecon-postauksessa kerroin, jouduin lähtemään kesken musikaalin kotiin kipeän silmän takia. Mutta nyt minulla oli mahdollisuus nähdä koko show uudelleen. Odotin sitä niin innokkaasti, ettei edes ohjelman myöhästyminen haitannut saati se, että yleisö joutui istumaan lattialla. Onneksi väliajalla pääsi jaloittelemaan ja venyttelemään selkää.

En halua spoilata juonta, joten yritin valita sellaisia kuvia, joissa ei paljasteta liikaa. Toisaalta kuvien ottaminen oli todella haastavaa, koska minulla oli vain digipokkari (jonka kuvanlaatu pimeässä on todella heikko) ja uusi puhelimeni, jonka kameraa en vielä osaa käyttää. Siksi osa kuvista oli tosi rakeisia. Liikkeen kuvaaminen on myös haastavaa ja koska kyseessä on musikaali tanssi- ja taistelukuvioineen, niiden ikuistaminen muistikortille oli miltei mahdotonta.

Todettakoon, että puvustus oli aivan herkullisen osuva: Pokémonit pystyi tunnistamaan heti. Koreografia ja lavastus toimi myös loistavasti ja Mistyn salaisen aseen nouseminen lavalle oli aina huikeaa katseltavaa. Ainut harmi oli äänentoisto, joka vähän tökki niin, etteivät kaikki mikit aina toimineet oikealle hetkellä, joten osa vuorosanoista jäi kuulematta. Mutta biisit toimivat ja kyllähän sitä tippa tuli linssiin herkkänä hetkenä ennen väliaikaakin. Niisk. Cubone.

Ja edelleen: Bulbasaur. Bulbasaur oli ihan paras.

Rakettiryhmän koko on kasvanut.

Hoitaja Joy vetää tanssikuvioita.

Rakettiryhmä on huolissaan Pokémonien aiheuttamista ongelmista.

Pikachu ja Bulbasaur vetävät Pokéräpin!

Ihana oli myös huomata, että yleisö osallistui musikaaliin paljon enemmän kuin Animeconissa: mm. spontaanit taputukset, kannustukset ja muut hihkaisut tulivat jotenkin luonnostaan - ja niitä oli paljon. Tuntui varmaan esiintyjistäkin aika mukavalta.

Kiitos hienosta musikaalista! Lupasin tukea projektia tilaamalla ainakin hihamerkin. Niitä ja "Valitsen sinut!" -t-paitoja saa muuten täältä. Siellä esitellään projektia tarkemminkin.

Loppupäivän päässä soikin Pokémonin tunnari. Jossain vaiheessa se muuttui sitten muotoon "Ropecon! Omakseni saan, me yhdessä voitetaan..."

Sitten lopuksi vähän kuvaspämmiä. Koska olen vanhus, jolla on orastava dementia, en tietenkään muistanut kaivella kameraani esille aina hienojen cossien kävellessä vastaan. Ja niitähän oli - erityisesti Star Wars -cosseja! Eräänkin kollegan tytär voitti  Rey-asullaan pukukilpailun yhden kategorian... 

Dalek voitti yleisöäänestyksen. 

Jokaisessa conissa on aina Dalek. Jossain.

Kentit eivät ole vieläkään tervetulleita.

Miniatyyri- ja korttipelaajilla oli tilaa.

Proppinäyttelyn herkkuja.

Parantajamaagi Blainen komponenttilaatikko. Larppi: Jokisillan majatalo

Proppeja...

Kiersin myös proppinäyttelyn ja ihailin ihmisten panostusta erilaisiin projekteihin. Rakastin mm. Parantajamaagin komponenttilaatikkoa ja erilaisia karttoja.

... ja vielä vähän lisää proppeja.

Taidenäyttelyssä oli esillä todella huikeita töitä. Lisäksi tänä vuonna järjestettiin taas piirustuskilpailu, jossa työ piti tehdä Ropeconin aikana. Sen voitti ihana Pokémon-perhe, josta en tietenkään tajunnut ottaa kuvaa, vaikka siitä tykkäsinkin kovasti.

Taidenäyttelyn "Noidankehä" osui ja upposi. Tekijänä S.H

Päättäjäisten jälkeen oli jälleen yksi Ropecon purkissa. Kotiin päästiin lähtemään kuitenkin vasta iltayhdeksän maissa, kun ensin piti syödä (hyvää thaimaalaista) ja sitten käydä siskolla hakemassa promootiomekot. Vähän niistä tuli upeita! (Kuvia seuraa luonnollisesti myöhemmin.)

Tässä vielä tämän kesän conityylit lauantain ja sunnuntain osalta. Tuo Star Wars -hame on siskon käsialaa ja se on tehty aidosta vintage-kankaasta. Se oli siis edellisessä elämässään verho. Hame sai hirveästi kehuja, vaikka eniten kehuja sai Tainan upea BB-8-käsilaukku.

Sunnuntaina annoin faniuden näkyä.

Lauantaina hullun Hatuntekijän tyyli.

Messukeskus toi mukanaan paljon uutta ja paljon haasteita. Katja kiittää tiloja ja tuuletusta: figu- ja kortinpelaajilla oli oikeasti tilaa, eikä pöytien välissä ollut ahdasta puikkelehtia. Tiloja oli myös paljon ja monipuolisesti. Ihmiset olivat rentoja ja avuliaita, erityisesti oman työpajani juoksijat! Kiitos heille molemmille.

Katja kaipasi: rentoon hengailuun tarkoitettua piha-aluetta. Nyt tuli vain oleskeltua sisällä, mikä ei ole pitemmän päälle kivaa.
Myös ruokapolitiikka pitää uusia. Läheskään kaikki Messukeskuksen ruokapaikat eivät olleet auki saati, että olisivat olleet auki koko viikonlopun. Ruokajonossa kuuntelin keskustelua siitä, että ehkeivät paikalliset toimijat tienneet, että Ropeconissa oikeasti asutaan koko viikonloppu läpeensä... Nyt suurin osa porukasta eli Hesen tuotteilla, mikä alkaa ällöttää jo sen yhden päivän jälkeen. Pihalle olisi kiva saada jotain street food -kojuja, mutta en tiedä, mitä Messukeskuksen säännöt niistä sanovat.

Salien koot olivat välillä liian pieniä. Lähinnä siksi, että Messukeskuksen politiikka oli se, ettei lattioilla istuta eikä seistä. Jos tila on tarkoitettu tietylle määrälle ihmisiä, niin ymmärrän, että kyse on turvallisuussyistä. Mutta sen verran pitäisi ohjelman aiheesta hahmottaa, että mikä vetää väkeä minkäkin verran, jotta ne kiinnostavimmat ohjelmanumerot saataisiin isoihin saleihin. Itse onnistuin aina olemaan jonossa niin, etten missanut yhtään kiinnostavaa esitelmää, mutta kuulin kavereiltani, etteivät he aina olleet mahtuneet katsomaan kaikkea haluamaansa. Ja se on harmi, että maksaa lipusta sen ja sen verran ja sitten missaa ne kivat ohjelmat, kun ei mahdu paikalle, tai missaa toisten kivojen ohjelmien lopun, kun pitää mennä jo jonottamaan seuraavaan...

Ostoksia en tehnyt hirveästi. Ostin äidin antamilla synttärirahoilla itselleni pienen noppasuojelija-lohikäärmeen Alicia Fermiltä. Nimesin sen yksinkertaisesti Bambinoksi. Sen vieressä on pieni kaulakorupullo, jossa asuu kodama. Älkää huoliko, korkki ei ole liimattu kiinni, joten kodama saa happea ja voi nauttia luonnosta. Kodaman tekijä on Heli Levänen.
Kirppikseltä pongasin Angie Sagen hienon nuorten fantasiasarjan Septimus Heapin ensimmäisen osan eli Magiaa vaivaisella eurolla. Roope-sedän Liikemiespelistä maksoin huiman vitosen.

Melkein jo ostin Portalin companion cube -pehmolelun. Mutta jätin sen seuraavaan kertaan, koska tiesin, että jos se muuttaa meille, siitä tulee heittoase.

Conista kotiin tuotua.

Niin. Ja aloitin Ropeconissa Pokémon GOn pelaamisen. Voi koukutus.

Viime aikojen (ankka)kuulumisia

Lähden ensi viikolla ihan oikealle lomamatkalle äidin ja siskojeni kanssa, joten ajattelin tehdä pienen välipäivityksen sitä ennen. Yritän reissun aikana koota jotain kuvavoittoisia päivityksiä sopivista (nörtti)aiheista, mutta koska en ole matkoilla yksin, en voi luvata notkuvani koneella iltoja.

Viime viikolla minulla oli kaksi haastattelua: toinen työllistymisestäni monelle eri taholle, toinen liittyen Disney-sarjakuvatutkimukseeni. Edellisen julkaisusta minulla ei ole varmaa tietoa, koska se menee juttupankkiin, josta useat eri julkaisut voivat sitä halutessaan hyödyntää. Jälkimmäinen puolestaan oli Ville Hännisen tekemä yhteishaastattelu minusta ja Ankkalinnan Pamauksen päätoimittajasta Timo Ronkaisesta. Haastattelu tulee alustavien tietojen mukaan seuraavaan Sarjainfoon Kaksintaistelu-palstalle ja totta kai siinä eniten jänskättää se, että a) kuka pääsee piirtämään minun kuvani ja b) miltä se tulee näyttämään. 

Haastis meni rennosti ja kivasti - mikäs siinä, kun kolme sarjakuva-alan ihmistä juttelee lempiaiheestaan. Sain Timolta mukaani myös erikois-Pamauksen Mikä Ankkalinna lukee?

Uusimmat ankkahankinnat

Päädyin myös taas ostamaan Roope-sedän platinanumeron (#438). Se on omistettu Giovanni Battista Carpille, jonka piirrostyyli on tuttu niin monista vanhoista Taskareista. Ostin sen numeron viimeisen tarinan, "Noidan oppipojan paluun" takia. Sain tarinasta vinkin Ankkalinnakkeen blogista, jossa esitellään varsin hyödyllisiä Taskari-arvosteluja. Kyseinen sarjakuva on väritykseltään nimenomaan maalauksellinen, kuten blogin arvostelija toteaa, ja se viittaa Fantasia-animaation Mikki-jaksoon "Noidan oppipoika". Olen nyt valtavan innoissani kaikista kokeellisista Disney-sarjakuvista, joita tuntuu tulevan erityisesti Italiasta, joten ehkä tästäkin tarinasta on jossain vaiheessa jotain hyötyä post doc -tutkimuksen kannalta.

(Huomasitteko: tämäkin on Mikki-tarina! Henkilökohtaiset antipatiani ovat siirtyneet sivuun tutkijan innon tieltä...)

Seuraava platinanumero on muuten omistettu Castylle, jonka käsialaa on Tampere kupliissa esittelemäni herkullisen metatasoinen "Tekstilaatikkojen kapina". Pitänee ostaa tämäkin numero - kaiken varalta.

Ja mitä muuta Disney-sarjakuvaa odotan kuin kuuta nousevaa? TÄTÄ.

Kesän osalta voin kertoa, että tarjosin Finnconiin ankka-aiheista puheohjelmaa. Valitettavasti ei Rosaa tällä kertaa. Adaptaatiota ja metatason kerrontaa luvassa. Menin myös ostamaan eilen Tampereen Cybershopista violetit piilolinssit kesän cossia varten, joten pukuprojektia luvassa.

Promootioasuun on hankittu viisi metriä mustaa taftia ja hansikkaat.

Ropeconissa vedän työpajaa lapsille.

Opetukset päättyvät maanantaina, joten on hyvä aika pitää vähän lomaa. Ja reissun kohde? Tietenkin Lontoo. Vien äidin ja siskot Harry Potter -studioille, joten sieltä tulee päivitettyä tietoa muutaman vuoden takaiseen postaukseen.

Ropeconin juhlavuoden tunnelmissa

Tämän kesän Ropecon oli järjestyksessään kahdeskymmenes ja teemana oli syystäkin juhlat. Toisaalta teema oli itselleni vaikea, joten päätin ottaa kesän roolipelitapahtuman täysin loman kannalta ja jättää puheohjelmaan osallistuminen väliin. En siis käytännössä keksinyt mitään teemaan liittyvää aihetta, josta olisin voinut puhua tutkimukseni kautta.
26.-28.7. järjestetty Ropecon keräsi taas massoittain nörttejä ja kaikkia sen sukuisia olentoja Espoon Dipoliin. Olin perjantaina ajoissa jonottamassa (kun kerrankin piti oikeasti ostaa lippu) ja pääsinkin sopivasti sisään pienessä tihkusateessa. Pienen evästelyn jälkeen palloilin conissa pukuja katsellen - ja aivan täysin laput silmillä, koska onnistuin kävelemään niin monen tutun ohi. Spottini on tunnetusti heikko, pahoittelen. Yritän nostaa sitä korkeammalle tasolle, kun saan seuraavan levelin tässä kuussa.
Perjantain pakolliseen ohjelmaan kuului tietenkin avajaiset ja (täytyy sanoa) mahtava juontaja. Pesi kyllä aivan täysin Finnconin juonnon niin avajaisten kuin päättäjäistenkin suhteen. Kiitos ja kumarrus.

"If you like it then you should SET IT ON FIRE." 

Haastattelussa Kevin Wilson.

 Avajaisisten jälkeen suuntasin uusinnoille eli katsomaan Turun Sherlock-seuran paneelikeskustelua "Neljä mestarietsivää", joka ajan puutteen vuoksi jäi Finnconissa auttamattoman lyhyeksi. Nyt päästiin kunnolla itse asiaan tämän kahden tunnin aikana, joten kiitos tästä kuuluu panelisteille. Vaikka vieläkään ei kyllä tullut mitään kissatappelua siitä, kuka Sherlockeista on paras, mutta ainakin päästiin eri adaptaatioiden tarkempaan vertailuun ja Elementary eli Sherlock NYC nousi esille ei pelkästään Lucy Liun takia vaan myös muiden aika radikaalienkin muutosten osalta. Aloin jopa harkita sarjan vilkaisua.
(Ja sain muuten ystävältäni Jeremy Brettin Sherlockin ensimmäisen kauden lainaan. Ehkä siitä sitten aloitellaan.)

Paneelin jälkeen piipahdin myös Nörttityttöjen järjestämässä flashmarketissa, mutta hillitsin itseni kaiken kivan suhteen. Koska mitään "instant love" -efektiä ei syntynyt, jätin söpöt pääkallokorvikset odottamaan muita kiinnostuneita ostajia.
Lopun perjantain vietin auditoriossa kuuntelemassa toista kunniavierasta, Kevin Wilsonia, joka on ollut mukana kehittämässä niin Arkham Horroria kuin 7th Sea -roolipeliä. Kaksituntinen vierähti lähinnä yleisön kysymysten voimalla, mutta ei siellä tylsääkään tullut missään vaiheessa.
Wilsonista jatkoin suoraan Iron Sky - director's cut -näytökseen ja harmittelin kovasti, ettei ohjaaja Timo Vuorensola ollutkaan itse paikalla. Mutta elokuva oli edelleen varsin viihdyttävä ja pidin kovasti visuaalisuudesta sekä tietenkin musiikeista. Ah, ne kuunatsit.
(Koko conin aikana ei muuten näkynyt nahkatakkeihin ja kaasunaamareihin pukeutuneita kuunatseja. Olin kovin pettynyt.)

Lauantaina opin aikatauluttomuuden ihanuuden, kun jätin kellon kotiin ja ainut pakollinen ohjelmanumero alkoi vasta kahdeksalta illalla. Lauantai meni siis täysin cosplayn parissa, kun päätin pitkästä aikaa sitten kesän 2007 nykäistä päälle hätäpäisen (ja kesäkuumalla nahkatakin ansiosta varsin hiostavan) cossiasun. Ja sen lisäksi toimin aamupäivän Tarthin Briennen aseenkantajana pitämässä huolta hänen haarniskastaan. Paikalla oli siis lauma Game of Thrones -hahmoiksi pukeutuneita karjalaisia, mutta jostain syystä tämä porukka katosi heti virallisen kuvaussession jälkeen. En tiedä, saiko kukaan ylimääräinen heistä lainkaan kuvia.

Game of Thrones. Vasemmalta oikealle Talysa, Shae, John Snow, Sansa,
Samwell, kuningas Robert, Cersei, Jaime, Brienne, Daenerys, Melisandre.

Lauantai meni siis rennosti hengaillessa iltaan saakka. Onnistuin jopa piipahtamaan Kaubamajassakin, jonka aukioloajat eivät vain osuneet silmiini. Sen takia missasin sekä perjantaina että lauantaina koko shoppailun. Toisaalta ehkä ihan hyväkin, koska apurahan osa kaksi ei vielä ole tullut tilille.
Tästä huolimatta päädyin tekemään ennakkotilauksen Iron Skyn ohjaajan versiosta (blu-rayna tietenkin) ja hakemaan Sir Roilta tilaamani kertakaikkisen upean kaulakorun. Siinä on tietenkin Milla Magia.
Joku oli ehtinyt käydä ostamassa Miekkamyrskyn kakkososan, joten en vielä päässytkään jatkamaan seikkailujani Westerosin mailla. Ehkä haen sen sitten parin viikon päästä kirjakaupasta.
Minun piti myös käydä kokeilemassa seppien pajassa korun takomistakin, mutta käteisvarantoni humpsahtivat Iron Skyhin, joten päätin jättää tämänkin kokeilun ensi vuodelle. 
Kävimme katsastamassa hieman gaalaakin, muttemme jääneet sinne pitkäksi aikaa. Kahdeksalta alkanut "Biologiset aseet" -luento olikin sitten illan mielenkiintoisin puheohjelma-anti ja loppupäätelmänä sanottakoon, että onneksi ihmiset ovat oikeasti ihan hirvittävän tyhmiä. Supernerokkaat rikolliset olisivat jo tehneet huomattavan paljon enemmän vahinkoa maailmalle.

Sunnuntai meni aivan liian äkkiä, koska pääsimme coniin vasta puoli kahdelta. Päivän ohjelmistoon kuului yhden Twi'lek-jedin maalaamisen lisäksi Nörttityttöjen mielenkiintoinen paneeli crossauksesta, mikä siis tarkoittaa muun kuin oman sukupuolen pelaamista larpeissa ja roolipeleissä. Täytyy sanoa, että oma peliporukkamme on aivan mahtava tämän asian suhteen, koska koskaan aiemmin en ole edes tajunnut, että tällainen asia olisi jollekin ongelma. Itse pelaan melko tarkalleen 50-50 kumpaakin (virallista) sukupuolta ja tämänkin hetkinen pitkä kampanjamme käsittää kolme crossihahmoa, eikä se ketään ole haitannut.
Coni päättyi viideltä alkaneisiin päättäjäisiin, jossa palkittiin parhaat puvut ja pelaajat. Ehkä kaikkein hienoin hetki oli KPS-kilpailun (kivi-paperi-sakset) voittajan julkistaminen. 7-vuotias poika oli hieman hämmentynyt valtavista aplodeista, jotka hän sai noustessaan lavalle. Mutta taisi palkintona ollut karkkia täynnä oleva Ropecon-muki olla mieleinen. (Tiukassa finaalissa voittaja oli iskenyt sakset kiveä vastaan, mutta suuren voiman ansiosta kivi oli sulanut. Upeaa toimintaa, etten sanoisi.)

Merkinnän päätteeksi kuvaspämmäys conin tunnelmista:

Avajaisissa esiintyi Halda.

Juhlavuoden näyttelyssä kotimaista osaamista. Bliaron pongattu!

Ehdoton suosikkini taidenäyttelyn teoksista! Arn, tekijänä Karoliina Soini.

Link soitteli metsässä okariinalla muun muassa Lost Woodsia.

Näitä Silent Hillin mörköjä en haluaisi tavata pimeällä kujalla.

TSH:n ja Hobitin henkilögalleriaa. Thranduilin kruunu oli kerrassaan upea.

 

 

 

Darth Nihilus KotOR 2:sta.

Alien versus Predator. Paikalla oli toinenkin Predator ja kolmikko sai parhaan puvun palkinnot.

Oma cossiasuni. Max Guevara eli X5-452. (Dark Angel)

Katja kiittää conista. Harmittamaan jäi puheohjelma, joka tänä vuonna ei ollut läheskään niin kiinnostavaa kuin aiempina vuosina (eikä pelkästään siksi, etten ollut itse puhumassa).
Kiitosta haluan antaa ihanille, rehellisille conivieraille siitä, että lauantai-iltana kadottamani Jam Ponyn nimikyltti löytyi löytötavarapisteestä sunnuntaiaamuna.

Kiinnostaisi kyllä tietää, kuinka moni oikeasti tunnisti hahmoni lauantaina, koska Dark Angel pyöri vain sen kerran televisiossa 2000-luvun alussa. Se on siis yksi ehdottomista lempisarjoistani ja Max on hahmo, joksi olen aina halunnut joskus pukeutua. Nyt tukka teki sen mahdolliseksi.

Ensi kesänä sitten voisin lupailla Rosan ankkoja taas Ropeconiin. Vähän laajemmassa merkityksessäkin.