Tiedettä, taidetta ja teoksia

Toinen syy maaliskuun hiljaiselolle on se, että jokaikisenä viikonloppuna on tapahtunut jotain. Tässä muutamia olennaisuuksia nätisti pähkinänkuoressa ja kuvaspämmeinä.

Lauantaina 5.3. olin kollegani Susanne Ylösen väitöstilaisuudessa. Hänen taidekasvatuksen väitöskirjansa Tappeleva rapuhirviö. Kauhun estetiikka lastenkulttuurissa tarkastettiin yliopiston Seminarium-rakennuksen klassisessa vanhassa juhlasalissa ja vastaväittäjänä toimi tuttuni PCA-Finlandin piireistä, dosentti Max Ryynänen Aalto-yliopistosta.

Susanne käsitteli mm. Ville ja Aino Tietäväisen Vain pahaa unta -teosta

Loppulausunto - nyt ollaan jännän äärellä.

Hatuntekijän teekutsut. Kuva: Essi Varis

Pääsin ulkoiluttamaan myös upouutta tohtorinhattuani karonkassa. Meillä Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella karonkan pukukoodit on otettu yleensä varsin rennosti: Susannellakin koodina oli tumma tai fantastinen. Yhdistin näistä kahdesta lastenkulttuuriin (ja hattuun) sopivan teema-asun: vähän vinksahtaneemman hullun hatuntekijän. Karonkka järjestettiin tyylikkäästi Nikolainkulman tiloissa, joten valokuvaussessioiksihan se vähän lipsahti. Hatuntekijä odotteli vieraita teekutsuilleen, mutta kukaan ei tullut.

Uunituore väitöskirja

Piti ostaa Susannen väikkäri ihan omaan hyllyynkin. Se on ensi kuun lukulistalla, jos siitä saisi jotain apuja sanataideohjaajan portfoliooni, joka minun pitäisi kasata toukokuun puoliväliin mennessä.

Seuraavana lauantaina olin Kuopiossa koulutuksessa ja varasin lisäaikaa taidenäyttelylle. Kummitädilläni oli nimittäin 30-vuotisjuhlanäyttely nimeltä Pieni polku Galleria Kivessä maaliskuun ajan. Tätini on ikonimaalari, joten suurin osa esillä olleista teoksista oli luonnollisesti ikoneita. Osa huikean pieniin kiviin maalattuja, osa kivistä koottuja hienoja mosaiikkeja. Joukossa oli myös hänen "keiju"-sarjaansa, josta minulla on kunnia omistaa teos nimeltä Tulikärpänen. Sain sen väitöslahjaksi.

Kivimosaiikki-ikoneja.

Yksi näyttelyn lempiteoksistani oli tilaustyönä tehty alla oleva H. P. Lovecraftin potretti. Se on maalattu ikoninmaalaustekniikalla ja pyhille hahmoille tyypillisessä asennossa. Kyllä tunnistaa heti. 

H. P. Lovecraft. Taiteilijana Kirsi Lehto

Samana viikonloppuna oli myös Jyväskylän kirjamessut, joten olin koko viikonlopun menossa. Messuilla ei sinänsä ollut mitään hirvittävän mielenkiintoista ohjelmaa, mutta lähdinkin sinne täydentämään kirjahyllyäni.  Saldo oli ihan kiitettävä pikaiselle parin tunnin messukäynnille.

Kahden euron pöydistä noukin pari nuortenkirjaa: Tuija Lehtisen (jonka kirjoja ahmin teininä valtavasti niiden huumorin ja kiinnostavien naishahmojen takia) Sara@crazymail.comin ja Eoin Colferin hienon Toivomuslistan.

Pino kirjallisuutta hyllyn täytteeksi.

Osuuskumman pöydässä myyjänä oli ihana Magdaleena Hai ja pakkohan sieltä oli sitten jotain ostaa. Steampunk!-novellisarjan ensimmäinen osa Koneita ja korsetteja tarttui sitten mukaan ja meni heti lukulistalle. Lempiantikvariaattini Lukuhetken pisteestä poimin mukaani kympillä sarjakuvakurssiani varten varsin hyödyllisen Paul Gravettin Manga - 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa -teoksen.

Se, mitä oikeastaan lähdin messuille hakemaan, oli Markku Soikkelin vasta julkaistu Tieteiskirjallisuuden käsikirja. Siitä ei voi olla mitään muuta kuin hyötyä tutkimuksen kannalta.

Niin, ja olihan tuolla välissä Voima-lehden koottuja vastamainoksia nimellä Louserit Vuittuun. Teimme sanataideohjaajakoulutuksessa viime kerralla vastamainoksia, mistä innostuin ihan hirveästi. Joten pitihän sitä ostaa tämäkin teos - siitä voi olla hyötyä opetuksen kannalta tulevaisuudessa.

Sain kassiini siis sekä viihdettä että töiden puolesta olennaisia teoksia. Ja kävin katselemassa eläinmessupuolella suloisia gekkosia. Voi sitä päivänsä huonomminkin viettää.

Lehtijuttua muinaisesta menneisyydestä - väitöksen jälkeisiä tunnelmia

Sain lopulta käsiini Pogostan Sanomissa 15.12.2014 julkaistun lehtijutun, joka on siis heti väitökseni jälkeisenä maanantaina saatu lukijoiden iloksi. Se on koottu sähköpostihaastattelusta ja väitöstiedotteesta. Otsikko kuuluisi "Fantasialla ihan oikeaksi tohtoriksi", mutta se ei mahtunut kokonaan skanneriini ja yliopiston monitoimilaite ei osannut (taaskaan) käyttäytyä. Otsikosta voi olla montaa mieltä, mutta sisällöllisesti juttu on hyvä ja paikkansapitävä. 

Lopultakin: väitöstilaisuuteni lektio

Väitöstilaisuuteni on edelleen katsottavissa YouTubesta, mutta monet ovat harmitelleet lektiossa esittelemieni kuvien heikkoa laatua. Valitettavasti sama vika on myös toisessa videossa, joten ajattelin laittaa koko lektioni tänne - sekä luettavaksi että katsottavaksi.

* * * * *

Kaksikymmentä vuotta sitten meille, kuten niihin tuhansiin muihinkin suomalaisiin koteihin, tilattiin maan suosituimman aikakauslehden titteliä kantava Aku Ankka. Vuoden 1951 lopussa ensijulkaisunsa saaneen sarjakuvalehden levikki ylitti jo 70-luvulla yli kolmesataatuhatta, joten oli jo aikakin, että tämä Suomen suurin viikkojulkaisu putosi meidänkin perheemme postilaatikkoon.

Olin kasvanut mummolan komeroiden perukoilta löytyneiden Asterixien, Karvisten, Masien, Lucky Lukejen ja tietenkin Aku Ankan taskukirjojen parissa, joten ahmin suurella innolla viikoittaisen annokseni Akun, Roopen ja ankanpoikien seikkailuja (tietenkin kaiken muun lukemisen ohella).

© Disney

Tuona vuonna 1994 Aku Ankassa julkaistuista sarjakuvista kaksi on piirtynyt mieleeni. Ensimmäinen oli ”Ankkalinnasta Lillehammeriin” eli tarina, jossa aina niin epäonninen Aku osallistuu Lillehammerin olympialaisten mäkihyppyyn ja lentää Pelle Pelottoman rakettisuksien kieputtamana päin läheistä vuorta.

Toinen tärkeä sarjakuva on nimeltään ”Ankkalinnakkeen valloittaja” ja se on edelleen yksi suosikkisarjoistani. Siinä kerrotaan, miten Roope siskoineen muuttaa Yhdysvaltoihin pieneen Ankkalinna-nimiseen kylään. Tarinaan mahtuu maineikas Rajaseudun rakuunoiden hyökkäys Ankkalinnakkeeseen, Karhukopla varastamassa Roopen ensimmäistä miljoonaa, sekä vastakkaisilla puolilla taistelevat Roope Ankka ja presidentti Theodore Roosevelt koko Yhdysvaltojen armeijan johdossa. Sarjakuvan tärkein kohtaus on kuitenkin tämä: 

© Disney

Roopen sisko Hortensia kohtaa Aaron Ankan ja nämä kaksi äkäpussia rakastuvat toisiinsa. Kun Aaronin isä Hepsu pohtii ääneen pelkojaan siitä, ”millaisen luonteenlaadun noiden kahden sisupussin jälkeläinen perii”, lukija alkaa jo käsittää, että on nähnyt juuri Akun vanhempien ensikohtaamisen.

Sanasta vielä tuolloin mitään tietämättä minusta tuli fani.

Kymmenen vuotta sitten olin juuri selvinnyt ensimmäisestä yliopistovuodestani kirjallisuuden opiskelijana. Minulla ei ollut mitään hajua siitä, mitä halusin isona tehdä, saati siitä, mihin päätyisin maisteritutkinnon jälkeen. En kokenut kuuluvani opiskelijatovereideni joukkoon, jotka puhuivat sujuvasti Jean-Paul Sartresta, Jacques Derridasta ja Fjodor Dostojevskista. Minä istuin nurkassa ja mutisin, että minusta Harry Potter on aika hyvä. Harrastin roolipelaamista ja olin lähes varma, että teen sen graduni sitten joskus Tähtien Sodan naisfaneista.

Samana keväänä 2004, aivan fuksivuoteni lopussa järjestettiin fantasialuentosarja. Koska olin jo teinistä asti ollut genren suurkuluttaja, juoksin luennolle innosta pinkeänä. Kurssin aloitti sarjakuvataiteilija Petri Hiltunen, joka puhui sarjakuvan fantasiasta ja meni sivulauseessa toteamaan, että itse asiassa sekä Carl Barksin että Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvat ovat silkkaa fantasiaa.

© Disney

Jokin naksahti kohdilleen. Kurssin essee levisi käsittelemään Aku Ankkaa, paisui seuraavana vuonna proseminaarityöksi, sitten graduksi ja lopulta opiskelijatoverin ehdottamana väitöskirjan tekeleeksi, kun aloitin tohtoriopintoni nykykulttuurin tutkimuksen oppiaineessa keväällä 2010.

Minusta tuli tutkija.

Näiden kymmenen yliopistovuoteni aikana, jotka olen viettänyt sarjakuvien parissa, olen tullut huomaamaan, että ankkatutkimukseni on tutkimusta faniudesta. Väitöskirjani kertoo kaiken muun ohessa siitä, miten Don Rosa tekee omien sanojensa mukaan – ei Disney-sarjakuvia – vaan Carl Barks -sarjakuvia. Walt Disneyllä itsellään ei koskaan ollut mitään tekemistä yhtiönsä sarjakuvien kanssa. Disney-yhtiöiden tuotteet, kuten meille varsin tutut klassikkoanimaatiot on nähty tyypillisesti viattomina ja miellyttävinä, mutta samalla niitä on kritisoitu yksiulotteisiksi ja konservatiivisiksi fantasioiksi maailmasta. Tämän on pannut merkille Disneyä ilmiönä tutkinut Janet Wasko, joka kommentoikin, että Walt Disney kirjoitti perinteiset sadut uudestaan kilteiksi amerikkalaisiksi versioiksi. Siksi sana Disney edelleen herättää edelleen ajatuksen silotelluista, särmättömistä kertomuksista.

Mutta Walt Disneyllä ei ollut kiinnostusta yhtiönsä sarjakuviin. Se oli sarjakuvataiteilija Carl Barks, joka loi Ankkalinnan. Barks, joka keksi Milla Magian, Hannu Hanhen, Karhukoplan, Pelle Pelottoman ja tietenkin maailman rikkaimman ankan nimeltä Roope. Se oli Barks, jonka ansiosta Disney-sarjakuvat nousivat valtavaan, supersankarit ylittävään kukoistukseensa 50-luvun Amerikassa. Barksin takia Disney-sarjakuvissa oli yhteiskunnallista satiiria ja niissä viitattiin jopa maailmanpoliittisiin asioihin. Eikä Barks aliarvioinut lukijoitaan.

Barksin ansiosta Don Rosa aloitti uransa ankkojen parissa. Rosan halu noudattaa vapaaehtoisesti Barksin tietämättään luomaa ankkojen elämänhistoriallista kaanonia kertoo hänen omistautumisestaan, hänen intohimostaan aihetta kohtaan. Hänen faniudestaan.

Ja samalla väitöskirjani on myös fanin tekemää tutkimusta.

Akateemisissa piireissä faniudella on edelleen negatiivinen tai vähintäänkin ristiriitainen sävy. Kuten ohjaajani Irma Hirsjärvi taustoittaa omassa science fiction -fandomia käsittelevässä väitöskirjassaan, englannin kielestä omaksuttu sana ”fani” on peräisin latinan termeistä ”fanum” tai ”fanaticus”. Edellinen tarkoittaa temppeliä, jälkimmäinen temppelipalvelijaa, joka myöhemmin on saanut uskonnolliseen äärimmäisyyteen viittaavan muodon ”fananic” - fanaatikko eli kiihkoilija. 1800-luvun englantilaisessa lehdistössä termillä kuvattiin muun muassa miespuolisia jalkapallofaneja. 

Kuva: Katja Kontturi

Kuva: Katja Kontturi

Fanius on yhdistetty pakkomielteisiin yksilöihin tai hysteerisiin ryhmiin. Se on voitu myös nähdä sosiaalisen kyvyttömyyden oireena, niinä "hulluina keräilijöinä" tai "villiintyneinä konserttiyleisöinä". Fanit ovat niitä hullaantuneita sekopäitä, jotka eivät kykene näkemään idolinsa kielteisiä puolia, teki tämä mitä tahansa. 

Toisaalta on otettava huomioon, ettei Suomessa faniutta ole koskaan liitetty sellaisiin negatiivisiin asioihin kuten jalkapallohuliganismiin. Nykyisin fanius onkin paljon laajempi käsite. Se on voimakkaasti yhteisöllinen ilmiö. Se on aiheelle omistautumista. Paneutumista. Intohimoa. Fanit ovat tekijöitä ja tuottajia, jotka sukeltavat syvälle faniutensa kohteeseen, tutkivat sitä, etsivät siitä merkityksiä, ja sekä rakentavat että yhdistävät sen ympärille uusia tarinoita.

Tämähän alkaa miltei kuulostaa akateemiselta tutkimukselta.

Kuva: Katja Kontturi

© Disney

Don Rosan fanius on sitä, että hän haluaa jatkaa lempitaiteilijansa Barksin jalanjäljissä. Ennen kuin löysi oman piirrostyylinsä, Rosa jäljitteli Barksin ankkojen asentoja. Rosan fanius ilmeni huolessa, miten Disney-yhtiöt kohtelevat Roope Ankkaa, kun alettiin puhua elämäkerrasta. Pian Rosa huomasi kirjoittavansa sitä itse yhdistellen toisiinsa niitä pienimpiäkin viittauksia Barksin sarjakuvista, jotta pystyi kunnioittamaan tämän tuotantoa ansaitulla tavalla. Kaikki tämä sen sijaan, että loisi kokonaan uuden, oman päähenkilön.

© Disney

© Tuomas Holopainen

Tuomas Holopaisen fanius on sitä, että kuulee musiikkia lukiessaan lempisarjakuvaansa The Life and Times of Scrooge McDuckia ja päättää kirjoittaa musiikille nuotit. Usean vuoden haaveesta syntyy projekti, joka huipentuu Don Rosan piirtämään kansikuvaan ja musiikkivideoon, jossa tämä itse on mukana. Nuoteista nousee kultalevyn saava soundtrack, jota kuunnellessa jokainen kanssafani voi nähdä ukkosmyrskyn keskellä olevan skotlantilaisen linnan, jonka eteisessä seisoo Roope Ankka. 

© RKO Radio Pictures

© Disney

Minun faniuteni on sitä, että lapsuuden rakkaus sarjakuviin muuttuu yliopistossa tutkimukseksi, faktojen kaiveluksi, pintaa syvemmälle meneväksi analyysiksi. Sitä tilaa naapurikunnan kirjastosta vuoden 1933 alkuperäisen King Kongin kaukolainaan ja katsoo sitä muistilehtiön kanssa vain selvittääkseen, miten tutkittavana oleva sarjakuva viittaa kyseiseen elokuvaan ei pelkästään tekstin vain myös kuvan tasolla.

Fanius on sitä, miten tästä 

Kuva: Aila Kontturi

voi intohimolla, paneutumisella, kovalla työllä ja päättäväisyydellä päätyä tähän:

Kuva: Aki Hyyppä

Tieteellinen yhteisö suhtautuu edelleen tutkija-faniin nuivasti, koska luulee faniuden johtavan subjektiivisuuteen. Siihen, että tutkija nostaa tutkimuskohteensa jalustalle ja ylistää sen neroutta objektiivisen ja kriittisen otteen kustannuksella. Vaikka allekirjoittanut itse on useamman kerran Rosan tuotantoa lukiessaan hihkunut innosta KÄÄK, se ei kuitenkaan näy itse tutkimuksessa, sillä tutkija pystyy erottamaan itsestään nämä kaksi puolta.

© Disney

Fanina nautin näiden ruutujen huumorista, joka tulee esille Akun persoonalle ominaisesta koomisesta epäonnistumisesta jälleen yhdellä elämän osa-alueella.

Tutkijana näen, miten Rosa käyttää sarjakuvalle ominaisia vauhtiviivoja ilmentämään Akun liikettä, sen nopeutta ja suuntaa ruudussa. Huomioin, miten Aku ylittää välillä ruudun reunoja, mikä viittaa niin suuriin tapahtumiin, etteivät ne enää mahdu sarjakuvamaailman sisään. Rosa käyttää myös Disney-sarjakuvalle poikkeuksellisia vinoja ruutuja tukemaan Akun liikettä. Ruudussa kaksi esiintyy myös harvinainen kuvakulma, jossa Akun pää jää vauhdissa jälkeen, ja hän katsoo suoraan kohti lukijaa kuin apua anoen. Tällainen katsekontakti rikkoo sarjakuvan sisäisen maailman yhtenäisyyden, koska Aku näyttää tiedostavan, että joku katsoo hänen toilailuitaan ulkopuolelta.

© Disney

Fanina intoilen silmittömästi siitä, että näen Akun vanhempien kerrassaan hauskasti kuvatun ensikohtaamisen ja miten Akulle ominainen tuittupäisyys on peräisin molemmilta vanhemmilta.

Tutkijana huomioin, että Rosa käyttää ensimmäisessä ruudussa animaatioiden Akulle ominaista liikekieltä kuvatessaan myös Akun vanhempien äkäisyyttä ja miten tämä voimakas liike rauhoittuukin varsin nopeasti jälkimmäisiin ruutuihin. Näistä jälkimmäisistä ruuduista huomaa myös Rosalle tyypillisen sarjakuvakerronnan piirteen, joka on muiden Disney-taiteilijoiden piirissä varsin harvinainen: eli niin sanotun hetkestä hetkeen -siirtymätyypin käyttämisen. Näiden kahden ruudun välillä tapahtuu vain pieni, hetkellinen muutos: hikipisaroiden katoaminen, huulten kääntyminen hymyyn ja sarjakuvalle tyypillisen merkkikielen, eli sydämen ilmestyminen hahmojen jakamaan ajatuskuplaan. Sydän on tarkoitettu symboloimaan yksiselitteisesti hahmojen välistä, jopa äkillistä rakkaudentunnetta.

Tutkijana ymmärrän myös, mitä merkitystä sillä on, että Rosa kuvaa Roope Ankan menneisyyttä, aikaa, jolloin Aku Ankka ei vielä ollut edes syntynyt. Tämä on kirjaimellisesti historiallista, koska Disney-sarjakuvien tyypillisiin tapoihin kuuluu episodimaisuus: kaikki, mikä tapahtuu yhdessä sarjakuvassa, pyyhitään pois toisessa. Ankat eivät muista menneisyyttään, kukaan ei vanhene, eikä mikään edellisessä seikkailussa löydetty aarre muuta Akun köyhyyttä.

Don Rosan ankat tekevät kaikkea tätä, sillä Rosa on tuonut ankkojen elämään ajallisuuden ulottuvuuden. Ankat vierailevat olemassa olevissa valtioissa, tapaavat historiallisia henkilöitä ja ennen kaikkea muistavat edelliset seikkailunsa. Muistot yhdistävät Rosan sarjakuvat Barksin sarjakuviin ja Rosan aiempiin tarinoihin liittäen ankkojen seikkailut osaksi laajaa historiallista jatkumoa, joka sekoittaa faktaa ja fiktiota. Parhaimmillaan Rosa laittaa ankat myös itse tiedostamaan nämä asiat ja kommentoimaan niitä humoristiseen sävyyn.

© Disney

Väitöskirjassani Ankkalinna – portti kahden maailman välillä. Don Rosan Disney-sarjakuvat postmodernina fantasiana hyödynnän omaa omistautuneisuuttani tarkassa analyysissä, jonka avulla tuon esille Don Rosan käyttämiä sarjakuvakerronnan keinoja. Eli miten Rosa tekee tarinan fantasian sekä erilaiset historialliset viittaukset lukijalle näkyväksi sekä kuvin että sanoin. Kuten jo esittämästäni esimerkkianalyysistä saattoi huomata, sarjakuvaruutuihin voi kätkeytyä huomattavan paljon enemmän merkityksiä kuin mitä ensilukemalta saattaa panna merkille. Kun tutkimuksen lähtökohtana on suomalaiselle lukijalle varsin tuttu ja rakas Aku Ankka -sarjakuva, lukijan kynnys lähteä pohtimaan sarjakuvan kerronnallisia piirteitä alkaa olla jo varsin matala.

 

© Disney

Suomalaiset lukevat Aku Ankkaa väkilukuun suhteutettuna eniten maailmassa: viikoittain tällä merimiesasuisella ankalla ja hänen kumppaneillaan on yli miljoona lukijaa. Vuoden 2012 kansallisen mediatutkimuksen mukaan se oli yli satatuhatta enemmän kuin Helsingin sanomilla. Aku Ankka on osa suomalaista kulttuuria: monet kertovat oppineensa lukemaan Aku Ankan avulla, pohtivat, ottaako rahat vai kolmipyörä, viittaavat ruotsalaisiin hannu hanhina ja stressin uhatessa hokevat ”om mane anas hum”. Nyt jo monet sukupolvet ovat kasvaneet Akun, Roopen ja ankanpoikien parissa ja tuntevat nämä paremmin kuin omat naapurinsa. Ehkä tästä johtuen suomalaisten sarjakuvakäsitys on edelleen suhteellisen voimakkaasti kietoutunut sekä Aku Ankan että sanomalehtien strippisarjakuvien ympärille. Välillä täytyy muistuttaa, mitä kaikkea sarjakuva on, mitä se voi olla ja millaisilla eri tavoilla se sekä viihdyttää että välittää tietoa.

Maus, Batman, Persepolis, Sandman, Aku Ankat, Fingerpori, Kiroileva siili, lentokoneen turvallisuusohjeet sekä Ikean kirjahyllyn kasaamisohjeet ovat kaikki sarjakuvia, jotka vaativat kuvanlukutaitoa. Haluankin tutkimuksellani muistuttaa, että tarinan tai tärkeän ohjeistuksen olennaiset merkitykset voivat ilmetä ainoastaan kuvakerronnassa. Visuaalisuuden lisääntyminen kulttuurissamme korostuu jatkuvasti, sillä sosiaalisen median informaatiotulvassa kuvia luetaan nopeammin kuin valtavaa tekstimäärää. Mutta sarjakuvissa kuva voi kertoa yhtä ja teksti jotain aivan muuta, minkä takia kuvanlukutaitoa tulisikin tutkia ja kehittää entisestään. Erittäin tärkeää tämä olisi muistaa kouluopetuksessa, missä onkin jo alettu ottaa huomioon sarjakuvan muuttunut asema ja merkitys monipuolisena ilmaisumuotona. Esimerkiksi äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa jo kahtena peräkkäisenä keväänä on ollut vaihtoehtoisena tehtävänä perinteisen kuva-analyysin sijaan sarjakuvan analysointi. Viime vuonna abiturientit vertailivat Molièren Saituria ja Don Rosan Roope Ankkaa. Samalla tämä muutos tarkoittaa sitä, että sarjakuvan erilaisten kerrontakeinojen tuntemisen pitäisi kuulua äidinkielen opettajien taitovaatimuksiin.

Tulevaisuudessa sarjakuva tulee olemaan vielä voimakkaammin läsnä digitaalisessa mediassa sekä tarinankerronnan että tiedonvälityksen muotona. Tämä tulisi myös yliopistojen ottaa huomioon sisällyttämällä sarjakuvan teorian perusteita osaksi esimerkiksi journalistiikkaa, suomen kieltä, kirjallisuutta ja yhteisöviestintää. Ja mikä olisikaan helpompi lähtökohta aloittaa opetus kuin kaikkien tuntema Aku Ankka. 

© Disney

Väitöstilaisuus ja karonkka - valitut palat

Tätä oli luvassa

Vakavalla naamalla saliin. Päässä soi Duel & Cloudscapes.

Kustos (ja ohjaajani) Urpo Kovala julisti väitöstilaisuuden alkaneeksi.

Vastaväittäjä Merja Polvisen aloituspuheenvuoro lektion jälkeen.

Väittelijän sisäinen ahdistus vinossa hymyssä.

Väitös pysyi siistinä, joten kustoksella ei ollut tarvetta puuttua keskusteluun.

"Oletko aivan varma tästä argumentistasi?"

"Kirjoitin tähänkin pätevän vastauksen, kai se jossain täällä lukee..."

Sali oli tupasen täynnä, kuten kuvasta näkyy. Lisätuoleja kannettiin.

Nyt se on ohi!

Karonkka ja onnellinen väittelijä ohjaajansa Irma Hirsjärven seurassa.

Tervetuliaismaljapuheen tynkää ei tullut suunniteltua.

Kiitospuheita sitäkin enemmän. Joku itkee aina.

Minulle lausuttiin runo, joka alkoi "Ol' neitosen koti Nebraska..."

Singstar-haasteilta alkoi Lady Gagalla.

Tohtori Magia kiittää ja kumartaa.

Valitettavasti joudutte karonkkakuvissa tyytymään omaan pärstääni, sillä suojelen vieraina olleiden tärkeiden ihmisten yksityisyyttä. Ylioppilaskylän Ravintola Rentukassa järjestetty karonkka oli rento ja mukava ja pukukoodina oli "Sankarit ja roistot". Tuolla hetkellä vielä tuleva tohtori Magia korosti asuaan keltaisella napilla, oransseilla sukkahousuilla ja käsilaukulla. (Jossa valitettavasti ei ollut posauspommeja.) Paikalla oli muun muassa She-Hulk, Bane, Xena, Man in Black, Harry Potter, Tuhkimon haltiakummi, Pocahontas, Kätkijöiden Arietta ja Mina Harker.

Ohjelmaan kuului syömisen (ruokaa oli liikaa, eli pilkkuun asti jaksaneet vieraat saivat mukaansa eväsrasiat) ja perinteisten kiitospuheiden lisäksi rentoa seurustelua, biljardia (jonka takia karonkka järjestettiin Rentukassa - myös puolisoni viihtyi), Singstar-haaste (minä sain haastaa kenet tahansa laulamaan haluamani biisin ja vastaavasti kuka tahansa saattoi haastaa minut) ja hieman kevyttä tanssahtelua sopivan musiikin, kuten Turmion Kätilöiden tahtiin. Haaveilemani tanssiesitys jäi pois, koska esiintyjäni oli jäänyt jumiin Lontooseen.

 

Kiitos vieraille ja kiitos kaikille muillekin muistaneille ja onnitelleille. Kiitoskortit on tilattu, ne saapuvat toivottavasti ensi viikolla.

 

 

Kuvat © Antti Hallamäki paitsi runonlausuntakuva © Hanna Virtala.

Doctor in spe toipumassa väitöksestään

Kuva: Sari Matilainen

Olen kuullut huhuja, että viime perjantaina tapahtui jotain. Ainakin somesta on pongattu kuvia. YouTubessa pyörii video (jossa itse väitös alkaa noin 1.01), uutisissakin on naama näkynyt (olennainen alkaa kohdasta 6.45), pöydällä on lahjoja ja puinen kyltti, jossa lukee "Ankkatohtori". Silti ei oikein osaa sanoa, miltä tuntuu, eikä kykene käsittämään, mitä sitä oikeastaan on tehnyt. Virallinen valokuvaajani tekee kuvakarsintaa, joten kuvia tulee myöhemmin. Ehkä. Nyt yritän kasata tähän joitakin yleisimpiä kysymyksiä, joita olen saanut, ja vastauksia niihin.

Olet juuri väitellyt tohtoriksi Aku Ankasta. Miltä nyt tuntuu?

Jaa. Hyvä kysymys. Väsyttää. Olo on vähän epämääräinen. Eikö minulla ollut jotain tekemistä? Ai ei? Ehkä sitten vain olen tässä hetken... Ja luen jotain.

Vaikutit niin kovin rauhalliselta ja seesteiseltä väitöstilaisuudessa. Eikö jännittänyt?

Ai, vaikutinko? Hyvä juttu. Ystäväni mukaan olin pyöritellyt silmiäni ja ilmeillyt jotenkin hassusti. Ei oikeastaan jännittänyt. Olin varautunut hirveään tärinään, jollainen minulla oli ennen ensimmäistä yliopistoluentoani, mutta ainoastaan vatsanpohjassa alkoi tuntua reilu puoli tuntia ennen aloitusta. Olin varannut kännykkääni virallisen "Väitöslistan", jossa oli reilun 16 minuutin verran rentouttavaa musiikkia, kuten Turmion Kätilöitä, mutta ei minulle sitten tullut tarvetta kuunnella sitä. 

Siinä vaiheessa, kun vahtimestari sanoi, että sano vain, kun olet valmis, niin hän kolkuttaa oveen, tein pienen joogahengityksen ja sanoin, että eiköhän mennä.

Miten väitös meni?

Ihmeen hyvin. En hirveästi kyllä muista, mitä minulta kysyttiin tai mitä vastasin. Mutta en jäätynyt kertaakaan, enkä alkanut löpistä ympäripyöreitä poliitikko-henkeen, joten siinä mielessä olen aika tyytyväinen tilanteeseen. Hirveän paljon kehuja on tullut, että osasin vastata tiukkoihinkin kysymyksiin. Ja lektioni oli kuulemma hyvä. Jälkikäteen, kun olen kerrannut asioita, joita muistan, ei ole tullut katumusfiilistä, että "näinhän minun olisi pitänyt sanoa, voi hiisi!". Eli taisi mennä siinä mielessä nappiin.

Vastaväittäjäsi tuntui todella tiukalta ja puuttui moniin yksityiskohtiin, mitä silloin mietit?

Tunsimme toisemme entuudestaan ja hän oli ollut koko ajan ykkösvaihtoehtoni vastaväittäjäksi, koska tiesin, että hän on tarkka ja erinomainen puhuja. Keskustelimme juuri tästä aiheesta väitöksen jälkeen ja hän sanoi, että on inhottavaa yleisön kannalta, jos vastaväittäjä on jotenkin lepsu ja löysä, koska silloin väittelijä ei pääse pätemään ja näyttämään omaa osaamistaan. Kyllähän sieltä tuli yllättäviä kysymyksiä ja joutui nielemään ylpeytensä ja myöntämään työn tietyt puutteet, mutta ne olivat tiedossa siinä vaiheessa. Ja jos vastaväittäjä puuttuu pieniin yksityiskohtiin, se yleensä tarkoittaa sitä, ettei työssä ole mitään isompaa pielessä...

Tuota, oliko väitösasusi...?

Milla Magian mekko? Kyllä. Se oli tilaustyö vaatesuunnittelija-siskoltani. Sehän tietenkin rikkoi väitöstilaisuuden etikettiä, koska pukukoodissa vaaditaan joko yliopistojen viitta tai naisilta polvimittainen, pitkähihainen, kokomusta mekko, jonka kaula-aukko olisi kapea. Ajatus lähti vitsinä pari vuotta sitten ja karkasi käsistä. Keväällä kysyin ohjaajiltani, että entäs jos mekkoni ei ole iiiiihan kokomusta. Kertoessani ideani toinen ohjaajistani repesi hillittömään nauruun, toinen vain hymeksi. Mikä jottei? Tämä oli postmoderni kannanotto: toin populaarikulttuuria kohti korkeakulttuurista akateemista yliopistomaailmaa. Ei siellä tainnut kukaan pyörtyä järkytyksestä, hyvä jos huomasivat mitään outoa. Olen muutenkin sitä mieltä, että aina pitää vähän taivuttaa vakiintuneita tapoja. Jos itse saisin päättää, olisimme saapuneet tilaisuuteen kuin snooker-turnaukseen. Kustos olisi tullut ensimmäisenä sisään juontamaan tilaisuuden ja kuuluttanut meidät yksi kerrallaan. Ja kummallakin olisi ollut oma teemabiisi. Vastaväittäjäni sanoi asiasta kertoessani, että hänen olisi tietenkin ollut Imperial March. Minun ei olisi tarvinnut miettiä. Se olisi ehdottomasti ollut Tuomas Holopaisen Duel & Cloudscapes.

Siellä taisi olla hieman yleisöä?

Luin jälkikäteen somesta paikallaolijoiden kommentteja: "Kello on varttia vaille kaksitoista ja saliin kannetaan lisätuoleja." Paikkoja luentosalissa oli 96. Reilu sata siellä taisi olla paikalla. Professorini ei ollut koskaan ollut niin suositussa väitöksessä. Streamin kautta YouTubeen menneellä lähetykselläkin oli parhaimmillaan 30 katsojaa. Minulle sanottiin, että oli hirveän ymmärrettävä tilaisuus varsinkin ihmisille, jotka olivat elämänsä ensimmäistä kertaa väitöstilaisuudessa. Että jaksoi ihan seurata. Totta kai ne kaavat ovat aina samat (keskiaikaiset). Mutta väittelijä ja vastaväittäjä voivat osaltaan tuoda aihetta lähemmäs yleisöä taustoittamalla ja selvittämällä hankalia termejä. Toisaalta... en tiedä voiko Aku Ankkaa aiheena tuodakaan enää suomalaista lähemmäs.

Karonkkasi ei kuuleman mukaan myöskään ollut perinteinen?

Ei missään nimessä. En kestä jäykistelyä ja pönötystä iltapuvuissa. Meillä oli rento meininki ja pukukoodina teema "Sankarit ja roistot", jota sai toteuttaa haluamallaan tavalla. Löytyi sekä juhlapukuja pinssit rintapielessä sekä täysiä cosplay-asuja. Minä olin tietenkin Milla. Olin niin onnellinen, että minulla on ympärilläni ihmisiä, jotka haluavat ja jaksavat panostaa tällaisiin tilanteisiin. Lahjatkin olivat persoonallisia ja aiheeseen sopivia. Olen vakaasti päättänyt, että kuljetan Ankkatohtori-kylttiäni jatkossa aina mukanani - ihan sama, missä istun, kyltti kertoo heti, kuka on paikalla.

Entäs nyt, mitä seuraavaksi?

Meinasin pitää joululoman. Olen jo varannut itselleni hieronta-ajan, koska selkäni on ollut koko vuoden aivan jumissa koneella istumisesta ja kirjoittamisesta. Sitten voisin siivota kaikki epäolennaiset asiat pois ja vähän askarrella ja lukea tietenkin Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaat loppuun. Niitä on kertynyt jo melkoinen pino.

Niin siis tutkimusmielessä seuraavaksi?

Äh. Tässä vaiheessa kysymys alkaa kenkuttaa, kun ei vielä haluaisi ajatella asiaa. Se on ensi vuoden ongelma. Sarjakuvia jossain muodossa. Muoto on kuitenkin vielä kysymysmerkki. Tällä hetkellä ainut varma asia on sovitut sanataideopetukset ja yksi kurssi Alkiolla. Olen kyllä tehnyt jo hakemuksen yliopistolle, että säilyttäisin työhuoneeni siellä kevään ajan, kun haen apurahaa sille vielä avoinna olevalle post doc -tutkimukselle. Ideoita on valtavasti, mutta niistä pitää jalostua jotain selkeää, jotta on mahdollista tehdä järkevä apurahahakemus. Jäämme seuraamaan tilannetta...

Kohti väitöstä - lähtölaskenta: 1...

Yksi päivä...
HUOMENNA.

Alkuun se tärkein: meillä on live stream! Se löytyy YouTubesta, ja testaamme aamulla, lähteekö kuva ja ennen kaikkea ääni toimimaan. Pidetään peukkuja. Mutta paikan päällä on myös virallinen kuvaaja, joka taltioi tilaisuuden erikseen.

Mitähän tähän nyt enää sanoisi. Melkein hukkasin bussikorttini ja myöhästyin bussista, mikä sekoitti kaikki aikatauluni niin, etten ehtinyt lounaalle. Pidimme ohjaajani kanssa palaverin siitä, mihin vastaväittäjä todennäköisesti kiinnittää huomiota, miten kannattaa vastata ja mitä olennaisuuksia (kuten kävelyjärjestys) pitää muistaa. HUH. Melkein alkoi jännittää.

Kävin pitämässä viimeisen luennon Alkio-opistolla ja kaikki ne hiljaiset opiskelijat, joista piti kiskoa vastauksia ulos, olivat sitä mieltä, että kurssini oli hyvä ja erittäin hyödyllinen kaikin puolin.

Karonkkaevästykset löysivät tiensä ravintolan kylmiöön jo valmiiksi. Talossa on liikaa naisia (perhe) ja ne yrittävät olla stressaamatta minua. Kiusasin niitä kertomalla, ettei väitöstilaisuudessa saa taputtaa. (Ei saa.) Meinasivat lähteä kotiin.

Lahjomuksia

Muutamia muistiinpanoja huomista varten.

Väitösmekko saapui.

Nyt lähtee.

Kohti väitöstä - lähtölaskenta: 2...

Kaksi päivää väitöstilaisuuteen. 
Ylihuomenna. 
Ylihuomenna!

© Disney

Enkä vieläkään oikeastaan edes jännitä. Suurin osa ajasta on mennyt karonkan organisointiin ja siitä stressaamiseen sekä viimeisten opetusten järjestämiseen, kun on korjattavaa esseetä ja loppukoetta ja niin naurettava määrä asioita kopioitavana. 

Tänään oli viimeinen yliopiston sarjakuvakurssiluento, joka käytännössä ei ollut luento, vaan kaksinkertainen palautekerta: palautin kurssiesseet kommentoituina ja opiskelijat antoivat minulle palautetta.

Melkein herkistytti, sen verran hienoa palautetta ja myös rakentavia parannusehdotuksia tuli. Viimeisessä paperissa luki huutomerkin kanssa, että kurssia ei saa poistaa tarjonnasta. 

Peukut pystyssä, että budjettiin mahtuu ensi vuonna.

Olin myös yliopiston verkkolehden eli Tiedonjyvän haastateltavana ja jouduin taas poseeraamaan kameralle. Tällä kertaa ehkä hieman parempi kuva kuin siinä tiedotteessa...

Muihin olennaisiin seikkoihin kuuluu se, että väitöskirjastani puhutaan Kvaakin sivuilla ja se, että TV-esiintymiseni aikataulu varmistui: pälätän tutkimuksestani perjantaina 12.12. TV1:n uutisissa klo 18 ja klo 20.30. Lisäksi tiivistettyä settiä voi kuulla radiosta myös perjantaina Yle Radio 1:ltä klo 12 ja 15 sekä satunnaisesti ehkä Radio Suomelta ja YleX:ltä.

Villi huhu kertoo myös, että väitöstilaisuuteeni tulisi videokameran lisäksi myös stream. Eli suoraa kuvaa nettiin. Palaamme asiaan.

Rakas pomoni lähetti sähköpostia minulle ja kollegalleni. Tipahdin.

Tänään myös 220 lihapullaa, sarjakuva-aiheisia heräteostoksia, monivalintojen korjailuja ja viimeistelty lektio. Kamera on edelleen suuttunut läppärille, eivätkä nämä kaksi suostu keskustelemaan. (Luulen, että vika on läppärissä, koska se on ollut taas viime aikoina kenkku.)

Sarjakuva-aiheisia heräteostoksia. <3

Kävin tulevassa väitössalissani harjoittelemassa kävelyä. Sali näytti isolta ja tyhjältä.

Eikä vieläkään jännittänyt!

Tyhjänä se on melkein iso.

Lukujärjestykseenkin se on laitettu...

Sarjakuvakurssin palaute oli huikeaa.