Post doc -apuraha Kalevalaseuralta!

Nyt se on fakta: olen jälleen tutkija. Apurahatutkija, post doc -tutkija, tutkijatohtori… Miten sitä haluaakaan itseään määritellä.

Jee, hyvä minä!

Sain siis Kalevalaseuralta kolmen kuukauden rahoituksen Kalevala-aiheisten sarjakuva-adaptaatioiden tutkimukseen. Tarkoitukseni on tutkia pääosin suomalaisen nykysarjakuvan (eli rajaukseni mukaan 1990-luvulta eteenpäin) tulkintoja Kalevalan tarinoista keskittyen visualisointiin ja suomalaisuuden myyttiin. Eniten minua kiinnostaa, painaako Akseli Gallen-Kallelan perintö sarjakuvataiteilijoita Kalevala-versioiden kuvituksessa ja jos painaa, miten paljon. Lisäksi olen kiinnostunut siitä, millaisia tulkintoja sarjakuvataiteilijat tekevät, koska taide on aina sidoksissa julkaisuaikaansa ja sen yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin.

Vähän lähdemateriaalia niin aineiston kuin tieteellisen kontekstin osalta.

Kolmessa kuukaudessa ei ehdi tehdä ihmeitä, mutta tarkoitukseni on tämän loppuvuoden aikana perehtyä Kalevala-tutkimukseen ja erityisesti Kalevala-taiteen tutkimukseen. Yhden artikkelinraakileen toivon myös saavani aikaan ja se keskittyy Kullervon tarinaan. Tulen vertailemaan Marko Raassinan ja Gene Kurkijärven Kullervo-tarinoita toisiinsa. Näitä alustavia huomioita olisi tarkoitus esitellä myös Oulun sarjisfestareilla sunnuntaina 24.11. Siellä on mahdollista myös pyytää palautetta tekstiinsä, joten jos kiinnostuit, kannattaa laittaa sähköpostia Harri Filpalle osoitteeseen sarjakuvaoulu(at)gmail.com.

Tutkimustyötä Turun Gaggui-kahvilassa

Haen projektille lisärahoitusta ainakin Kulttuurirahastolta. Toivoisin pääseväni tutkimaan myös sarjakuva-Kalevalojen naiskuvaa (Raassinan ja Makkosen Kalevalat) ja moderniin aikaan sijoittuvia Kalevalan tarinoita (Hiltunen), jossa keskittyisin kenties henkilöhahmojen roolitukseen. Tässä otan myös huomioon Don Rosan ”Sammon salaisuuden”, vaikka se ei kotimaista tuotantoa olekaan. Saatan myös sivuta Mauri Kunnaksen Koirien Kalevalaa, koska siinä esimerkiksi Gallen-Kallelan Aino-triptyykin roolit on käännetty herkullisesti päinvastaisiksi.

Tarkoitus olisi kirjoittaa aiheesta ainakin kolme artikkelia ja koota olennaisimmat asiat jonkinlaiseen laajempaan julkaisuun, jossa esittelisin sarjakuva-Kalevalojen historiaa laajemminkin. Kenties siitä voisi tulla antologia, jossa olisi muitakin kirjoittajia. Ehkä tällainen kirja jää vielä haaveeksi, mutta ainahan sen voi mainita tutkimussuunnitelmassa.

Jaan somessa tähän tutkimusaiheeseen liittyviä faktoja ja nostoja jatkossa häshtägillä #postkalevala, jos kiinnostuksesi heräsi.

Koska tutkijoiden urasta valtava osa menee erilaisiin rahoitushakuihin, ajattelin jakaa tarinan oman apurahani takaa, sillä se on itse asiassa aika hämmentävä: näinkin siis voi käydä!

Kalevalaseura julkisti keväällä apurahahaun kolmen vuoden Kalevala-aiheiseen post doc -tutkimukseen. Hain sitä hieman laajemmalla ajatuksella: alkuperäinen ajatukseni oli järjestää aiheeseen liittyviä sarjakuvatyöpajoja, joissa tutkittaisiin samalla, onko suomalaisuuden myytti ja Kalevalan kuvasto muuttunut ja miten. Kun saaja julkistettiin, minulle soitettiin samana päivänä. Kalevalaseuran edustaja kertoi, että hakemuksestani oltiin oltu erityisen kiinnostuneita, mutta se ei ollut tarpeeksi jäntevä. He halusivat tukea tutkimusideaani pienellä summalla, mutta sitä varten minun piti kirjoittaa uusi, tiiviimpi tutkimussuunnitelma. Sain paljon konkreettisia ohjeita ja vinkkejä, joiden perusteella jätin työpajakokonaisuuden pois ja keskityin itse sarjakuviin. Tämä oli itsellenikin mieluisin vaihtoehto, sillä olen aina ollut tekstien ja kuvien analysoija ja tutkija. Hain uudella hakemuksella rahoitusta, mikä myönnettiin syyskuussa kolmeksi kuukaudeksi. Olen edelleenkin hieman hämmentynyt, mutta valtavan iloinen asiasta.

Vaikka rahoitus on pieni, eniten minua ilahduttaa jo pelkkä tieto siitä, että minuun uskotaan tutkijana ja että tutkimusideani nähtiin toteuttamiskelpoisena. En ole oikeastaan tehnyt kunnon tutkimusta sitten väitöskirjani (josta tulee herramunjee viisi vuotta), joten olen niin kaivannut paluuta tutkimuskentälle. Tämä luo uskoa myös omiin kykyihini.

Disney-taika toimii!

Joten jo tässä vaiheessa erityiskiitos Kalevalaseuralle. 
Ja kiitos myös Arribas Brothers -lasinpuhaltajafirmalle Pariisin Disneylandissä siitä, että möitte minulle Aladdinin taikalampun ja lupasitte, että sinne kirjoittamani toive toteutuu taatusti. Nyt se toteutui.

Nyyppä cossaa, osat 1, 2 ja 3

Luvassa jo kesällä lupailemani virallinen cosplay-päivitys. Sisältää mm. hämmentävän hienoja kuvia vuosikymmenen takaa sekä Luminara-asuni prosessin.

Olen aina pitänyt pukeutumisesta ja naamiaisista. Minusta on useita valokuvia lapsuuden teemasynttäreiltä, joissa olen välillä musketööri, välillä Kleopatra. Yritin kaivella valokuvien parhaimmistoa tämän merkinnän kuvitukseksi, mutta en tiedä, mihin olen laittanut ne talteen. Erityisesti kenkuttaa se, että ala-asteemme vappunaamiaiskuva on kadonnut. Katja 8-v pukeutui Zorroksi ja voitti pukukilpailun. En siis prinsessaksi enkä Zorron naisystäväksi, vaan tietenkin Zorroksi. Koska kuka nyt ei olisi halunnut olla Zorro? Se on yksi rakkaimpia muistojani niiltä ajoilta.

Ehkä näistä lapsuuden kokemuksista johtuen cosplay (= costume play, cossaaminen, suom. yleensä 'pukuilu') viehättää minua enemmän kuin larppaaminen. Vaikka olenkin pelannut pöytäroolipelejä jo viisitoista vuotta, larppikertani ovat jääneet yhden käden sormilla laskettavaksi. Eläydyn kyllä mielelläni hahmoihin, mutta haluan pitää pukeutumisen ja roolipelaamisen erillään. Siihen liittynee se, että roolipelihahmoni ovat itse keksimiäni, kun taas cosplay edustaa minulle tunnetuksi hahmoksi pukeutumista. Sen viehätys piilee siinä, että saa työstää asukokonaisuuden, pukeutua siihen ja joku oikeasti tunnistaa kyseisen hahmon. Ja ehkä myös siinä, että joutuu oikeasti käyttämään luovuuttaan esimerkiksi siinä, että miten kummassa tuon ja tuon osan saa pysymään päällä, tai että mikä materiaali toimii mihinkin vaatteeseen parhaiten.

Ensimmäinen cosplayni ikinä (sanasta silloin mitään tietämättä) oli siis Zorro, kun olin 8-vuotias. Ensimmäinen virallinen cosplayni oli kuitenkin Soul Calibur III:n Tira vuonna 2007. Pelasimme roolipeliporukallamme tuolloin SCIII:sta ja jossain vaiheessa joku (lienenkö minä) heittänyt, että tehdään Ropeconiin ryhmäcossi Caliburista. Eiköhän homma lähtenyt käsistä. Sinä kesänä perustimme ompelupisteen, suunnittelimme, kaavoitimme, askartelimme ja tuskastelimme kokonaista yhdeksän pukua ja kuusi asetta. (Kolme aseista oli replikoita.) Teimme muun muassa netistä löytyneillä kaavoilla hakaman Mitsurugille.
Hulluus oli kyllä sen arvoista. Saimme pukukilpailussa ryhmäpalkinnon (josta meille ei tosin kerrottu etukäteen) ja poseerasimme vähän väliä innokkaille valokuvaajille.

Tira. Kuva: Juho Heikkilä

Valitsin Tiran värikkäiden vaatteiden, hiusten ja mahtavan ring bladen takia. Tiralla pelaaminen oli myös kivaa, mikä vaikutti hahmovalintaani. Kuvan ring blade on tehty hulavanteesta ja makuualustasta, liimattu ja teipattu kasaan, ja sen jälkeen vielä maalattu ja lakattu. Sain siihen aika roimasti apua asiantuntevalta boffoilijalta.
Ja tukka on tietenkin oma.

Ring blade roikkuu vieläkin hieman rapistuneena puutarhavajan seinällä ja Tiran asukokonaisuuskin on säärisuojia vaille olemassa. Mutta rehellisesti sanottuna en asuun enää mahtuisikaan, joten tätä cossia en aio uusia.

Tira Ropeconissa kesällä 2007. Kuva: Juha Heikkilä.

Vaikka cossaaminen oli aivan tajuttoman kivaa, vakavat pukuilut jäivät minulta melkein vuosikymmeneksi kaikenmoisten kiireiden takia. Tulihan sitä tietenkin karonkkaan pukeuduttua Milla Magiaksi, mutta se mekko on siskoni tekemä, joten en sitä laske omaksi projektikseni.

Kun Animecon tuli Jyväskylän Paviljonkiin kesällä 2016, ostin liput itselleni ja lahjaksi siskolleni. Päätimme yhdessä tehdä coniin asut, mikä aiheutti minulle hivenen paineita, sillä siskoni on koulutukseltaan vaatepuolen muotoilija. Hän päätti pukeutua Monster High'n Howleeniksi ja minä otin hahmokseni Warren Ellisin käsikirjoittaman ja Paul Duffieldin kuvittaman verkkosarjakuva FreakAngelsin KK:n. KK oli ykkösvalintani useista sarjan päähahmoista tunnistettavan korsettiasun ja lentäjänlasien takia. Ompelin oikeanväriset kankaat kirppikseltä löytämäni korsetin päälle ja takkikin on tuunattu. Korsetin "putket" ovat rautakaupasta - alun perin pyykkikoneen poistoputkia.

KK Animeconissa 2016. Kuva: Santtu Pajukanta

Tämän asukokonaisuuden tekisin mielelläni uudestaan. Putket romahtivat jo ensimmäisen parin tunnin aikana ja korsettikin voisi olla laadukkaampi ja istuvampi. Takista pidän valtavasti, mutta selkään silittämäni kuvio vaatisi voimakkaamman lämmön kuin mihin takki antoi myöten. Myös meikki pitäisi vetää voimakkaammaksi tekoripsineen ja varmistaa, etteivät violetit piilarit tapa silmiä. Ehkä hankin myös lentäjänlakin.

KK:n supersiisti pusakka. Kuva: Santtu Pajukanta

Animecon oli myös KK:lle ehkä hieman väärä paikka, sillä niissä piireissä hahmoa ei tunnistettu. Tai ainakaan kukaan ei sitä tullut sanomaan minulle päin naamaa toisin kuin Tiran tapauksessa.

Mutta sitten tuli Worldcon. Ja kun menee lupaamaan Luminara Unduli -cossia internetissä, se on vähän niin kuin pakko toteuttaa.

Force FX -merkkinen valomiekka.

Luminara on vanha irkkinikkini. Pidän hahmosta, koska hänen jediasunsa on persoonallinen, näyttävä ja taatusti tunnistettava, jos yhtään saagaa fanittaa. Asun tekemisessä eniten jännitti päähine, johon googlasinkin fiksumpien ja kokeneempien cossaajien vinkkejä. Myös oikeanlaisen (vihreän) valomiekan löytyminen oli haaste, sillä laatu maksaa - varsinkin, jos sen olisi joutunut tilaamaan esimerkiksi ThinkGeekistä. Onneksi Jyväskylän Toys 'r Ussissa oli Yodan vihreä valomiekka. En ahdistunut vääränlaisesta kahvasta saati siitä, että se oli "normaalia" valomiekkaa lyhyempi.

Kaiken kruunasi tietenkin se, että lähes 300 €:n hintainen valomiekka oli 60 % alennuksessa.

Kukaan ei kommentoinut, että valomiekkani olisi ollut väärä. Aina, kun sytytin sen, se aiheutti innostuneita huokauksia ja äännähdyksiä. Joten täydellisyyden tavoittelu oli tässä tapauksessa turhaa.

Aloitin ompeluprojektin vasta kesällä ja suoraan sanottuna liian myöhään, koska kevään ja kesän opetuskiireet veivät aika paljon ajastani. Mutta eikös cosplayhin kuulukin viime hetken paniikki ja hotellihuoneessa ja / tai autossa suoritetut viimeiset ompelut?

Luminaran hame ja pitsin nupittaminen.

Luminaran hame on täyspitkä, a-linjainen ja hyvin laskeutuva. Materiaali näytti luonnostaan ryppyiseltä. Ostin hametta varten 2,5 metriä ryppypuuvillaa, joka oli myös tarpeeksi ohutta, etten paahtuisi hameen ja viitan kanssa. Koostin hameen kuudesta palasta ja ompelin siihen viitisen metriä pitsiä. Näin jälkikäteen ajateltuna kolme pitsikoristetta ovat aivan liian lähekkäin ja liian alhaalla, mutta ajavat asiansa. Yläreunaan laitoin kankaan päälle ommeltavan Patella-kuminauhan, joka jäi sopivasti vyön alle piiloon.

Rannesuojat ja esiliina alkutilassaan.

Vyöstä roikkuva "esiliina" ja rannesuojat on tehty siskolta saamastani kultaisesta kankaasta, joka muistuttaa tekonahkaa. Materiaali oli suht ohutta, vähän venyvää ja taipuisaa, joten ompelin niihin vahvikkeeksi farkkukangasta. Se oli virhe, sillä materiaalit eivät sopineet yhteen ja menivät koko ajan kurttuun ompeluvaiheessa. Nämä kuuluvat muutenkin "joskus teen vielä uudestaan" -settiin, koska päädyin maalaamaan kuviot Sinooperista ostetulla kangasmaalilla, joista muka peittävä violetti oli ihan avutonta ja alkoi halkeilla jo heti aamupäivällä. Muut värit (musta ja pronssi) olivat oikeasti peittäviä ja toimivat hyvin, mutta jos haluan tehdä tämän kokonaisuuden joskus uudestaan, harkitsen vakavasti aplikointia kankaalla.

Toinen ongelma rannesuojissa oli niiden kiinnitys, johon käytin liimattavaa tarranauhaa. Liimaukset eivät pysyneet ranteesta lainkaan (kun rannetta liikutellaan luonnollisesti eniten), joten ne olivat tarkoitukseensa varsin epäkäytännölliset. Seuraavan kerran käytän ihan oikeaa, ommeltavaa tarranauhaa.

Rannesuoja ommeltuna. Mitta ja muoto olivat äärimmäisen onnistuneita.

"Esiliinan" kuvioiden mallaamisvaihe. Piirsin muodot suoraan tussilla
ja maalasin sen jälkeen kangasväreillä.

Valmiit rannesuojat ja esiliina, sekä kummatkin vyöt päivän käytön jälkeen.
Kulumisen näkee erityisesti rannesuojissa.

Ompelin lopuksi käsin rannesuojiin ja esiliinaan vielä kanttinauhat, jotka piilottivat kurtulleen menneen ompelujäljen. Tätä tein vielä perjantai-iltana Worldconissa, kun asu meni ensimmäistä kertaa kokonaisuudessaan päälle lauantaina.

Luminaran asuun kuuluu myös kaksi päällekkäistä vyötä. Ne ostin muutamalla eurolla kirppiksiltä. Soljet ovat paksua pahvia, joka on maalattu sillä samalla kangasvärillä. Yritin piirtää solkien kuviointia mallista aivan tavallisella tussilla ja luoda kolmiulotteisuutta (hotellihuoneessa materiaalien puutteessa) luomivärillä! Lopuksi lakkasin soljet ja kiinnitin ne vöihin teipattavalla tarranauhalla.

Ehkä harkitsen solkienkin uusimista, jos minulla on joskus intoa ja keksin uuden tavan tehdä ne.

Keittiönpöytä oli pari viikkoa viittakankaan
valtaamana.

Luminaran pitkä viitta oli isoin projektini, koska tummanruskea, mustilla kuvioilla täydennetty kangas oli mahdoton löytää. Ostin kuitenkin Eurokankaasta viisi metriä Barran-nimistä kangasta (63 % polyesteria), joka oli pohjaväriltään juuri oikeaa, mutta ei sisältänyt villaa. Luminaran viitta ei kuvien perusteella ole yhtä paksu kuin esimerkiksi Obi-Wanin tai Anakinin, joten tämä kangas laskeutui juuri sopivasti.

Eräs toinen cossaaja oli loppujen lopuksi päätynyt itse painamaan oikeanlaisen kankaan ja niin muuten tein minäkin. Painoin käsin sen viisi metriä kangasta. (En muuten tee tätä toiste, siihen meni naurettava määrä tunteja.)

Ja tietenkin, aivan projektin loppuvaiheessa, mies tuli siihen kurkkimaan olan yli ja totesi, että olisin voinut käydä tekemässä tuon painotalossa.

P*****e, seuraavan kerran teen juuri niin ja maksan mielelläni siitä lystistä, että saan oikeanlaisen kuvion nopeammin ja ilman sitä vaivaa, että piirrän ensin käsin kalvolle sabluunan, jonka läpi tuputtelen menemään käsin mustaa kangasväriä. (Sitä meni vajaa neljä pulloa.) Silittäminenkin oli oma prosessinsa, kun jokaista kohtaa piti silittää sen viiden minuutin ajan. Ja loppujen lopuksi keittiönpöytää suojannut valkoinen lakana oli kertapesunkin jälkeen edelleen mustankirjava, joten väri tuskin sateessa lähtisi yhtään mihinkään, vaikkei sitä silittäisikään...

Viitan ompelu oli myös prosessi, sillä siinä ei ollut hihoja, vaan hiha-aukot. Jos olisin ammattimainen ompelija, olisin varmaan osannut tehdä kaavat, joiden avulla hiha-aukot olisi voinut luoda pelkästään nostamalla edestä kangasta ja ompelemalla ne kiinni olkapäille, mikä olisi samalla synnyttänyt edestä lyhyenä laskeutuvan viitan reunukset. No, en osannut tehdä näin ilman, että viitta olisi alkanut pussittaa oudosti, joten ompelin erilliset hihat, jotka kursin kasaan olkapäille, jotta ne pussittaisivat juuri oikein. Hupun mallin otin vanhasta penkkari-jediviitastani. Huppuhan ei kuitenkaan tulisi käyttöön, sillä se ei Luminaran päähineen kanssa mahtuisi päähän.

Kaulakoru maalausvaiheessa.

Luminaran kaulakoru on askarreltu mustasta Fimo-massasta. Siitä tuli hieman massiivinen, mutta se ei asukokonaisuudessa haitannut lainkaan. Melkein päinvastoin: ainakin se erottui mustasta puvusta. Muotoilun jälkeen asetin Sinooperista ja Sinellista ostetut, koruaskarteluun tarkoitetut renkaat paikalleen ja paistoin setin uunissa. Sen jälkeen hioin korun ja pisaranmalliset roikkuvat osat, maalasin ne violetilla ja annoin kuivua.

Luminaran korun väri on oikeasti arvoitus. Olen nähnyt siitä sinipohjaisia versioita, mutta oma värisilmäni (ja tietyn kuvan valaistus) viittasivat violettiin. Vähän sama juttu oli käsivarsisuojien ja esiliinan kanssa. Minusta niissä on kultaisen, mustan ja pronssin sävyjen lisäksi selvästi violettia.

Korun "punososat" tein Sinooperista saatavasta kullanvärisestä helmimassasta. Se on muovailtavaa, kiinnittyy alustaan ja kovettuu huoneenlämmössä. Se myös tarttuu itseensä tosi lahjakkaasti, joten hermo meinasi mennä useampaan otteeseen. Olin kuitenkin valmiiseen koruun suhteellisen tyytyväinen, vaikka pisarat olivatkin hivenen liian isoja (tai niiden keskinäiset välit liian pieniä), koska ne menivät vähän turhan paljon lomittain.
Valmis koru on maalattu koristelakalla ja kaulaan sidoin sen mustalla nahkanyörillä.

Valmis koru. Lakkaus ei täysin pitänyt punosta paikallaan,
vaan se alkoi irtoilla cosplay-päivän iltana.

Viimeinen projektini oli päähine, johon lunttasin apua asiantuntevilta cossaajilta, kuten Casualty Cosplayn blogista. Hän kertoi käyttäneensä apuna hyttysverkkoa, joten siitä lähdin itsekin liikkeelle. Meillä oli onneksi autotallissa rulla käyttämätöntä, kovaa hyttysverkkoa, josta tein päähineen korokeosan. Hyttysverkko on tukevaa, sitä voi ommella ja se on kaiken lisäksi kevyttä. Ompelin sen sisään myös pahvisen putken muotoilemaan ja antamaan tukea.

Hyttysverkko on hyvä keksintö.

Koska olen tuunaaja, enkä niinkään tyhjästä nyhjääjä (eikä minulla ollut käytössäni esimerkiksi peruukkipäätä), oli helpointa tehdä päähine olemassaolevan hatun päälle. Helpoin ratkaisu oli takaa säädettävä lippalakki, josta poistin lipan. Näin päähineen muotoa sai säädettyä ja hyttysverkon sai ommeltua siihen kiinni todella kätevästi.

Välitilanne: hyttysverkko ja lippis ennen päällystystä.

Viimeinen haasteeni oli päällystää päähine oikeanlaisella kankaalla niin, ettei se menisi kurttuun vaan näyttäisi suht yhtenäiseltä kokonaisuudelta. Päällystin ensin pääosan, lopuksi hyttysverkon, jonka yli jätin kankaan laskeutumaan harteille. Kangas on "Vilma" Eurokankaasta, 40 % villaa (60 % viskoosia) ja näyttää siltä, miltä perinteiset jediviitat näyttäisivät. Jos siis tekisin esimerkiksi Obi-Wanin viitan, käyttäisin tätä kangasta (joskin 24,90 € /m on aika tuskainen hinta - päähineeseen käytin puoli metriä).

Luminaran (lähes) valmis päähine ja iloinen askartelija tiistaiaamuna klo 01.00,
kun Worldcon alkoi keskiviikkona.

Lopuksi ompelin päähineen reunaan ja helmoihin koristenauhan, jonka vielä väritin tussilla oikeanlaisemmaksi.
Olen päähineeseen erittäin tyytyväinen, vaikka sen muotoilu ei olekaan täysin oikeanlainen. Se näyttää tarpeeksi oikealta, se ei puristanut ja oli kevyt päässä. Nyypältä varsin onnistunut ensipäähine siis.

Luminaran asuun kuului myös musta pitkähihainen poolopaita, joka löytyi jo vaatekaapista, sekä mustat nahkasaappaat, joita ei myöskään tarvinnut ostaa erikseen. Meikeistä hankin kuitenkin kellertävän, rasvaliukoisen kasvomaalin (musta minulla jo oli) sekä kunnon puuterin. Sähkönsiniset piilarit tilasin EMPiltä.

Vaikka ehdin jo pohtia, etten taatusti tee tätä enää uusiksi, ajatus ensi vuoden Ropeconista Luminarana alkoi kiehtoa. Se vaatisi kuitenkin laadukkaammat rannesuojat ja esiliinan, kenties uudet vyönsoljet ja piilolinssit, jotka eivät tapa silmiä. Ehkä hankin ne vahvuuksilla.

Koko projekti tuli maksamaan (olen sattanut hukata jonkin kuitin, ainakin luulen niin) 377,35 €, josta valomiekan osuus oli noin 130 €. Puvun tekoon kulunutta kokonaisaikaa en tajunnut laskea. Pitää laskea sitten vuoden 2019 Worldconin asun tekoaika...

Lopuksi muutama kuva Worldconista - mukana myös ystäväni Sami Darth Maulina. (Sami on muuten se boffoasiantuntija.)

Ehkä Luminara palaa mukaan kuvioihin ensi kesän Ropeconissa. Lähteekö joku muu mukaan Star Wars -ryhmäcossiin?

Worldcon-vouhapostaus

Worldconin alustava ohjelma on lopultakin julkaistu! Se löytyy täältä. Ohjelma kuitenkin elää ja muuttuu koko ajan, joten muutoksiin ja peruutuksiin pitää muistaa varautua. Älypuhelimeen voi halutessaan ladata myös sovelluksen, johon pitäisi saada tallennettua lempiohjelmansa. Myös akateemisen ohjelman abstraktit löytyvät nyt Worldconin nettisivuilta, joten hetimiten tutustumaan niihin ja löytämään omat kiinnostuksenkohteet tuoreesta spefitutkimuksesta. Akateemiset sessiot löytyvät aina salista 209.

Tärkein tiedotusasia on kuitenkin se, että ensikertalaisen alehinta, 95 € päättyy maanantaina 24.7. Sen jälkeen tapahtuma muuttuu huomattavasti kalliimmaksi, joten nyt kannattaa pitää kiirettä, jos yhtään arvot osallistumistasi. 95 €:lla saat viiden päivän edestä kirjallisuutta, työpajoja, paneelikeskusteluja ja kaikin puolin huikeaa nörttitunnelmaa. Se on vähemmän kuin viikonlopun rokkifestarit ja täynnä vähemmän kännistä porukkaa.

Jos viisi päivää on liikaa (sitä taatusti tarvitsee aikaa toipumiseen ja paluuseen tavalliseen arkeen ja jästien seuraan), Worldconiin voi hankkia myös päivälippuja. Niitä voi vilkaista täältä. Perjantai ja lauantai ovat kalleimmat päivät, koska perjantaina klo 19.30 jaetaan Hugo-palkinnot (yksi ohjelmatärpeistä - paikalle pitäisi olla tulossa mm. Game of Thronesin tekijätiimiä, koska kaksi sarjan jaksoista on ehdolla) ja lauantaina klo 19.30 on upea Masquerade (toinen ehdoton ohjelmatärppi).

Olen jo tehnyt alustavan kartoituksen ohjelmaan ja tässä edellä mainittujen lisäksi muutama oma tärppini:

Keskiviikko 9.8. 

klo 12: Academic Track 1: Uses of Fantasy. Paneeli Hobitti-elokuvien vastaanottotutkimuksen suomalaisista tuloksista. Sali 209.

klo 14: And Then the Murders Began: The Lies of Locke Lamora as Renaissance Drama. Esitelmä Scott Lynchin kiehtovasta kirjasarjasta on päivän kiinnostavimpia. Sali 215.

Torstai 10.8. 

klo 14: How I Would Destroy the World with Science. Tutkijoiden dystooppinen paneelikeskustelu - miten he tuhoaisivat maailman? Sali 203a.

klo 18: Cape Not Included. Sarjakuvapaneeli, jossa ei ole supersankareita. Sali 206.

Perjantai 11.8.

klo 12: Science Fiction and Fantasy Clichés. Petri Hiltusen ohjelmat ovat aina olleet taattua tavaraa. Taatusti myös tämä. Sali 206.

klo 14: Visual Language of Comics. Paneelikeskustelu sarjakuvista? I'm there. Hall 3.

klo 18: Donald Duck, Finland and Don Rosa. Täällä puhun puolitoista tuntia väitöskirjastani ja suomalaisten suhteesta Aku Ankkaan, jos jotakuta kiinnostaa. Sali 103.

Lauantai 12.8.

klo 10: Girl Power! Cool Comics Written by Women. Paneelikeskustelu, josta saa taatusti hyviä lukuvinkkejä. Sali 216.

klo 13: 40 Years of Star Wars. Paneelikeskustelu suuresta saagasta sisältää myös allekirjoittaneen kommentoimassa - ehkä jopa cossiasussaan. Sali 206.

klo 17: Trailer Park. Porukka katsoo ja kommentoi uusia trailereita. Minäkin yritän sanoa jokusen sanasen tässä paneelissa. Sali 101c.

Sunnuntai 13.8.

klo 10: Academic Track session 17: Society and Subversion. Moderoimani akateeminen sessio keskittyy lasten ja nuorten spefiin. Sali 209.

klo 15: Academic Track session 19: Going Beyond in Comics. Akateeminen ohjelma päättyy jyväskyläläiseen sarjakuvatutkijaedustukseen. Luvassa Sandmania, Disney-sarjakuvia ja Alan Moorea. Sali 209 - be there.

Konsertit: ke 9.8. klo 19.30 Another Castle ja la 12.8. klo 12 Pixel Sisters. Nörttikuoroja esittämässä nörttimusaa. Kumpikin konsertti löytyy salista 102.

Huh, ja niiiiin paljon ohjelmasta jäi vielä sanomatta. Parasta coneissa on se, että sitä vahingossa päätyy katsomaan ei-sitä-ensimmäistä-valintaansa ja löytääkin helmen. Parasta on myös pelkkä ilmapiiri ja ihmisten katselu ja tyylien ja vaatteiden ihailu. Minullakin on viisi asukokonaisuutta lähdössä matkaan. 

Ja kyllä, sillä farmariautolla.

Oma cosplay-projektini on vielä täysin vaiheessa. 

Minulla on 9,5 metriä pitsiä ommeltavana hameeseen. Se on tarkoitus viimeistellä tänä viikonloppuna.

Minulla on myös 5 metriä viittakangasta, johon pitäisi painaa oikeanlainen kuvio. Katsotaan, josko saan sabluunan tehtyä huomenna.

Aion myös askarrella Luminaran kaulakorun nyt piakkoin ja kaivella materiaalit "rannesuojiin" ja vyön etukaitaleeseen. Maalit on jo ostettu ja vyöt löytyivät kirppiksiltä. Soljet pitäisi myös leikata muotoonsa.

Ensi viikon kesäopetus hieman häiritsee projektia, mutta eiköhän tämä tästä. Tällä hetkellä ainakin fiilis projektin valmistumisesta on ihan hyvä. (Ja vähän liiankin innostunut.)

"Ropecon! Omakseni saan..."

Messukeskus on vallattu.

Yritin saada järjestystä elämäni tyypilliseen kaaokseen käymällä tänä vuonna Ropeconissa. Halusin katsastaa Messukeskukselle siirtyneen conin uudet tilat, mutta osallistua pienellä budjetilla, mikä onnistui ihan hyvin: yöpyminen ystävän nurkissa, roadtrip yhdessä Tainan kanssa ja työpajan vetäminen conissa säästivät rahaa kaikin puolin. Odotin jännityksellä, miten conin perinteiseen rentoon ja läheiseen tunnelmaan uudet, kolkot messutilat vaikuttavat. Ropecon muistutteli meitä harrastajia myös somessa jakamalla kuvia Dipolin rakennustyömaasta, jonka aidoissa oli kylttejä "Ropecon ei ole täällä, mene Messukeskukseen." Olin varma, että Messukeskuksen uumenista löytyisi portaali Dipoliin, mutta kiivaista etsinnöistä (kartat kädessä kuten yläasteen suunnistustunneilla) huolimatta emme törmänneet mihinkään poikkeuksellisen epätavalliseen. Harmi.

Perjantai-iltapäivä meni siis lähinnä uusiin tiloihin tutustumisessa ja etsimisessä, missä mikäkin sali on ja milloin alkaa mikäkin ohjelma. Käytin ohjelmalehtistä ja nettiohjelmaa ristiin ensimmäistä kertaa, mikä osoittautui välillä haastavaksi - osin siksi, että olin juuri saanut uuden puhelimen (ensimmäisen oman älyluurini!), johon minulla ei vielä ole mitään suojalasia saati koteloa, joten pelkäsin koko ajan heittäväni kännyn ties sun mihin.

Conin olennaisuudet: ohjelmalehti, ohjelmabadge ja ranneke

Vanha kunnon ohjelmalehti oli tästä huolimatta paras ystävä, sillä keskityin tänäkin vuonna lähinnä puheohjelmaan, jota oli paljon. Myös puheohjelman taso oli kova, joten piti vähän arpoa, että mitä jättää väliin. Nyt väliin jäi "Ydinsodan käsikirja", joka vaikutti huikean mielenkiintoiselta, mutta kukaan ei kyllä jaksa kuunnella kolmen tunnin esitelmää perjantai-iltana...

Perjantaina ensimmäinen seuraamani luento oli Elli Lepän pitämä "Lobotomiat ja lepositeet - otteita mielenhäiriöisten historiasta". Seilin saari mainittu ja myös muun muassa kupan hoitaminen malarialla. Jälkimmäisestä on kiinnostava esimerkki Clive Owenin tähdittämässä The Knick -tv-sarjassa, joka sijoittuu 1800-1900-luvun taitteeseen ja kertoo lääketieteellisistä tutkimuksista ja kokeiluista Yhdysvalloissa. Suosittelen!

Kirjoitin ohjelmalehtisen kulmaan mielenkiintoisen anekdootin. Rikkaiden mielenterveysongelmat diagnosoitiin yleensä neurooseiksi ja he pääsivät hermoparantolaan lepäilemään. Köyhillä ei tietenkään tähän ollut varaa, joten heidän diagnoosinsa oli psykoosi, mikä tarkoitti matkaa mielisairaalaan...

Tätähän me tultiin kuuntelemaan, vai mitä?

Seuraava ohjelma listassani oli Esa Riutan luento "Historian suurimmat hirvittävyydet", joka oli ensimmäinen K-18-luento, jonka alussa järkkärit oikeasti kiersivät tarkastamassa kaikkien paperit. Riutta esitteli vajaassa tunnissa muutaman esimerkin hirvittävistä teoista, joihin ihmiset voivat pahimmillaan syyllistyä. Joukkosurma, sarjamurhaajia, kidutusta... Herkimmillä olisi varmaan mennyt yöunet ja kyllähän se kieltämättä kauhistutti, miten 10-vuotiaat lapsetkin voivat olla julmia.

Luvassa hirvittävyyksiä ja yöunen menetyksiä.

Onneksi ensimmäinen Ropecon-iltamme ei päättynyt tähän vaan jäimme samaan saliin katsomaan videoesityksen Mike Pohjolan käsikirjoittamasta 1827 Hevimusikaalista. Vuonna 2011 Turun Logomossa ensi-iltansa saatu esitys nähtiin nyt dvd-versiona sen kunniaksi, että Mike Pohjolalta ilmestyi aihetta käsittelevä romaani 1827 juuri Ropeconissa. Musikaali oli pidempi kuin ohjelma lupasi, mutta se ei kuitenkaan haitannut, sillä tarina oli kiinnostava: se yhdisti Suomen kansantaruja ja Kalevalan henkeä okkultismiin, ja kertoi erään version siitä, miten Turun palo sai alkunsa. Musiikki oli klassista heavyä pääosin englanniksi, mutta kyllähän siellä kuultiin mm. Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen Surupuku. 

Pidin kovasti puvustuksesta, lavastuksesta ja koreografiasta. Idea oli selvästi käyttää olemassa olevaa hevimusiikkia, jonka katsojakin tunnistaa ja voi parhaillaan laulaa mukana. Välillä kuitenkin toivoin, että musiikin valinnassa olisi käytetty hieman enemmän mielikuvitusta. Siinä vaiheessa, kun kuolemaa odottavassa kohtauksessa aletaan laulaa HIMin Join Me in Death -biisiä, alkaa tulla enemmänkin kuin korni olo...

Arvostin myös esiintyjien laulutaitoa. Varsinkin Väinön, Paavo Ruotsalaisen ja arkkipiispan rouvan näyttelijät vetivät antaumuksella. Jälkimmäisen veto Nightwishin Wish I Had an Angelista oli melko kova eikä kalvennut kyllä alkuperäiselle.

Lauantaiaamu meni perjantain kukkumisen takia vähän pitkäksi, kun oli pitänyt arpoa, millä bussilla Pasilasta pääsee pois ja nukkumaan ehti joskus puoli neljän aikaan, kun yösijamme omistaja käytiin hakemassa keskustasta saakka. Olimme lopulta lauantaina vasta noin yhden hujakoilla Messukeskuksessa, minkä takia aamupäivän kiinnostavasta ohjelmasta jäi pois jousiammunta (se on aina kivaa), terästaistelunäytös ja coniasun piirtopisteellä piipahtaminen. Olisin mielelläni ottanut Hatuntekijä-versiostani jonkinlaisen piirroksen.

Leluelämää-tarinaseikkailu alkaa tietenkin Toy Story -kortein!

Valtaosa lauantaistani meni "Leluelämää - tarinaseikkailu lapsille" -työpajan vetämisessä. Ideana oli tehdä ensin omat leluhahmot hahmolomakkeelle, askarrella oma hahmo fimomassasta, suunnitella yhdessä leluseikkailun tapahtumapaikka eli kummitustalo ja lopulta kertoa tarinaseikkailu lelujen selviytymisestä kummitustalosta. Eli ihan siis roolipelien hengessä. Lauantain työpajani hupsahti täyteen, siellä oli jopa ylimääräinen osallistuja, mutten hennonut erottaa veljeksiä toisistaan. 

Kaiken kaikkiaan erityisesti lauantain paja meni varsin kivasti, vaikka lasten kanssa työskennellessä on aina otettava huomioon väsymystilat ja pienet kiukuttelukohtaukset. Lopulta osa kävi vain tekemässä hahmot ja pieni osa jäi seikkailun loppuun asti. Mutta he olivatkin sitten todella iloisia ja tyytyväisiä seikkailun päätökseen. Hahmikset ja fimohahmot sai sitten pajan jälkeen kotiin ja pakkailin niitä munakennon palasiin, jotta ne säilyisivät ehjinä kotiin asti. Jokainen sai myös mukaansa ohjeet, miten massa kovetetaan uunissa.

Pidin toisen työpajan sunnuntaiaamuna lyhennettynä versiona, koska aamuyhdeksän oli hieman haastava aika pitää mitään vuorovaikutteista. Edellispäivän yhdeksän osallistujan sijaan paikalla oli nyt vain kolme. Mutta hekin saivat vähintään omat leluhahmot ideoitua, mikä oli myös paikalla olleiden vanhempien mielestä mukava lisä coniohjelmassa.

Todettakoon, että tämä oli ensimmäinen ja myös viimeinen työpaja, jonka conissa vedän lapsille. Olisin voinut kuvauksessa mainita selvästi, että pajaan tulee ilmoittautua ennakkoon, koska monet luulivat, että siihen voi vain tupsahtaa kesken kaiken hetkeksi. Ja vaikka työpajat menivätkin ihan kivasti, ne vievät hirveästi aikaa ja henkistä energiaa. Ja kun tätä oikeasti tekee työkseen, niin ilmaislippu coniin ei oikein vastaa normaalia tuntipalkkaa... Seuraavalla kertaa pidän joko vain helppoa puheohjelmaa tai maksan suosiolla pääsymaksun kokonaan ja otan viikonlopun loman kannalta.

Oman ohjelmaosuuden jälkeen ehti sopivasti syödä ennen "Maailmanlopun ABC:tä". Tunnin mittaisen setin aikana ei kovin syviin vesiin päästy, mutta perusasioista lähdettiinkin liikkeelle: jos maailma loppuu niin, että jäät itse henkiin, mitä kannattaa tehdä? Lähteä liikkeelle vai jäädä paikoilleen? Mitä pakata mukaan? Onko auto hyvä ratkaisu? Miten asiaan voi varautua?

Koska minulla on outo fiksaatio dystopia- ja postapokalypsi-tarinoihin, suurin osa asioista oli tuttua. Ajattelin kaiken koko ajan zombimaailmanloppu-perspektiivistä ja pohdin, miten sellaiseen voisi varautua. Yleisö kommentoi ja osallistui keskusteluun. Joku oli sitä mieltä, että autolla kannattaa ajaa mahdollisimman kauas etelään, kun eihän täällä Suomen talvessa pärjää. Sähkön puute herätti keskustelua, eli toimivatko ne vesihanat, jos sähköt menevät poikki. Näin maalla omakotitalossa kasvaneena ja tottuneena siihen, että sähköt ovat poikki joka kesä (ukkosen takia) ja talvi (lumet sähkölangoilla), niin on kyllä oppinut, että omastakaan kaivosta sitä vettä ei saa loputtomiin, kun sähköt on poikki.

Maailmanlopun ABC-luennolla ollaan olennaisuuksien äärellä.

Mies on joskus heittänyt, että voisi kaivaa takapihalle valtavan kontin ja ruveta harrastamaan survivalismia. Läppähän se tietenkin oli, mutta kyllähän sitä myrskyjenkin takia olisi hyvä varautua tilanteisiin, joissa sitä sähköä ei vain saa mistään. Kaasugrillillä tekisi ruokaa, ja takkakin on puulämmitteinen, jottei ihan palelisi, mutta olisihan se epämukavaa.

Ja kuten eräs yleisön jäsen totesi, ei nykypäivän ammateille sellaisessa tulevaisuudessa oikein mitään tekisi, vaan pitäisi opetella paluu metsästys- ja keräilykulttuuriin.

Lauantai päättyi traumatologian erikoislääkäri Tuomas Lähdeojan esitelmään "Fright Night", joka oli toinen K-18 esitelmä, tällä kertaa aiheesta lohikäärmeiden aiheuttamat vammat: millaisia, miten niistä selvitä ja kuinka kauan kestää parantua? Anatomian oppitunnilla tutustuttiin erilaisiin vammoihin, joita lohikäärmeet voivat aiheuttaa (mm. ne palovammat sekä tulella että hapolla lohikäärmeestä riippuen) ja nähtiin kuvaesimerkkejä oikeista, vastaavista vammoista. Ei sopinut heikkohermoisille ja kyllähän tuo itsestäkin tuntui pahalta katsoa, miten iho on leikattu auki ja hauis siirretty syrjään, jotta luut voi niitata takaisin yhteen. Yleisöä oikeasti poistui salista, koska kuvamateriaali oli niin ällöä. Meidänkin vierestämme poistui eräs henkilö, joka totesi, että maksajauheliha oli liikaa. Olen tainnut siedättyä lääkärisarjoista sen verran, että kestän katsoa avomurtumiakin voimatta pahoin.

Conikansa pakkautui kuuntelemaan esimerkkejä lohikäärmeen aiheuttamista vammoista.

Esitelmä oli todella mielenkiintoinen ja olennaista oli kuulla myös se, että miten kauan niiden vammojen parantuminen oikeastaan kestää. "Muistakaa, parantuminen on sitten ihan eri juttu, jos porukassa on maagi", Lähdeoja muistutti meitä nörttejä. Rakastan Ropeconin asiantuntijaesitelmiä. Niistä oppii aivan valtavasti kaikkea hienoa.

Sunnuntaina oli aika tuskaista olla yhdeksältä conissa, mutta sain kuitenkin työpajani pidettyä hirveämmin haukottelematta. Ja koska osallistujia oli sen verran vähän, että päätimme pajan aikaisemmin, ehdin sopivasti katsomaan Nuutti Kotivuoren "Avaruudessa selviämisen perusteita". Tämä esitelmä oli melkein koulun oppitunti, sen verran ahkerasti Kotivuori osallisti yleisöä. Mutta se sopi aiheeseen juuri hyvin ja minäkin fysiikkaa osaamaton ihminen ymmärsin avaruuspuvun perusteet ja opin, mitä kaikkea elossapitojärjestelmä avaruudessa vaatiikaan. Kiinnostavin mieleenjäänyt pointti oli se, että avaruuspuvussa alle 2 mm reikä (halkaisijaltaan) ei ole vielä mikään ongelma, jos happea vain tulee koko ajan lisää - sillä pitäähän myös ihmisen tuottamien kuona-aineiden poistua jotakin kautta.

Näin avaruudessa selvitään hengissä.

Sitten - lopultakin - oli vuorossa koko viikonlopun eniten odottamani ohjelmanumero: Pokémon-musikaali "Valitsen sinut!" Kuten Animecon-postauksessa kerroin, jouduin lähtemään kesken musikaalin kotiin kipeän silmän takia. Mutta nyt minulla oli mahdollisuus nähdä koko show uudelleen. Odotin sitä niin innokkaasti, ettei edes ohjelman myöhästyminen haitannut saati se, että yleisö joutui istumaan lattialla. Onneksi väliajalla pääsi jaloittelemaan ja venyttelemään selkää.

En halua spoilata juonta, joten yritin valita sellaisia kuvia, joissa ei paljasteta liikaa. Toisaalta kuvien ottaminen oli todella haastavaa, koska minulla oli vain digipokkari (jonka kuvanlaatu pimeässä on todella heikko) ja uusi puhelimeni, jonka kameraa en vielä osaa käyttää. Siksi osa kuvista oli tosi rakeisia. Liikkeen kuvaaminen on myös haastavaa ja koska kyseessä on musikaali tanssi- ja taistelukuvioineen, niiden ikuistaminen muistikortille oli miltei mahdotonta.

Todettakoon, että puvustus oli aivan herkullisen osuva: Pokémonit pystyi tunnistamaan heti. Koreografia ja lavastus toimi myös loistavasti ja Mistyn salaisen aseen nouseminen lavalle oli aina huikeaa katseltavaa. Ainut harmi oli äänentoisto, joka vähän tökki niin, etteivät kaikki mikit aina toimineet oikealle hetkellä, joten osa vuorosanoista jäi kuulematta. Mutta biisit toimivat ja kyllähän sitä tippa tuli linssiin herkkänä hetkenä ennen väliaikaakin. Niisk. Cubone.

Ja edelleen: Bulbasaur. Bulbasaur oli ihan paras.

Rakettiryhmän koko on kasvanut.

Hoitaja Joy vetää tanssikuvioita.

Rakettiryhmä on huolissaan Pokémonien aiheuttamista ongelmista.

Pikachu ja Bulbasaur vetävät Pokéräpin!

Ihana oli myös huomata, että yleisö osallistui musikaaliin paljon enemmän kuin Animeconissa: mm. spontaanit taputukset, kannustukset ja muut hihkaisut tulivat jotenkin luonnostaan - ja niitä oli paljon. Tuntui varmaan esiintyjistäkin aika mukavalta.

Kiitos hienosta musikaalista! Lupasin tukea projektia tilaamalla ainakin hihamerkin. Niitä ja "Valitsen sinut!" -t-paitoja saa muuten täältä. Siellä esitellään projektia tarkemminkin.

Loppupäivän päässä soikin Pokémonin tunnari. Jossain vaiheessa se muuttui sitten muotoon "Ropecon! Omakseni saan, me yhdessä voitetaan..."

Sitten lopuksi vähän kuvaspämmiä. Koska olen vanhus, jolla on orastava dementia, en tietenkään muistanut kaivella kameraani esille aina hienojen cossien kävellessä vastaan. Ja niitähän oli - erityisesti Star Wars -cosseja! Eräänkin kollegan tytär voitti  Rey-asullaan pukukilpailun yhden kategorian... 

Dalek voitti yleisöäänestyksen. 

Jokaisessa conissa on aina Dalek. Jossain.

Kentit eivät ole vieläkään tervetulleita.

Miniatyyri- ja korttipelaajilla oli tilaa.

Proppinäyttelyn herkkuja.

Parantajamaagi Blainen komponenttilaatikko. Larppi: Jokisillan majatalo

Proppeja...

Kiersin myös proppinäyttelyn ja ihailin ihmisten panostusta erilaisiin projekteihin. Rakastin mm. Parantajamaagin komponenttilaatikkoa ja erilaisia karttoja.

... ja vielä vähän lisää proppeja.

Taidenäyttelyssä oli esillä todella huikeita töitä. Lisäksi tänä vuonna järjestettiin taas piirustuskilpailu, jossa työ piti tehdä Ropeconin aikana. Sen voitti ihana Pokémon-perhe, josta en tietenkään tajunnut ottaa kuvaa, vaikka siitä tykkäsinkin kovasti.

Taidenäyttelyn "Noidankehä" osui ja upposi. Tekijänä S.H

Päättäjäisten jälkeen oli jälleen yksi Ropecon purkissa. Kotiin päästiin lähtemään kuitenkin vasta iltayhdeksän maissa, kun ensin piti syödä (hyvää thaimaalaista) ja sitten käydä siskolla hakemassa promootiomekot. Vähän niistä tuli upeita! (Kuvia seuraa luonnollisesti myöhemmin.)

Tässä vielä tämän kesän conityylit lauantain ja sunnuntain osalta. Tuo Star Wars -hame on siskon käsialaa ja se on tehty aidosta vintage-kankaasta. Se oli siis edellisessä elämässään verho. Hame sai hirveästi kehuja, vaikka eniten kehuja sai Tainan upea BB-8-käsilaukku.

Sunnuntaina annoin faniuden näkyä.

Lauantaina hullun Hatuntekijän tyyli.

Messukeskus toi mukanaan paljon uutta ja paljon haasteita. Katja kiittää tiloja ja tuuletusta: figu- ja kortinpelaajilla oli oikeasti tilaa, eikä pöytien välissä ollut ahdasta puikkelehtia. Tiloja oli myös paljon ja monipuolisesti. Ihmiset olivat rentoja ja avuliaita, erityisesti oman työpajani juoksijat! Kiitos heille molemmille.

Katja kaipasi: rentoon hengailuun tarkoitettua piha-aluetta. Nyt tuli vain oleskeltua sisällä, mikä ei ole pitemmän päälle kivaa.
Myös ruokapolitiikka pitää uusia. Läheskään kaikki Messukeskuksen ruokapaikat eivät olleet auki saati, että olisivat olleet auki koko viikonlopun. Ruokajonossa kuuntelin keskustelua siitä, että ehkeivät paikalliset toimijat tienneet, että Ropeconissa oikeasti asutaan koko viikonloppu läpeensä... Nyt suurin osa porukasta eli Hesen tuotteilla, mikä alkaa ällöttää jo sen yhden päivän jälkeen. Pihalle olisi kiva saada jotain street food -kojuja, mutta en tiedä, mitä Messukeskuksen säännöt niistä sanovat.

Salien koot olivat välillä liian pieniä. Lähinnä siksi, että Messukeskuksen politiikka oli se, ettei lattioilla istuta eikä seistä. Jos tila on tarkoitettu tietylle määrälle ihmisiä, niin ymmärrän, että kyse on turvallisuussyistä. Mutta sen verran pitäisi ohjelman aiheesta hahmottaa, että mikä vetää väkeä minkäkin verran, jotta ne kiinnostavimmat ohjelmanumerot saataisiin isoihin saleihin. Itse onnistuin aina olemaan jonossa niin, etten missanut yhtään kiinnostavaa esitelmää, mutta kuulin kavereiltani, etteivät he aina olleet mahtuneet katsomaan kaikkea haluamaansa. Ja se on harmi, että maksaa lipusta sen ja sen verran ja sitten missaa ne kivat ohjelmat, kun ei mahdu paikalle, tai missaa toisten kivojen ohjelmien lopun, kun pitää mennä jo jonottamaan seuraavaan...

Ostoksia en tehnyt hirveästi. Ostin äidin antamilla synttärirahoilla itselleni pienen noppasuojelija-lohikäärmeen Alicia Fermiltä. Nimesin sen yksinkertaisesti Bambinoksi. Sen vieressä on pieni kaulakorupullo, jossa asuu kodama. Älkää huoliko, korkki ei ole liimattu kiinni, joten kodama saa happea ja voi nauttia luonnosta. Kodaman tekijä on Heli Levänen.
Kirppikseltä pongasin Angie Sagen hienon nuorten fantasiasarjan Septimus Heapin ensimmäisen osan eli Magiaa vaivaisella eurolla. Roope-sedän Liikemiespelistä maksoin huiman vitosen.

Melkein jo ostin Portalin companion cube -pehmolelun. Mutta jätin sen seuraavaan kertaan, koska tiesin, että jos se muuttaa meille, siitä tulee heittoase.

Conista kotiin tuotua.

Niin. Ja aloitin Ropeconissa Pokémon GOn pelaamisen. Voi koukutus.

Lomalaisen välipäivitys

Olen nyt viettämässä viimeistä viikkoa ihan oikeaa kesälomaani. Ensimmäistä sitten... no, en oikeastaan edes muista. Varmaan löytyy historian hämärästä eli yliopistovuosieni alkupuolelta kesä, jolloin pidin lomaa opiskelujen lomassa. Ainakin olen joskus käynyt rokkifestareilla.

Nyt olen pysynyt kaukana töihin ja tutkimukseen liittyvistä asioista. Jätin työhuoneen ovenpieleen lapun, että jos minut tavataan lomalla yliopistolta, on pidettävä huoli siitä, etten vain tee töitä. No, kerran siellä kävin, ja itse asiassa työasioissa, mutta se oli se ainut kerta. Piste. 

Sähköpostia olen myös kiltisti lukenut harvemmin kuin normaalisti, enkä (kuten pomoni käski) ole avannut töihin liittyviä viestejä. Ei sillä, että niitä olisi tullutkaan. Ainoita pakollisia "työasioita" ovat olleet junalippujen hankinta ensi kuun konferenssiin Turkuun ja pieni kalenterin päivittäminen. Tai no, se kalenterin päivittäminen tietenkin karkasi vähän käsistä, kuten kuvasta näkyy. Uusi lukukausi alkaa aina uuden kalenterin hankkimisella ja ensimmäistä kertaa päädyin yliopiston kalenterin sijaan tuollaiseen isompaan kapistukseen. Onpahan ainakin tilaa. Vertailukohtana kolmen aiemman lukuvuoden kalenterit.

Ankkatohtorin personoidut kalenterit

Ihan ensimmäisinä kertoina Akkarin leikkeleminen hieman sattui sieluun. Mutta koska kyseessä oli tuplakappale ja olen sittemmin kerännyt niitä tuplia ihan vain askartelutarkoituksessa, sarjakuvien uusiokäyttö tylsän kalenterin koristeluun on nykyisin ainoastaan kivaa ja erittäin odotettua. (Aiemmin olen käyttänyt myös W.I.T.C.H.-lehtiä ja Nemejä tähän tarkoitukseen.)

Kolmen viikon lomani on kulunut lukemisen ja TV-sarjojen merkeissä. Olen kiristellyt hampaitani Anna Kareninan kanssa (nyt muistan, miksi en teosta oikeastaan koskaan lukenut: puolet ajasta vaan niitetään jotain peltoja) ja muistellut menneitä tapittamalla Heroesia (odotan sen jatkoa innolla). Minun piti myös jatkaa Zeldan Skyward Swordia, mutta jostain syystä se ei ole lähtenyt käyntiin (olen niin jumissa pääpahiksen kanssa, että ehkä siksi ei inspaa). Mutta olemme peliporukan kanssa palanneet takaisin kolmannelle "tuotantokaudelle" historiallisen Conquistadors-ropen merkeissä.

Ensi viikolla aloitan pehmeän laskun työasioihin ja järjestelen kaikki vanhat väitös- ja opetuspaperini pois jaloista uutta lukukautta varten. Sen voin jo sanoa, että sarjakuvan teoriakurssi on ainakin tulossa ja muutakin opetusta on laitettu lukujärjestykseen reilulla kädellä yliopiston ulkopuolelle. 

Isoin uutinen on kuitenkin se, että aloitan syyskuussa Jyväskylän yliopiston Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella tutkijatohtorina hankkeessa "Näkymättömät - nuorten digitarinat". Kolmen vuoden hankkeessa osa-aikainenkin työskentely on erinomainen tilaisuus ja mahdollisuus tulevaisuuden kannalta. Pestin tarkemmat tiedot selvinnevät ensi kuussa, kun yliopisto palaa kesälomiltaan. Nyt ehdin vielä ottaa iisisti ja kaasoilla yhdet häät.