Blogi jää tauolle - uusia seikkailuja toisaalla

Minulla on aina ollut tavoitteita ja päämääriä. Halusin yliopistoon. Sitten tohtoriksi. Sitten tähtäimessä oli dosentin arvonimi ennen kuin täytän 40. Osa tavoitteistani ilmestyi matkan aikana, kuten opettajaksi kouluttautuminen, osa - kuten romaanin kirjoittaminen - on ollut aina läsnä.

Olen pikkuhiljaa tajunnut, miten työorientoitunut olen ollut ja miten kulttuurimme tukee tätä näkökulmaa. Kun tutustut uuteen ihmiseen, ensimmäinen kiinnostava asia tuntuu olevan, mitä teet työksesi. Kun minua pyydetään kertomaan jotain itsestäni, aloitan työpaikastani - en esimerkiksi siitä, että olen Korpinkynsi ja lempi-Muumini vaihtelee Pikku Myyn ja Nuuskamuikkusen välillä. (Näitä asioita olen muuten ruvennut kyselemään ihan kiusallani mahdollisilta tärkeiltä ihmisiltä, kuten siskojeni kumppaneilta.)

Jo ensimmäisen burnoutini aikana heräsin pohtimaan tätä työkeskeisyyttä (niin kliseistä kuin se onkaan) ja ymmärsin, että kaipaan enemmän kokemuksia ja elämyksiä: sellaisia muistoja, joita voi vanhana katsella taaksepäin ja todeta, että "olen elänyt". Ei kukaan muistele kiikkustuolissaan kaikkia kommentoimiaan käsiteanalyyseja tai niitä mahtavia Powerpoint-dioja sillä yhdellä väitöskirjakurssilla. Kokemukset ovat jotain muuta.

Mutta mitäpä siitäkin opin? Puolitoista kuukautta saikkua ja takaisin töihin. Kyllä tämä tästä ja ei kun jatkamaan! Ihan hyvin tässä pärjäillään, kun enhän minä ainakaan vaivaksi halua olla, saati jättää ketään pulaan. 

Sitten tuli globaali pandemia, etätyökomennos, uusi työsuhde ja... uusi romahdus.

Aloitin tämän blogin pitämisen reilu kymmenen vuotta sitten. Selasin tässä taannoin vanhoja postauksiani ja löysin sieltä idealistisen ja tutkimuksesta innostuneen Katjan. Se Katja on kadonnut johonkin. En tiedä, löytyykö häntä enää. 

Facebookissa ystäväkollegani avautui siitä, miten hän oli hakenut tutkijapaikkaa ja saanut hylsyn: hän listasi kaikki ne naurettavan tarkat vaatimukset, jotka hänen olisi pitänyt täyttää ollakseen kelpoinen. Alkoi ahdistaa jopa ihan fyysisesti. Tuli sellainen olo, että tuohon oravapyörään en enää itseäni ja mielenterveyttäni altista. 

Olen päättänyt pistää tutkijanurani kokonaan jäihin. Mitä minä sillä dosentuurilla oikeastaan edes tekisin? Ja mikä kiire minulla muka on saavuttaa sellainen virstanpylväs ennen nelikymppisiä? 

Tämän päätöksen myötä myös blogi jää tauolle. Siirryn toisaalle uuden (terapeuttisen) blogin pariin: sen teemana on nörttiturismi. Minut löytää siis jatkossa osoitteesta ankkatohtorinlokikirja.com. 

Aika näyttää, löytyykö tutkijanurani vielä jostain jäistä valmiina palaamaan hommiin Steve Rogersin lailla. 

Olen saavuttanut jonkinlaisen rajapyykin.

Tutkijan keski-iän kriisi

Vaihdoin yliopistoa ja siirryin Miskatonicin 
henkilökuntaan.

H. P. Lovecraftin syntymästä tulee tänään kuluneeksi 130 vuotta. Omasta syntymästäni tulee kuluneeksi jokusen vuoden vähemmän, mutta kuitenkin sen verran, että tajusin potevani keski-iän kriisiä. 

Kriisi on ollut muhimassa pinnan alla jo jonkin aikaa, mistä kertoo tarve uusiin, kehonhallintaa vaativiin harrastuksiin. Jos ihminen, joka on pienestä asti vihannut telinevoimistelua, haluaa yllättäen killua ylösalaisin yhden jalan varassa renkaalla, on siinä selkeästi tarve esittää itselleen, että vielä minä kykenen tällaiseen. Hienoa, että kykenen.

Mutta se oikea, konkreettinen kriisi iski heti tuossa kuun alussa, kun aloin selvitellä säätiöiden apuhahakujen aikatauluja. Alfred Kordelinin säätiön sivuilla todettiin, että voit hakea apurahaa post doc -tutkimukseen, jos väitöksestäsi on kulunut enintään kolme vuotta.

Kolme vuotta.

Suomen Akatemian tutkijatohtorin rahoitusta voit hakea, kun väitöksestäsi on kulunut enintään viisi vuotta. Seuraava vaihe olisikin sitten Akatemiatutkija, jonka vaatimuksena on tutkijan hyvät verkostot ja kattava julkaisuluettelo.

Tässä vaiheessa se iski tajuntaan. Olen tutkijanurallani väliinputoaja.

Olen liian vanha hakemaan tutkijatohtorin rahoitusta, sillä väitöksestäni tulee tänä vuonna kuluneeksi kuusi vuotta. Olen tutkijana liian kokematon hakemaan Akatemiatutkijan rahoitusta.

Väitökseni jälkeen olen ollut töissä kolmivuotisessa hankkeessa, joka ei ollut tutkimushanke. Olen myös toiminut käytännössä koko sen ajan opettajana niin yliopistossa kuin taiteen perusopetuksen puolella. Lisäksi olen hankkinut opettajan pätevyyden.

Kaikki tämä tarkoittaa sitä, ettei minulla ole ollut aikaa keskittyä tutkimukseen eli tuottaa niitä vaadittavia julkaisuja.

Tutkijanura on absurdi alana. Toistaiseksi voimassa olevat työsopimukset ovat yksisarvisen kaltaisia myyttisiä olentoja. Tutkijanura koostuukin nykyisin projektiluontoisista pätkätöistä, jotka parhaimmillaan muodostavat katkeamattoman ketjun. Pahimmillaan sinulla on kolmen kuukauden rahoitus eikä mitään seuraavaan vuoteen. Jos saat kolmen vuoden työsuhteen tai rahoituksen, se on juhlan paikka.

Tutkija joutuu perustelemaan koko ajan työnsä merkittävyyden eli syyn, miksi hänen pitäisi saada palkkaa työstään. Tämä tapahtuu tietenkin apurahaa hakemalla. Jotta saat tehtyä mahdollisimman hyvän hakemuksen, siihen on käytettävä aikaa. Ja jotta sinulla voisi olla aikaa tehdä laadukas hakemus, sinulla pitäisi olla varaa antaa hakemukselle aikaa ilman että mahdollinen muu työ kärsii. Tämän takia yliopistolla on tarjolla strategista rahoitusta, jota voit hakea, että voit keskittyä apurahahakemuksen tekemiseen.

Luit oikein. Voit hakea apurahaa siihen, että voit hakea apurahaa.

Alkaako kuulostaa turhauttavalta? En ihmettele. Koska näitä pohdiskellessani uuden rahoitushakurupeaman kynnyksellä, aloin pohtia, onko tässä oikeasti mitään järkeä. Haluanko tuhlata kallista aikaani (ja henkistä jaksamistani) epävarman tutkijanuran edistämiseen vai keskittyisinkö vaan opettamaan?

Mutta kun se opettajantyökin koostuu palasista, määräaikaisista sopimuksista; siitä, miten taistelet liiton kanssa kesäisin oikeuksistasi tukiin. Vähemmästäkin iskee keski-iän kriisi.

Olen milleniaali eli kuulun sukupolveen, jolla projektit ja pätkätyöt ja jatkuva epävarmuus on normi. Nyt olen siihen lopen kyllästynyt. Neljäkymmentä lähenee kovaa vauhtia ja mitä minä haluan? 

Jos kaikki olisi mahdollista, haluaisin matkustaa ties sun missä, kirjoittaa matkaoppaita ja spekulatiivista fiktiota. Mutta koska se ei ole realistista, haluaisin vain minua kiinnostavalta alalta varman työpaikan, jossa olisi se palkallinen kesäloma. Palkkakin voisi olla sellainen, että jäisi lainojen jälkeen käteen niin paljon, että voisi ostaa jokusen kirjan ja matkustaa - kun maailman tilanne sen taas mahdollistaa.

Ja sitten, kun siltä tuntuu, voisi hakea tutkimusvapaata.

Olisikohan tämä liikaa vaadittu?

(Laitan kuitenkin vielä muutaman hakemuksen tänä lukuvuonna. Jos vaikka kävisi tuuri.)

Irlanti, osa 1: Roadtrip ja Skellig Michael

Olen lopultakin saanut siirrettyä kaikki Irlanti-kuvat puhelimesta koneelle, joten pääsen aloittamaan Irlanti-postaussarjani. Ensimmäinen postaus käsittelee nimensä mukaisesti roadtrippiämme Irlannin halki Dublinista Portmageehen ja sieltä *le gasp* Skellig Michaelin saarelle. Toinen postaus keskittyy Dublinin Worldconiin ja viimeisessä seuraa kuvaspämmiä Game of Thrones -näyttelystä Belfastista.

Jo Helsingin Worldconissa päätimme lähteä Irlantiin elokuussa 2019. Teimme matkasuunnitelman, säästimme rahaa ja päädyimme viettämään puolitoista superkivaa viikkoa vihreällä saarella. Meitä oli kolme likkaa: minä ja rakkaat ystäväni Tupu ja Taina, ja olimme jo pitkään vouhanneet asiasta omassa Team Worldcon -Whatsapp-ryhmässämme.

Lähdimme Irlantiin maanantaiaamuna 12.8. ja olimme noin kymmenen aikoihin (paikallista aikaa) Dublinissa. Matkaa suunnitellessa olimme myös päätyneet erittäin fiksuun ratkaisuun: koska tarkoituksemme oli kiertää paikkoja ennen conia, vuokrasimme auton. Tämä tietenkin aluksi hirvitti, kun ne irlantilaiset ajavat väärällä puolella tietä ja rattikin on ihan jossain muualla kuin missä pitäisi (ja tässä vaiheessa meillä ei ollut vielä edes tiedossa paikallisten sekopäinen liikennekulttuuri, jossa pikkuteiden nopeusrajoitus on 80 km/h ja mutkaisten ja mäkisten reittien takia ajaisit itse maksimissaan kuuttakymppiä...). 

Syyt autovuokraan olivat kuitenkin perusteltuja: Portmagee on Lounais-Irlannissa sijaitseva pikkukylä, jonne päästäkseen pitäisi mennä ensin junalla, sitten bussilla ja vielä lopuksi taksilla. Kun Google Maps näytti matka-ajaksi +9 tuntia, totesin, että nyt otetaan se auto, niin säästetään aikaa, hermoja ja ehkä jopa rahaakin. Meillä oli varattuna automaattivaihteinen farmari-Ford, mutta niitä ei ollutkaan saatavilla, joten saimme samaan hintaan uudemman ja paremman Bemarin, jossa oli vieläpä suomea puhuva navigaattori! Vuokrafirman asiakaspalvelija oli tosi mahtava ja tsemppasi meitä kertomalla olevansa itse kotoisin Puolasta. Eli jos hän oppi ajamaan täällä, ei se tuota meille ongelmia. Saimme mukaan myös jättimäisen tiekartan, josta hän ympyröi meille sopivia nähtävyyksiä. Todella hyvää palvelua!

Navi oli ystävä! Poppana-porg vahtii maisemia moottoritiellä ja Han Solon nopat toivat ehdottomasti onnea.

Auto oli meillä maanantaista torstaihin ja maksoi yhteensä 370 euroa. Bensat saimmekin sitten kaupan päälle autosekaannuksen vuoksi. Ajoimme yhteensä noin 880 kilometriä yhdellä tankilla, joten ihan hyvä diili. Suosittelen lämpimästi Irlantiin reissaavia harkitsemaan autovuokraa, sillä se mahdollisti tauot sopivina aikoina ja ehdottomasti sopivina paikkoina. Kun maisemat olivat tällaisia Ring of Kerryn alueella, sitä pysähtyi varsin mielellään!

Ring of Kerryn tie kulki osin merenrantaa myöten.

Lähdimme Dublinista noin puoli kahdeltatoista ja olimme Portmageessa muistaakseni viiden ja kuuden välillä. Pidimme matkalla pari taukoa kuskin vaihtoineen ja maisemien ihailuineen. Reitti kulki muutaman todella idyllisen pikkukaupungin läpi ja joka puolella oli vähintään lampaita, vuoria ja kerrassaan postikorttimaisia maisemia. 

Portmageen kylä sillan toiselta puolen katsottuna. Keskellä Skelligin matkoja tarjoavat venekunnat.

Majoituksemme sijaitsi Valentian saarella, jonne meni silta Portmageen pikkukylästä. Matka majapaikastamme satamaan kesti kävellen kymmenisen minuuttia, joten aamuherätyksen ei tarvinnut olla turhan aikainen.

Majoituspaikkamme. Meillä ei tosin ollut aamiaista, sillä majoitumme erillisessä "mökissä".

Ensimmäinen hotellimme oli B & B Carraig Liath House, jossa vietimme pari yötä. Olimme varautuneet siihen, että jos emme pääsisikään Skelligille tiistaina, meillä olisi vielä hätävarana keskiviikkoaamu. Sitä ei kuitenkaan tarvittu, mutta oli ihanan rentoa viettää sekä maanantai- että tiistai-illat omassa rauhassa. Meillä oli siis kirjaimellisesti oma kaksikerroksinen mökki, jossa alakerrassa oli tupa ja vessa (sekä pieni komero portaiden alla, mikä aiheutti Harry Potter -viittauksia), yläkerrassa kaksi erillistä makuuhuonetta ja kylpyhuone. Vain sauna puuttui! Pesimme muun muassa pyykkiä alakerran pesukoneessa, kun kastelimme merimatkan aikana vaatteemme suolavedessä.

Tilaa olisi ollut isommallekin seurueelle ja paikan omistaja vitsaili, että tarvitsisimme niitä miespuolisia vieraita...

Kaikki kunnia Worldconille, mutta minulle reissun tärkein anti oli päästä Skellig Michaelin saarelle, joka esitti Ahch-to -planeettaa eli Luke Skywalkerin piilopaikkaa uusissa Star Wars -leffoissa. Skelligin saaria on kaksi kappaletta, joista pienempi on suulien pesimäpaikka ja isompi (Skellig Michaelina tunnettu) on Unescon maailmanperintökohde. Siellä sijaitsee muinainen munkkiluostari ja se on myös tärkeä lunnien pesimäsaari.

Little Skellig. Valkoiset alueet eivät ole lunta vaan suulia.

Skellig Michaelille järjestetään venematkoja keväästä syksyyn. Eco tourilla, joka ainoastaan kiertää saaret, pääsee huhtikuun alusta lokakuun alkupuolelle saakka. Hinta on aikuisilta 40 e, opiskelijoilta ja lapsilta vähemmän. Landing tourilla pääset sitten ihan rantautumaan ja patikoimaan itse saarelle toukokuusta syyskuun loppupuolelle. Se maksaa 100 euroa, mutta se on sen arvoista! Venekuntia lähtee pääasiassa Portmageen satamasta ja niitä on 15, joista jokaiseen mahtuu 12 kyytiläistä. Eco toureja järjestetään useampi päivässä, mutta Landing toureja vain yksi, sillä saarelle on rajoitettu pääsy: vain 180 ihmistä päivässä, jotta maailmanperintökohde ei rasitu liikaa. Lähdöt ovat tyypillisesti aamuisin yhdeksän pintaan.

Skellig Michaelin rinnettä. Tuonne me kiipesimme.

Vinkkinä matkalaisille: kannattaa olla ajoissa. Suosituin ja tunnetuin venematkoja järjestävä Casey's Skellig Island Tours aloittaa matkakauden varausten vastaanoton maaliskuussa. Muiden venekuntien pitää vuosittain hakea lupaa rantautumiseen, joten heidän varauskalenterinsa saattavat aueta vasta myöhemmin. Mitä nopeampi olet, sitä todennäköisemmin saat varattua paikan veneestä. Itse sain napattua kyydin Skellig Boat -perheyritykseltä. Isä ja poika McCrohan olivat rentoa porukkaa ja tarjosivat muun muassa makeisia seurueellemme. Veneessä parasta oli katto ja seiniksi vedettävät pressut. Tiistaiaamun tihkusade ei näin vaivannut meitä merellä - joskin paluumatkan aikana sivupressuja ei vedettykään suojaksi ja kastuin itse vähän ikävämmin.

Kun varaat itsellesi paikan venekunnasta, annat samalla luottokorttitietosi. Maksua ei kuitenkaan veloiteta, sillä vasta reissuaamuna selviää, pääseekö vene lähtemään. Koko matka on siis sääriippuvainen eli jos meri myrskyää liikaa, saarelle ei lähdetä. Siksi olin koko alkureissun hirveässä jännitysstressitilassa, pääsenkö toteuttamaan haaveeni vai en. Meillä oli oikeasti hyvä sää tihkusateesta huolimatta, joten kaikki järjestyi, vaikka uskalsinkin olla riemuissani vasta, kun astuin jalallani saarelle. Kun reissu siis on toteutunut, maksu maksetaan veneessä käteisellä. 

Huipulla tuulee

Jos olet yhtään taipuvainen matkapahoinvointiin, kannattaa varautua sopivin lääkkein. Olen itse tottunut veneilijä lapsuudestani, mutta esimerkiksi yksi veneemme espanjalaisista vieraista oksensi matkan aikana. Se ei ole mitenkään poikkeavaa. Tarjosimme hänelle lääkkeitä paluuta varten, mutta hän sanoi pärjäävänsä.

Matka saarelle kestää puolitoista tuntia ja tyypillisesti siellä ehtii viettää parisen tuntia aikaa, mistä suurin osa menee ylös kiipeämiseen ja totutteluun saarella liikkumiseen. Paikalla on kaksi opasta: alatasolla oleva turvallisuusopas, joka kertoo paikan säännöt, ja luostarialueella oleva opas, joka kertoo enemmän saaren historiasta. Matkaan kannattaa varautua hyvin kengin ja säätä kestävin varustein, mutta ottaa huomioon myös se, että kiipeillessä tulee kuuma. Vesipullo ja pienet eväät ovat hyvä ratkaisu. Eväitä saa syödä vain tietyissä paikoissa ja roskat viedään luonnollisesti itse pois saarelta.

Rinnemaisemia. Alhaalla näkyy reitti, jota pitkin tulimme.

Skellig Michaelin rinnereitti koostuu 600:sta kivisestä askelmasta, jotka voivat olla sateella todella liukkaita. Itse pärjäsin ihan hyvin lenkkareilla. Meitä sää onneksi suosi ja aurinko alkoi paistaa heti, kun saavuimme saarelle. Paikalla oli kaikenikäistä väkeä ja vanhemmat menivät reittiä kävelysauvojen kanssa, joten sitä on turha epäillä, riittääkö kunto. Huipulle mennään omaan tahtiin turvallisuudesta tinkimättä. Sitä paitsi on varsin sallittua pysähtyä ihailemaan maisemia - kunhan jalkojen alla on turvallinen maa eikä turhaan estä muiden kulkua.

Fangirl moment

Huipulla on vanha, jo 500-luvulla perustettu munkkiluostari, jossa tosiaan on kuvattu paljon The Last Jedin kohtauksia. Opas oli hauska tyyppi, joka kertoi taustoja paikan historiasta ja tarinoita leffojen kuvauksista. Hänellä oli muun muassa yhteiskuva Mark Hamillin kanssa, ja hän nauratti kertomalla, miten R2-D2:n näyttelijä oli saatu kannettua huipulle.

Tämä on oikea hetki muistaa, että on korkeanpaikankammoinen.

Kuva munkkimajan ikkunasta hautausmaalle.

Kivestä rakennetut makuutilat

On kiva, kun ystävät trollaavat. Saimme paljon huomiota Star Trek -asuista ja pikku-Porgin johdosta.

Onnellinen Katja Luken majan edustalla R2-D2-korviksissaan.

Valomiekka jäi valitettavasti kotiin, joten ei Reyn treenejä tällä kertaa.

Turvallisin tapa mennä alas.

Reissun ainut miinus oli se, että olimme hieman liian myöhässä nähdäksemme lunneja. Saarella pesivät linnut olivat muuttaneet pohjoiseen parisen viikkoa sitten. Oppaan mukaan silloin lunneja olisi pitänyt potkia jaloista, niitä oli niin paljon. Jos siis haluat nähdä lunneja, kannattaa saarelle tulla kesällä, ei elokuun puolenvälin hujakoilla. Rinteet olivatkin täynnä tyhjiä pesäkoloja odottamassa kevättä.

Porg luonnollisessa ympäristössään.

Visiitti Skellig Michaelille oli yksi tämän vuoden parhaimmista kokemuksista ja muistelen sitä vieläkin lämmöllä. Se oli minulle todella tärkeä Tähtien sota -fanina, mutta paikka on upea jo pelkästään luontokohteena. Olet fani tai et, Skellig Michael on ehdottomasti Irlannissa näkemisen arvoinen paikka. Burnoutista toipuvalle jo pelkästään luonnossa patikointi on hyvää terapiaa.

Jos et syystä tai toisesta pääse itse saarelle, Skellig's Experience -keskus on hyvä paikka piipahtaa. Se esittelee videoin ja valokuvin paikan historiaa. Samalla se on matkamuistomyymälä ja hyvä lounaspaikka. Sieltä saa muun muassa hienoja teemaan sopivia teepaitoja - ja ihanaa suklaakakkua! Paikka sijaitsee heti sillan toisella puolella Valentian saarella ja maastoutuu ruohokattoineen maisemaan. Meidän majapaikastamme oli sinne pelkkä hyppäys.

En tiedä, oliko syynä jännityksen/stressin laukeaminen Skelligille pääsyn jälkeen vai paluumatkan kastuminen (vai molemmat yhdessä), mutta keskiviikkoaamuna olinkin sitten selvästi vilustuneen oloinen. Jätimme ihanan mökkimme taakse ja suuntasimme luotto-Bemullamme rannikon Skellig Ringiä pitkin eteenpäin. Tarkoituksemme oli ajaa nautiskellen maisemareittejä pitkin Killarneyn kansallispuiston läpi itse Killarneyn kaupunkiin yöksi. Matkan varrella pysähdyimme jälleen maisemapaikkoihin, mutta myös Skellig's Chocolate -suklaatehtaalle ja tehtaanmyymälään ostamaan paikallisia herkkuja. Jälleen ehdoton suositus: saimme maistiaisia ihanista konvehdeista ja ostimme jo ensimmäiset tuliaiset paikan päältä. Oma lempparini oli lime-sitruuna-valkosulkaa-konvehti.

Sumuinen aamupäivä Skellig's Chocolate -tehtaan takana.

Skellig's Ring ja Ring of Kerry -reitit ovat upeita ajaa, joskin vaativat hyviä hermoja niiden satunnaisen kapeuden ja paikallisten nopeuksien takia. Mutta kiireessä sinne ei kannatakaan lähteä. Mieluummin ottaa rennosti, suunnittelee matkan hyvin ja antaa tilaisuuden sopiviin pysähdyksiin.

Killarneyn kansallispuisto, Ladies View

Ladies View. Postikorttimaisemia.

Pysähdyimme matkan varrella ihailemaan niin Ladies View'n maisemia kuin patikoimaan hetken Torcin vesiputouksen lähistöllä. Löysimme metsän, jossa taatusti asuu leprechauneja sekä maiseman, joka oli yllättävän suomalainen. Torcin vesiputous on muuten todella suosittu turistien kesken, joten saattaa joutua hetken etsimään sopivaa parkkipaikkaa tienposkesta. Siellä on myös siistit sisävessat.

Leprechaun-metsä

Torc Waterfall

Vesiputouksen huippua kohden kävellessä löysin Suomen.

Alun perin olimme suunnitelleet harrastavamme enemmänkin patikointia Killarneyn kansallispuistossa, jossa on muun muassa 1400-luvulla rakennettu Ross Castle. Siihen meidän olisi pitänyt varata lisäpäiviä, mikä oli hieman harmillista tajuta. Toisaalta olin jo keskiviikkoiltana aika kipeän oloinen, ettei minusta olisi ollut torstaina mihinkään liikunnalliseen.

Killarneyn kaupunkiin saavuimme kolmen pintaan. Siellä majoituimme ainoassa luksuspaikassamme, The Fairview Boutique Hotellissa, joka oli aika pitkälti kaiken keskustassa. Huoneistossamme oli esimerkiksi poreamme, mikä oli ihanaa pitkän ajomatkan jälkeen. 

Fairview'n hotellihuone

Irlannin ainut Lord of the Rings -teemapubi sattui olemaan hotellimme vieressä. Mikä sattuma!

Roadtrippimme viimeinen päivä oli torstaina 15.8., jolloin matkasimme Corkin kautta kohti Cashel-nimistä kaupunkia, jossa autonvuokraajamme mielestä oli Irlannin kaunein linna, Rock of Cashel. Olin tässä vaiheessa kipeimmilläni, joten nuokuin vain auton takapenkillä ja olin jo itsenikin mielestä ärsyttävä. Linna oli kuitenkin näkemisen arvoinen. Sisäänpääsy oli kahdeksan euroa, jos ei erikseen halunnut mennä luostarin puolelle. 

Sisäpihalta, hautausmaan puolelta napattu kokonaiskuva

Sisääntuloreitin näkökulma. Syytän romahduksesta lohikäärmeitä.

Auto piti palauttaa Dublinin lentokentälle kuuteen mennessä, joten emme viipyneet paikalla pitkään. Varsinkin, kun lähtiessämme henkilökunta alkoi tyhjentää paikkoja ensiapukuljetusta varten. Pieni tyttö oli kuulemma pudonnut leikkiessään ja loukkaantunut. Kuulimme myöhemmin, että hän onneksi selvisi.

Autoreissumme päättyi siis Dubliniin. Veimme ensin tavaramme viimeisimpään majoituspaikkaan ja palautimme auton lähestulkoon onnellisesti (yksi väärä kääntyminen, mutta kuka niitä katsoo) vuokraamoon. Ei kolhuja, ei ongelmia. Han Solon nopat tuottivat kaikin puolin onnea ja kaikki kolme pääsimme kokeilemaan, miltä tuntuu ajaa vasemmalla puolella. Onneksi oli automaattivaihteet ja navigaattori!

Roadtrip-loottia: Porgmagee-t-paita, Chladdagh-kirjanmerkki, Skellig-suklaata ja pieni kivi Luken majan edestä Skellig Michaelilta.

Olen varma, että palaamme vielä joskus Irlantiin, sillä paljon jäi näkemättä. Nyt, kun luotamme ajotaitoihimme, voimme seuraavankin kerran vuokrata auton ja suunnata länsirannikolle Connemaran ja Galwayn alueille. 

Matkareittimme sinisellä piirrettynä. Limerickin ohittaessamme lausuin pakollisen limerikin.

Pariisi 2019, osa 3: Disneyland

Pariisin päivitykset kulminoituvat Disneylandiin - tietenkin. Disneylandissä käyminen on ollut lähestulkoon elämän mittainen haaveeni, jonka nyt voin ruksia toivelistaltani. (Onko "bucket listille" olemassa mitään kivaa suomennosta? Voisiko puhua tavoiteämpäristä?) Toisaalta olen varma, että kerta ei riitä mihinkään, joten tulen vierailemaan Pariisin Disneylandissä toistamiseenkin. Ja joskus myös Floridan Walt Disney Worldissä. Kenties.

Portti fantasiamaailmaan nimeltä Disneyland

Ostimme Disneylandin liput ennakkoon netistä Disneylandin omilta nettisivuilta, jossa ne tulivat halvimmaksi. (Aina kannattaa muistaa valita oma maa ennen kuin ostaa lippuja.) Liput eivät tule tietylle päivämäärälle, vaan ne valitaan sen mukaan, haluaako mennä arkena (mini ticket, halvinta), viikonloppuna (magic ticket), vai erikoisena päivänä (super magic ticket). Liput ovat sitten voimassa puolisen vuotta ostosta valitsemana aikana.

Jos reissaa lasten kanssa tai sellaisten seikkailijoiden, jotka haluavat mennä jokaikiseen laitteeseen, kannattaa jo pelkästään Disneylandiin varata kaksi päivää. Me otimme yhden päivän ja kaksi puistoa, eli Disneylandin lisäksi meillä oli pääsy myös viereiseen Walt Disney Studios -puistoon. Tämä maksoi aikuiselta 73 euroa ja oli kyllä ihan hintansa väärti. Liput olivat printtiversioita, joiden viivakoodit skannattiin portilla. Kannattaa myös huomioida se, että samana päivänä et voi ostaa lippua puistoon, vaan se on ostettava viimeistään edellisenä päivänä!

Ainut ongelma oli se, että katsoimme ainoastaan Disneylandin aukioloajan (perjantaina kahdeksaan) emmekä tajunneet, että viereinen Studio-puoli menee kiinni jo kuudelta. Jäipä siinä sitten se puoli käveltäväksi vajaaksi tunnissa, kun olimme ensin intoilleet Disneylandissä vajaa viisi tuntia. Toisaalta se ei jäänyt ketään kaivelemaan, sillä olimme odottaneet Walt Disney Studios -puolelta enemmän Harry Potter Studion kaltaista "näin teimme tämän pätkän" taustoitusta, mutta siellä oli aivan samalla tavalla huvipuistolaitteita kuin Disney-puolella.

Mutta se, mitä en tajunnut katsoa, oli Marvel Superheroes season - paikalla olisi ollut jotain aiheeseen liittyvää ohjelmaa ja hahmojakin.

Kauppaparatiisissa hengaili Helinä

Disneyland-päivämme oli perjantai 29.3. Ajattelimme, ettei puisto olisi aivan niin täynnä lapsia, mutta turhahan se toive oli. Toisaalta ihmismassat eivät ahdistaneet niin paljon kuin Versaillesissa, koska olimme ulkoilmassa ja kaikki oli niin siistiä ja uutta ja jännää. 

35-vuotias tohtorikin sai kylmiä väreitä nähdessään ensimmäistä kertaa
Prinsessa Ruususen linnan.

Disneylandille on myös olemassa kätevä puhelinsovellus, joka kertoo kartan avulla kauppojen, vessojen (tärkeää!), ravintoloiden ja eri kohteiden sijainnit. Kohteiden osalta se myös kertoo laitteen jonotusajan, mikä on hieno tapa arvioida, mihin kannattaa mennä missäkin välissä. Sovelluksen ongelma oli se, että oma nettini hidasteli todella paljon, joten jouduin käyttämään paikallista wifi-verkkoa, mikä puolestaan jökki koko ajan. Lienee ollut muitakin paikalla...

Merirosvot <3

Koska jonotusajat parhaisiin laitteisiin olivat keskimäärin 40 minuuttia ja itse Disneyland paikkana oli jo ihmeteltävä kohde, emme lopulta käyneet kuin yhdessä laitteessa ja siinäkin vain minä ja Sari-siskoni, jotka olimme vähiten korkeanpaikankammoisia. Kun on odottanut vähän jotain Särkänniemen tyylistä ja päätyy oikeasti teemapuistoon, jossa kaikki on viimeisen päälle, ei sitä oikein ehdi muuta kuin pällistellä ympäriinsä ja nauttia auringosta.

Tänne mentiin - jonotusaika näkyy olleen 40 minuuttia.

Se oli vuoristorata. Katja huusi. 

Jonotusajasta ei kuitenkaan tarvitse välittää, jos pääsee käyttämään fastpass-systeemiä. Se on ilmainen pääsylippu, jonka saa käydä noukkimassa laitteen vieressä olevasta automaatista skannaamalla oman pääsylippunsa viivakoodin. Niitä voi olla vain yksi kerrallaan käytössä (tähän joku on tosin keksinyt porsaanreiän internetissä) ja se mahdollistaa jonon ohi pujahtamisen. Fastpasseja on rajallinen määrä per aika ja päivä, eikä niitä ole mahdollista saada kaikkiin laitteisiin, joten ne kannattaa varata lemppareihin. Ideana on siis se, että fastpass tarjoaa tietyn puolen tunnin raon, jolla pääset jonon ohi laitteeseen. Jos olet suunnitelmallinen ja tiedät, että pystyt olemaan tuohon kellonaikaan tässä pisteessä, se on äärimmäisen kätevä.

Tällainen lipuke.

Käytännössä hengailimme puistossa sen 40 minuuttia, mikä muuten olisi mennyt jonottamiseen, ja menimme sitten vuoristorataan pääjonon ohi. Ja seisoimme jonossa noin viisi minuuttia, tajusimme, että jumankekka toi menee ympäri, ehdimme jo hieman katua asiaa, kun pääsimme vaunuun.

Ja huusimme. 

Mutta oli kivaa.

Seuraavalla kerralla sitten tavoitteena on päästä niihin Star Wars -laitteisiin...

Irvikissa vahtii labyrinttiä.

Prinsessa Ruususen linnan lasimaalauksia

Arribas Brothers -lasinpuhallusfirman tuotteita Prinsessa Ruususen
linnan alakerrassa. Tuollainen lamppu lähti mukaan.

Wall-E ja EVE

Here be Star Wars stuff

Disneyland aukesi kymmeneltä ja me olimme paikalla vähän vajaa yksitoista. Se aika meni jo ihan pelkkään kiertelyyn, syömiseen, piknikkiin ja kaupoissa pyörimiseen. Viiden hujakoilla päätimme suunnata Walt Disney Studiosin puolelle, mikä jäikin tyngäksi, koska puisto meni kuudelta kiinni. Toisaalta olimme jo niin naatteja, ettei se enää haitannutkaan.

Mies ja hiiri

Carol Danvers eli Captain Marvel toivottaa sinut tervetulleeksi

Hulk smäsh!

Paljon ihania Pixar-asioita!

Tein tuttavuutta Maton kanssa.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan.

Disneylandiin pääsee Pariisista puolessa tunnissa kätevästi RER-junalla. Puisto on linjan päätepiste, joten sitä ei voi missata. Ja vaikka ei olisikaan lippua puistoon, voi silti tulla paikan päälle puistojen kupeessa olevaan Disney-kylään, joka on ilmainen. Siellä on ruokapaikkoja ja tietenkin kauppoja, jossa voi tuhlata ne viimeiset roposensa, kun puisto on mennyt kiinni. Sieltä minäkin nappasin mukaan vielä hieman tuliaisia ja tyylikkään The Last Jedi -kauppakassin. Muuten olin ostosten suhteen pihi, koska periaatteeni oli se, että ostosten pitää olla jotain sellaista, mitä en Suomesta (eli EMP:ltä) saa tilattua.

Mukaan tarttui kätevä Star Wars -luentokansio ja pastilleja.

Ostin Aladdinin taikalampun!

Tuo ylläoleva lasinen taikalamppu oli sellainen ostos, joka vakuutti heti. Etsin ensin lasinpuhallusliikkeestä tyylikästä Kaunottaren ja hirviön ruusua, mutta ne eivät näyttänet kivoilta. Paikan valttikortti olivat lasiset taikasauvat, mutta minä halusin lampun. Lamput maksoivat vähän vajaa 30 euroa ja halutessaan siihen sai valita oman kaiverruksen viiden euron lisähintaan. 35 euroa tuollaisesta oli varsin käypä hinta. Lamppuun kirjoitettiin oma toive paperilapulle ja sitten sinne laitettiin koristekiviä. Valitettavasti kaupassa olleet tyylikkäät tyynyt eivät kuuluneet hintaan.

Kokonaisuudessaan Disneyland oli elämys, joka ei pettänyt. Seuraavalla vierailulla tiedän varata enemmän aikaa laitteisiin tai tapahtumiin, joissa haluan käydä. Mutta tällaisenaankin aivan upea paikka.