Terveyttä taiteesta - Duodecimin seminaarissa

Sain viime syksynä sähköpostia Suomalaiselta Lääkäriseura Duodecimilta. He pyysivät minua puhumaan kesän taide ja hyvinvointi -seminaarissa sarjakuvien terapeuttisuudesta. Olin ensin hieman hämmentynyt ja minun piti ihan tarkastaa, oliko viestin lähettäjä varmasti oikea henkilö. Kyllä oli ja kutsu samaten tähän Terveyttä taiteesta -seminaariin, jonka teemana tänä vuonna oli kuva. Seminaari järjestettiin Savonlinnassa 15.7., minulle maksettiin matkat ja majoitus sekä oopperaliput La Scalan Rosvot-oopperan ensi-iltaan, jonne nuorin siskoni lähti mukaan aveciksi. 

Olavinlinna ja saimaannorppa

Majoituimme siskon kanssa idyllisessä Villa Ariassa, joka oli entinen sairaala, nykyinen opiskelija-asuntola. Itse seminaari pidettiin Ravintola Paviljongissa puoli yhdeksästä eteenpäin. Arkkiatri Risto Pelkonen avasi tilaisuuden ja esitteli päivän esitystarjonnan. Olin korjannut oman esitelmäaiheeni jo pari viikkoa sitten järjestäjille, jotka (jostain syystä) olivat olettaneet minun puhuvan Aku Ankan terapeuttisuudesta (kai se voi olla joillekin terapeuttinen sarjakuva, mutta en olisi kokenut aihetta asiantuntijuudelleni sopivaksi). Tämä tieto ei kuitenkaan ollut mennyt arkkiatrin puheeseen, johon hän oli selvästi lukenut Sarjainfon artikkelini Aku Ankan suosiosta Suomessa. Olin melko nolo epäkohdasta, joten korjasin asian heti, kun arkkiatri etsi minut yleisöstä esitelläkseen salille. 

Neurotieteilijä Riitta Hari puhui kuvista ja aivoista

Selloesityksen jälkeen neurotieteilijä Riitta Hari piti valtavan kiinnostavan esitelmän siitä, miten aivot luovat kuvan mieleen: neurotieteen mukaan kyseessä on niin sanottu ennakoiva koodaus eli kuva syntyy vasta, kun sitä katsotaan. Tällä oli tietenkin suora yhteys sarjakuvatutkimukseen ja kognitiiviseen näkökulmaan siitä, että sarjakuva saa merkityksen, kun se luetaan ja ruuduista yhdistetään looginen kertomus.

Tiina Paunio ja psykologian näkökulma ikoneihin

Seuraavakin esitelmä oli oman mahdollisen postdoc-suuntimani kannalta kiinnostava. Kari Kotkavaara ja Tiina Paunio puhuivat ihmeitä tekevistä ikoneista. Pauniolla oli psykologian näkökulma aiheeseen ja hän puhui kollektiivisesta muistista. Esimerkiksi merkittävä tapahtuma kansan historiassa voi kerätä sosiaalisen voiman kautta tunnesiteen ja -kokemuksen, erilaisia symboleja ja muodostaa yhteisen tarinan, niin sanotun "master narrativen". Mielessäni pyöri heti postmodernismia edeltänyt modernismi ja suuret kertomukset, suomalaisten muistot ensimmäisestä jääkiekon MM-kullasta, sekä diojen inspiroima Kalevala, johon seuraava apurahahakemukseni liittyy.

Tällä kertaa Aku Ankan sijaan puhuin omaelämäkerrallisten sarjakuvien terapeuttisuudesta

Oma esitelmäni oli heti lounaan jälkeen, mikä voi olla hieman epäkiitollinen aika, sillä ihmiset valuvat saliin yleensä hitaasti ja saattavat olla jopa unisia lämpimän ruuan jälkeen. Esitelmäni kuitenkin herätti paljon kiinnostusta ja sain siitä todella hyvää palautetta sekä järjestäjiltä että osallistujilta. Kiitos siitä vielä teille kaikille!

Puhuin siis omaelämäkerrallisten sarjakuvien tekemisestä ja niiden mahdollisesta terapeuttisuudesta tekijälleen. Otin mukaan omat kokemukseni sekä Sanallistamis-koulutuksen että Näkymättömien työpajojen osalta. Lisäksi puhuin Rintasen Viivin kanssa tekemästäni kyselytutkimuksesta Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen ja sen tuloksista koskien sarjakuvabloggaamista. Annoin myös paljon lukuvinkkejä ja toivon, että osallistujat saivat niistä jotain hyödyllistä irti. Kaiken kaikkiaan todella kiva kokemus, vaikka jännittikin hieman - oma yleisöni kun tuppaa yleensä olemaan jonkinlaisia nörttejä.

Caj Bremer ja kuuluisa Kekkos-kuva

Seminaarin viimeisenä puhujana oli kuuluisa valokuvaaja Caj Bremer, joka kertoi tarinoita ottamiensa kuvien taustalta. Yllä olevaa Kekkos-kuvaa hän oli kytännyt pitkään pihalla sormet ristissä ja kuin taikaiskusta Kekkonen oli avannut Napoleonin talon ikkunan juuri oikeassa asennossa...

Päivän päätteeksi pääsimme Savonlinnan oopperajuhlille, kun Milanon La Scala -ooppera toi Verdin Rosvot Olavinlinnaan. Esityksen ensi-ilta taisi olla loppuunmyyty ja olihan se vaikuttava kokemus. Musiikki ja koreografia olivat näin tanssijan näkökulmasta parasta, kuten myös upeat lauluäänet. Mutta se oopperapuoli ei sitten oikein iskenyt, vaikka seurasinkin esitystä italian kielen osalta mielenkiinnolla. Jos tarina olisi ollut tuttu, olisin ehkä pysynyt ensimmäisen näytöksen lopunkin paremmin hereillä...

Pääsin ulkoiluttamaan uutta ihanaa mekkoani

Kiitos vielä kerran Duodecimin mukavalle järjestäjäporukalle kutsusta. Nautin seminaarista ja oheisohjelmasta todella paljon (oopperan toisen näytöksen pysyi varsin hyvin hereillä karkkien voimalla)! Ehkä seuraavalla kerralla olen tehnyt jotain taustatutkimuksesta Aku Ankan terapeuttisuudesta ja hahmoon samaistumisesta laajemminkin.

Kuplintaa Tampereella 2018

Tampere Kupliin raportointi on myöhässä, pahoittelut siitä. Todettakoon, että huhtikuu on kamala kuukausi ja yritän nyt vain kovasti selvitä siitä hengissä ilman turhia vaurioita.

Tänä vuonna Kupliin akateeminen osio jäi väliin, koska meillä oli Näkymättömät-hankkeen yhteinen päätösseminaari - sekin tosin sattumoisin ja onnistuneesti Tampereella. Pystyin sitten yhdistämään kaksi työmatkaa ja jäämään kaupunkiin viikonlopuksi. Kävin muun muassa katsomassa perjantai-iltana Tampereen teatterin Cats-musikaalin. Nautin erityisesti tanssitanko-kohtauksesta, joskin Mister Mistoffeleesin sirkustemppuilulla oli mielestäni turhaan korvattu hyvä juonellinen seikka (kyllä, tässäkin musikaalissa on oikeastaan juoni) eli Old Deuteronomyn löytyminen.

Mutta lauantaina pääsin kuitenkin mukaan sarjakuvaväen kuplintaan. Ehdin katsella hetken nörttikuoro Pixel Sistersin esiintymistä Kuplalavalla, ennen kuin minun täytyi rientää omaan esitelmääni. Sen verran haluan antaa palautetta järjestäjille, että älkää enää laittako kuoroja Kuplalavalle. Koska tila ei ole erillinen sali, kaikki käytävän ja myyntisalin meteli häiritsi esitystä todella paljon. Mikkejä oli sen verran vähän, että kuoro hukkui taustahälyyn. Harmitti todella paljon, ettei esityksestä saanut penkkirivien takaosasta ollenkaan selvää.

Pixel Sisters on juuri aloittamassa esityksensä.

Esitelmäni "Sisäistä supersankaria etsimässä - sarjakuvatyöpaja identiteettityön tukena" esitteli hankkeemme tuloksia sarjakuvatyöpajojen näkökulmasta. Koska samaan aikaan toisaalla oli sekä Sarjakuva-Finlandia-palkinnon voittajan ohjelmaa että populaarimpaa supersankariohjelmaa, vähän jännitin, tuleeko ketään paikalle. Mutta tuli ja tuli tarpeeksi, koska tavoitteenani - hankkeen työpajoissa syntyneiden supersankareiden esittelyn lisäksi - oli saada osallistujat myös piirtämään itsestään oma supersankari. Jännitin myös sitä, miten kuuntelijat suhtautuisivat osallistavaan ohjelmaan, mutta kaikki piirsivät ja näyttivät olevan ihan innoissaan asiasta. Tässä muutama tärkeä nosto Näkymättömät-hankkeen sarjakuvatyöpajojen järjestämisestä:

• Sarjakuvakerronnalle ominainen liioittelu auttoi oman osaamisen kuvaamisessa
• Supersankarien superkyvyt olivat yllättävän "tavallisia": niiden tarkoituksena oli tyypillisesti auttaa läheisiä, eläimiä tai luontoa
• Työpaja oli tärkeä luova tauko arjen keskellä
• Sekä luova prosessi että ilmaisun vapaus oli merkittävää: sai tehdä omalla tyylillä ja tavalla ilman paineita
• Omasta työstä saatu vertaispalaute oli positiivinen voimavara

Supersankari-alter egon luominen on myös hyvä tapa kehittää positiivista mielikuvaa itsestään. Tämä näkyy esimerkiksi niin sanotussa Batman-efektissä, jossa tutkittiin 4 - 6-vuotiaita lapsia. Tutkimuksen mukaan he suoriutuivat tylsistä tehtävistä paremmin, jos he kuvittelivat itsensä Batmaniksi.

Joskus aion vielä testata tätä ja tehdä apurahahakemuksen Batman-asussa.

Esitelmäni sai paljon kiitosta. Jotkut olivat saaneet siitä vinkkejä suoraan työhönsä. Paras kommentti tuli kuitenkin nuorelta tytöltä, joka tuli viimeisenä esitelmäni jälkeen kertomaan, että olen hänen uraidolinsa. Mitäpä siinä oikein kykeni änkyttämään, kun hämmennyin niin pahasti. Voin vaan todeta näin julkisesti, että jatka kirjoittamista! Oman jutun löytyminen on aina tärkeä asia.

Sarjakuvatyöpajojen järjestämisestä ja konkreettisia tehtävänantoja löytyy hankkeemme Topit-käsikirjan verkkosivuilta www.kerrotarina.fi. Ne päivittyvät vielä toukokuun ajan ja ainakaan vielä kaikkia sarjislinkkejä ei sinne ole lisätty.

H-P Lehkonen ja Kupliin hauskin ohjelma

Pyörähdin lauantaina kuuntelemassa vielä H-P Lehkosen esitelmää siitä, kuinka hänen transprosessistaan tuli sarjakuvien kautta julkinen. Jos et muuten koskaan ole käynyt kuuntelemassa H-P:tä ja sinulla on siihen mahdollisuus, mene ihmeessä. Hän on loistava ja kerrassaan hillittömän hauska puhuja, ja onnistuu kaiken sen huumorin lomassa takomaan kuulijoiden päähän tiukkaa asiaa.

Lauantain päätti omalta osaltani paneelikeskustelu "Opinnäytetyö sarjakuvista", jossa minä, kollegani Laura Antola ja Anne Heinonen sekä moderaattori Atte Timonen keskustelimme sarjakuvista tutkimuskohteena. Nostaisin tästä keskustelusta esille muutaman tärkeän seikan, jos mietit sarjakuvatutkimusta tai mitä tahansa populaarikulttuuriin liittyvää, ns. "turhaa tutkimusta".

Jos sitä ei ole tutkittu, sitä pitää tutkia.

Sarjakuva kertoo aikansa kulttuurista ja yhteiskunnasta. Se on aina julkaisuajankohtansa tulos ja sitä on tutkittava konteksti huomioiden. Siksi myös sarjakuva (kuten mikä tahansa populaarikulttuurin tuote) kertoo siitä, millainen ihminen on.

Ja olivathan sellaiset "korkeakulttuuriset tuotteet", kuten Kalevala, Shakespearen näytelmät, tai vaikka Dickensin romaanit aikansa populaarikulttuuria. Kalevalan tarinat olivat suullista kerrontaperinnettä (populaarikulttuuria), Shakespearen näytelmiä kävi katsomassa paikallinen rahvas (populaarikulttuuria) ja Dickensin romaaneja julkaistiin sanomalehdissä (populaarikulttuuria). Aika muuttaa tuotteen ja tarinan vastaanottoa. Tulevaisuudessa emme välttämättä edes muista, miksi  sarjakuvia on joskus pidetty huonona viihteenä tai vain lapsille suunnattuina kertakäyttötuotteina.

Joten tutki sitä, mikä sinua kiinnostaa. Muista tekijänoikeudet ja verkostoidu. Suomen sarjakuvatutkijoiden ryhmä löytyy Facebookista!

Vesa Kataisto haastatteli Barks-kirjan tehnyttä Timo Ronkaista

Sunnuntain tärkein ohjelma oli Ankkalinnan pamauksen päätoimittaja Timo Ronkaisen haastattelu. Juuri päivänvalon nähnyt Barks-teos Ankkamestarin salaisuus on peräisin Ronkaisen kynästä ja kirja oli totta kai Kupliin ostoslistallani. Teos koostuu Pamauksessa julkaistuista Barks-aiheisista esseistä ja on mukaan mahtunut myös paljon uutta. Voisi mennä kesälukemistoksi tämä opus. Kirjoitan siitä sitten blogiin ihan oman merkinnän.

Pyörähdin myös katsomassa, kuinka kollegani Leena Romu haastatteli Emmi Valvetta tämän omaelämäkerrallisesta Armo-teoksesta. Lisäksi kuuntelin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon esitelmän, kuinka Vihan ja inhon internet -teos syntyi. Tämäkin Sarjakuva-Finlandia-palkintoehdokkaana ollut loistava journalistinen opus oli ostoslistallani. Se on pysäyttävä, informatiivinen ja hyödyllinen kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneelle. Erityisen tärkeitä ovat käytännön vinkit siihen, kuinka toimia, jos joutuu itse verkkohäirinnän kohteeksi.

Kupliin loot 2018.

Tajusin hämmentyneenä, että tämän vuoden ostokset painottuivat tietokirjallisuuteen. Edellä mainittujen teosten lisäksi ostin Severi Nygårdin Sarjakuvasensuurin, jonka kannessa on muuten mielenkiintoinen jippo. Ostin kuitenkin myös pienlehtitaivaasta Merkintöjä akatemiasta, joka on sarjakuvapäiväkirja yliopistoarjesta. Rakkaus 2.0 on KESSin eli Keski-Suomen sarjakuvaseuran tämän vuoden tuotos, jonka sain liittyessäni yhdistyksen tukijäseneksi. Ankka-juliste on tietenkin Avi Heikkisen käsialaa - käykää fanittamassa häntä! Tarroja on aina pakko saada - xenomorph asettui jo tablettiini. (En muuten ostanut lainkaan pöllötarroja Myrntailta! Mikä häpeä!)

Sydämen malliset rintanapit ovat ajankohtaisia, koska katson juuri Fullmetal Alchemist - Brotherhoodia ja olen liian fiiliksissäni siitä. Näiden ostaminen tuki yhden sarjakuvakoulun nuorten pääsyä Ranskaan. Sitten loottasin pieniä figuja euron kipale. Roope on aina pop, mutta Toad on se, jolla ajan aina Mario Kartia. Ja Repe Sorsan avulla löysin jo pienenä Warner Brosin animaatioista metakerronnan ihanan maailman.

Kuvia tuli otettua tänä vuonna liian vähän. Tampere-talo oli täynnä hienoja cosseja ja oli ihanaa katsoa, miten nuoret ovat löytäneet ilmaistapahtuman ja pystyvät turvallisessa ympäristössä tutustumaan toisiin, samoista asioista innostuneisiin nuoriin. Mutta kieltämättä tunsin oloni ikälopuksi, ahdistuin ihmismassoista ja hieman ärsyynnyin siitä, että joskus sitä vaan vallataan itselleen tila keskeltä eikä huomioida muita. Mutta sopu sijaa antaa. Tampere-talolla on reilusti tilaa meille kaikille nörteille.

Sarjakuvatutkijat kokoontuivat Turussa - Comics and Society symposium

Maaliskuun 16. ja 17. päivänä järjestettiin Turun yliopistolla Comics and Society -symposium. Nimensä mukaisesti yhteiskunnalliseen teemaan paneutunut tapahtuma keräsi yhteen sekä suomalaisia että ulkomaalaisia tutkijoita keskustelemaan ja puhumaan siitä, miten sarjakuva käsittelee yhteiskunnallisia asioita. Symposium alkoi perjantaina jo yhdeksältä, joten varhaisista aamuherätyksistä viisastuneena saavuin paikalle jo torstai-iltana. Yövyin Turussa jo vakipaikaksi muodostuneessa Hamburger Börssissä, joka piristi tarjoamalla Chromecasteja lainaan respasta. Hotelli-ilta ja Netflix! (Näin vietän aikaani työmatkoilla.)

Turun symposium oli osa NSU:n (Nordic Summer University) toimintaa. Tällä hetkellä porukalla on myös vetämässä rahoitushakemus useamman vuoden mittaiselle sarjakuva-aiheiselle kesäkoululle, joka kiertäisi nyt ainakin Pohjoismaita. Ilmaisin tukeni hankkeelle jo hakemuksessakin, joten toivotaan, että projekti saa rahaa.

Symposiumin järjestäjinä toimineet Laura Antola ja Anna Vuorinne toivottivat
meidät tervetulleiksi.

Koska teema oli yhteiskunnallinen, ei vaikeilta aiheilta vältytty. Sessiot käsittelivät niin sukupuolta, historiaa, politiikkaa, maahanmuuttoa kuin osallisuutta ja terapeuttisuuttakin. Oslon yliopistosta keynoteksi saapunut Rebecca Scherr esitteli vavahduttavan teoksen, monille (kuten minulle) tuntemattoman Phoebe Gloecknerin La Tristezzan, joka käsittelee murhien aaltoa Meksikon Juarezissa. Nukkeja valokuvin esittelevä teos haastaa lukijan pohtimaan naisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa.

Rebecca Scherr ja ote La Tristezzasta

Leena Romu esitteli Kati Kovácsin freudilaista symboliikkaa teoksessa Kuka pelkää
Nenian Ahnavia?

Alan Mooren teoksista väitöskirjaansa tekevä Oskari Rantala esitti, että Moore kommentoi Comics Coden sääntöjä ja sen aloittaneen psykiatri Fredric Werthamin ajatuksia humoristisesti sarjakuviensa 1963, Supreme ja Tom Strong metatasoilla.

Olennaista oli kerrata Comics Coden pääpiirteet.

Ohjelman päätteeksi pyörähdin Turun Kirjakahvilassa katsomassa Siiri Viljakan näyttelyn (nautin erityisesti valon ja varjon suhteesta sekä inhimillistettyjen eläinten ilmeistä ja erikoislähikuvista) ja ehdin myös kuuntelemaan sarjakuvantekijöiden paneelikeskustelua Turun kirjastoon. Historiaa ja konfliktia käsittelevässä paneelissa olivat paikalla mm. Hanneriina Moisseinen sekä symposiumin julisteen tehnyt Mika Lietzén. Minulle kiinnostavin ja uusin tieto oli se, että Hanneriina Moisseisen koskettavalla Kannas-sarjakuvaromaanilla on myös soundtrack! Sitä voi kuunnella Soundcloudista täältä. (Teos on muuten edelleen ostoslistallani.)

Perjantai-ilta päättyi herkulliseen ateriaan Tårget-ravintolassa. Voin todeta, että 45 euron konferenssimaksu oli todella hintansa väärti: kaksi lounasta ja kolmen ruokalajin illallinen olivat kertakaikkisen onnistuneita. Myös seura oli loistavaa, kun pääsin pitkästä aikaa vaihtamaan kuulumisia lelututkija Katriina Heljakan kanssa. Tapasimme silloin joskus muinoin ensimmäisellä PCA-vierailullani Seilin saarelle. Kati kertoi seuranneensa urakehitystäni ja minä hänen reissujaan pienten leluhahmojensa kanssa. Päädyin lähtemään symposiumista hänen väitöskirjansa matkalaukussani. Kenties kokeilemme tehdä jotain yhteistyötä tulevaisuudessa.

Neuvostoliiton poliittisissa pilapiirroksissa viholliset kuvattiin usein eläimiksi.
Tässä Yelimovin teoksessa Goebbels on kuvattu Mikki Hiirenä!

Lauantaina saimme aamupäivällä aimo annoksen sarjakuvan politiikkaa mm. Hipster Hitlerin ja neuvostoliittolaisten pilapiirrosten merkeissä sekä esimerkkejä sarjakuvan mahdollisuuksista. Näistä Katriina Heljakan esitelmä oli ehdottomia lemppareitani. Vaikka tietokone teki tenän esitelmän ajaksi, ei se kuulijoita haitannut, kun Kati laittoi kiertämään jättimäisiä, pahvista askartelemiaan Ugly dolls -aiheisia sarjakuvanoppia. Noppia saattoi asetella haluamaansa asentoon ja kuvakulmaan ja rakentaa näin päällekkäisen tai rinnakkaisen tarinan ikään kuin pelinä. Idea on lähtöisin Ranskan oubapo-ryhmältä (ouvroir de bande dessinée potentielle). Tiesin, että kirjallisuudella on samanlainen ryhmä (oulipo), mutta sarjakuvaporukasta en ollut kuullutkaan. Nopealla googletuksella selvisi, että kokeelliseen sarjakuvaan kuuluu noppien lisäksi mm. sarjisdominoita (DoMiPo), joissa sarjakuva muotoutuu järjestelemällä dominopalikoita haluamallaan tavalla. Olin aivan myyty - sarjakuvilla on myös tällaisia sovellus- ja toteutusmahdollisuuksia!

Yksi Katriina Heljakan sarjisnopista. Se istuu sylissäni, joten ehkä hahmotatte sen todellisen koon...

Oma esitelmäni oli samassa sessiossa Viivi Rintasen kanssa. Viivi esitteli Hulluussarjakuvia-projektiaan ja sarjakuvan tekemisen terapeuttisia mahdollisuuksia. Oli hienoa seurata, miten Viivi pääsi puhumaan arvokkaasta työstään myös kansainväliselle yleisölle.

Viivi Rintasen kysymys meille yleisön edustajille.

Esittelin symposiumissa Näkymättömät-hankkeemme sarjakuvatyöpajoja ja erityisesti supersankariteemaista settiäni, jonka tavoitteena on saada nuoret pohtimaan omaa osaamistaan ja visualisoimaan sitä sarjakuvan liioittelun keinoin. Näytin esimerkkejä nuorten tekemistä, hyvin arkisiakin superkykyjä omaavista supersankareista ja kerroin hankkeen herättämistä ajatuksista. Nostin esille muun muassa nuorten tarpeen luovalle toiminnalle, joka ei vaadi tiettyjen mallien noudattamista, vaan on vapaata ja omaa ilmaisua tukevaa. Vertaispalaute koettiin pidemmillä sarjiskursseilla mielekkäänä, ja jotkin tehtävänannot antoivat virikkeitä jopa oman tulevaisuuden konkreettiseen suunnitteluun.

(Puhuin tästä samasta aiheesta myös tänään Tampere Kupliissa, joten palaan muihin yksityiskohtiin Kupliin postauksen yhteydessä.)

Sain esitelmästäni hyvää palautetta ja työmme nuorten parissa koettiin merkittäväksi. Mainitsin myös tehtävänantojen sovellutusmahdollisuuksista: olemme muun muassa tehneet akateemisia supersankareita yliopistolla, ja miksi tätä ei voisi käyttää vaikka työpaikalla työhyvinvointipäivän yhteydessä. Olennaista on kuitenkin se, että on itsestä hyvä, positiivinen kuva, mikä voi auttaa saavuttamaan isompiakin tavoitteita.

Juna-aikataulun vuoksi jouduin lähtemään kesken viimeisen session kohti Jyväskylää. Mutta ehdin kuitenkin napata Turun rautatieaseman vieressä olevasta Gaggui-kahvilasta tuliaiskakkua ystävälleni, joka piti autostani huolta reissun ajan. Suosittelen gagguja kaikille!

Symposium jätti hyvin fiiliksen ja yhä kasvavan kaipuun tutkimuksen pariin. Pidän edelleen peukkuja rahoitushakemuksilleni, vaikka suunnitelma B (opettamiseen keskittyminen) on täysin mahdollinen vaihtoehto ensi lukuvuodelle.

PS. Symposium kiinnitti myös median huomion. Tässä Annan ja Lauran haastattelu Ylen uutisissa.

Vanhan Kirjan Talvi 2018

Vanhan Kirjan Talvi järjestettiin tänä vuonna poikkeuksellisen myöhään oletetun presidentinvaalin toisen kierroksen takia. Olin siellä perjantaina puhumassa sarjakuvabloggaamisen terapeuttisuudesta yhdessä Viivi Rintasen kanssa. Kävimme läpi Suomi sata vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen teettämämme kyselytutkimuksen tuloksia, esittelimme hankkeessa tuotettua sarjakuvatutkimusta ja kokosimme ajatuksiamme aiheesta. Sarjainfossa (3/17) julkaistu artikkelimme toimi pohjana kommenteillemme.

Esitys meni todella kivasti. Kun on tottunut tähän työpariyhteistyöhön, ei tarvitse turhia säätää, kenen vuoro on puhua ja sanoa mitäkin. Yleisöä oli paikalla ihan kiitettävästi tilaisuuden luonteen huomioon ottaen ja kysymyksiäkin esitettiin. Kiinnostavin kysymys oli kenties se, jatkuuko yhteistyömme. Toivottavasti jatkuisi. Seuraavan kerran tapaamme Viivin kanssa maaliskuun puolessavälissä Turun Comics & Society -konferenssissa, jossa puheenvuoromme ovat päätyneet samaan paneeliin.

Paikalla oli myös Keskisuomalaisen toimittaja, jonka tekemä haastattelu julkaistiin eilen 24.2. Tässä on nyt päivitettynä jutun skannattu versio, joka toivottavasti on hieman valokuvaa parempi.

Olin melkein unohtanut Vanhan Kirjan Talven kirjamyyntipuolen, mutta onnistuin siitä huolimatta hankkimaan sen verran teoksia, että piti juosta jo lähikaupassa käteisen perässä. Stephen Kingin Hohto on klassikko, joka hyllystäni vielä on uupunut. Tämä kirja pelotteli minua teinivuosina mökillä niin pahasti, että jouduin siirtymään mökin varjoista ulos aurinkoon (gasp!), jossa äiti ja siskoni oleilivat tyytyväisinä.

Kaj Stenvallin taidekirja oli vitosen löytö ja pitihän se ottaa mukaan, jos lähden tästä seuraavaksi tutkimaan suomalaisten Aku-suhdetta ja sitä, miten Aku Ankka on vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin. 

Harri Filpan Kuolema meidät erotti oli ostoslistallani. Omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani puolison yllättävästä kuolemasta oli niin väkevä kokemus, että piti pitää miehen kädestä kiinni melkein nukahtamiseen saakka. Uskon, että teos tarjoaa vertaistukea monille läheisensä menettäneille.

Heikkisen Avilta piti ostaa myös tuorein ankkaprintti ja sain vielä mustavalkoisen version siihen kyytiin. Joskus nämäkin pitäisi saada kehyksiin ja esille.

(Näiden lisäksi ostin laatukirjallisuutta eli kaksi harvinaista Neiti Etsivää teossarjaa keräilevälle ystävälleni.)

Muovitasku heijasti valoa aika pahasti, mutta kyllä siitä hieman saa selvää.

Lauantain olin töissä nuorten sanataiteilijoiden kanssa Olipa kerran... -lasten- ja nuorten kirjallisuustapahtuman Tietokirjaraadissa, mikä meni todella hyvin. Nautin siitä, että nuoret saivat kerrottua teoksista rehelliset, asiantuntevat mielipiteet, mikä sai myös yleisöltä kiitosta. Katsotaan, miten kirjaston tuleva remontti vaikuttaa Vanhan Kirjan Talveen ensi keväänä.

Tutkimusrintaman (toivottavasti) tulevat tuulet

Syyskuu on ohi, hurraa lokakuu!

Kuten edellisen merkinnän alussa totesin, syyskuu on yksi kiireisimmistä kuukausista akateemisessa maailmassa. Ei pelkästään Koneen säätiön rahoitushaut vaan myös Suomen Akatemian haut ovat silloin ja hirvittävän suuri osa ajasta menee hakemusten tekoon. Pitää miettiä budjetti ja käyttää se laitoksen rahoitusvastaavilla. Pitää kirjata aikataulu ja pohtia yhteistyötahot. Pitää kirjoittaa pirskatin hyvä tutkimussuunnitelma ja a) pohtia Koneelle, miksi tämä on rohkea avaus, ja b) sopertaa jotain fiksun kuuloista Akatemian aineistonhallintasuunnitelmaan.

Koska Näkymättömät-hanke vetelee viimeistä vuottaan, olen joutunut palaamaan takaisin tähän ihanaan apuraharumbaan, josta tutkimus valitettavasti on riippuvainen. Tällä hetkellä minulla on vetämässä neljä hakemusta: henkilökohtaiset apurahat Kordelinille ja Koneelle, Nörttikulttuuri-hankerahoitus Koneelle ja tutkijatohtorin pesti Akatemialle. Tämä oli ensimmäinen Akatemia-hakemukseni ja minun piti ottaa se iisisti.

No, eihän siitä mitään tullut, kun piti ruveta säätämään ja innostumaan projektista.

Loppujen lopuksi sekin rumba on koettu ja voi hyvillä mielin kokeilla onneaan uudestaan ensi vuonna. Akatemialla liikkuvat tunnetusti ne isoimmat rahat, mutta myös myöntöprosentti on pieni. Tällä hetkellä pidän peukkuja Koneen suuntaan ja toivon, että sieltä innostuttaisiin vertailevasta Ankka-tutkimuksestani Suomen ja Italian välillä. (Kone halusi muuten hakemuksessaan hakijan sosiaalisen median kanavalinkit, joten pitää yrittää aktivoitua taas blogin suhteen.)

Parastahan tässä on se, että sain Akatemian hakemusta varten kutsun Bolognan yliopistoon tutkijavaihtoon, mikäli rahoitus järjestyy. Siellä ollaan kasaamassa populaaritaiteen ja -kulttuurin keskusta, jonka vastuuprofessori tuntee paikallista Disney-väkeä. Totesivat, että se olisi minulle kieltämättä oikea paikka.

Olisihan se mukavaa palloilla maailman vanhimmassa yliopistossa mm. Danten, Petrarcan ja Kopernikuksen jalanjäljissä. Mutta ensin pitäisi vain saada napattua se rahoitus kolmen vuoden projektiini. Haaveenani on siis vertailla Aku Ankan kulttuurista merkitystä Suomessa ja Italiassa sekä hahmon että lehden kautta.

Viimeistelin tänään Intellectin Fandom-sarjaan (toivottavasti!) menevän artikkelini, jonka deadline oli eilen. Toivottavasti siitä ei tule hirvittävästi satikutia, vaikka palautinkin tekstin hieman myöhässä. Artikkelini avasi keväällä tekemäni Aku Ankka -kyselyn tuloksia ja suomalaisten suhdetta Aku Ankkaan. Valitettavasti sanamäärä oli naurettavan pieni, maksimissaan 3500 sanaa, joten paljon jäi sanomatta. Kirjasin tutkimussuunnitelmaani, että aion myöhemmin kirjoittaa aiheesta laajemman, suomenkielisen artikkelin osana post doc -tutkimustani.

Tyrkkäsin myös yhden yhteisartikkelivedoksen menemään Äidinkielen opettajain liiton vuosikirjaan ja seuraava deadline olisi lokakuun lopussa. Sarjainfon vuoden viimeinen (?) numero käsittelee lasten sarjakuvia ja lupauduin kirjoittamaan sinne ajatuksiani Ankoista. Katson, josko saisin kyselyn tuloksista jotain kiinnostavaa kirjattua ylös. Seuraavassa numerossahan pitäisikin tulla minun ja Viivin yhteisartikkeli sarjakuvabloggaamisesta.

Studio italiano all'università.

Panostan tällä hetkellä myös aika vahvasti tulevaisuuteen, sillä aloitin opettajan pedagogiset opinnot JAMKissa, jossa ajattelin hankkiutua eroon huijarisyndroomastani.

Lisäksi sain oikeuden italian kielen perusopintoihin tulevaa tutkimusta ajatellen, joten käyn tässä töiden ja kaiken muun ohessa italian kielen kursseja. Che bello! Pääsen sitten, kun sitä rahoitusta tulee, lukemaan Topolinoa italiaksi.

Syksyn ainut konferenssimatka onkin jo syyslomalla, eli meillä viikolla 42 (koska elämän tarkoitus on syysloma), jolloin suuntaamme kollegani Karoliinan kanssa Tampereelle Narrative & Wellbeing -konferenssiin puhumaan mielenterveyttä käsittelevistä sarjakuvista. 

Tässä ehkä kaikki olennaisimmat viime aikojen kuulumiset näin pähkinänkuoressa. 

PS. Muistathan seurata Don Rosan Facebook-sivuja. Hän on tulossa taas loppuvuodesta Suomeen ja hänen somevastaavansa Jano päivittää päivämäärät Faceen heti, kun ne varmistuvat.

PPS. Otin sarjishaasteen vastaan ja twiittaan tässä kuussa joka päivä eri teemoista ja aiheista käsin lukemistani sarjakuvista. Twiittejä voi seurata myös tuosta sivupalkista.

EACWP - kirjoittamisen opettajien koulutus Ranskassa

Tervetuloa Andéhen, Normandiaan!

Edelliseen Ranskan matkaani Angoulêmen sarjakuvafestivaaleille liittyi joukko onnettomia sattumuksia, jotka nakuttivat takaraivossani odottaessani lähtöä kohti Pariisia ja sieltä eteenpäin pientä Andén kylää. Ohjelmassa oli viiden päivän työmatka European Association of Creative Writing Programmen (EACWP) järjestämään kesäkoulutukseen. Ensimmäistä kertaa järjestetty koulutus oli suunnattu Euroopassa työskenteleville kirjoittamisen opettajille. Tämän ainutlaatuisen tilaisuuden mahdollisti sekä Näkymättömät-hanke että yliopiston Erasmus+ -opettajavaihto, jotka jakoivat matka-, majoitus- ja muut kustannukset. (Tai jakavat, kunhan laitan kuitit ja laskut eteenpäin.) Koulutuksen teema "Writing from the Real" sopi täydellisesti Näkymättömät-hankkeen sisältöihin, joten valmistauduimme kollegani Karoliinan kanssa esittelemään sekä hanketta että siinä käyttämiämme menetelmiä. 

Matkustuspäiviksi oli varattu sunnuntai 9.7. ja torstai-ilta 13.7. Loppuaika meni ohjatun ohjelman, mutta myös kevyemmän oleilun merkeissä. Matka perille taittui Pariisista bussilla reilussa puolessatoista tunnissa. Meitä oli ohjaavine opettajineen (3) ja järjestäjineen (2) yhteensä 17 osallistujaa Englannista, Skotlannista, Argentiinasta, Venezuelasta, Espanjasta, Ranskasta, Hollannista, Belgiasta ja Suomesta. Yhteistä meille kaikille oli se, että työskentelemme Euroopassa luovan kirjoittamisen opettamisen parissa.

Olen jakanut tämän postauksen kuva- ja asiamäärän takia kolmeen osaan, joten siitä voi halutessaan lukaista vaan ne pätkät, jotka kiinnostavat. Kerron ensin kurssiohjelmasta, esittelen sitten miljöönämme toimineen Moulin d'Andén ja sanon lopuksi sanasen virallisen ohjelman ulkopuolisesta meiningistä.

Olemme saapuneet!

EACWP - Teachers training course

Sunnuntain lyhyiden tutustumisillanistujaisten jälkeen aloitimme tositoimet heti maanantaina klo 9 aamulla. Virallinen ohjelma tuntui ainakin paperilla luokattoman pitkältä: aamun sessio kesti 9–13, jonka jälkeen puolentoista tunnin lounas ja sitten iltapäivän sessiot klo 14.30–18. Sessioiden väliin oli sijoitettu kahvitaukoja, mutta tästäkin huolimatta ajankäyttö tuntui täyteen ahdetulta.

Käytännössä ohjelma tauottui kuitenkin itselleni varsin sopivaksi, vaikka monet kaipasivatkin lisää aikaa omalle kirjoittamiselleen ja asioiden prosessoinnille. Aamupäivät oli varattu ohjaavien opettajien työpajoihin, joissa käsiteltiin koulutuksen teemaa eri näkökulmista. Alain André (Aleph-Écriture), Leen van den Berg (Creatif Schrijven) ja Gale Burns (Kingston University) veivät meidät mukavuusalueemme yli ja haastoivat pohtimaan kirjoittamisympäristön vaikutusta kiinnostaviin aiheisiin, matkakertomusten fiktiivistä puolta ja omaelämäkerran kirjoittamista siitä ei niin tutusta näkökulmasta. 

Iltapäiville oli varattu kaksi työpajasessiota, joissa me "oppilaina" olevat opettajat esittelimme omia metodejamme, testasimme tehtäväkokonaisuuksia tai luennoimme meille läheisestä aiheesta. Vastuuopettajien tehtävänä oli sitten antaa palautetta siitä, mikä toimi ja missä olisi vielä parannettavaa. Koko koulutus oli täynnä varsin kiinnostavaa ohjelmaa, joten oli harmi kuulla paikan päällä, että päällekkäisten työpajojen takia kaikkea ei voisikaan nähdä, kuulla ja kokea.

Théâtre du Moulin, päärakennus, jossa söimme ja kokoustimme työpajojen merkeissä.

Torstaiaamuna meidän piti kirjata ylös niin tuttu kurssipalaute. Siihen kuului yhtenä kohtana kertoa, mitä vie kokonaisuudesta mukanaan omaan opetukseensa. Tässä muutamia tärkeitä nostoja tiivistettynä: Alain Andrén työpajasta poimin muistutuksen (jota mm. Johanna Sinisalo on siteerannut coniesitelmissään), ettei yksi idea riitä kokonaisen tarinan kirjoittamiseen. Alain ohjasi meidät yhdistämään kiinnostavan aiheen, mieleen jääneen uutisen sekä inspiraatiokävelyn lähialueelle. 

Tarinan aihioita syntyi jo siitä, kun näki tämän Seinen rannalla olleen hylätyn rakennuksen.

Rappion kauneutta. 

Leen van der Bergin matkakertomuksia käsittelevä työpaja oli kokonaisuudessaan niin antoisa, että aion hyödyntää sitä opetuksessani – todennäköisesti jo ensi keväänä. Omien matkakokemusten pohtiminen herätti muistojen tulvan erityisesti aistien osalta ja uskon harjoitusten olevan hyödyllisiä nuorille sanataideoppilailleni. Erityisesti ajatus siitä, että matkakertomuksen kirjoittaja käyttää samoja narratiivisia keinoja kuin fiktion kirjoittaja, on hyvä muistutus kirjoittajan vapaudesta sekoittaa faktaa ja fiktiota tuottaakseen toimivan tarinan.

Leen puhuu asiaa aamun työpajassaan.

Aion myös testata Irene Cuevasin runopastissia, jossa omaelämäkerrallisesta runosta vaihdetaankin kaikki verbit, sekä suomalaisten kollegoideni Terhi Forssénin ja Karoliina Maanmielen "detox-hoitoa" sanoille. Tuli mentyä sen verran syvälle oman sanavalintani kanssa, että herkkänä tyttönä tirautin pienet itkutkin. (Karoliina totesi jälkikäteen, että voisin tulla itkemään muillekin kursseille, koska siitä tietää, että tehtävä on koskettanut ainakin yhtä osallistujaa.) Lisäksi Gale Burnsin vetämässä (oma)elämäkertatyöpajassa parille jaetut elämän tärkeät hetket loi hyvän yhteyden omaan työpariin, mitä pitäisi testata myös nuorten kanssa. 

Gale laittoi meidät pohtimaan mm. suhdettamme toiseen maailmansotaan.

Lopuksi pääsin myös irrottelemaan englannin kielellä Alma Mathisenin hahmotyöpajassa, josta aion myös varastaa ideoita hahmojen puhetapojen opetukseen. Sain kehuja omasta tekstistäni, johon loin raivostuttavia vitsejä kertovan hahmon. Se mopo karkasi niin syvälle metsään, että on siellä varmaan vieläkin... (Jos saat tungettua kuvaukseen yhdenkin slangilla kirjoitetun "Your mother" -vitsin, niin sekin on jo liikaa.)

Oma esitelmäni iskettiin yllättäen heti ensimmäiselle päivälle, mikä oli sinänsä ihan hyvä, sillä pääsinpähän siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Esittelimme suunnitelmamme mukaan Karoliinan kanssa ensin lyhyesti Näkymättömät-hankkeen pääpiirteittäin, näytimme videon digitarinatyöskentelystä ja sitten kuvasin supersankarityöpajani sisällöt. Itse tekemiseen emme ehtineet lyhyen ajan puitteissa, mutta sain kuitenkin työpajaan osallistujat piirtämään itsestään muotokuvan sillä ei niin tutulla kädellä. Sain työpajastani sisällöllisesti ja metodisesti todella hyvää palautetta, mikä auttaa syksyn töihin kuuluvan käsikirjan kirjoittamisprosessiin. Opetuksellisesti ohjaajat kiinnittivät ansiokkaasti huomionsa juuri niihin kohtiin, jotka tiesin heikoksi kohdakseni: kontakti yleisön kanssa. En aina uskalla katsoa yleisöäni silmiin.

Nuorten sellistien asenne oli kohdillaan konserteissa.

Keskiviikkoiltana työpajaohjelman päätyttyä oli perinteisen iltajuhlan eli Open Micin vuoro. EACWP:n tapahtumissa osallistujat lukevat tyypillisesti tekstejään toisille rennossa (viinillä maustetussa) ilmapiirissä. Teksti sai olla oma tai lainattu, englanniksi tai omalla äidinkielellä. Tällä kertaa illanistujaisten alkupuolelle osallistuivat myös itse myllylle majoittuneet Pariisin konservatorion nuoret sellistit, mikä lisäsi paineita entisestään. En ole koskaan lukenut omia tekstejäni eläytyen yleisölle, joten tilaisuus jännitti aika roimasti. Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että kyseessä oli kolme, sisällöllisesti aika törkeää vokaalirunoa, jotka olin kirjoittanut edellisvuotena ja parannellut hieman juuri ennen tilaisuutta. Lisäksi teini-ikäiset sellistit olivat esiintyneet ryhmällemme jo kahtena iltana ja osoittaneet taitonsa.

Lyhyesti sanottuna ilta meni ainakin omalta osaltani putkeen, sillä pelkästään jo suomeksi lukeminen herätti kuulijoissa hilpeyttä – puhumattakaan siitä, että runot sisälsivät vain yhtä vokaalia, mikä kuulostaa hauskalta jo ihan suomalaisenkin kuulijan korviin. Argentiinalainen kollegani Ana totesi o-runon lempparikseen. Se on sisällöllisesti kaikkein siistein huumoriltaan, joten lainaan sen tähän päättämään osion numero 1.

Son kovvoo hommoo

pomon lommost monost

Hopon koko homo poppoo

ossoo kokon koot'

tohol!

Tokko ossoo Oslos,

ko Oslos on sohjoo?

No ossoo tok'!

Onko ookoo?

On joo.

Moulin d'Andé – normandialainen kulttuurimiljöö

Kirjoittajakoulutuksemme järjestettiin Moulin d'Andéssa, joka on historiallinen, 1100-luvulla rakennettu mylly Seinen varrella Normandiassa, Andén pikkukylässä. Myllyn tiluksiin kuuluu useita eri rakennuksia, kuten teatteri, jossa pääosa meidän ohjelmastamme järjestettiin. Esimerkiksi elokuvaohjaaja François Truffaut on filmannut täällä teoksensa 400 kepposta (Les 400 coups, 1959) ja Jules & Jim – rakkauden hymy (Jules et Jim, 1962). Nykyisin myllyä ja sen muita rakennuksia vuokrataan teatteri- ja musiikkiesityksiin, seminaareihin, juhliin tai muihin isoihin tilaisuuksiin. Ja mikä jottei, sillä paikka on upea, inspiroiva ja muistuttaa ihan liikaa Asterix-sarjakuvia tai Kaunotar ja hirviö -elokuvaa.

Huvimaja teatterin puistoalueella. Sen vierestä lähtevät portaat alas Seinen varrelle.

Majoitustilamme. Minun ja Lorenan huone oli tuo parvekkeellinen.
Sen suihkussa asui jättimäinen lukki. Sovimme, ettemme häiritse toisiamme.

Menossa historialuento myllyn tiluksista.

Itse Moulin d'Andé. Padon rakentamisen jälkeen Seinen pinta laski eikä myllyä
voinut enää käyttää.

Myllyrakennus - kyllä täällä kelpaisi asua ja kirjoittaa.

Roomalainen patsas toi Asterix-vibat vielä
vahvemmin esille.

Katja hyväksyy.

Kirjoittajat vapaalla

Haaveilin hollantilaisen kollegani Alman kanssa Seineen pulahtamisesta (täällä se ei ollut samassa kunnossa kuin Pariisissa), mutta talviturkki jäi heittämättä. Tyydyimme kuljeskeluun tiluksilla ja pieniin patikkamatkoihin kylälle. Vaikka olimme keskellä Normandiaa, aivan korvessa emme kuitenkaan olleet, sillä kylästä löytyi jopa yksi Pokéstoppi!

Paikallinen muoti-ilmiö: pienet eläinpatsaat talojen katoilla.
Täällä ei selvästikään ole lumiongelmaa talvisin.

Patikoinnin ja puistoalueella hengailun lisäksi porukka päätyi mm. istumaan iltaa pihalle Open micin jälkeen ja improvisoimaan pieniä lauluesityksiä omalla kielellään. Siinä sitten Suomenkin delegaatio mietti paniikissa, mitä osaisi luikauttaa ei-niin-ammattimaisilla-lauluäänillä. Göstahan sen pelasti ja vedimme sitten tiiviin version Pohjois-Karjalasta. Itse karkasin nukkumaan kello yhden jälkeen, kun porukka päätti coveroida Amy Winehousea. Siinä menee minun rajani.

Alma (takana), Ana ja Lorena vauhdissa.

Tänään lauantaina sitä alkaa jo vähän toipua matkasta henkisesti ja fyysisesti. Ranska lupaili kolmen päivän vesisadetta, mutta ei lunastanut lupauksiaan. Vähän reilu parikymmentä astetta plussaa ja puolipilvinen sää olivat tällaiselle auringosta ahdistuvalle suomalaiselle kelinä juuri passeli. Ohjelman suhteen minulla ei ollut ihmeellisiä odotuksia, joten kaikki oli koko ajan vain liiankin kivaa ja inspiroivaa – erityisesti siksi, etten töiden takia ehdi paneutua proosan kirjoittamiseen niin paljon kuin haluaisin. Ainut asia, joka hieman harmitti, oli tapahtuman organisointiin liittyvät seikat, kuten ohjelman julkaisu ja asioista tiedottaminen ajoissa. Näiden korjaaminen seuraavaksi kerraksi mahdollistaa esimerkiksi lentolippujen hankkimisen sopivimmalle aikataululle.

Ihmiset olivat kertakaikkiaan upeita. Jaoimme hilpeitä ja vaikeita tarinoita toisillemme, esiinnyimme, rohkaisimme ja haastoimme itsemme tekemään asioita kielellä, joka ei ole omamme. Kokeilimme uutta, esittelimme vanhaa ja tuttua ja löysimme kohtalotovereita – ehkä myös itsemme. Mieleeni jäivät salaperäinen manifesti, se, että itsensä voi määritellä yksinkertaisella adjektiivilla "happy", lavuaariin hammastahnasta muodostunut sydän, vuohenjuusto aamiaisella, Alainin romaanin alun lukeminen suomeksi yleisön edessä, Lorenan Cuccurucucù-versiointi, Bohemian Rhapsody -kuoro keskellä yötä ja niin monet pienet asiat, jotka alkavat tuntua jo lähes unelta.

EACWP-koulutus oli yksi tämän kuluvan vuoden parhaimmista kokemuksistani. Kiitos vielä Louiselle ja Lorenalle kaiken organisoinnista. Toivottavasti tapaamme taas pian!

... find some Rosa and Barks as well. Be happy.

When in France, buy a Picsou...

Soyez réaliste, demandez l'impossible.

Pihalla oli kivi, joka lähti mukaan Suomeen.

Tutkijan kesä(loma)kuulumisia

Hanamin aika oli tänä vuonna myöhässä, mutta tulihan sekin lopulta.

Hauikset ovat kipeinä ruohonleikkuusta ja siimaleikkurin käytöstä.

Ensimmäinen hyttynen inisi kylppärissä.

Ulos lähtiessään pitää varustautua jättimäisillä aurinkolaseilla, hatulla ja 50+ suojakertoimen aurinkorasvalla.

Se on sitten näköjään kesä.

Olen vähän huono kesäihminen, koska (kuten isäni) en nauti auringosta ja kuumista keleistä. Kylmän ja epävakaan kevään jälkeen olen kuitenkin huomannut innostuvani lämmöstä ja syreenien tuoksusta paljon tavallista enemmän. Ajatus kesästä tuntuu aika kivalta erityisesti siksi, koska se sisältää oikeasti lomaa, mutta myös töitä. Tämä taas tarkoittaa sitä, että toisin kuin viime kesänä, en joudu köyhäilemään, 

Aloitin toukokuussa kirjoitusviestinnän tuntiopettajana yliopistolla ja vedän nyt kesäkuun ajan gradukursseja. Ne päättyvät kesäkuun viimeisellä viikolla ja olen nauttinut niistä todella paljon. Toinen opetusrupeama onkin sitten heinäkuun loppupuolella OPH:n kurssilla ulkomailta tuleville vaihtareille. Heille ohjelmassa olisi suomalaista nykykirjallisuutta - sarjakuva tietenkin hyvin edustettuna. Tätä kokonaisuutta alan visioida tarkemmin kuitenkin vasta kun olen palannut Ranskasta.

Näkymättömät-hankkeen työaikani kesän osalta menee pitkälti Ranskan Normandiassa, Moulin d'Andéssa järjestettävään kirjoittamisen opettajien kesäkouluun, jossa pääsen esittelemään sarjakuvamenetelmiäni. Olen neljän päivän matkasta valtavan innoissani: valokuvien perusteella paikka näytti olevan suoraan Asterixista. Perjantaina sain sähköpostiin alustavan ohjelman ja mikä olisikaan parempaa kuin luova työskentely pittoreskeissa maisemissa parin tunnin päässä Pariisista?C'est très bien, c'est suberbe!

Reissuun on enää kolme viikkoa. Mutta en ole ehtinyt ihan hirveästi intoilla asiasta, koska mielessä pyörii lähinnä Worldcon.

Worldconin ensimmäinen ohjelmaversio julkaistaan tässä kesäkuun lopussa ja liikoja paljastamatta minulla on neljä ohjelmaosuutta, joista kaksi akateemisella puolella. Hotellihuone on varattu minulle ja kahdelle hyvälle ystävälleni, lippu maksettu ja nyt on menossa se tärkein vaihe, eli pohdinta siitä, mitä laittaa päälle minäkin päivänä. (Naureskelin puhelimessa ystäväni Tupun kanssa, että kolme ihmistä ja viiden päivän asukokonaisuudet vaativat kenties farmariauton.) 

Omenapuumme kukkivat paraikaa.

Mutta Worldcon-hehkutusta seuraa kyllä lisää. Pelkkää huviahan se ei ole, sillä akateemisen ohjelman järjestämisen lisäksi olen Finfarin tiedottaja, mikä tarkoittaa jatkuvaa sometykitystä. Haaveilen paremmasta kamerasta isompia raportteja varten, mutta saa nähdä, ehtiikö sellaista hankkia omaksi.

Tutkijan kesäsuunnitelmat TOP3 ovat siis

1) opetus

2) kesäkoulu Ranskassa

3) Worldcon. 

Kohta numero neljä olisi artikkelien kirjoittaminen. Aku Ankka -kyselyni sulkeutuu tänään ennen puoltayötä ja sen pohjalta suunnittelemani artikkelin deadline olisi 30.9. Minulta ja Viivi Rintaselta on lisäksi pyydetty sarjakuvabloggauskyselystämme populaaria artikkelia Sarjainfoon. Sen deadline olisi jo elokuun lopussa. 

Lisäksi minulta ja kollegaltani Elisa Auviselta pyydettiin yhteisartikkelia Kirjoittamisen tutkimuksen päivien työpajamme pohjalta, joten senkin suunnitteleminen olisi työn alla. Puhumattakaan ikuisuusprojektistamme kollegani Mikon kanssa eli Roope-artikkelista, jonka voisin viilata mahdollisimman pian siihen kuntoon, että sitä saisi tarjottua johonkin hyvään julkaisuun.

Pohdinkin, olisiko tämän kaiken päälle liikaa laittaa abstraktiehdotelma vielä yhteen antologiaan. Sen deadline olisi vasta joulukuussa, joten ehtisin lukea syksyn aikana kaiken mahdollisen Theodore Rooseveltista. (Voittekin pohtia, miten tämä liittyy.) No, vielä ehdin pohdiskella asiaa, sillä abstrakti pitää lähettää vasta heinäkuun puolessavälissä.

Mutta ei huolta, on minulla lomaakin. Aion lukea, pelata, ommella ja ihmetellä, saanko lupailemani Luminara-cossin Worldconiin vai en. Hame- ja päähinekankaat on jo ostettu.

Lisäksi aion blogata. Suunnitelmissa on se ikuisuuden odottanut cosplay-teksti (varmaan sitten, jos ja kun Luminara valmistuu ja löydän sen valokuvan itsestäni Zorrona), muutama sananen suhteestani scifiin, näkökulmani huijarisyndrooma-ilmiöön ja toivottavasti myös ajatuksia Marjo Kamilan väitöskirjasta, joka käsittelee opettajien pukeutumista.

Mutta kesä. Aikaa levätä ja latailla akkuja. Ja valokuvata takapihalla tapahtuvia asioita, kuten merkinnän kuvista voi päätellä.

Kukkia on enemmän kuin vuosi sitten.

PS. Muistattehan Don Rosa -dokumentin The Scrooge Mystery? Sen joukkorahoituskampanja on edennyt pisteeseen, jossa dokkari tapahtuu, mutta dvd:t eivät. Muutama tonni olisi vielä tarpeen, jotta me kaikki fanit saisimme fyysisen kappaleen tuosta hienosta projektista. Dokumentissa esitellään siis 12 fania, joiden elämään tutut ankkahahmot ja -tarinat ovat vaikuttaneet merkittävästi. Minä olen yksi niistä faneista, joten projektin seuraaminen on jo siksi lähellä sydäntäni. Klikkaa tästä Kickstarteriin.

Kirtut ja Kultut - seminaaria seminaarin perään

Ote Minna-Riitta Luukan plenaarin dioista: tältä näytti kirjoittamisen
tutkimuksen päivien ohjelma keväällä 2017.

Toukokuussahan ehtii tehdä vaikka mitä, kuten osallistua kahteen eri seminaariin (tai siis konferenssiin) peräkkäisillä viikoilla. Eihän silloin oikeastaan ole edes töitä!

No joo. Ehkä tämä päätös oli pikkuisen vikatikki ajankäytön osalta, mutta en kyllä kadu, sillä kumpikin tapahtuma oli varsin antoisa.

Kirjoittamisen tutkimuksen päivät järjestettiin Jyväskylän yliopistossa 17.-18.6. eli viime viikon keskiviikkona ja torstaina. Osallistuin ohjelmaan keskiviikkona Näkymättömät-hankkeen työn takia ja merkitsin torstain puolestaan koulutuspäiväksi sanataidekoulun puolesta, joten hyödynsin tapahtumaa kaksin verroin. Toisaalta myös keskiviikko antoi paljon ideoita ja inspiraatiota sanataiteen opetukseen, joten mikäs siinä istuessa ja kuunnellessa puheita taiteidenvälisestä kirjoittamisesta, opettajien kirjoittamisryhmästä sekä fanifiktiosta spekulatiivisena omaelämäkerrallisena kirjoittamisena. Jälkimmäinen Sanna Lehtosen esitelmä erityisesti antoi virikkeitä ja menetelmiä varsinkin nuorimpien oppilaiden omaelämäkerrallisiin kirjoitusharjoituksiin. Uskoisin, että melko moni meistä on kirjoittanut itsensä erilaisiin fiktiivisiin maailmoihin ja se on pienimmille varmaan helpoin tapa kokeilla genreä. Lisäksi se voi varttuneemmille kirjoittajille olla jopa minuuden ja identiteetin tutkiskelun väline.

Elisa Auvinen kertoo kirjoittamisen oppiaineeseen tulevasta väitöskirjastaan.

Keskiviikon iltapäivä menikin oman työpajan parissa. Järjestimme kollegani, väitöskirjatutkija Elisa Auvisen kanssa työpajan "Sarjakuvan ja lähettämättömän kirjeen terapeuttisia mahdollisuuksia". Avasimme ensin taustoja: Elisa kertoi väitöskirjatutkimuksestaan ja minä suhteestani sarjakuvan terapeuttisuuteen ja sarjakuvabloggaajille tehdyn kyselyn tuloksista.

Koska kyseessä oli kirjaimellisesti työpaja, osallistujat pääsivät myös itse tekemään valitsemiamme harjoituksia ohjatusti. Tavoitteena oli antaa kokonaisvaltainen kuva siitä, miten kuvan ja sanan yhdistäminen, luovat menetelmät ja identiteettiteemat voivat avata mielessä olevia pulmia ja ongelmakohtia. Piirrätimme, kirjoitutimme. Syntyi menneisyyden hahmoja, postikortteja, pohdintoja. Lopuksi koontikierros kertoi osallistujien fiilikset Aku Ankka -kortein. 

Työpaja oli koskettanut monia. Kysymyksiä ja kommentteja ei tullut niinkään esityksistä, vaan siitä, millaisia ajatuksia tekeminen oli itsessä herättänyt. Moni ei kyennyt sanomaan mitään tai pukemaan asioita sanoiksi. Kiitoksia tuli kuitenkin paljon ja kahvitauko oli ansaittu hetki kasata itsensä henkisesti seminaaripäivän viimeisiä esitelmiä ajatellen.

Työpajatyöskentelyä. Pajaamme kommentoitiin myös Kirjoittajan matkassa -blogissa.

Illan ohjelman antoisin anti oli Sonja Kniivilän esitelmä äänestä tieteellisen kirjoittamisen opetuksessa. Kniivilä on pitkän linjan kirjoittamisen opettaja ja erikoistunut tieteelliseen kirjoittamieen, joten tietoa ja osaamista oli. Vaikkakin esitelmä käytiin läpi vähän liiankin nopeasti, että asioita olisi ehtinyt makustella, sieltä nousi monta hyödyllistä pointtia omille gradukursseilleni. Opiskelijoiden (ja miksei varttuneempienkin tutkijoiden) olisi hyvä tutkailla tieteellisiä tekstejä siitä näkökulmasta, että kuka siellä puhuu ja kenen ääni kuuluu. Onko se toinen tutkija, tiedeyhteisön kenttä vai tutkija ja kirjoittaja itse?

Keskiviikkoilta päättyi hulppeaan illalliseen Lutakossa sijaitsevassa ravintola Le Qulkurissa. Ruoka oli maittavaa ja seura hyvää, vaikka jokseenkin väsynyttä. Kymmenestä kuuteen kestänyt seminaaripäivä oli aivan liian pitkä - varsinkin ottaen huomioon sen, että torstaiaamulle oli varattu vain yksi sessio sekä Minna-Riitta Luukan paneeli.

Torstain setti tiivistyi yhteistoiminnalliseen kirjoittamiseen. Sitä oli tutkittu niin alakouluikäisten kuin lukiolaistenkin osalta ja vaikutti siltä, että yhteistoiminnallista kirjoittamista pitäisi alkaa opettaa jo varsin varhaisessa vaiheessa, jotta yhteisten tekstien suunnittelu ja tuottaminen ei muodostuisi kynnykseksi myöhemmin. Lukioikäiset tuntuivat kokevan kirjoittamisen enemmänkin henkilökohtaisena työskentelynä - ihan kuin kaverin kanssa kirjoittaminen olisi jotenkin vaikeampaa ja ei niin aitoa. Tämä menee työn alle ensi lukuvuonna ja katsellaan, millaisia projekteja sitä saadaankaan aikaan.

Minna-Riitta Luukka googletti, mitä kirjoittaminen on.

Kirjoittamisen tutkimuksen päivät olivat antoisa paketti sekä tekemisen että kuuntelun saralta. Järjestyspuolella asioita olisi voinut hoitaa vähän paremmin. Järkyttävän raskas englanninkielinen abstraktien jättämissivusto (ja kun niitä pitä vielä päivittää itse myöhemmin) sekä tiedotus ohjelmanpitäjille olisi voitu tehdä toisinkin. Kaikesta kuitenkin selvittiin eikä mikään jäänyt kaivelemaan. Missä päivät seuraavan kerran järjestetään, se on vielä avoinna.

Juuri kun ensimmäisestä seminaarista päästiin, tuli jo toinen tulille. Ensimmäistä kertaa yhdistetyn Kirjallisuudentutkijain seuran ja Kulttuurintutkimuksen päivät järjestettiin (myös) Jyväskylän yliopistolla 22.-24.5.2017. Kummassakin tapahtumassa olen ollut kerran aikaisemmin ja olinkin hieman hämmentynyt, ettei tapahtumia ole aiemmin järjestetty yhdessä. Ohjelmassa oli ympäristöt-teeman mukaista kulttuurintutkimusta kaikissa muodoissaan kahden päivän verran sekä väitöskirjatyöpaja ennakkoon ilmoittautuneille.

Maanantai alkoi klo 11 kummankin seuran puheenjohtajan tervetuliaissanoilla. Erityisesti Kulttuurinutkimuksen seuran puheenjohtajan, Toni Lahtisen intohimoinen puolustuspuhe suomesta tieteen kielenä sykähdytti ja osui ytimeen. Vaikka rahoitus on välillä pitkälti kiinni siinä, missä julkaisemme ja millä kielellä, meidän tutkijoiden on pidettävä huolta siitä, että suomi säilyy tieteen kielenä. Yksi tapa on pitää yllä suomalaisia tieteellisiä aikakauslehtiä ja toimia näiden toimituskunnassa.

Maanantain osalta minulla ei ollut ongelmia valita työryhmiä, joihin halusin osallistua. Aloitin pääosin sarjakuvaesitelmistä koostuvasta sessiosta, jonka teemana oli ylirajaisuus. Turun sarjakuvatutkijaedustuksesta vastasivat Ralf Kauranen, Aura Nikkilä ja Anna Vuorinne, joiden esitelmät lomittuivat keskenään oivalliseksi kokonaisuudeksi. Kauranen esitteli suomalaisen sarjakuvakentän reagointia vuonna 2015 alkaneeseen "pakolaiskriisiin". Hän puhui mm. Nyt riittää! -pamfletista ja Ville Rannan pilapiirroksista. Kiinnostavaa oli myös kuulla "Illustrating Me" -projektista, jossa turvapaikanhakijat piirtävät omaa tarinaansa sarjakuvaksi.

Ralf Kauranen esitteli Ville Rannan kommentteja pakolaiskriisistä.

Aura Nikkilän esitelmä keskittyi ylirajaisuuden visuaalisiin ilmentymiin sarjakuvissa. Hänen painopisteensä oli karttojen ja valokuvien hyödyntämisessä, mikä oli kiinnostava näkökulma omaelämäkerralliseen sarjakuvaan. Nappasin häneltä muutaman lähteen, joita uskoisin voivani hödyntää tulevaisuudessa, jos suuntaan enemmän omaelämäkerralliseen sarjakuvaan. Anna Vuorinteen esitelmä oli puolestaan teoslähtöinen ja analysoi saksalaista muistikulttuuri Birgit Weyhen Madgermanes-sarjakuvan kautta.

Aura Nikkilä viittasi esitelmässään mm. Mitä sä täällä teet?
- Tarinoita maahantulosta -kokoelmaan.

Viimeinen paneeli olikin sitten oma paneelini. Esitelmäni "Poistettuja sivuja, surrealistista kerrontaa - eurooppalainen kokeileva Disney-sarjakuva" oli päivitetty versio Tampere Kupliissa pitämästäni esitelmästä. Sen aiheena oli tietenkin Trondheimin ja Keramidaksen nerokas Mikin hulluimmat seikkailut. Esitelmän viimeisely jäi viime tinkaan enkä ehtinyt puhua sitä läpi, jotta olisin hahmottanut ajankäyttöni, mutta kaikki meni kuitenkin nappiin. Sain myös hyviä näkökulmia kollegoiltani, joita voisin hyödyntää, jos ja kun alan työstää asiasta artikkelia.

Illallinen jäi tällä kertaa väliin, koska syöksyin pitämään viimeiset sanataidekoulun opetukseni, mutta tiistaiaamuna homma jatkuikin sitten heti aamuyhdeksältä. Valitettavasti graduohjattavani lapsi oli sairastunut yön aikana, joten hänen esitelmänsä Sunstone-sarjakuvasta jäi ohjelmasta pois. Päädyin sen sijaan "kaupunkiympäristöt"-sessioon, jossa sain kiinnostavan vinkin minulle täysin tuntemattomasta sarjakuva-adaptaatiosta eli Paul Austerin City of Glass -teoksesta tehdystä sarjakuvasta. Kiinnitin asiaan huomiota siksi, koska yksi tekijöistä oli loistava David Mazzuchelli.

Lounaan vietimme verkostoituen. Olimme sopineet sarjakuvatutkijoiden tapaamisen yliopistoravintola Tiliaan ja meitä olikin paikalla mukavat seitsemän kappaletta ja tiesimme, että muitakin kiinnostuneita oli. Järjestäytyminen on ollut haaveenamme jo jonkin aikaa, mutta tämä oli ensimmäinen askel konkretiaan. Katsomme, mihin verkoston syntyminen johtaa, mutta suunnitelmissamme on järjestää ainakin seminaareja ja paperityöpajoja. Tampere Kuplii goes academic tulee olemaan jatkossakin kohtaamispaikkamme. Rohkaisemme myös graduntekijöitä mukaan toimintaamme. 

Jos olet kiinnostunut aiheesta, ota ihmeessä yhteyttä!

Essin tekemä kyltti ohjasi verkostoitujat paikalle.

Seminaarin loppu jäi itseltäni hieman vajaaksi, koska rästityöt painoivat sen verran ikävästi päälle. Päädyin sitten iltapäiväkahvien jälkeen suuntaamaan töihin ja se oli aivan oikea ratkaisu. Mutta kiireestä huolimatta fiilis oli kaiken puolin tyytyväinen.