Terveyttä taiteesta - Duodecimin seminaarissa

Sain viime syksynä sähköpostia Suomalaiselta Lääkäriseura Duodecimilta. He pyysivät minua puhumaan kesän taide ja hyvinvointi -seminaarissa sarjakuvien terapeuttisuudesta. Olin ensin hieman hämmentynyt ja minun piti ihan tarkastaa, oliko viestin lähettäjä varmasti oikea henkilö. Kyllä oli ja kutsu samaten tähän Terveyttä taiteesta -seminaariin, jonka teemana tänä vuonna oli kuva. Seminaari järjestettiin Savonlinnassa 15.7., minulle maksettiin matkat ja majoitus sekä oopperaliput La Scalan Rosvot-oopperan ensi-iltaan, jonne nuorin siskoni lähti mukaan aveciksi. 

Olavinlinna ja saimaannorppa

Majoituimme siskon kanssa idyllisessä Villa Ariassa, joka oli entinen sairaala, nykyinen opiskelija-asuntola. Itse seminaari pidettiin Ravintola Paviljongissa puoli yhdeksästä eteenpäin. Arkkiatri Risto Pelkonen avasi tilaisuuden ja esitteli päivän esitystarjonnan. Olin korjannut oman esitelmäaiheeni jo pari viikkoa sitten järjestäjille, jotka (jostain syystä) olivat olettaneet minun puhuvan Aku Ankan terapeuttisuudesta (kai se voi olla joillekin terapeuttinen sarjakuva, mutta en olisi kokenut aihetta asiantuntijuudelleni sopivaksi). Tämä tieto ei kuitenkaan ollut mennyt arkkiatrin puheeseen, johon hän oli selvästi lukenut Sarjainfon artikkelini Aku Ankan suosiosta Suomessa. Olin melko nolo epäkohdasta, joten korjasin asian heti, kun arkkiatri etsi minut yleisöstä esitelläkseen salille. 

Neurotieteilijä Riitta Hari puhui kuvista ja aivoista

Selloesityksen jälkeen neurotieteilijä Riitta Hari piti valtavan kiinnostavan esitelmän siitä, miten aivot luovat kuvan mieleen: neurotieteen mukaan kyseessä on niin sanottu ennakoiva koodaus eli kuva syntyy vasta, kun sitä katsotaan. Tällä oli tietenkin suora yhteys sarjakuvatutkimukseen ja kognitiiviseen näkökulmaan siitä, että sarjakuva saa merkityksen, kun se luetaan ja ruuduista yhdistetään looginen kertomus.

Tiina Paunio ja psykologian näkökulma ikoneihin

Seuraavakin esitelmä oli oman mahdollisen postdoc-suuntimani kannalta kiinnostava. Kari Kotkavaara ja Tiina Paunio puhuivat ihmeitä tekevistä ikoneista. Pauniolla oli psykologian näkökulma aiheeseen ja hän puhui kollektiivisesta muistista. Esimerkiksi merkittävä tapahtuma kansan historiassa voi kerätä sosiaalisen voiman kautta tunnesiteen ja -kokemuksen, erilaisia symboleja ja muodostaa yhteisen tarinan, niin sanotun "master narrativen". Mielessäni pyöri heti postmodernismia edeltänyt modernismi ja suuret kertomukset, suomalaisten muistot ensimmäisestä jääkiekon MM-kullasta, sekä diojen inspiroima Kalevala, johon seuraava apurahahakemukseni liittyy.

Tällä kertaa Aku Ankan sijaan puhuin omaelämäkerrallisten sarjakuvien terapeuttisuudesta

Oma esitelmäni oli heti lounaan jälkeen, mikä voi olla hieman epäkiitollinen aika, sillä ihmiset valuvat saliin yleensä hitaasti ja saattavat olla jopa unisia lämpimän ruuan jälkeen. Esitelmäni kuitenkin herätti paljon kiinnostusta ja sain siitä todella hyvää palautetta sekä järjestäjiltä että osallistujilta. Kiitos siitä vielä teille kaikille!

Puhuin siis omaelämäkerrallisten sarjakuvien tekemisestä ja niiden mahdollisesta terapeuttisuudesta tekijälleen. Otin mukaan omat kokemukseni sekä Sanallistamis-koulutuksen että Näkymättömien työpajojen osalta. Lisäksi puhuin Rintasen Viivin kanssa tekemästäni kyselytutkimuksesta Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen ja sen tuloksista koskien sarjakuvabloggaamista. Annoin myös paljon lukuvinkkejä ja toivon, että osallistujat saivat niistä jotain hyödyllistä irti. Kaiken kaikkiaan todella kiva kokemus, vaikka jännittikin hieman - oma yleisöni kun tuppaa yleensä olemaan jonkinlaisia nörttejä.

Caj Bremer ja kuuluisa Kekkos-kuva

Seminaarin viimeisenä puhujana oli kuuluisa valokuvaaja Caj Bremer, joka kertoi tarinoita ottamiensa kuvien taustalta. Yllä olevaa Kekkos-kuvaa hän oli kytännyt pitkään pihalla sormet ristissä ja kuin taikaiskusta Kekkonen oli avannut Napoleonin talon ikkunan juuri oikeassa asennossa...

Päivän päätteeksi pääsimme Savonlinnan oopperajuhlille, kun Milanon La Scala -ooppera toi Verdin Rosvot Olavinlinnaan. Esityksen ensi-ilta taisi olla loppuunmyyty ja olihan se vaikuttava kokemus. Musiikki ja koreografia olivat näin tanssijan näkökulmasta parasta, kuten myös upeat lauluäänet. Mutta se oopperapuoli ei sitten oikein iskenyt, vaikka seurasinkin esitystä italian kielen osalta mielenkiinnolla. Jos tarina olisi ollut tuttu, olisin ehkä pysynyt ensimmäisen näytöksen lopunkin paremmin hereillä...

Pääsin ulkoiluttamaan uutta ihanaa mekkoani

Kiitos vielä kerran Duodecimin mukavalle järjestäjäporukalle kutsusta. Nautin seminaarista ja oheisohjelmasta todella paljon (oopperan toisen näytöksen pysyi varsin hyvin hereillä karkkien voimalla)! Ehkä seuraavalla kerralla olen tehnyt jotain taustatutkimuksesta Aku Ankan terapeuttisuudesta ja hahmoon samaistumisesta laajemminkin.

Näyttelysuositus: Matthew Day Jacksonin Maa

Nyt löytyi taidenäyttely nörttien makuun!

Suuntasimme kansalaisopiston henkilökunnan tyhypäivänä toukokuun lopussa Mänttä-Vilppulan Serlachius-museoon, jossa oli juuri auennut Matthew Day Jacksonin Maa-näyttely. En tiennyt näyttelyn olemassaolosta mitään ennen kuin näin sen, mutta olin aivan myyty.

Näyttelyn konsepti on postapokalyptinen, ydinsodasta ja ympäristökatastrofeista kärsinyt maapallo vuonna 3030. Ihmiskunta on kadonnut maan kamaralta tuhat vuotta sitten ja odottaa pääsyä takaisin pinnalle. Näyttelyn kävijä on Tiedustelija, joka selvittää, voiko pinnalle jo nousta turvallisesti. Kyseessä on samaan aikaan roolipeli, jonka Matthey Day Jackson on kehittänyt Juhana Pettersonin kanssa ja visualisoinut muuttuneen Homo Sapiensin taidenäyttelyynsä. 

Isoon halliin asetettu näyttely on ensin tunnelmaltaan synkkä, mutta salia kiertäessä tunne muuttuu toiveikkaaksi, kun näkee ikkunan upean lasimaalauksen. (Tai riippuen siitä, tuleeko alas rappusia vai hissillä, kuten me teimme.) Tunnelmaa tukee pihisevä ja puhiseva Tosi nukke, joka täyttyy ilmalla ja sitten tyhjenee - ja muuttaa samalla muotoaan sukupuolettomaksi olennoksi.

Tässä muutamia otteita näyttelystä, jonka viimeisin osa on pihalla oleva patsasrykelmä. Suosittelen kaikkia maailmanlopusta, science fictionista ja roolipelaamisesta kiinnostuneita nörttejä vierailemaan Mäntässä kesän aikana. Näyttely on auki Serlachius-museossa 29.9.2019 saakka. Samalla voi tietenkin katsastaa museoiden muutkin taidekokoelmat, joiden joukossa on muun muassa Akseli Gallén-Kallelaa ja Hugo Simbergiä.

Maa-roolipeli. Tämä olisi lähtenyt museokaupasta mukaan, mutta 200 kappaleen
nimikirjoituksilla varustettu erikoispainos maksoi 299 euroa kappale. Harmillisesti
ei ollut tarjolla edes mitään "turistiversiota". Mutta kyseessä onkin taide-esine.

Omakuvan edistyminen (Hirviöminä)

Ote Omakuvan edistymisestä

Yksin suhteessa absurdiin

Odaliski

Erittäin häiritsevä Bartholomeus

Eheytyminen ja hajoaminen II, yksi lempitöistäni

Portaiden vieressä oleva upea lasimaalaus Maa

Näyttelyn kiinnostavin työ oli kuitenkin Ruumiskylmiö ja jäänteet - kirjaimellisesti. Seinässä oli kylmiö, jonka sai itse avata ja kurkata sisään. Siellä olevat jäänteet muistuttivat palanutta ruumista. 

Näyttely ei siis ehkä sovi ihan herkimmille. Minä taas olin viittä vaille aiheuttamassa pahennusta kollegoideni keskellä intoillessani mutanttipatsaista ja roolipelaamisesta. Onneksi ovat taitaneet jo näiden yhteisten vuosien aikana oppia, että Katja nyt on vähän tuollainen... nörtti.

Ankkoja Ateneumissa - postauksen päivitetty versio

Eino Maininkinen: Kylpyankka

[EDIT: Tämä postaus sekosi ihan täysin asettelultaan, joten jouduin tekemään sen uusiksi. Toivottavasti se on nyt hieman parempi katsella. Lisäsin merkintään myös pari faktaa, jotka selvisivät, kun juttelin aiheesta Akkarin päätoimittaja Aki Hyypän kanssa puhelimessa.]

Kävin jo lokakuussa katsomassa Ateneumin Ankallisgalleria-näyttelyn, mutta ehdin vasta nyt koostaa siitä merkinnän. Pyörähdin ystäväni kanssa näyttelyssä sunnuntaiaamuna 22.10. reilun tuntisen ajan. 15 euroa (14 € S-etukortilla) maksanut näyttely oli ripoteltu osaksi Suomen taiteen tarina -näyttelyä, mikä tietenkin sopi mainiosti Suomi100-teemavuoteen. Kun näyttely mainittiin erikseen Ateneumin verkkosivuilla, jäi aluksi kuva omasta, itsenäisestä näyttelystään. Kun tekstin luki tarkemmin, tajusi, että Ankallisgalleria oli tosiaan osa isompaa taidenäyttelyä ja kaikki sen sisältämät ankka-teokset oli listattu jo verkossa.

Albert Edelfelt: Kuningatar Blanka ja alla
Albertti Aatelviltin Isoäiti Mummo

Kahdestatoista teoksesta koostunut näyttely avautui 3.10.2017 ja jatkuu vuoden 2018 helmikuun 25. päivään saakka. Näyttely yhdistää fiktiivisten ankkalinnalaisten taiteilijoiden työt suomalaisen taiteen merkkiteoksiin. Kyseessä on postmoderni parodia, jossa fakta ja fiktio sekoittuvat ja teokset linkittyvät toisiinsa intertekstuaalisesti. Ankkaversiot klassikkokirjallisuudesta ovat tuttuja monille, kuten myös Don Rosan versiot Akseli Gallen-Kallelan Sammon puolustuksesta ja Sammon taonnasta, jotka on sijoitettu "Sammon salaisuus" -sarjakuvaan. Nyt muutkin tutut Disney-taiteilijat ovat tehneet versioita suomalaisista taidemaalauksista.

Itse näyttelyssä esitellään ainoastaan fiktiivisillä nimillä esiintyvät taiteilijat, kuten Huuko Simpura ja Akseli Kala-Kallela, mutta näyttelyn esitteessä kerrotaan myös taiteilijoiden oikeat nimet. Suomalaisista mukana on Kari Korhonen ja sarjakuvataiteilija Kati Kovács, joka teki näyttelyyn kaksi pienoispatsasta.

Kansainvälisistä tekijöistä mukana ovat yhteistyötä tehneet Ulrich Schröder ja Daan Jippes sekä tietenkin Don Rosa. Yllätyin ainoastaan, että hänen Kalevala-versioistaan ei ollut muita töitä esillä. [Syy, miksi niitä ei ollut oli se, että Ateneum halusi ankkateokset osaksi näyttelyään, joten ne piti tehdä heidän kokoelmissaan olevista teoksista! Ehkä seuraava Ankallisgallerian näyttely pidetäänkin sitten Turussa...]

Lempiteokseni: Akseli Kala-Kallelan Aku Ankan setä.

Tekijänä tietenkin Don Rosa

Teosten esillepanossa oli huomioitu myös nuoret katsojat. Monet ankkamaalauksista oli sijoitettu niin matalalle, että niitä katsoessa piti tällaisen pitkän ihmisen ihan kyykistellä ja kumarrella.

Arvi Liljaluntti: Hansu Hanhi työssään.

Huuko Simpura: Iltaa ja köyhyyttä kohti

Koko näyttelystä jäi kuitenkin hienoinen pettymys. Teoksia olisi voinut olla enemmän ja useammalta tekijältä. Mutta jo sekin, että olemme saaneet Aku Ankkaa museoon, on iso juttu. Se kertoo suomalaisten suhteesta sarjakuvaan ja Akuun merkittävänä hahmona. Lisäksi se, että näyttelyssä nähtiin versioita suomalaisesta taiteesta, on merkittävää. Aku Ankka on lehtenä vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin ja päinvastoin.

Altti Fasaani: Elämäntaiteilija Hannu Hanhi.

Todettakoon, että parasta koko näyttelyssä oli Aku Ankan klassinen kosla, joka oli sijoitettu museon sisäpihalle museomyymälän viereen. Pakkohan sinnekin oli ahtautua. Todistettavasti pääsin myös pois sieltä.

Mukaan lähtivät kaikki tarjolla olleet postikortit sekä Isoäiti Mummo -juliste. Se tosin kärsi hieman matkustuksesta ja melkein haluaisin käydä ostamassa uuden. Kuuden euron hinta A3-julisteilla ja 1,50 euroa postikorteille ei ollut paha.

EDIT: Aki Hyyppä tosiaan kertoi puhelimessa, että Ateneumin kävijämäärät ovat tuplaantuneet Ankallisgallerian näyttelyn takia. Ovat olleet innoissaan ja ihmeissään. Kun menekkiä on tämän verran, ehkä saamme tulevaisuudessa myös lisää ankkataidetta museoihin. Ainakin saadaan lapset ja nuoret myös tutustumaan suomalaiseen taiteeseen - vähintään ankkaversioina!

Piipahdus Helsinki-päivässä: vintagea ja nahkatakkisia homomiehiä

Satuin pääkaupunkiseudulle viime viikonloppuna sopivasti Helsinki-päivän aikaan, joten päätimme piipahtaa siskon kanssa Kansallismuseon pihalle järjestetyssä Vintage-tapahtumassa. Piha oli täynnä rekkejä, kojuja ja nurmikolle levitettyjä vilttejä täynnä vanhoja vaatteita, asusteita ja esineitä. Haahuilimme kojusta toiselle ja hihkuimme, miten mikäkin kuosi sopisi niin hyvin nuorimmalle siskollemme - olisimme ponganneet hänelle eniten ihanuuksia.

Yritin etsiä kivoja, tyylikkäitä nahkahansikkaita, mutta koot eivät istuneet. Hatutkaan eivät ihan iskeneet, vaikka olen sitä mieltä, että niitä pitäisi olla enemmän. Mustat nahkasalkutkin jätin suosiolla sivuun, vaikka mahtava ompelulaukkuna toiminut veska olisikin ollut vain vitosen. Onnistuin olemaan sen verran tiukka itselleni, että jos epäilen, etten sitä käytä saati osaa käyttää, se saa jäädä ostamatta.

Porukkaa oli paikalla todella paljon ja aurinkoinen sää helli niin, että takki piti heittää kesken kaiken pois. Osa myyjistä tiesi tavaransa arvon ja pyysi vaatteista useita kymppejä. Osa myyjistä oli liikkeellä asenteella "kunhan pääsen tavarasta eroon" ja hinnoitteli tuotteensa muutamiin euroihin. Miltei pari tuntia siellä meni kierrellessä jokainen piste, mutta ei onneksi turhaan.

Vintage-pihakirppis. Seuraava järjestetään 31.7.

Olen metsästänyt vanhaa Roope-pankkia nyt jo usemman vuoden. Tämä oli kaikin puolin ehjä eli Roopen keppi sekä lasit olivat kunnossa ja maalipinta suhteellisen hyväkuntoinen. Lukkomekanismi ei kuulemma toimi, mutta sillä ei olekaan minulle merkitystä. Pientä kiillotusta Roopelainen vielä kaipailee, muuten olen erittäin tyytyväinen vitosen löytööni.

 

Nyt minullakin on oma Roope-pankki!

Helsinki-päivän kunniaksi osassa museoista oli ilmainen sisäänpääsy, mutta Taidehallin näyttely oli kuitenkin maksullinen. Sen kympin maksoin kuitenkin mielelläni, jotta pääsisin katsomaan Tom of Finland - The Pleasure of Play -näyttelyä. Siskoakaan ei hirveästi tarvinnut suostutella mukaan katsomaan Suomen kenties kuuluisinta taiteilijaa, jonka arvostus ja suosio on vain noussut viime vuosina. Esittelen Tom of Finlandin joka syksy sarjakuvakurssillani ja ajattelin, että näyttelystä saa myös lisämateriaalia opetukseen.

Näyttely avattiin 7.5. ja se jatkuu aina elokuun seitsemänteen päivään saakka. Taidehallin näyttelyssä on esillä yli 200 Tom of Finlandina tunnetun Touko Laaksosen (1920-1991) taideteosta ja se on siten laajin Suomessa järjestetty näyttely. Kokonaisuus kattaa taiteilijan uran alkuvuodet 1930-luvulta aina hänen kuolinvuoteensa 1991. Samalla se kertoo kirjaimellisesti kuvien kautta hänen kehittymisensä miesvartalon kuvaajana: varhaisista töistä näkee vartalon mittasuhteiden keskittyvän yläkroppaan, joten jalat jäävät suhteellisen lyhyiksi. 1960-luvulla mittasuhteet muuttuvat realistisemmiksi ja värikkäät guassityöt jäävät sivuun tarkkojen lyijykynä- ja tussipiirrosten vallatessa alaa.

Ja niistähän Tom of Finland on tuttu: uskomattoman realistisista, tarkoista varjostuksista, jotka nostavat nahkasaappaiden ja -takkien kiillon ja pullistelevat, myöhemmässä vaiheessa jo luonnottoman liioitellut lihakset (sekä elimet) esiin paperilta.

Ton of Finlandin töitä käytettiin mm. kondomimainoksissa

Taidenäyttelyn kiinnostavimpia piirteitä olivat vitriineissä esillä olleet muistikirjat ja näihin kootut kuvakollaasit. Muistikirjoihin oli koottu lehdistä leikattuja kuvia miehistä erilaisissa asennoissa, erilaisia ilmeitä ja asukokonaisuuksia, joista valtaosa tietenkin uniformuja. 

Ikonisen tyylin tunnistaa heti.

Nimetön (1963) Mustekynä ja muste paperille.

Tom of Finlandin eroottiset ja pornografiset teokset, joissa kuvataan miesten välistä seksuaalista aktia liioitellusti, ovat usein herättäneet pahennusta. Taidehallin näyttely haluaa korostaa, että Tom of Finlandin maailmassa ilo ja nautinto kuuluvat kaikille ja jokainen saa olla oma itsensä. Tom of Finlandin mieshahmoilla on tyypillinen hymynkare suupielessään ja huumori on usein läsnä miesten välisissä kohtaamisissa.

Ote teoksesta Nimetön (1970). Grafiittikynä paperille.

Nimetön (1945-1947). Guassi paperille.

Nimetön (1977). Grafiittikynä paperille.

Ote kokoelmasta.

Näyttelyyn on otettu mukaan myös varhaisten vuosien herkkiä maisema-akvarelleja sekä kuvia perhealbumeista. Taidehallin ala-aulassa on myös esillä Pekka Jylhän tekemiä 3D-tulostettuja patsaita, jotka on mallinnettu Tom of Finlandin piirrosten pohjalta.

Näyttely jätti minut jälleen häkeltyneeksi siitä, miten pelkällä lyijy- tai mustekynällä voi saada aikaan niin tarkkaa jälkeä; miten valo ja varjo leikkivät nahkarotsien poimuissa tai pullistuneiden lihasten verisuonissa.

Sain myös ostettua lopultakin Finlaysonin Tom of Finland -sarjaan kuuluvan kassin museon kaupasta. Sen kanssa on mukavaa herättää pahennusta vanhoillisissa piireissä. Kassi maksoi saman verran kuin Finlaysonin myymälässäkin eli vajaa parikymppiä.

 

Oma Tomppa-kassi sarjisten kantamiseen.

Tämä postaus on sopivaa päättää suoraan lainaukseen taiteilijalta itseltään. Lainaus, joka on varsin ajankohtainen, löytyy tuosta Finlaysonin läpyskästä, joka tulee tuotteen mukana: 

"I know my little 'dirty drawings' are never going to hang in the main salons of Louvre, but it would be nice if - I would like to say 'when', but I better say 'if' - our world learns to accept all the different ways of loving. Then maybe I could have a place in one of the smaller side rooms." - Touko Laaksonen, 1991.

Tutkijablogihaaste, osa 6: Listaa kaikki töihin liittyvät kirjat, joita luet / teeskentelet lukevasi

Artikkelin lähdeteospino. Siis osa siitä.

Maaliskuun hulluusprojektini oli kasata 6000-10000 sanan englanninkielinen artikkeli aiheesta sarjakuva ja kuvataide. Tulos lähti eilen viimeisenä palautuspäivänä tarjolle. Sanoja taisi olla vajaa 7800. Tässä kirjapino, jota luin artikkelia varten. Tai "luin", koska Dalí-teoksista etsin lähinnä tiettyjä maalauksia, joihin viime vuonna julkaistu Roberto Gagnorin ja Giorgio Cavazzanon "Destino"-sarjakuva (kuvassa päällimmäisenä olevassa Roope-setä -lehden erikoisnumerossa) viittaa. Artikkeli liittyi siis kyseiseen sarjakuvaan, josta esitelmöin pienesti jo viime kesän Archipelaconissa ja nyt uudelleen Tampere Kupliissa. Siitä sai ihan valtavasti irti teeman kannalta hedelmällistä asiaa.

Tuo Walt Disney ja Euroopan taide on muuten upea teos. Se on Helsingin taidemuseon julkaisu vuodelta 2009 ja käsittelee siellä pidettyä Disney-näyttelyä. Luin siitä vain Disneyn ja Dalín yhteystyöstä kertovan esseen, mutta pitää selata se kunnolla läpi nyt kaikessa rauhassa ja ihailla Disneyn animaatioiden taidetta sekä niihin vaikuttaneita teoksia.

Kuvan teosten lisäksi luin myös uudelleen muistiinpanojani Maria Nikolajevan väitöskirjasta The Magic Code (1988) sekä hänen artikkelistaan "Fairy Tale and Fantasy: From Archaic to Postmodern" (2003). Lisäksi kaivelin hyllystäni Scott McCloudin Understanding Comics - the Invisible Art -teoksen (1993) ja Karin Kukkosen artikkelit kirjasta Metalepsis in Popular Culture (2011) tukemaan argumentointiani.

Nyt odotellaankin sitten kesäkuun puoliväliin, että mitä siellä journaalissa tuotoksestani tuumataan.

Tiedettä, taidetta ja teoksia

Toinen syy maaliskuun hiljaiselolle on se, että jokaikisenä viikonloppuna on tapahtunut jotain. Tässä muutamia olennaisuuksia nätisti pähkinänkuoressa ja kuvaspämmeinä.

Lauantaina 5.3. olin kollegani Susanne Ylösen väitöstilaisuudessa. Hänen taidekasvatuksen väitöskirjansa Tappeleva rapuhirviö. Kauhun estetiikka lastenkulttuurissa tarkastettiin yliopiston Seminarium-rakennuksen klassisessa vanhassa juhlasalissa ja vastaväittäjänä toimi tuttuni PCA-Finlandin piireistä, dosentti Max Ryynänen Aalto-yliopistosta.

Susanne käsitteli mm. Ville ja Aino Tietäväisen Vain pahaa unta -teosta

Loppulausunto - nyt ollaan jännän äärellä.

Hatuntekijän teekutsut. Kuva: Essi Varis

Pääsin ulkoiluttamaan myös upouutta tohtorinhattuani karonkassa. Meillä Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella karonkan pukukoodit on otettu yleensä varsin rennosti: Susannellakin koodina oli tumma tai fantastinen. Yhdistin näistä kahdesta lastenkulttuuriin (ja hattuun) sopivan teema-asun: vähän vinksahtaneemman hullun hatuntekijän. Karonkka järjestettiin tyylikkäästi Nikolainkulman tiloissa, joten valokuvaussessioiksihan se vähän lipsahti. Hatuntekijä odotteli vieraita teekutsuilleen, mutta kukaan ei tullut.

Uunituore väitöskirja

Piti ostaa Susannen väikkäri ihan omaan hyllyynkin. Se on ensi kuun lukulistalla, jos siitä saisi jotain apuja sanataideohjaajan portfoliooni, joka minun pitäisi kasata toukokuun puoliväliin mennessä.

Seuraavana lauantaina olin Kuopiossa koulutuksessa ja varasin lisäaikaa taidenäyttelylle. Kummitädilläni oli nimittäin 30-vuotisjuhlanäyttely nimeltä Pieni polku Galleria Kivessä maaliskuun ajan. Tätini on ikonimaalari, joten suurin osa esillä olleista teoksista oli luonnollisesti ikoneita. Osa huikean pieniin kiviin maalattuja, osa kivistä koottuja hienoja mosaiikkeja. Joukossa oli myös hänen "keiju"-sarjaansa, josta minulla on kunnia omistaa teos nimeltä Tulikärpänen. Sain sen väitöslahjaksi.

Kivimosaiikki-ikoneja.

Yksi näyttelyn lempiteoksistani oli tilaustyönä tehty alla oleva H. P. Lovecraftin potretti. Se on maalattu ikoninmaalaustekniikalla ja pyhille hahmoille tyypillisessä asennossa. Kyllä tunnistaa heti. 

H. P. Lovecraft. Taiteilijana Kirsi Lehto

Samana viikonloppuna oli myös Jyväskylän kirjamessut, joten olin koko viikonlopun menossa. Messuilla ei sinänsä ollut mitään hirvittävän mielenkiintoista ohjelmaa, mutta lähdinkin sinne täydentämään kirjahyllyäni.  Saldo oli ihan kiitettävä pikaiselle parin tunnin messukäynnille.

Kahden euron pöydistä noukin pari nuortenkirjaa: Tuija Lehtisen (jonka kirjoja ahmin teininä valtavasti niiden huumorin ja kiinnostavien naishahmojen takia) Sara@crazymail.comin ja Eoin Colferin hienon Toivomuslistan.

Pino kirjallisuutta hyllyn täytteeksi.

Osuuskumman pöydässä myyjänä oli ihana Magdaleena Hai ja pakkohan sieltä oli sitten jotain ostaa. Steampunk!-novellisarjan ensimmäinen osa Koneita ja korsetteja tarttui sitten mukaan ja meni heti lukulistalle. Lempiantikvariaattini Lukuhetken pisteestä poimin mukaani kympillä sarjakuvakurssiani varten varsin hyödyllisen Paul Gravettin Manga - 60 vuotta japanilaista sarjakuvaa -teoksen.

Se, mitä oikeastaan lähdin messuille hakemaan, oli Markku Soikkelin vasta julkaistu Tieteiskirjallisuuden käsikirja. Siitä ei voi olla mitään muuta kuin hyötyä tutkimuksen kannalta.

Niin, ja olihan tuolla välissä Voima-lehden koottuja vastamainoksia nimellä Louserit Vuittuun. Teimme sanataideohjaajakoulutuksessa viime kerralla vastamainoksia, mistä innostuin ihan hirveästi. Joten pitihän sitä ostaa tämäkin teos - siitä voi olla hyötyä opetuksen kannalta tulevaisuudessa.

Sain kassiini siis sekä viihdettä että töiden puolesta olennaisia teoksia. Ja kävin katselemassa eläinmessupuolella suloisia gekkosia. Voi sitä päivänsä huonomminkin viettää.

Hyvää Kainon päivää!

Kyllä Mummo tietää.
Akryyli litoposterille.

Tänään maalauskurssin aiheena oli nimipäiväänsä viettävä Kaino. Tietenkin ensimmäinen Kaino, joka ankkatutkijalle tulee mieleen, on Mummo Ankka eli Kaino-Vieno. Vietin siis aamupäivän ankkataiteen parissa maalaten sormet akryyliväreissä käsi täristen Mummoa, jonka tässä nyt paljastan teille pienenä väliaikapäivityksenä.

Puseron siniset korostukset saisivat näkyä paremmin, mutta ottaen huomioon, että tämä oli ensimmäinen ankkamaalaukseni ikinä, olen lopputulokseen kohtalaisen tyytyväinen.

Lempitaiteilijani osa 8 - Juanjo Guarnido

Juanjo Guarnidon nimi ei välttämättä sano monelle mitään. Mutta kun Guarnidon nimeen yhdistetään toinen nimi, Juan Díaz Canales, voi jo useammalle nousta mieleen teossarja Blacksad. Toisin kuin muiden lempitaiteilijoideni kanssa, minulla ei ole selvää muistikuvaa siitä, milloin tutustuin ensimmäistä kertaa Guarnidon kynänjälkeen. Se tapahtui kuitenkin kirjastossa ja nimenomaan Blacksadin myötä, vaikka olin jo tietämättäni nähnyt hänen piirrostyyliään eräässä tietyssä piirroselokuvassa.

Kuva: © Luigi Novi / Wikimedia Commons

Juanjo Guarnido (1967 -) syntyi Espanjan Granadassa, jonka taidekoulussa hän myöhemmin opiskeli maalausta. Uransa aikana hän on tuottanut materiaalia niin pieniin fanzine-lehtiin kuin Marvel Comicsille. Pieni markkina-alue pakotti kuitenkin hänet etsimään muita töitä tv-sarjojen parista. Lisäksi hän on muun muassa työskennellyt Disney-studioiden animaattorina ja vastannut Tarzan-elokuvan (1999) Sabor-leopardin animoinnista. 

Sabor-leopardi. Kuva: wikipedia

Guarnido oli tavannut Juan Díaz Canalesin jo 1990-luvun alkupuolella, jolloin ajatus yhteisen sarjakuvan tekemisestä oli heitetty ilmoille. Lähdettyään Disneyltä Guarnido otti yhteyttä Canalesiin ja he saivat myöhemmin sopimuksen ranskalaisen Dargaud-kustantajan kanssa. Vuonna 2000 ilmestyi ensimmäinen Canalesin käsikirjoittama ja Guarnidon piirtämä Blacksad-albumi Quelque part entre les ombres (Kissa varjoisilta kujilta).

Ensimmäinen albumi.

Sekä kriitikot että yleisö nostivat ensimmäisen Blacksadin suosikkiensa joukkoon. Se voitti Sierren kansainvälisillä sarjakuvafestivaaleilla "Prix de la Découverte" -palkinnon sekä "Avenir"-palkinnon  Lys-lez-Lannoy -festivaaleilla. Kolme vuotta myöhemmin julkaistiin toinen osa Valkoinen valtakunta (Arctic-Nation), joka oli myös valtava menestys saaden useita palkintoja mm. Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla. Sarjassa on ilmestynyt nyt viisi osaa: edellä mainittujen lisäksi Punainen sielu (Âme rouge, 2005), Hiljainen helvetti (L'Enfer, le silence, 2010) ja Amarillo (2013).

Osien 3 ja 2 kansikuvat kortteina

Blacksad on film noir -henkinen sarjakuva kovaksikeitetystä yksityisetsivästä nimeltä John Blacksad. Tarinat sijoittuvat 1950-luvun Yhdysvaltoihin ja niissä käsitellään rikosten ratkaisujen lisäksi yhteiskunnallisia asioita, kuten rotuerottelua. Valkoisessa valtakunnassa esimerkiksi näytetään Ku Klux Klaanin kokouksia. Punaisessa sielussa puolestaan vilahtaa itse Adolf Hitler.  

Blacksadin hahmot ovat antropomorfisia eli ihmismäisiksi muutettuja eläimiä, joiden laji yleensä kuvastaa niiden luonnetta tai roolia sarjakuvassa. Sarjakuvan kerronta on kuvaukseltaan elokuvallista: ruutujen kuvakulmat ja siirtymät tuovat parhaimmillaan mieleen nimenomaan 1950-luvun dekkarin. Piirrosjälki on maalauksellista ja realistista, eikä ruuduissa esiinny paljoa vauhtiviivoja tai merkkikieltä. Kerronnalle ominaista on myös film noir -elokuville tyypillinen päähenkilön sisäinen puhe, joka näytetään kertojanlaatikoissa.

Nautin Guarnidon töissä nimenomaan hahmoista: miten hän onnistuu yhdistämään ihmisen ja eläimen ja tekemään hahmoista valtavan ilmeikkäitä lajiensa puitteissa. Realistinen piirrosjälki, taustojen yksityiskohdat ja ruutujen film noir -värimaailmat tekevät sarjakuvista taidetta, jota on ilo lukea ja tarkastella. Tutkijana minua viehättää tietenkin myös historiallisten henkilöiden ja paikkojen sekoittuminen fiktiivisten hahmojen maailmaan.

Guarnidon maalaamia potretteja hahmoistaan. (postikorttejani)

Löysin viimeisimmällä Ranskan reissullani pariisilaisesta taidekaupasta kasan Guarnidon Blacksad-postikortteja, joita pidän tallessa sopivaa käyttöä varten. Hänen töitään oli esillä tauluina myös Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla keväällä 2013. Himoitsin niitäkin, mutten todennäköisesti olisi saanut sellaista kuljetettua takaisin Suomeen ehjänä. Ehkä joku toinen kerta.

Sarjakuvista minulta puuttuu tällä hetkellä vain Amarillo, jota pidän piirroksellisesti ehkä sarjan heikoimpana. Se on minun makuuni Blacksadin maailmaan aivan liian värikäs.

Lue ja tutustu:

https://www.lambiek.net/artists/g/guarnido_juanjo.htm

http://www.blacksadmania.com/

Lähteenä ja tukena käytetty Wikipedian englanninkielisiä artikkeleita Guarnidosta ja Blacksadista.

Oslon reissupäivitys, osa 1: Turisteilua

Peder Balke: Stetind in Fog (1864)

Luvassa valtava taidespämmäys Oslosta eli käytännössä kuvaus siitä, miten kolme sarjakuvatutkijaa kahlaa läpi niin huikean määrän museoita, että viimeisessä modernin taiteen museossa alkaa kirjaimellisesti vilistä silmissä. (Toisaalta vilinä johtui ihan varmaan siellä olleesta taiteesta...)

Siinä sivussa ehdimme myös osallistua NNCOREn konferenssiin ja Oslon Comics Expoon (OCX), mutta siitä lisää myöhemmin. Nyt leikitään turistia.

Minä ja kollegani Leena ja Essi lensimme Osloon tiistaina 9.6. Minun ja Leenan oli tarkoitus palata lauantai-iltana, mutta Essi aikoi jäädä pitemmäksi aikaa. Reissu alkoi pienellä jännityksellä, kun aamun bussi olikin etuajassa - mutta onneksi olin minäkin. Olin myös saanut hämmentävän tekstiviestin Finnairilta, jonka mukaan minulle oli tehty pyytämättä check-in. Jostain syystä he tekevät sen valmiiksi, jos on ilmoittanut puhelinnumeronsa. Minulle asiasta ei tietenkään ole mitään hyötyä, kun en omista älypuhelinta, joten en voi avata nettilinkkejä. Lisäksi matkustan aina ruumaan menevän matkalaukun kanssa, koska a) inhoan pakata toilettitarvikkeitani pieneen läpinäkyvään minigrip-pussiin turvatarkastusta varten, ja b) haluan mahdollisuuden ostaa muutaman lisäkilon verran kirjoja, joten minun on aina mentävä tiskille vähintään jättämään se laukku.

Hankimme heti Gardermoenin lentokentältä NSB:n matkakortin (reisekortet), jolla pystyi matkustamaan metrolla, ratikalla ja tietyillä bussilinjoilla niin paljon kuin halusi.  Lisäksi sen kanssa sai alennusta junamatkasta lentokentältä Osloon. (Sen kanssa piti olla vain tarkkana lentokentälle mennessä ja sieltä tullessa, sillä kentän ja Oslon välillä meni kahdenlaisia junia.) Vaikka minun ja Leenan matka kesti vain viisi päivää, otimme silti kaikki seitsemän päivän kortit, jotka maksoivat 240 kruunua (n. 27 €). Se tuli käytännössä halvimmaksi.

Hieman Picassoakin löytyi.

Hotellimme oli Best Western Kampen Apartment Hotel, joka oli hinta-laatusuhteeltaan varsin hyvä, vaikkakin öisin lähestulkoon trooppinen. (Oslon sää hyväili meitä muutenkin - aurinko paistoi ja lämpötila seikkaili parinkymmenen asteen tienoilla. Pienestä päivettymisestä kertoo paksun kellonrannekkeen jättämä rantu ranteessa.) Hotelli sijaitsi Tøyenissa, lähestulkoon metroaseman kupeessa. Aamiainen ei kuulunut hotellin hintaan, mutta koska kyseessä oli huoneistohotelli, meidänkin kolmen hengen huoneessamme oli niin jääkaappi ja pakastin kuin tiskikone (!) ja pesukonekin. Hämmentävää. Ostimme siis aamiais- ja välipalatarpeet hotellille ja pärjäsimme niillä varsin hyvin - ja se tuli myös huomattavasti halvemmaksi kuin buffet-aamiainen.

Näimme siis tämän maalauksen.

Jo ensimmäisenä reissupäivänä lähdimme museokierrokselle, jotta ehtisimme nähdä mahdollisimman paljon kaikkea. Aloitimme Kansallisgalleriasta (Nasjonalgalleriet), koska siellä olivat Edvard Munchin kuuluisimmat työt Madonna ja Huuto. Itse ihastuin valtavasti norjalaisen Peder Balken taideteoksiin, joita oli esillä sekä isoina maalauksina että pienempinä töinä. Niiden tunnelmassa oli jotain hyvin Tove Janssonmaista. Kansallisgalleriassa oli myös yksi versio Rodinin ajattelijasta ja paljon muitakin tunnettujen taiteilijoiden töitä. Eniten aikaa vierähti tietenkin istuessa siinä salissa, jossa Munchin pääteokset olivat esillä - muihin taideteoksiin nähden poikkeuksellisesti lasien takana. Siinä salissa ei myöskään saanut kuvata, joten emme saaneet haaveilemiamme huuto-poseerauksia alkuperäisteoksen vieressä. Jouduimme tyytymään ulko-ovella otettuihin pastisseihin. Vaikka Huuto olikin huikea, Madonna veti minua jostain syystä enemmän puoleensa. Ostin lopulta museokaupasta postikortit sekä Huudosta että Madonnasta ja yllä olevasta Peder Balken maalauksesta. Lähetin kotiin myös kasan Huuto-postikortteja.

Illan vietimme patikoiden Gustav Vigelandin huikeassa patsaspuistossa auringon laskiessa. Puistoon voi tuhlata valtavasti aikaa, mutta se on ilmainen ja siellä voi vaikka käydä piknikillä, jos siltä tuntuu. Vigeland oli tehnyt aivan valtavan määrän erilaisia ja eri-ikäisiä alastomia ihmispatsaita, jotka olivat muodoiltaan ja asennoiltaan luonnollisia tai häkellyttäviä. Kuuluisimpiin näistä kuuluu äkäinen, jalkaa polkeva vauva. Erilaiset paini- ja heittoasennot, kosketus ja liike olivat ominaisia patsaille. Oudoimpiin kuului ehdottomasti miespuolinen patsas, jonka kimppuun oli käynyt joukko hyökkääviä pikkuvauvoja...

Monoliitti, joka toi mieleen groteskin version Taikaministeriön aulasta Harry Pottereissa.

Elämänkaari toistui teemana.

Keskiviikon olimme päättäneet pyhittää Oslon ydinkeskustan ulkopuolella Bygdøyn niemellä sijaitseville museoille, jonne pääsi kätevästi bussilla ja lautalla. Lautta olisi maksanut extraa, joten hyppäsimme bussiin numero 30 Rautatientorilta. Aloitimme Viikinkilaivamuseolta, josta ainakin minulla oli kovat odotukset. Museossa oli näytteillä kolme 800-900-luvuilla rakennettua viikinkilaivaa, jotka olivat toimineet hautalaivoina ylimyksille. Näistä vanhin ja koristelluin on kuvan Oseberg-laiva, johon haudattiin kaksi korkea-arvoista naista.

Osebergin laiva, pituutta noin 22 metriä.

Viikinkilaivat ja erilaiset esineet olivat kaiverruksiltaan ja koristeiltaan aivan upeita ja siinä tuli mietittyä, josko itse lähtisi kokeilemaan jotain puutyökurssia tulevaisuudessa. Arvostan todella paljon kaikenlaista puutyötä, veistoksia ja patsaita, koska itselläni ei ole sellaista hahmotuskykyä, että pystyisin tuottamaan kolmiulotteista taidetta.

Toisaalta Viikinkilaivamuseo ei kuitenkaan aiheuttanut hirvittävää "vau"-efektiä. Kaikista esineistä ja asioista puhuttiin käytännössä todennäköisinä: mikä oli minkäkin käyttötarkoitus, miksi eläinten päitä oli käytetty viikinkilaivojen keuloissa yms, eikä mitään tietenkään pystytty sanomaan varmaksi. Vaikka viikinkiaika on erittäin mielenkiintoista, laivat massiivisuudessaan huikeita, en saanut paikasta mitään kylmiä väreitä. Museokauppakin oli täynnä tylsää turistikrääsää (vaikka hyllyssä olikin viikinkiaikaa dokumentoiva teos, johon sisältyi Carl Barksin "Kultainen kypärä"). Minulla on jo Torin vasara riipuksena. Halusin hienon setin riimukiviä ja oletin, että totta kai niitä saa viikinkien kotimaasta. No, ei saanut.

Syystä tai toisesta innostuinkin huomattavasti enemmän Kon-Tiki-museosta, jonne kävelimme seuraavaksi: sen tarina oli tarkkaan dokumentoitu ja historiallisesti lähempänä meitä. Itse olin saanut ensimmäisen kontaktini Kon-Tikin tarinaan (mistäpä muusta kuin) Aku Ankasta, mutta tarkkoihin faktoihin pääsin tutustumaan ensimmäistä kertaa itse museossa. Kon-Tikihän oli norjalaisen tutkimusmatkailija Thor Heyerdahlin balsapuusta rakentama lautta, jolla Heyerdahl matkusti pienen ryhmän kanssa Perusta Polynesiaan todistaakseen, että Etelä-Amerikasta peräisin olevat kansat olisivat voineet vaikuttaa Polynesian asutukseen.

Kon-Tiki

Museossa oli esillä itse Kon-Tiki, jota katsellessa tuli oikeasti miettineeksi, että miten ihmeessä tuollainen alus selvisi matkasta maailman suurimmalla valtamerellä uppoamatta. Tarina oli tosiaan tarkkaan dokumentoitu: tutkimusryhmällä oli mukanaan kamera ja matkapäiväkirjat, joiden perusteella näyttely oli koostettu varsin yksityiskohtaiseksi. Esillä oli matkailijoiden esineistöä sekä aitoja valokuvia, ja alakerrassa näytettiin Oscarin voittanutta dokumenttia. Lisäksi museossa kerrottiin myös Heyerdahlin muista tutkimusretkistä mm. Pääsiäissaarille, minkä takia museossa oli esillä lukuisia Moai-patsaita. Myös Heyerdahlin toisesta vastaavasta matkasta Atlantin yli kaislaveneellä nimeltä Ra esitettiin dokumentoitua aineistoa. Ensimmäinen alus ei selvinnyt, mutta Ra II on myös esillä Kon-Tiki-museossa. 

Tällaisissa paikoissa tulee aina sellainen olo, että haluaisi mukaan johonkin tutkimusretkikuntaan.

Tutkimusmatkan esineistöä

Koska samalla pääsylipulla pääsi sekä Viikinkilaivamuseoon että Kulttuurihistorialliseen museoon, päätimme piipahtaa jälkimmäisessä nopeasti ennen sen sulkemisaikaa. Kulttuurihistoriallinen museo sijaitsi keskustassa ja siellä oli esillä esineitä niin Aasiasta, arktisilta alueilta kuin Egyptistäkin. Ehkä kiinnostavin huone oli kuitenkin "The Norges Bank Room", jossa on esillä kulta-aarre, joka siirrettiin pois maasta natsien hyökkäyksen takia keväällä 1940. Kyseinen kulta oli Norjan valtion vaurauden perusta ja tarina sen siirtämisestä turvaan on kerrottu sarjakuvin! Ruotsin kielen taidon pohjalta tarinaa pystyy seuraamaan varsin hyvin, mutta huoneessa on tarjolla myös englanninkieliset käännökset.

Tyylikästä sarjakuvakerrontaa.

Näissä pusseissa kulta oli.

Museon sulkeuduttua päädyimme piipahtamaan edellisenä päivänä pongaamaamme antikvaariseen kirjakauppaan (Norlis Antikvariat) sekä saman kadun eli Universitetsgatan varrella sijaitsevalle Pelastusarmeijan kirpputorille. Sieltä lähti mukaan pieni pino englanninkielisiä pokkareita vajaalla kolmellakymmenellä kruunulla kappale.

Torstaina aloitimme reissun työosuuden eli NNCOREn konferenssin, jonka sisältöihin palaan myöhemmässä päivityksessäni. Todettakoon tässä vaiheessa, että aina on innostavaa törmätä vanhoihin tuttuihin ja tavata uusia - niin myös tänä vuonna.

Konferenssin aikana minulle selvisi, että Oslossa on vanha tuttuni Outlandin liike. En tietenkään ollut tajunnut, että kyseessä on Suomen Fantasiapelien ja Englannin Forbidden Planetin kaltainen kauppaketju, vaan luulin, että kauppa oli Kristiansandin oma pikku putiikki. Leena jäi verkostoitumaan konferenssipäivän jälkeen, mutta Essiä ei tarvinnut kahdesti pyytää mukaan etsimään Tuomiokirkon takana Kirkegatalla sijaitsevaa Outlandin liikettä. Siellä hupsahti ihan vahingossa varmaan puolitoista tuntia, kun tutkimme pelejä, fanisälää, Legoja, valtavaa sarjakuva- ja kirjaosastoa ja vilkaisimme alakerran roolipeliosastoa. Kaikki oli tietenkin suhteellisen kallista, kuten Norjassa yleensäkin, mutta pakkohan jotain on aina saada mukaan. Sarjakuvia ja kirjoja en viitsinyt katsella sillä silmällä, sillä niitä saa tilattua Suomesta halvemmalla. Tein kuitenkin muita löytöjä.

High five with Iron Man! Outlandin eteisessä meni aikaa...

Konferenssin päätyttyä perjantaina tuli piipahdettua pienen porukan kanssa Oopperatalon katolla. Kuuluu kuulemma asiaan, koska sen arkkitehtuuri suorastaan vaatii sitä. Siellä ei ole harvinaista pongata joogaajia tai muita kuntoilijoita ja paikka oli täynnä aasialaisia turisteja selfiekeppiensä kanssa.

Oslon oopperatalo

Paikallista katutaidetta

Lauantaina vielä ennen lähtöämme ehdimme käydä hotellin viereisessä Munch-museossa. Siellä oli juuri Munch vs. Van Gogh -näyttely, jossa verrattiin kahden taiteilijan varsin samankaltaista taivalta, vaikka he eivät koskaan tavanneet toisiaan. Näyttelyssä oli esillä muita Munchin tunnettuja töitä sekä toinen version Huudosta. Eniten minua kuitenkin kosketti Van Goghin Starry Night over the Rhone. Sen edessä seisoin todella kauan. Olen aina pitänyt Van Goghin siveltimenjäljestä ja tässä maalauksessa sinisen ja keltaisen sävyt tukivat toisiaan upeasti.

Viimeisenä päädyimme Astrup Fearnleyn museoon, joka sijaitsi aivan rannan tuntumassa erittäin modernissa rakennuskompleksissa. Ja syystäkin: kyseessä oli siis kahteen rakennukseen jaettu modernin taiteen museo, jossa oli esille mm. sellaisten nimien kuin Damien Hirstin ja Jeff Koonsin töitä. 

Täällä minulla alkoi siis kirjaimellisesti vilistä silmissä. Ja vaikka pääaineeni onkin nykykulttuurin tutkimus, en aina oikein jaksa ymmärtää nykytaidetta. Sellaisissa museoissa minulle tulee aina outoja mielihaluja tiputtaa niitä roskia lattialle ja katsoa, kuinka moni luulee sitä taiteeksi. Täälläkin ensimmäisessä salissa lattialla lojui aivan oikeasti banaaninkuori.

Tästä huolimatta museossa oli myös kerrassaan huikeita ja puhuttelevia töitä, joita katsellessa pystyi hiljentymään ja pohtimaan, miten jonkun mielikuvitus kykenee luomaan jotain vastaavaa. Varsinkin apokalyptiset Anselm Kieferin teokset olivat pysäyttäviä.

Wolfgang Tillmans: Freischwimmer 118 (2005)

Damien Hirst on se kuuluisa ja kiistelty taiteilija, jonka teoksiin kuuluu mm. kahtia paloiteltua lehmä, joka on säilötty kahteen kehykseen niin, että lehmän "läpi" voi kulkea. Tämä teos oli nähtävissä tuolla museossa kuten myös triptyykki God Only Knows (2007), jossa lampaiden ruhot on aseteltu ristiinnaulittujen asentoon.

God Only Knows, 1. osa

The Martyrdom of  Saint Peter (2002-2003)

Pidin Hirstin töistä eniten lasikaapista, jonka sisältö oli aseteltu ylösalaisin. Teos oli nimetty Pyhän Pietarin mukaan ja sen lasioviin oli leikattu pyöreät reiät muistuttamaan ylösalaisin ristiinnaulitun jälkiä. Seinälleni huolisin kuitenkin Ross Blecknerin upean maalauksen Fallen Summerin. Ja tosiaan Anselm Kieferin teokset Barren Landscape sekä "kirjahyllyllinen" tavaraa nimeltä The High Priestess vakuuttivat myös massiivisuudellaan.

Ross Bleckner: Fallen Summer (1988)

Anselm Kiefer: The High Priestess (1985-1989)

Paul McCartyn White Snow Cake (2011)

Yksityiskohta edellisestä.

Rankan reissun jälkeen oli ihana palata takaisin kotiin, vaikkakin yöbussin takia unet jäivät vähiin ja aamulla piti olla heti ajamassa sukujuhliin. Käteen jäi kuitenkin jotain tällaista pientä kirppikseltä ja tietenkin Outlandista. Kirjoista huomasin vasta kotona, että minulla oli juurikin tuo Star Wars -teos, mutta tämä olikin parempikuntoinen, joten eipä siinä mitään.

 

Outlandista puolestaan otin heti kyytiini ihanan Bubblehead-Grootin, johon olin ihastunut Popcultissa. Ja löytyiväthän ne riimukivetkin. Health Potionia eli kofeiinikarkkijuomaa tulikin jo testattua. Järkyttävää. Mutta pullo on kiva. Se lähtee myös Archipelaconiin mukaan.

Kiitos Oslo, kiitos kollegat. Minulla oli kivaa välillä ihan turisteillakin. Ja vaikka sinne Emanuel Vigelandin museoon en tällä kertaa päässytkään aikataulujen vuoksi, niin ehkä sitten seuraavalla kerralla...

Oslo, olet ihana.

* Kuvien ottajina minä & Essi Varis