Helsingin kirjamessut - viikonloppu Don Rosan avustajana

Kun Don Rosa kävi edellisen kerran Suomessa huhtikuussa promoamassa Tuomas Holopaisen The Life and Times of Scrooge -levyä, ehdimme tavata ainoastaan erittäin pikaisesti hotellin aulassa. Tämä taisi jäädä harmittamaan molempia, sillä sovimme hetimiten tapaamisen Helsingin kirjamessuille ja lupasin, ettei minulla sillä kertaa ole koulutusviikonloppua tai muita pakollisia menoja.

Ja kun Aku Ankan väellä ei ollut mitään sitä vastaan, tämä tutkija päätyi Don Rosan viralliseksi avustajaksi. Kyllä, minähän se siellä instagramiinkin päätyneissä kuvissa istun nimmarointitilaisuuksissa Donin vieressä ja avustan kieliongelmien yllättäessä ja sujuvoitan kirjapinojen etenemistä, jotta kaikki halukkaat saivat ainakin sen nimikirjoituksen.

Tapasimme Rosan kanssa ennen yleisöesiintymistä noin neljän jälkeen perjantaina, sillä Keskisuomalaisen toimittaja oli onnistunut saamaan meille yhteishaastattelun, jossa Rosa kommentoi uuden kokoelman, Ankkalegendat 1, Kielletyn laakson tarinat ja muita sarjakuvia -teoksen sarjakuvia ja mitkä Barksin tarinoista olivat hänelle merkittävimpiä. Puhuimme myös tutkimuksestani sekä faniudesta. Kunhan lehtijuttu ilmestyy Keskisuomalaisessa, skannaan sen tänne luettavaksi.  

Lavalla Don Rosa. Paikalla jokunen fani.

Rosa puhui perjantaina puoli kuudelta Aleksis Kivi -lavalla suhteestaan Carl Barksin sarjakuviin ja niiden merkityksestä hänen uransa kannalta. Mukana oli paljon faneille varsin tuttua asiaa ja huomautuksia suomalaisten faniuden poikkeuksellisuudesta. Juuri Saksan kiertueelta saapunut Rosa kertoi, miten häntä harmittaa, että siellä, missä hänellä on eniten faneja, hänellä on heille vähiten aikaa. Kun Saksassa hän ehti piirtää halukkaille, Suomessa jonot ovat niin valtavia, että fani voi olla tyytyväinen nimikirjoitukseen ja kädenpuristukseen, josta Rosa ei suostu luopumaan, vaikka kiire olisi millainen.

Haastattelijana Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyyppä

Suurena chilin ystävänä ja kasvattajana tunnettu Rosa yllätti fanit heittämällä viimeiset mukanaan tuomat chilinsä nopeimmille halukkaille. Tätä edelsi painava varoituksen sana: suurin osa chileistä oli lajikkeiltaan maailman tulisimpia. Syömistä ei suositella...

Huima nimmariurakka alkoi vähän vajaa kuusi Sanoman Aku Ankka -osastolla. Jono oli melkoinen ja tahtia piti pitää yllä, jotta kaikki halukkaat saisivat nimikirjoituksen ja rohkeimmat myös kuvan yhdessä idolinsa kanssa. Omistuksia ei jaettu, mikä aiheutti pientä pettymystä, mutta tilanne ymmärrettiin kyllä. Rosa oli myös tarkka reiluudesta: sääntöjä ei muutettu kesken kaiken. Jos aikaisemmat olivat saaneet maksimissaan kolme nimikirjoitusta, niin saivat myös seuraavat. Olit sitten jonottanut kolme tuntia tai viisitoista minuuttia, sinua kohdeltiin samalla tavalla.

Ensimmäinen rupeama ohi perjantailta.

Illalliseksi kevyt sushi-buffet kalaa rakastavan Donin mieliksi.

Olin varautunut toimimaan nimmariavustajana vain Helsingin kirjamessuilla, mutta Don pyysi minua mukaan myös Tampereelle. On kuulemma mukavampi olla sen valtavan fanijoukon edessä, kun ei joudu olemaan aivan yksin. En uskonut, että missään vaiheessa joutuisin hätistelemään pettyneitä faneja pois, mutta huomasin kyllä, että pöydän molemmilla puolilla ujosteltiin kohteliaisuuksien johdosta ja koettiin hämmennystä: fanit siitä, että tapasivat idolinsa, Rosa siitä, miten häntä ylistettiin.

Tampereen ensimmäinen etappi oli Suomalainen kirjakauppa klo 11. Aki Hyyppä haastatteli Rosaa ensin lyhyesti, jonka jälkeen jonotusnumeroilla varustetut fanit pääsivät hakemaan nimikirjoitukset uusiin ja myös vanhoihin teoksiin. Suomalaisen nimmarituokiota ei ollut varmaan mainostettu niin runsaasti kuin illemmalla ollutta Sokoksen keikkaa, joten ihmismäärä oli huomattavasta pienempi. Se mahdollisti halukkaille uudelleen jonottamisen: jos sinulla oli aikaa odottaa, kierros aloitettiin alusta ja nimikirjoituksen lisäksi mukaansa sai omistuskirjoituksen. Tässä apu oli tärkeää, jotta Rosa sai kirjoitettua kunkin suomalaisen nimen oikein kansilehdelle. Opin nimittäin sen, että hän työskentelee jäljentämistaktiikalla: myös englantilaiset nimet on nopeampi ja helpompi kirjoittaa ensin paperille ennen omistuskirjoitusta, sillä Rosan mieli saattaa askarrella samaan aikaan ihan jossain muissa asioissa. 

Suomalaisen kirjakaupan tilaisuuden päätti historiallinen hetki: kolme kertaa jonottanut kärsivällinen fani Aku Ankka -t-paidassa sai piirroksen. Oikean, upean piirroksen Klondiken ajan Roopesta. Tilanne oli yhtä aikaa kadehdittava ja mahtava. 

Tampereen aamupäivän epämiellyttävin tilanne oli outo radiotoimittaja, joka ei selvästikään ollut täysin perillä siitä, ketä tuli haastattelemaan. Hän kysyi outoja kysymyksiä ja lopulta nimmarinjakotilaisuuden alettua kiilasi jonon kärkeen. Olimme kumpikin erittäin pettyneitä hänen käytökseensä.

Sokokseltakin selvittiin - ja yksi julisteista lähti mukaan.

Tampereen Sokoksella kolmen aikaan olikin sitten huomattavan isompi määrä ihmisiä kuin kirjakaupassa. Jono kiersi ja kaarsi kirjoituspisteen ympäri ja kuulemani mukaan ainakin 400 ihmistä oli saapunut paikalle katsomaan arvon ankkapiirtäjää. Kiire oli vielä kovempi kuin perjantaina messuilla, mikä puolestaan tarkoitti sitä, ettei Don ehtinyt poseeraamaan kunnolla kuvissa. Ylitimme varatun ajan kahdellakymmenellä minuutilla, jotta ne, joille oli nimikirjoitus luvattu, saivat haluamansa. Täytyy kyllä sanoa, että on se häkellyttävää saapua paikalle valtavien aplodien keskelle ja istahtaa siihen Don Rosan viereiselle penkille...

Tampereen päivän reissu oli rankka, mutta kaikin puolin antoista. Koko viikonlopusta voisi todeta sen, mitä Rosa sanoi Sokoksen ystävälliselle henkilökunnalle: jos hän voi niinkin pienellä eleellä kuin oman nimensä kirjoittamisella tuottaa iloa ihmisille, niin miksi hän ei tekisi sitä? Se tekee hänet iloiseksi. (Ja myös ne sadat muut ihmiset, joiden hymyjä, fanityttömäisiä kiljahduksia ja pientä pomppimista oli mahtavaa katsella. Pienten poikien jännityksestä vakavat naamat sulivat valtavaan hymyyn, kun vasta ostetussa kirjassa komeili paksulla tussilla oman idolin nimikirjoitus.)

Takaisin Helsinkiin ja Aku Ankan osastolle

Sunnuntaiaamuna elin vielä täysin kesäajassa, minkä takia olimme ystäväni kanssa ajoissa messuilla. Ehdinkin sitten kaikessa rauhassa kiertää messuja ostosten merkeissä ennen viimeistä rupeamaa. Mukaan tarttui kaksi joululahjakirjaa, miehelle tuliaisiksi Frank Herbertin Dyyni-sarjan osat 2 ja 3 (kovakantisina!) sekä Tad Williamsin Taru kolmesta miekasta -sarjan viimeinen puuttuva osa 11 eli Varjojen vanki, Catel & Bocquetin sarjakuvaromaani Kiki - Montparnassen kuningatar sekä toivottavasti hyödyllinen Aino Kontulan Opettajan selviytymisoppi. Hirvittävän paljon jäi näkemättä ja kokematta, enkä esimerkiksi ehtinyt metsästää haluamaani Magdalena Hain Susikuningatar-kirjaa. Mutta kyllä se vielä hyllyyn päätyy...

Don, Tuomas, Aki ja kultalevyt

Minulla oli tapaaminen kahdeltatoista Sanoman pisteellä, koska olin saanut jo perjantaina kuulla, että Tuomas Holopainen on saapumassa paikalle. Holopainen toi sekä Rosalle että Aku Ankan toimitukselle upeat kultalevyt The Life and Times of Scrooge -albumista. Samalla Don esitteli minut ja Tuomaksen toisilleen (sain hillittyä fanityttökiljahduksen), mitä hän ei ollut ehtinyt tehdä huhtikuussa. Tuomas oli erittäin kiinnostunut väitöskirjastani ja koska se on tekijälleen kuin oma lapsi, en ehtinyt edes huomata paasaavani ummet ja lammet aiheestani ja kutsuin Holopaisen jo väitöstilaisuuteenikin. Olin niin suunnitellut kehuvani hänen levyään ja miten pidin hänen sävellystyöstään ja tuotannostaan noin yleensäkin ja sitten suustani tulee ulos vain väitöskirja sitä ja tätä.

Kolme fania: muusikko, tutkija ja sarjakuvataiteilija. Arvatkaa, ketä jännitti?

Viimeinen kolmen tunnin nimmarointisessio meni sujuvasti, eikä ihmisiä ollut paikalla läheskään niin paljon kuin perjantaina. Missään vaiheessa jono ei päättynyt, mutta kärsivällisimmät suuntasivat jonon päähän uudestaan ja saivat myös omistuskirjoituksen. Rosalta kysyttiin useaan otteeseen, eikö hänen ranteensa kipeydy, mutta vastaus oli aina sama: hän on parhaimmillaan tehnyt tätä 11 tuntia (!) putkeen ja siihen sisältyi myös piirustusten tekoa. Pari kolme tuntia ei tunnu yhtään missään. (Ja sitä paitsi hän ei liikuta rannetta, vaan olkapäätään - siksi nimmareista tulee niin isoja.)

Yllättävän useaan otteeseen jouduin sanomaan jonottajille, etteivät he saa käsissään olevaan teokseen nimikirjoitusta. En tiedä, oliko kyseessä tietämättömyys, vai mikä, mutta todella monet olivat tarjoamassa Aku Ankan taskukirjaa, Carl Barks -kokoelmaa tai jopa Kari Korhosen uutta albumia nimikirjoitusta varten. Ihmiset kuitenkin ymmärsivät nopeasti, että eihän taiteilija suostu muiden töitä signeeraamaan, joten he ottivat paperit kouraansa ja saivat siihen toivomansa nimikirjoituksen. Parhaimmillaan metsästin joulukokoelmassa olevaa yhtä Rosan tarinaa, jotta Rosa sai nimmaroitua edes sen oikean sivun, johon oli luovuuttaan käyttänyt.

Sunnuntaina minulla oli onneksi hyvä piirustuslehtiö mukanani. Hätätapauksissa otin siitä sivuja niille pettyneimmille pienille fanipojille ja -tytöille, joilla ei ollut yhtään paperia mukana, jotta he saisivat edes sen nimikirjoituksen. (Ja sen verran laadukasta paperia olikin, että saatte laittaa ne kunnon kehyksiin sitten...)

Rosa raapusti nimeään tuttuihin albumeihin, useampiin Kootut -sarjan teoksiin ja muutamiin kansikoteloihin, julisteisiin, Aku Ankka -lehtiin ja jopa kreikkalaisiin, italialaisiin ja ruotsalaisiin lehtiin. Ja aina hän jaksoi muistuttaa ensimmäisen, ruskeakantisen Roope Ankan elämä ja teot -albumin omistajille, että käykää ostamassa uusintapainos. Hän ei kieltänyt vanhan hävittämistä, vaan kertoi, ettei hänellä ollut mitään kontrollia sen sisältöön. Siinä on paljon väritysvirheitä, sisältövirheitä ja jopa hänen taidettaan on poistettu (esim. ensimmäisen sivun alareunasta Roopen kakkuloiden läpi kuuluisi näkyä silmät). Uudempi painos on uskollisempi taiteilijan omalle näkemykselle, mistä Rosa oli todella tarkka.

(Tässä vaiheessa kirjoitin itselleni mentaalisen muistilapun käydä hankkimassa se uudempi versio itsellenikin...)

Joissain tilanteissa Rosan tuntema ärsytys Disney-yhtiötä kohtaan näkyi siinä, miten hän nimmaroidessaan ruksi Walt Disney -nimen yli ja korosti sen sijaan omaansa. Ja miksi ei? Eihän Walt Disneyllä ollut mitään tekemistä sarjakuvien kanssa...

Useat fanit saivat myös kutsun amerikkalaisille sarjakuvafestivaaleille. Siellä kun Rosalla on aikaa vaikka koko päivän ajan jututtaa fanejaan ja piirtää heille niitä kadehdittuja, omistuskirjoituksin varusteltuja taideteoksia.

Työt on tehty ja hommat hoidettu

Viikonloppu oli kaikin puolin aivan mahtava ja jotenkin häkellyttävä tajuta, että mihin tämä pieni fanityttö on päätynytkään. Omia hienoja hetkiä oli kuulla, miten jonossa oli supistu siihen malliin, että minut oli tunnistettu, tai että joku fani yllättäen moikkaa minua ja kiittää blogistani. Sain omistuskirjoituksen omaan The Life and Times of Scrooge -levyyni, tutustutin ystäväni Don Rosaan ja toinen, matkaseuranani ollut ankkafani sai sekä valokuvan että nimikirjoituksen. Kassiini survottiin myös Betoniporsas-yhtyeen levy, jonka kansikuvan Rosa on muinoin piirtänyt sekä uusi Aku Ankka -t-paita kiitokseksi. Aki Hyypän kanssa juonimme jo ankka-aiheisia suunnitelmia ensi vuodelle, koska se on Rosan juhlavuosi: hän tuli ensimmäistä kertaa Suomeen 20 vuotta sitten.

Vaikka en ujona ja tyypillisenä suomalaisena vieläkään uskaltanut vaivata Rosaa piirros-pyynnöllä, annoin hänelle virallisen väitöskutsun. Pelkkä tieto siitä, että joku väittelee tohtoriksi hänen töistään olisi Donin omien sanojen mukaan vierailun arvoista, mutta ei hän valitettavasti kuitenkaan pääse tulemaan paikalle.

Kirjamessuilta lähti väsynyt, mutta varsin onnellinen tutkija kotipuoleen. Mukanaan kaiken lisäksi kaksi kassillista Sarjakuva-Finlandia-ehdokkaita.

Sarjakuva-Finlandian valintalautakunnassa

Kuva lainattu osoitteesta http://www.sarjakuvafinlandia.fi/media/

Jes, nyt sen voi jo sanoa ääneen!

Olen maaliskuusta asti pantannut hiljaa luottamustehtävääni vuoden 2015 Sarjakuva-Finlandia-palkinnon esiraadissa. Sarjakuva-Finlandian sivustolta lainattua:

Sarjakuva-Finlandia-tunnustuspalkinto myönnetään kotimaiselle tekijälle yksin tai yhdessä toisen osapuolen kanssa tekemästä ansiokkaasta sarjakuvateoksesta. Ehdokkaaksi voi esittää omakustannetta tai kustantajan kautta julkaistua suomen- tai ruotsinkielistä albumia. Myös muun kielisiä albumeita voidaan hyväksyä ehdokkaaksi, jos valintalautakunta niin päättää. Palkinto on albumikohtainen.

Minä ja kolme muuta sarjakuva-alan harrastajaa ja asiantuntijaa pääsemme tutustumaan tänä vuonna julkaistuihin suomalaisen sarjakuvan uusiin teoksiin ja valitsemaan niistä maksimissaan ne kymmenen merkittävintä, joista vielä nimeämätön kulttuurialan nimi valitsee palkinnon saajan ensi vuoden Tampere Kupliissa.

Tässä vielä lehdistötiedote tutustuttavaksi.

Don Rosa Helsingin kirjamessuilla! (viimeisin tieto!)

Kuva sivustolta http://kampanjat.positiivarit.fi/donrosa/

VIIMEISIN TIETO!

Don Rosa saapuu Suomeen markkinoimaan uutta Kielletyn laakson tarinat -kokoelmaa, joka aloittaa Sanoma Magazinesin julkaiseman uuden Barks / Rosa -sarjan. Tässä sarjassa nähdään Carl Barksin alkuperäisiä sarjakuvia, joihin Rosa on kirjoittanut jatko-osan.

Rosa nähdään Helsingin kirjamessuilla perjantaina 24.10. klo 17.30 Aleksis Kivi -lavalla haastateltavana uuden teoksen tiimoilta puolen tunnin ajan. Tämän jälkeen Rosa signeeraa Sanoman osastolla (6d101) klo 18-20.

Rosan nimmaroi myös sunnuntaina 26.10. klo 13-16 samalla Sanoman osastolla.

Rosa piipahtaa myös Tampereen Sokoksen kirjaosastolla, toisessa kerroksessa lauantaina 25.10. klo 15 alkaen. Haastattelun jälkeen Rosa signeeraa kirjojaan!

Fyysikkoja sarjakuvaluennolla

Viime keskiviikon (1.10.) genreluennollani pyörähti Jyväskylän ylioppilaskunnan lehden Jylkkärin päätoimittaja, valokuvaaja ja kaksi eksyneen näköistä fyysikkoa. Tarkoituksena oli tutustuttaa järvellä toisistaan erotetut humanistit ja luonnontieteilijät toistensa aloihin vierailemalla fysiikan ja kirjallisuuden oppiaineen luennoilla. Ja yllättäen sitä päädyttiin minun sarjakuvaluennolleni. Kiltisti ja hiljaa ne siellä nurkassa istuivat, kun eivät oikein muualle mahtuneet ja tutkivat underground-sarjiksia, supersankareita ja Aku Ankkoja samalla tavalla kuin luennolle normaalisti kuuluvat humanistit. Viittailivat jopa välillä, kun kyselin, kuka on mitäkin mieltä mistäkin genrestä. Kati Kovácsin Karu selli taisi olla pojille suurin järkytyksen aihe, vaikka tunnilla käytiin läpi muun muassa Tom of Finlandia.

Artikkeli löytyy nyt Jylkkärin kotisivuilta sekä paperilehdestä. 

Ja siihen, ettei sarjakuvaluennoista ole käytännön hyötyä elämässä: kuvanlukutaito ja medialukutaito? Sarjakuviin voi sisältyä sellaisia piilomerkityksiä, parodiaa ja pahimmassa tapauksessa propagandaa, joten henkilön, joka ei ymmärrä sarjakuvan merkkikieltä saati muita kerrontatapoja, on hankala ymmärtää sen välittämää viestiä.

Mutta eipä sillä: viime vuonna samaisen kurssin jälkimainingeissä kuulin laitoksen palautepäivän jälkeen, että joku oli ollut aivan pöyristynyt siitä, että tällaistakin opetetaan kirjallisuuden oppiaineessa. 

Millähän vuosikymmenellä sitä eletään?

Turhaan ne ylioppilaskokeiden tekijätkin sinne äidinkielen ylioppilaskokeisiin ovat kahtena peräkkäisenä keväänä sarjakuva-analyyseja tunkeneet.

Väitösprosessista ja Don Rosa Librarysta

Todettakoon se nyt täälläkin julkisesti: väitöskirjan korjattu versio lähti esitarkastajien viimeiseen syyniin viime perjantai-iltana pienen stressipitoisen päivän päätteeksi. Kokonaisuudessaan sivuja oli nyt 307, eli niitä tuli vajaa kolmekymmentä lisää alkuperäiseen tuotokseen.

Tajusin vain hieman liian myöhään, että minun olisi pitänyt tietenkin ottaa tavoitteekseni saada kokonaisuuteen 313 sivua.

No, vielä työhön on lisättävä suomen- ja englanninkieliset abstraktit sekä kiitokset, joten muutama lisäsivu on ainakin luvassa.

Molemmat esitarkastajat suostuivat ehdottamaani aikatauluun, joten he lähettävät  lausuntonsa tiedekuntaan 12.11. järjestettävään tiedekuntaneuvoston kokoukseen mennessä. Tässä kokouksessa annetaan lausuntojen perusteella minulle väittelylupa sekä määrätään esitarkastaja ja väitöspäivä.

Tässä yhteydessä haluan korostaa sitä turhauttavaa seikkaa, miksi en voi sanoa väitöspäivääni varmaksi: asia siis päätetään virallisessa kokouksessa vasta, kun lausunnot ovat saapuneet. Eli pystyn julkistamaan väitöspäiväni todennäköisesti vasta kuukautta ennen tilaisuutta. Kyllä, se on omasta mielestänikin rasittavaa ja byrokraattista, mutta käytäntö on tämä. Siksi tarjoan kaikille ehkää, mahdollista vaihtoehtoa, epävarmuutta ja potentiaalimuodossa olevia verbejä. Ja kuten jo viime keväästä huomasimme, ei se suunniteltu aikataulu todellakaan aina pidä paikkaansa.

Sen verran voin sanoa, että aikaisintaan joulukuussa. Olen tehnyt alustavan karonkkapaikkavarauksen, koska pikkujoulukautena on mahdotonta saada kuukauden varoitusajalla mitään kivaa paikkaa, mutta päivää en voi vielä julkistaa.

Mutta voitte luottaa siihen, että kun sen voi sanoa ääneen, niin sitä tulee sitten täällä ja Facebookissa ja vaikka savumerkein, jos niikseen tulee. On jo korkea saada tämäkin (farssi) kokemus pois alta.

Nyt tässä odotellessa voinkin sitten rustailla niitä abstrakteja, työstää lektiota ja kiitospuheita ja miettiä karonkan tarjoilua normaaleja opetuksia unohtamatta. Ja onhan tässä välissä vielä Helsingin kirjamessut, joilla Don Rosa nähdään perjantaina 24.10. klo 17.30 Aleksis Kivi -lavalla.

Sitä odotellessa pääsen lukemaan reilu viikko sitten postilaatikkoon (lopultakin) kolahtanutta Fantagraphicsin The Don Rosa Library -kokoelman ensimmäistä osaa. Marraskuussa tulee toinen osa ja sitä saa jo tilattua ennakkoon. Myös yhteispaketti osista 1 ja 2 onnistuu, jos et ole vielä tätä ehtinyt hankkia hyllyysi.

Laitoin juuri ennakkotilauksen toisesta osasta: Amazonin toimitus oli luotettava ja nopeampi, kuin sähköpostiin tullut lähetysilmoitus antoi ymmärtää. Postikuluineen toinenkin osa tulee maksamaan arviolta $30 eli noin 24€. Kovakantisesta ei lainkaan paha hinta.

Sarja aloittaa Rosan Disney-tuotannon julkaisemisen englanniksi kronologisessa järjestyksessä. Lisäksi se sisältää esipuheita (suomalaisittain hassusti kirjan loppuun sijoitettuina), kansikuvia ja Koottujen tilaajille tuttua Rosan elämäkertaa. Tämä kokoelma ei kuitenkaan ole englanninkielinen versio Kootuista, vaan vastaa lähinnä Euroopassa julkaistua Hall of Fame -sarjaa pienillä lisäyksillä. Esimerkiksi tästä teoksesta ei löydy Rosan ensimmäistä, underground-henkistä Disney-sarjakuvaa...

Muinaisilla markkinoilla

Sarjakuvafestivaalien ohessa piipahdin Helsingin Pukkisaaren perinteisillä muinaismarkkinoilla rautakautisessa kauppakylässä. Markkinat järjestettiin 6.-7.9. ja reippailimme paikalle ystäväni kanssa heti sunnuntaiaamuna. Tunnelma oli hieno, paikka upea ja käsityöläisten taidot kerrassaan mainioita.

Kyltin avulla löytää perille

Soturin varusteet

Soturien kilvan ohjeistus kansalle

Puunhakkuukisaan osallistui kaikenikäisiä sotureita

Allekirjoittanut pääsi kuin pääsikin kokeilemaan muinaisjousta

...ja osui jopa tauluun

Taistelunäytöksessä otettiin mittaa markkinoiden häiritsijöistä

Jos aikataulut natsaavat myös ensi vuonna Sarjakuvafestivaalien kanssa samalle viikonlopulle, taidanpa piipahtaa paikalla uudestaankin.

Sanoja seminaarissa, sarjakuvia festivaaleilla

Lahdesta pongattua katutaidetta

Päivitykseni ovat myöhässä ja perusteluksi riittää yksi sana: väitöskirja. Viimeisiä viedään, kohta on varmaan tiedossa jo alustavia päivämääriäkin. (Alustavia, koska kaikki riippuu muiden aikatauluista ja byrokratiasta.) Sivumäärä ainakin on jälleen kasvanut ja kokonaisuus parantunut - tai ainakin selkiytynyt.

Viikolla 36 tapahtui vaikka sun mitä kiireistä. Olin torstain ja perjantain 4.-5.9.2014 Lahdessa, jossa järjestettiin kutsuseminaari "Sanat työssä" kirjailijoille ja sanataideohjaajille. Seminaarissa minua kiinnostivat erityisesti teemat sanataiteen integroimisesta työelämään ja terveydenhoitoalaan. 

Saavuin Lahteen torstaina aamujunalla vähin yöunin ja vein matkalaukkuni Patria Hosteliin, joka toimi yöpymispaikkanani. Sen sijainti oli varsin kätevä ja palvelu pelasi erinomaisesti, vaikka netin varauslomake ei toiminutkaan. Mutta sähköpostilla huonevaraus onnistui ongelmitta. Pienenä ihanana yksityiskohtana mainittakoon, että huoneiden ovinumerokyltit olivat Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa -teemaisia. (Omassani oli teekutsut.)

Seminaarin järjesti Helsingin yliopiston alainen koulutus- ja kehittämiskeskus Palmenia ja se pidettiin Lahden aikuiskoulutuskeskuksessa. Kaksipäiväisen seminaarin teemana olivat siis työ ja hyvinvointi. Kahdeltatoista alkanut seminaari lähti liikkeelle Turun yliopiston professori Marja-Liisa Honkasalon esitelmällä "Miten tutkia sanataiteen ja hyvinvoinnin välisiä yhteyksiä?", jossa puhuttiin paljon muun muassa taiteen terapeuttisuudesta, mitä omassa koulutuksessanikin on tullut esille. Ongelmaksi koettiin sen, miten taiteen tuloksellisuutta ja vaikuttavuutta voidaan mitata. 

Päivän toista teemaa, "Mitä työssä tarvitaan?", lähestyttiin kahden erilaisen puhujan voimin. Nokia Solutions and Networksilta tullut Tomi Niskakoski esitteli tapoja, joilla sanataidetta voitaisiin tuoda mukaan työelämään: olisi löydettävä se tarve, mikä yrityksellä on ja tarjottava palveluja mahdollisen ongelman ratkaisuun. Yhteisen kielen löytäminen on ehdottoman tärkeää taiteen ja työelämän integroinnissa. Niskakoski tarjosi myös päivän mieleenpainuvimman esimerkin, meidän kaikkien vihollisen: gorilla-syndrooman. Kun joukon gorilloja opettaa siihen, että lähestyessään tikkaita ja niiden päällä roikkuvia banaaneja ne saavat kylmän vesisuihkun, ne rankaisevat joukkoon tulevaa uutta jäsentä heti tämän yrittäessä tikkaille. Vähä kerrallaan kaikki joukon gorillat korvataan uusilla, jolloin kaikki tilassa olevat gorillat välttelevät tikkaita, mutta kukaan niistä ei tiedä miksi. Koska "näinhän meillä aina on tehty..."

Toisen näkökulman työhön tarjosi Diakonialaitoksen Tiina Mäkelä, joka kertoi esimerkein, miten he ovat pyrkineet muokkaamaan palveluasunnoista ja hoitokodeista enemmänkin koteja kuin kodinomaisia tiloja ja kuinka he ovat käyttäneet taidetta apunaan tekemään ikäihmisten arjesta mielekästä.

Seminaarin ensimmäinen päivä päättyi kahteen työpajaan: Tarinoita työelämän tulevaisuudesta ja Terveyttä tarinoista. Menin jälkimmäiseen, koska sanataiteen terapeuttiset mahdolliset kiinnostivat luovuusterapiakoulutukseni takia huomattavasti enemmän. Työpajaa ohjanneet Niinat Hakalahti ja Repo pistivät meidät pohtimaan, miten sanataidetta voisi tuoda mukaan esimerkiksi hoitotyöhön ja terveydenhuoltoalalle ylipäätään. Pienissä ryhmissä kokosimme yhteen ideoita, ajatuksia ja villejä heittoja, mitä sanataide voi antaa ja millä tavalla esimerkiksi vanhusten hoidossa. 

Kaikkein antoisinta oli kuitenkin saada paljon tehtäväesimerkkejä, joita pääsimme kokeilemaan käytännössä myös itse. Oma ryhmäni kuunteli Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-romaanin alun ja antoi sitten tulla arkipäiväistä avautumista tuutin täydeltä aloituksella "Kyllä minä niin mieleni pahoitin". Pääsin sitten raapustamaan puolitoista sivua väitöskirja-angstia ja tuntui muuten hyvältä.

Perjantaina seminaari jatkui heti yhdeksältä tarjotulla aamukahvilla, jonka jälkeen purimme työpajoissa tulleita huomioita. Sitten lavalla päästettiin kirjailija-ohjaaja-näyttelijä Juha Hurme, joka puhui aiheesta "Kaikki työ on luovaa työtä". Hurmeen esitys koostui filosofisista anekdooteista, joissa hän kokosi yhteen omaa otsikonmukaista filosofiaansa siitä, että kaikki työ on luovaa työtä, ja miten ikävää on, kun nyky-yhteiskunta pakottaa ihmiset yksipuolisuuteen ja valitsemaan oman tulevaisuutensa ja ammattinsa todella varhain. Hurme kertoi tehneensä parhaillaan 12 eri ammatin töitä yhden vuoden aikana. Olisi huikeaa kyetä elättämään itsensä erilaisilla luovilla projekteilla ja keikkatöillä, mutta tässä maailmantilassa se on kyllä äärimmäinen poikkeustapaus...

Päivän toinen puhuja oli tutkija Ulla Vanhatalo, joka esitteli NSM-nimistä teoriaa otsikolla "Miten sanot sen, mitä todella ajattelet. Natural Semantic Metalanguage sanojen seittejä purkamassa". Hänen teoriansa herätti todella paljon keskustelua ja väittelyä, sillä sen mukaan kaikki asiat voidaan selittää noin 64 alkusanalla useissa maailman kielissä. Tätä on tutkittu 40 vuotta akateemisella tasolla ja sovellus yleisökäyttöön on kuulemma tekeillä. Teorian tarkoitus on lisätä ymmärrystä ja auttaa selvittämään sekä omia ajatuksia että sanan valtaa. Käytännössä tämä 64 sanan lista auttaa selittämään nimenomaan abstrakteja asioita kuten "rakkaus" eikä niinkään konkreettisia esineitä, kuten esimerkiksi sanaa "kahvikuppi".

Perjantaipäivän runouden tulos

Testasimme väitettä käytännössä ja yritimme selittää 64 alkusanalla lauseita "Minä annan sinulle anteeksi" ja "Me välitämme työntekijöistämme". Loppujen lopuksi näistä selityksistä tuli ihan naurettavan pitkiä, kun kaikki sanat purettiin osiin ja kirjoitettiin auki mahdollisimman yksinkertaiseen muotoon.

(Tuli myös pohdittua, miten pitkäksi väitöskirjani venyisi, jos kokeilisin tällä teorialla avata omaa metodiani...)

Seminaari päättyi yhteiseen Sanat ja taide työssä -työpajaan, jonka veti sanataideohjaaja ja kirjailija Päivi Haanpää. Teimme paljon erilaisia kirjoitusharjoituksia ja meille esiteltiin harjoitusten sovellusmahdollisuuksia. Lopuksi kirjoitimme tajunnanvirtaa tästä hetkestä, alleviivasimme sieltä olennaisimman huomion, jonka halusimme jakaa myös muille, ja koostimme ryhmissä niistä yhdessä runon.

Lopuksi kirjoitimme seminaarista palautetta ja keskustelimme jatkosta ja meidän alan ihmisten yhteisestä tietopankista ja seminaarin sisällöistä.

Kokemuksen voisi päättää Cesar A. Cruzin anekdoottiin: "Art should comfort the disturbed and disturb the comfortable."

Sarjakuvafestivaalin virallinen maskotti, Säihkyturpa

Seminaarin jälkeen suuntasin suoraan Helsinkiin, jossa odotti sarjakuvafestivaalit. Aina aiempina vuosina minulla oli aina jotain muuta menoa, enkä ollut päässyt festivaaleille, joten tämä vuosi oli elämäni ensimmäinen Helsingin sarjisfestareilla. En tullut paikalle niinkään ohjelman takia, vaan yleisön tunnelman, ihanien sarjakuvien ja pienlehtitaivaan. Suunnitelmani ostaa valtavia määriä sarjakuvia kariutuivat kuitenkin siihen, että reissubudjettini meni suurilta osin syömiseen ja matkustamiseen, mikä oli aivan liian tylsää.

Vietin festareilla hyvän ystäväni (ja kaltaiseni sarjisintoilijan) kanssa pääosin lauantaipäivän, mutta piipahdin paikalla myös sunnuntaina ennen bussini lähtöä. Ehdin kuunnella hieman yhdeltä alkanutta  "Tom of Finland: Sarja kuvia -teosesittelyä" ja Tuula Karjalaisen Tove Jansson -esittelyä Muumeista ja taiteilijasta itsestään. Minulta meni myös reilu tuntinen Kiasman kahvilassa, jossa haastattelin Isä-sarjakuvan tehnyttä Hanneriina Moisseista oman luovuusterapiakoulutukseni lopputyötä varten. Haastattelukokemus oli varsin voimakas ja sain huikeasti materiaalia sarjakuvia käsittelevää työtäni ajatellen.

Sunnuntaina kävin katsastamassa Tom of Finland -näyttelyn MUU-galleriassa (yritin sinne jo lauantaina, mutta en tietenkään osannut katsoa gallerian aukioloaikoja oikein ja myöhästyin). Näyttely oli harmittavan pieni, mutta sarjakuvat olivat tyylikkäästi esillä luonnoksineen ja Mari Kasurisen My Little Tom of Finland -jättiponi oli huikea. Jos minulla olisi ollut ylimääräinen pari tonnia taskussa, olisin ehkä himoinnut sitä. (Tai sitten huomattavan useita sarjakuvia...) Myös eräästä sarjakuvasta koottu videopätkä oli varsin onnistunut.
Sunnuntaina pääsin kuuntelemaan myös Tuuli Hypénin haastattelua hänen uudesta lastenkirjastaan.

Eniten olisin viihtynyt pienlehtitaivaassa juttelemassa nuorten taiteilijoiden kanssa, mutta ujostelin liikaa jäädä palloilemaan tiettyjen pöytien ympärille (PÖLLÖJÄ, ihania pöllöjä!), kun ei kuitenkaan ollut varaa ostaa kaikkea kivaa.
Harmittavasti onnistuin missaamaan niin Wolf Kankareen, jonka upean teoksen Kettujumala palelee lähdin ostamaan, kuin Heta Happosen, jonka kaunis pienlehti jäi rahanpuutteen takia ostamatta. Sain kuitenkin lopulta hankittua ensimmäisen Mad Tea Partyn ja siihen nimmarin ja piirroksen ihanalta Tealta itseltään. En tiedä, kumpaa ujostutti enemmän...
Siinä ostokseni itse asiassa olivat - paitsi tietenkin piti ostaa myös ommeltava Säihkyturpa-hihamerkki, jonka pistän vielä reppuuni tässä joku päivä.
(Ja pari Nemi-albumia piti tuoda kaverille, mutta that was it...)

Viikonlopun hilpeimpiin asioihin kuului se hetki, kun piipahdin ensimmäistä kertaa yhdelle pienlehtiteltalle, missä mainostettiin Oulun sarjakuvafestivaaleja ja siellä mainostanut nainen hihkaisee: "Hei, mä tunnen sut! Sähän oot Kontturin Katja! Sä teet Rosasta väitöskirjaa!"
Maineesta on näköjään hieman hyötyä, kun jäin sitten oululaisten kanssa suustani kiinni ja päädyttiin yhdessä suunnittelemaan huikeita ideoita ensi vuoden Oulun sarjisfestareille...

Ja lopuksi vähän kuvaspämmiä tapahtumasta:

Tom of Finland -paneeli ja irstaita lauluja

Tove Janssonin taidetta

Tuuli Hypén ja kettuviehtymys

Allekirjoittaneen omakuva

Tyylikkäin festarivieras

Köyhän ostokset

#kutsumua

Hypätään hetkeksi pois akateemisesta maailmasta ja palataan takaisin teinivuosiin #kutsumua-kampanjan merkeissä. Tietämättömille tiedoksi, että kyseessä on siis Suomen Lukiolaisten Liiton kampanja kiusaamisen hiljaisen hyväksymisen ehkäisemiseksi. Kun sekä Nörttitytöt että ihana Miss Ruki Ver ovat ehtineet jo osallistua, ajattelin itsekin kantaa korteni kekoon. Seuraa siis blogini toinen suht henkilökohtainen merkintä.

Kokemukseni koulukiusaamisesta ovat lähinnä nimittelyä ja selän takana puhumista. Yläasteella eräs luokkalaiseni alkoi kommentoida s-viastani, jota oli ala-asteella yritetty korjata puheopettajan toimesta, mutta koska puheopetuksessa ei ollut kivaa, päätin näin nykytermein, että pitäkää tunkkinne, mie puhun just tälleen ja se on hyvä se. Sössöttävä ässäni ilmenee edelleen, jos olen oikein innoissani tai hirvittävän hermostunut. (Ja allekirjoittanut puhuu kansainvälisissä konferensseissa ja opettaa!) Ymmärsin jo tuolloin, että tämä kiusaava poika yritti pönkittää omaa asemaansa luokan "siistimpien" poikien silmissä ja halusi kiusaamisellaan vain huomiota.

Olin tietenkin myös nipo eli pinko eli hikari ja mitä näitä nyt sitten on. Meillä päin sana oli nipo. Olin nipo, koska tein aina läksyt, osasin vastata opettajan kysymyksiin ja sain kokeista ysejä ja kymppejä (fysiikkaa ja kemiaa en ymmärtänyt, liikunnassa yritin vain olla aktiivinen ja yksin laulaminen oli kamalaa). Olin kuitenkin niin hiljainen, etten ollut aina suunapäänä huitomassa, että minäminäminäminä, ope, minä tiedän. Ja samalla olin myös niin kiltti, etten ollut ärsyttävä. Siksi nimittelyni ei koskaan käynyt törkeäksi. Ja osin myös siksi, että ne kaikki nimittelijät olivat sitten samoja tyyppejä, jotka paniikissa tulivat kopsimaan unohtuneet kotitehtävänsä minulta ja minä kilttinä oppilaana annoin heidän tehdä niin.

Olin kuitenkin aina eri mieltä siitä, olinko nipo. Minulle nipo tarkoitti himo-opiskelijaa ja pänttääjää, joka eli nenä kiinni kirjassa. No, niin minä elinkin, mutta eiväthän ne mitään koulukirjoja tietenkään olleet... Koko yläaste meni minulta ehkä vähän vasemmalla kädellä. Jos olisin oikeasti nipottanut, yläasteen päättötodistus olisi ollut enemmän kymppiin kallellaan ja eihän niitä älliäkään tullut kuin yksi kappale...

Outo minusta tuli siksi, koska aloin liikkua väärässä seurassa. Oudosti pukeutuvassa, liian äänekkäässä, liian poikkeavassa. Kun käytin viikon sisään kolmen eri alakulttuurin tyyliä, minut kuuli käytävillä ennen kuin näki ja tietenkin se, että oikeasti pidin koulusta, niin pakkohan minun oli olla outo. 

Ei siinä, outo ei ole minulle haukkumasana, vaan olen sisäistänyt sen osaksi itseäni ja persoonaani. Mutta lukiossa tapa, millä se sanottiin, oli kuitenkin negatiivinen.

Muistan edelleen erään entisen luokkatoverini ja vanhan perheystäväni sanat: "Katja, sinusta ei puhuttaisi noin paljon #%&$aa, jos pukeutuisit normaalisti."

Lisäksi olin tietenkin lesbo, käytin huumeita ja nuuskaa, koska olin yksi kolmasosa niistä pikkupaikkakuntamme oudoista linnuista, enkä mahtunut Leviksissä kulkevien nuorten muottiin. Ikinä nämä selän takana puhumiset eivät kuitenkaan minua satuttaneet, sillä minulla oli kaksi parasta ystävää. Heidän kanssaan jaksoimme kuunnella kaiken sen turhautuneen scheissen mitä sieltä nyt sitten tulikaan ja vielä nauraa päälle.

Kaikki eivät kuitenkaan tähän kykene.

Opettajan sivutöitä tekevänä halusin osallistua tähän kampanjaan ja kertoa myös sen, miten paljon rohkeutta keneltä tahansa, mutta erityisesti kaveripiirin paineen alla elävältä murrosikäiseltä nuorelta, kiusaamisen lopettaminen saati sen huomaaminen voi vaatia. En tiedä, luetteko te tätä koskaan, mutta haluaisin pyytää anteeksi entisiltä luokkatovereiltani Tarulta ja Petteriltä. 

Anteeksi, Taru, että annoin luokan suosituimpiin kuuluvan tytön vetää minut mukaansa siihen rinkiin, joka sulki sinut ulkopuolelleen. Anteeksi, että en ollut tarpeeksi vahva sanomaan hänelle vastaan. 

Anteeksi, Petteri, että tekemättä mitään hyväksyin hiljaisesti luokan hölösuun sinuun kohdistaman pilkan ja kaikenlaisen fyysisen kiusan, joka hänestä tuntui varmaan pelkältä leikiltä, mutta jonka sinä koit taatusti paljon ikävämpänä, vaikka yritit aina hymyillä ja näyttää vahvalta.

 

En ole outo, olen persoonallinen ja se näkyy pukeutumisessani.

En ole nipo, olen fiksu. Ja suuntautunut niille minua kiinnostaville alueille.

Kaikilla ei ole ystäviä tukena. Ole sinä se ystävä. Ole vahva ja rohkea ja mene väliin, jos jotakuta kiusataan. Joskus kiusaaja itsekään ei tajua, miten hänen sanansa tai tekonsa voivat satuttaa.

P.S. Suosittelen katsomaan Freaks and Geeks -tv-sarjan. Erittäin koskettava kuvaus erilaisista nuorista. Jakso 13 (Chokin' and Tokin') liittyy vahvasti kiusaajan ja kiusattavan suhteeseen.