Uusi, upea tietokirja fantasiasta julkaistu

Yksi useamman vuoden kestänyt projekti on nyt takana. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuihin kuuluva tuorein opus Fantasia. Lajit, ilmiö ja yhteiskunta vietti juuri julkkareitaan. 540-sivuinen järkäle vastaa muun muassa kysymyksiin, mitä fantasia on, millainen on sen traditio, miksi sitä luetaan ja kuinka sitä tutkitaan. Teoksessa käydään läpi fantasian historiaa, sen alalajeja ja ilmiöitä, fantasian yleisöjä ja yhteiskuntaa sekä tutkimuksellisia lähestymistapoja peräti 22 vertaisarvioidun artikkelin voimin.

Tältä näyttää fantasian tietoteos.

Teos sisältää myös oman artikkelini "Fantasia sarjakuvissa", joka luo katsauksen klassisiin fantasiasarjakuviin sekä tarjoaa mallin siitä, miten sarjakuvan fantasia ilmenee ja miten se eroaa kuvataiteen fantastisista piirteistä. Tätä mallia pohjustin jo väitöskirjassani ja nyt siitä on jopa jonkinlainen kaavio olemassa. Artikkelin ohessa on myös upeita värikuvina julkaistuja kuvaesimerkkejä esimerkiksi Sandmanista ja Fullmetal Alchemistista.

Teoksen ovat toimittaneet Jyrki Korpua, Irma Hirsjärvi, Urpo Kovala ja Tanja Välisalo. Se sopii niin oppikirjaksi kuin kaikille alan harrastajille. Sitä saa ostettua Jyväskylän yliopiston verkkokaupasta 30 euron hintaan.

Takakansiteksti.

Koronan kirot sarjakuvamyynnille

Pari viikkoa sitten Twitter-feediini ilmestyi huomioita sarjakuvamyynnin laskusta viime vuoden aikana. Se jäi vaivaamaan. Kustannusalojen tilastojen mukaan sarjakuvia myytiin 0,3 % - ja tähän on laskettu kaikki kirjallisuudenlajit. Pelottavinta ei kuitenkaan ole katsoa näiden tilastojen piirakkakaaviota, jossa sarjakuvan osiota ei edes erotu, vaan sen alta avautuvaa taulukkoa. Sen mukaan sarjakuvien myynti laski 27 % vuonna 2020. Pudotus tuntuu järkyttävältä verrattuna kaunokirjallisuuteen, jonka myynti puolestaan nousi reilun 28 %.

Ahdistuin ja menin tilaamaan Turun sarjakuvakaupasta kasan teoksia. Ne toimivat tämän tekstin kuvituksena.

Kati Närhen Agnes-trilogiasta puuttuu enää Mustasuon mysteeri

Näin jälkikäteen ajateltuna tajusin, etten viime vuonna itsekään ostanut niin paljoa sarjakuvia kuin normaalisti. Syynä on tietenkin korona. Tyypillisesti käyn ainakin Tampere Kupliissa, Finnconissa ja Helsingin sarjakuvafestivaaleilla joka vuosi. Sen lisäksi reissuihin voi sisältyä Popcult, Ropecon, Helsingin kirjamessut ja Oulun sarjisfestarit. Joka tapahtumasta mukaan tarttuu tyypillisesti sarjakuvia: niin uutuuksia kuin alennuksessa olevia helmiä. Kierrän myös aina taidekujat ja ostan suoraan tekijöiltä omakustanteita, zinejä ja ties sun mitä oheissälää.

Tässä erään kanssanörtin kanssa keskusteltuani tajusin, miten paljon (näin introverttinakin) kaipaan näitä tapahtumia. Kaipaan tunnelmaa, ohjelmaa, samanhenkisiä ihmisiä ja niiden myyntipöytien antien selaamista. Miten ihanaa oli jo se, että pääsi taas hiihtolomalla kirjastoon pläräämään hyllyjä!

Unwrittenin käsikirjoittajan Mike Careyn piti tulla kunniavieraaksi kesän 2020 Finnconiin.

Korona-aika on taatusti herättänyt monissa ymmärryksen siitä, miten tärkeää kulttuurin kuluttaminen meille ihmisille on. Kaunokirjallisuuden myynnin kasvu on varmaan yksi konkreettinen merkki siitä. Mutta miksi sarjakuvan myynti ei ole kasvanut? Olen spekuloinut sitä tässä jonkin aikaa ja voin tarjota vain sitä: spekulointia. Mutta voisin väittää, että sarjakuva on edelleen pienen piirin harrastuneisuutta. Toki kaikki ovat lukeneet Aku Ankkansa ja Fingerporit keikkuvat sarjismyyntilistojen kärjessä. Mutta että lukija tarttuisi ennakkoluulottomasti uuteen (palkittuunkaan) sarjakuvateokseen samalla tavalla kuin kirjallisuuden Finlandia-voittajaan? Eipä olekaan niin helppoa.

Festarit, conit ja messut tarjoavat matalan kynnyksen lähestymistavan uutuusteoksiin. Siellä voit selailla painotuoreita opuksia ja albumeja, minkä väittäisin nimenomaan olevan sarjakuvan ostamisen osalta olennaista: monille piirtojäljellä on iso merkitys sarjakuvan ostopäätöstä tehdessä. Harvoissa verkkokaupoissa pääset kurkkaamaan, miltä sarjakuva näyttää sisältä. Ei romaania tarvitse selata: takakansitekstin löydät helposti myös netistä.

TV-sarjaa odotellessa sivistän itseäni sarjiksella.

Itsekin innostun uutuussarjakuvista helposti silloin, kun kuulen messuilla tekijän puhuvan teoksestaan. Parasta onkin päästä ostamaan uutukainen suoraan häneltä itseltään ja vaihtaa muutama sana, pyytää kenties nimmari tai jopa ihan piirros. Kynnys aivan uusien, itselle tuntemattomien teosten tilaamiseen verkosta onkin paljon isompi, vaikka alan tutkija olenkin. 

Olen varma siitä, että sarjakuvien myyntitilastot eivät olisi noin karua luettavaa, jos pandemian takia peruutetut tapahtumat olisivat järjestyneet normaalisti. Useimmiten matalan kynnyksen ilmaistapahtumiin, kuten Tampere Kupliiseen, Finnconiin ja Helsingin sarjakuvafestareille, eksyy vakiokävijöiden lisäksi näiden tuttuja, sukulaisia tai vaikka satunnaisia turisteja ihmettelemään, mistäs nyt on kyse. Nämä vierailijat lähtevät taatusti kotiinsa mukanaan jokin sellainen (sarjakuva)teos, jota he eivät missään nimessä olisi ostaneet verkkokaupasta. Mutta koska he pääsivät selailemaan sitä itse ja kenties juttelemaan taiteilijan kanssa, oli helppo ja mukavakin tukea kulttuuria pienellä summalla.

FreakAngels on yksi lempiverkkosarjakuvistani. Päätin näköjään ruveta keräämään sitä printtinäkin.

Toivon hartaasti, että rajoitukset purevat ja rokotustahti kiihtyy entisestään. Verkkotapahtumat ovat olleet ihan hyviä korvikkeita ja joissain tilanteissa todella toimivia ratkaisuja, mutta tällaisella henkilöllä, joka istuu työnsä puolesta päivät Zoomissa, ei ole enää intoa ja energiaa jatkaa koneen ääressä nököttämistä viikonloppuisin. Ja miten sitä edes aistisi conien tunnelman internetin välityksellä?

Toivon, että tapaamme ensi vuonna kaiken maailman kinkereissä ja kissanristiäisissä. Silloin tulen pyörimään juuri sinun myyntipöytäsi äärelle ja hiplaamaan sarjiksia, tarroja, pinssejä ja zinejä. Ostan ihan liikaa kaikkea enkä lähde ennen kuin kassi alkaa tuntua epämukavan painavalta. Sitä odotellessa saatan tehdä vielä muutaman sarjistilauksen tämän vuoden aikana ja piipahtaa lempidivarissani Antikvariaatti Lukuhetkessä selailemassa maski naamallani sarjishyllyä. Koska pitäähän nämä viimeisetkin rajoitukset jotenkin jaksaa.

Isona minusta tulee Mummo.

Tai mistäpä sen tietää, kenties kaikki menee nappiin ja kohtaamme jo lokakuussa Turun ensimmäisillä sarjakuvafestivaaleilla.

"Näytä se, mitä et voi kertoa" -lehtijuttu skannattuna

Henkilöhaastatteluni on tähän mennessä pongattu ainakin Keskisuomalaisesta, Karjalaisesta, Savon Sanomista ja Kouvolan Sanomista. Tässä Keskisuomalaisessa 10.3.2021 ilmestynyt juttu skannattuna kaikille kiinnostuneille, sillä juttu tuntui monessa paikassa olevan vain tilaajille.

Olen edelleen niin kovin hämmentynyt siitä, miten toimittajat päätyvät valitsemaan aina kamalimmat tekohymykuvat lehteen.

Tässä on muuten asiavirhe: en ole ollut enää vuosiin jyväskyläläinen.
Unohdan sen tosin aina itsekin.

Kiitos Katariina Hakaniemelle jutun teosta!

Artikkelikuulumisia

En ole muistanut/ehtinyt raportoida täällä blogissa tuoreimmasta julkaisustani. Joulun alla julkaistussa Lähikuva-lehden (3 - 4/2020) teemanumerossa Politiikka ja populaarikulttuuri ilmestyi myös yhteisartikkelimme "Nörttikulttuurin identiteettikriisi. Gamergate, Comicsgate ja Star Wars poliittisten kiistojen näyttämöinä". Kollegoideni Jonne Arjorannan, Essi Variksen ja Tanja Välisalon kanssa jatkoimme jo useampi vuosi sitten aloittamaamme nörttikulttuurin murroksen tematiikkaa käsittelevää tutkimusta. Artikkelissamme käsittelemme nörtteinä pidettyjen asioiden siirtymistä kohti valtavirtaa, mikä aiheuttaa joissakin faneissa portinvartijareaktioita. Kuka määrittää sen, kuka on nörtti ja kuka saa fanittaa mitäkin? 

Artikkelimme on vapaasti luettavissa osoitteessa https://journal.fi/lahikuva/article/view/100442 . Lisäsin sen jo aiemmin tuohon sivupalkkiin verkkojulkaisujeni joukkoon. Kannattaa myös tutustua koko numeroon, sillä sieltä löytyy myös sarjakuvatutkijakollegani Laura Antolan artikkeli "Hämähäkkimiehen seikkailut 'totuuden jälkeisessä' ajassa".

Vaikka muu tutkimus viettääkin tällä hetkellä hiljaiseloa, tein juuri viimeisen oikoluvun sarjakuvan fantasiaa käsittelevään artikkeliini, joka ilmestyy kotimaisessa kokoelmateoksessa toivottavasti piakkoin. Ensi viikolla on puolestaan suomalaista sarjakuvafaniutta käsittelevän artikkelini viimeisen oikoluvun deadline. Disney-faniutta käsittelevä teos ilmestynee ensi vuonna (lopultakin).

Kevään aikana on tarkoitus esitellä yhteisartikkeliksi muuttunutta Kullervo-artikkelia tutkijaseminaarissa. Toivottavasti se valmistuu julkaisukelpoiseksi kesällä, jotta sitä pääsisi tarjoamaan jonnekin. 

Tuntiopettajuuden ongelmakohdat - ja kuinkas sitten kävikään?

Blogi on ollut pitkällä tauolla pääasiassa syksyn opetuskiireiden vuoksi. Yritän kuitenkin palailla tänne tässä kevään mittaan hieman aktiivisemmin.

Joulun alla päädyin avaamaan suuni julkisesti. Acatiimi, professorien, tieteentekijöiden ja yliopistojen opetusalan lehti, etsi sosiaalisessa mediassa haastateltavia tuntiopettajia käsittelevään juttuun. Todella monet eivät työn menettämisen pelossa uskaltaneet kommentoida omalla nimellään. Hetken harkittuani ilmoitin olevani käytettävissä - ja näinhän siinä kävi, että annoin toimittajalle puhelinhaastattelun joulukuussa. Juttu julkaistiin tällä viikolla tuoreimmassa Acatiimi-lehdessä. Tässä alla on pätkä omasta osuudestani, voit lukea koko jutun myös tästä seuraavasta linkistä: https://www.acatiimi.fi/1_2021/18.php 

Acatiimi 1/2021, s. 31

Juttuun haastateltiin myös muita erilaisissa asemissa olevia tuntiopettajia. Monet seikat riippuvat myös yliopistosta. Osa tuntiopettajista heittää muutaman luentokurssin silloin tällöin, mutta sitten on niitä, jotka tekevät sen 400 tuntia lukuvuodessa ja käytännössä elättävät itsensä opetuksella. Siihen nähden tuntiopettajilta puuttuu monia todella tarpeellisia oikeuksia, kuten esimerkiksi se työterveys, joka meillä Jyväskylän yliopistossa tosiaan tyssää vaihteleviin viikkotuntimääriin. Olen ollut työhöni todella tyytyväinen, mutta tuntiopettajan aseman parantamisessa on vielä varaa. Nämä vaativat kuitenkin muutoksia yliopiston hallinnon tasolla. 

Loppiaisen jälkeen Petri Blomqvist kävi kuvaamassa minut Seminaarinmäellä

... Ja kuinkas sitten kävikään?

No, samoihin aikoihin, kun olin antamassa haastattelua, oltiin laitoksella minun tietämättäni puuhailtu minulle uutta työsopimusta. Joten samalla viikolla, kun tuntiopettajuutta käsittelevä artikkeli ilmestyi, olin sitten saanut kuukausipalkkaisen opettajan työsuhteen. Olen siis ollut nyt viikon verran kirjoitusviestinnän yliopistonopettaja. Kyseessä on elämäni ensimmäinen työsuhde, jossa minulla on 100 %:n työaika, työterveys ja palkalliset lomat. Ainut miinus on se, että tämäkin suhde on määräaikainen, mutta se kestää kuitenkin vuoden 2022 loppuun. Näin pitkät määräaikaisuudet ovat varsin harvinaisia, joten olen todella kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Hommiini tulee kuulumaan opetuksen lisäksi muun muassa suomenkielisen tohtorikoulutuksen kehittämistä, mitä odotan valtavalla innolla. 

Naureskelimme opettajakollegoiden kanssa, että kuka lähtee antamaan seuraavan haastattelun, kun siitä seuraa heti työsuhde. (Olisipa se näin helppoa, mutta kun ei. Resurssit ovat todella tiukassa, vaikka opettajien tarve kasvaa koko ajan.) Toki on myös muistettava, että vaikka itse sainkin yllättäen päivityksen työsuhteeseeni, tuntiopettajan asema ja tilanne ei kuitenkaan muutu mihinkään.

Jos katsotaan edellisen eli elokuisen päivityksen tunnelmia, niin kyllähän siinä niin kävi, että opetus kiilasi tutkimuksen edelle. Minun ei tarvitse edes ajatella rahoitushakuja yli vuoteen, mikä vähentää stressiä ja kiirettä. Keskeneräiset artikkelit aion viedä loppuun, mutta muuten pääpaino tulee jatkossa olemaan Movin opetuksessa ja opetuksen kehittämisessä. Tätä tukee myös tammikuun lopussa alkaneet yliopistopedagogiset opinnot (15 op). Eli luvassa on myös lisää expaa ammatilliseen osaamiseen. 

___

EDIT: lisätty linkki Acatiimi-lehden artikkeliin verkossa ja mainittu, että tuntiopettajan asema on edelleen sama, vaikka oma tilanne muuttuikin.

Tutkijan keski-iän kriisi

Vaihdoin yliopistoa ja siirryin Miskatonicin 
henkilökuntaan.

H. P. Lovecraftin syntymästä tulee tänään kuluneeksi 130 vuotta. Omasta syntymästäni tulee kuluneeksi jokusen vuoden vähemmän, mutta kuitenkin sen verran, että tajusin potevani keski-iän kriisiä. 

Kriisi on ollut muhimassa pinnan alla jo jonkin aikaa, mistä kertoo tarve uusiin, kehonhallintaa vaativiin harrastuksiin. Jos ihminen, joka on pienestä asti vihannut telinevoimistelua, haluaa yllättäen killua ylösalaisin yhden jalan varassa renkaalla, on siinä selkeästi tarve esittää itselleen, että vielä minä kykenen tällaiseen. Hienoa, että kykenen.

Mutta se oikea, konkreettinen kriisi iski heti tuossa kuun alussa, kun aloin selvitellä säätiöiden apuhahakujen aikatauluja. Alfred Kordelinin säätiön sivuilla todettiin, että voit hakea apurahaa post doc -tutkimukseen, jos väitöksestäsi on kulunut enintään kolme vuotta.

Kolme vuotta.

Suomen Akatemian tutkijatohtorin rahoitusta voit hakea, kun väitöksestäsi on kulunut enintään viisi vuotta. Seuraava vaihe olisikin sitten Akatemiatutkija, jonka vaatimuksena on tutkijan hyvät verkostot ja kattava julkaisuluettelo.

Tässä vaiheessa se iski tajuntaan. Olen tutkijanurallani väliinputoaja.

Olen liian vanha hakemaan tutkijatohtorin rahoitusta, sillä väitöksestäni tulee tänä vuonna kuluneeksi kuusi vuotta. Olen tutkijana liian kokematon hakemaan Akatemiatutkijan rahoitusta.

Väitökseni jälkeen olen ollut töissä kolmivuotisessa hankkeessa, joka ei ollut tutkimushanke. Olen myös toiminut käytännössä koko sen ajan opettajana niin yliopistossa kuin taiteen perusopetuksen puolella. Lisäksi olen hankkinut opettajan pätevyyden.

Kaikki tämä tarkoittaa sitä, ettei minulla ole ollut aikaa keskittyä tutkimukseen eli tuottaa niitä vaadittavia julkaisuja.

Tutkijanura on absurdi alana. Toistaiseksi voimassa olevat työsopimukset ovat yksisarvisen kaltaisia myyttisiä olentoja. Tutkijanura koostuukin nykyisin projektiluontoisista pätkätöistä, jotka parhaimmillaan muodostavat katkeamattoman ketjun. Pahimmillaan sinulla on kolmen kuukauden rahoitus eikä mitään seuraavaan vuoteen. Jos saat kolmen vuoden työsuhteen tai rahoituksen, se on juhlan paikka.

Tutkija joutuu perustelemaan koko ajan työnsä merkittävyyden eli syyn, miksi hänen pitäisi saada palkkaa työstään. Tämä tapahtuu tietenkin apurahaa hakemalla. Jotta saat tehtyä mahdollisimman hyvän hakemuksen, siihen on käytettävä aikaa. Ja jotta sinulla voisi olla aikaa tehdä laadukas hakemus, sinulla pitäisi olla varaa antaa hakemukselle aikaa ilman että mahdollinen muu työ kärsii. Tämän takia yliopistolla on tarjolla strategista rahoitusta, jota voit hakea, että voit keskittyä apurahahakemuksen tekemiseen.

Luit oikein. Voit hakea apurahaa siihen, että voit hakea apurahaa.

Alkaako kuulostaa turhauttavalta? En ihmettele. Koska näitä pohdiskellessani uuden rahoitushakurupeaman kynnyksellä, aloin pohtia, onko tässä oikeasti mitään järkeä. Haluanko tuhlata kallista aikaani (ja henkistä jaksamistani) epävarman tutkijanuran edistämiseen vai keskittyisinkö vaan opettamaan?

Mutta kun se opettajantyökin koostuu palasista, määräaikaisista sopimuksista; siitä, miten taistelet liiton kanssa kesäisin oikeuksistasi tukiin. Vähemmästäkin iskee keski-iän kriisi.

Olen milleniaali eli kuulun sukupolveen, jolla projektit ja pätkätyöt ja jatkuva epävarmuus on normi. Nyt olen siihen lopen kyllästynyt. Neljäkymmentä lähenee kovaa vauhtia ja mitä minä haluan? 

Jos kaikki olisi mahdollista, haluaisin matkustaa ties sun missä, kirjoittaa matkaoppaita ja spekulatiivista fiktiota. Mutta koska se ei ole realistista, haluaisin vain minua kiinnostavalta alalta varman työpaikan, jossa olisi se palkallinen kesäloma. Palkkakin voisi olla sellainen, että jäisi lainojen jälkeen käteen niin paljon, että voisi ostaa jokusen kirjan ja matkustaa - kun maailman tilanne sen taas mahdollistaa.

Ja sitten, kun siltä tuntuu, voisi hakea tutkimusvapaata.

Olisikohan tämä liikaa vaadittu?

(Laitan kuitenkin vielä muutaman hakemuksen tänä lukuvuonna. Jos vaikka kävisi tuuri.)

Miksi tutkija ei puhu tutkimuksestaan?

Lähetin viime viikolla kolme tekstiä eteenpäin toimittajille. Samalla jäin pohtimaan sitä, miten tutkijat puhuvat tutkimuksestaan. Yhteiskunnan muututtua tietoyhteiskunnaksi uusimman tiedon on oltava mahdollisimman monen saatavilla muun muassa tasavertaisuuden nimissä. Yliopistojen tasolla se tarkoittaa sitä, että pyrimme mahdollisuuksien mukaan julkaisemaan tutkimustemme tuloksia avointen julkaisukanavien (open-access) kautta eli sellaisissa akateemisissa julkaisuissa, jotka ovat vapaasti saatavilla verkossa - eivätkä esimerkiksi vain tilaajille tai maksumuurin takana. Tämä sama ilmiö ilmenee myös siinä, miten omaan opetustarjontaani Jyväskylän yliopiston Movissa kuuluu väitöskirjantekijöille suunnattu Tutki(ja) bloggaa -kurssi. Omasta tutkimuksesta on hyvä julkaista myös popularisoituja tekstejä suurelle yleisölle. Näin mahdollisimman moni kiinnostunut pysyy perillä siitä, mitä tutkimuskentällä tapahtuu tällä hetkellä.

On kuitenkin tilanteita, jolloin omasta tutkimuksesta puhuminen ei oikein tunnu sopivalta. Tänä keväänä jouduin pohtimaan tätä ensimmäistä kertaa omalla kohdallani ja ajattelin avata näitä asioita myös blogissa. Keksin äkkiseltään kolme olennaista syytä siihen, miksi tutkija ei puhu tai halua puhua tutkimuksestaan. Näitä voi toki olla enemmänkin. Kuulisin myös mielelläni kommentteja kollegoiltani, jotka olette olleet samankaltaisissa tilanteissa.

Tähän alkuun vielä tarkennus: määrittelen tutkimuksen keskeneräiseksi tieteentekemiseksi. Tutkimuksesta tulee siis tiedettä vasta sen jälkeen, kun se on julkaistu. 

Miksi tutkija ei puhu tutkimuksestaan?

1) Henkilökohtaiset syyt, esimerkiksi aikataulu, ahdistus ja kyllästyminen.

Väitöskirjavaiheessa törmäsin monesti tilanteisiin, joissa kollega tuskaili oman tutkimusprosessinsa kanssa. Syinä olivat niin venyneet artikkeliaikataulut kuin epävarmuus rahoituksesta tai vaikka siitä, milloin esitarkastuslausunnot tulevat. Kun oma työ aiheuttaa ahdistusta, siihen ei yhtään auta hyvää tarkoittavat sukulaiset ja ystävät, jotka kyselevät väitösaikataulua tai sitä, joka se uusin artikkeli on milloin luettavissa. Näissä tilanteissa keskustelu omasta tutkimuksesta ei ole välttämättä mieluista. Tietyn pisteen yli mentäessä tutkija saattaa alkaa jopa inhota aihettaan ja toivoo pääsevänsä siitä eroon, jotta pääsisi tekemään oikeasti kivoja asioita. Kun väitöskirjaprosessi kestää tyypillisimmillään vähintään sen neljä viisi vuotta, ei ihmekään, että oma saturaatiopiste voi ylittyä prosessin loppupuolella.

2) Ideoiden varastaminen

En tiedä, miten yleistä toisten tutkimusideoiden varastaminen, kopioiminen tai hyödyntäminen on Suomessa, mutta humanististen alojen kasvattina ajatus tuntuu itsestä todella vieraalta. Olen ollut ylhäisessä yksinäisyydessäni tutkiessani Disney-sarjakuvia näiden vuosien ajan. Innostun edelleen kovasti, kun kuulen jonkun muun tekevän jotain samankaltaista. En ole koskaan ollut huolissani siitä, että joku varastaisi tutkimusideoitani ja siksi olen puhunut niistä avoimesti muun muassa täällä blogissa. 

Tiedän kuitenkin, että on olemassa tutkijoita, jotka välttelevät aiheistaan keskustelemista, jottei kukaan vaan nappaisi heidän ajatuksiaan hyödyntääkseen niitä. Asia tuntui kaukaiselta, kunnes sain tänä keväänä lausuntopyynnön erääseen artikkelikäsikirjoitukseen. Tajusin, että käsikirjoituksen aihe on verrattaen lähellä näkökulmaa, jota olen itsekin työstänyt mielessäni yhtä artikkeliani varten. Tämä aiheutti henkisen kriisin. Tiesin, etten voi arvioida artikkelia, koska olen liian lähellä aihetta. Olisin jäävi kommentoimaan ja (mikä pahinta) saattaisin ottaa käsikirjoituksesta sisältöjä omaan tekstiini ihan tiedostamattakin. 

Kieltäydyin kohteliaasti arviointityöstä ja melkein jätin oman tekstini tekemättä. Sain siihen kuitenkin uuden tulokulman, joka ei ole ristiriidassa tämän toisen artikkelin kanssa.

3) Julkaisuun liittyvä anonymiteetti yhdistettynä tutkimuskieleen ja -kenttään

Mikäli polku tutkimuksesta tieteeksi ei ole tuttu, niin lyhykäisyydessään homma menee näin: Tutkija tutkii aihettaan ja kirjoittaa siitä artikkelin akateemiseen julkaisuun (mielellään avoin ja mahdollisimman korkeatasoinen julkaisu). Lehden toimittajat voivat kommentoida sitä ensin itse tai laittaa sen suoraan vertaisarvioijille. Arvioijia (referee) on tyypillisesti kaksi ja he ovat tieteenalan tai aiheen asiantuntijoita. Arviointiprosessi on anonyymi: tekstin arvioijat eivät tiedä tekstin kirjoittajaa ja päinvastoin. He antavat artikkelikäsikirjoituksesta palautetta ja ehdotuksia, jotka kirjoittaja ottaa huomioon tehdessään tekstiin muutoksia. Kun käsikirjoitus (ja arviointiprosessi) koetaan valmiiksi, artikkeli julkaistaan. Julkaisusta riippuen tässä voi mennä muutama kuukausi tai jopa vuosia (nimim. kirjoitin yhden edelleen julkaisuprosessissa olevan artikkelin kesällä 2017).

Kuten edellä totesin, olen ollut varsin yksin oman ankkatutkimukseni kanssa. Kukaan muu ei ole väitöskirjatasolla ollut aktiivinen Disney-sarjakuvatutkija. Tästä on ollut sekä hyötyä että haittaa. Otetaan esimerkki: kirjoitan artikkelin Don Rosan ja Carl Barksin Aku Ankka -sarjakuvien supersankaritarinoista (Lastenkirja. Nyt, 2014, SKS). Suomenkielinen artikkeli lähtee vertaisarvioijille, jotka ovat alan asiantuntijoita. Toinen heistä on äärimmäisen todennäköisesti sarjakuvatutkija. Hänen on osattava suomea, koska artikkelini on suomeksi. Suomessa aktiivisesti vaikuttavia sarjakuvatutkijoita on todella vähän ja käytännössä me kaikki tunnemme toisemme ja tiedämme pääosin, kuka tekee mitäkin. Tässä tilanteessa artikkelini arvioija tietääkin, kenen kirjoittamaa tekstiä hän on lukemassa. Siinä meni se anonymiteetti.

Anonymiteetti turvaa kirjoittajan ja samalla myös arvioijan aseman. Vaikka olisit professori, tekstisi saa saman objektiivisen tarkastelun ja puolueettoman kommentoinnin kuin aloitteleva väitöskirjantekijä. Samalla vertaisarviointi tuottaa tuoretta, asiantuntevaa ja pätevää tietoa, koska alan tutkijat ovat lukeneet tekstin ja todenneet, onko se julkaisukelpoinen.

Olen toiminut jo useita kertoja vertaisarvioijana ja rehellisesti todettakoon, että on tullut vastaan tilanteita, joissa olen tiennyt, kuka tekstin kirjoittaja on. Näissä tilanteissa joudun itse arvioimaan omaa jääviyttäni: koska tutkimuskenttämme piirit ovat todella pienet, monet toimittajat olisivat pian helisemässä sellaisten arvioijien etsimisen kanssa, jotka eivät tasan tarkkaan tietäisi saati epäilisi, kuka tekstin on kirjoittanut. Koska olen opettaja ja annan palautetta myös teksteistä, joiden kirjoittaja istuu minua vastapäätä, kun kommentoin tekstin ansioita ja haasteita, koen, että pystyn eriyttämään itseni myös vertaisarvioinnissa. Annan palautetta tekstistä, en ihmisestä, jonka tunnen.  

Tämä pitkä johdatus päätyy siis siihen, miksi tutkija ei välttämättä halua puhua tutkimuksestaan julkisesti. Jos hän on tutkijabrändinsä/profiilinsa kanssa yhtään aktiivisempi sekä oman tieteenalansa kentällä (konferenssiesitelmät, julkaisut) että sosiaalisessa mediassa, on mahdollista, että alaa seuraava asiantuntija tietää hänet. Minäkin olen täällä blogissani innoissani puhunut Kalevalan sarjakuva-adaptaatiot -tutkimuksestani. Kun ensimmäinen artikkelini suhahtaa arvioijille, on äärimmäisen todennäköistä, että ainakin toinen heistä tietää, että Katjahan se täällä kirjoittelee. 

Toisaalta tässä nimenomaisessa esimerkissä on kyse nimenomaan kielestä: jos teksti lähtee kansainväliseen julkaisuun, myös potentiaalisten arvioijien määrä kasvaa, sillä englanninkieliselle tekstille löytyy luonnollisesti helpommin arvioijia, vaikka tutkimuskenttä olisi suhteellisen pieni. Voisin toki kirjoittaakin englanniksi. Tällöin anonymiteettini säilyisi todennäköisemmin. Mutta jos haluan tukea suomea tieteen kielenä ja ilmaista itseäni niin kuin vain äidinkielelläni pystyn, minun täytyy kirjoittaa suomeksi.

Lähetettyäni viime viikolla ne kolme tekstiä tarjolle kolmeen eri julkaisuun olenkin joutunut vakavasti pohtimaan, miten paljon tutkimuksestani haluan jakaa täällä sosiaalisen median kanavilla ennen artikkelieni julkaisua. En haluaisi ruveta salailemaan aiheitani, sillä se ei sovi minulle tutkijana. Toisaalta minulla on myös vakaa luottamus siihen, että kuka tahansa sarjakuvatutkijakollegoistani lukeekin artikkelieni käsikirjoitukset vertaisarvioijana, tulee hän olemaan palautteessaan rehellinen, konkreettinen, kysyvä ja kehuva tilanteen niin vaatiessa. Koska samalla tavalla olen toiminut itsekin.

Tällä hetkellä minulla on viisi artikkelikäsikirjoitusta ja yksi lyhyt tietosanakirjamainen tekstinpätkä julkaisuprosessissa. Kaksi näistä teksteistä on englanninkielisiä. Kolme on menossa kirjaan. Kaksi on kirjoitettu yhdessä kollegoiden kanssa. Mitä ne käsittelevät? No, kyllä siellä ainakin se ensimmäinen Kalevalan sarjakuva-adaptaatioita käsittelevä artikkeli on nyt menossa. Katsotaan, miten sille käy.

Tutkijan tutkimuskirjallisuutta ja itse aineisto.

Koronakevään jälkitunnelmia opettajan näkökulmasta

Aloittelen toista kesälomaviikkoani, joten nyt minulla on aikaa (ja ehkä enemmän myös intoa) paneutua blogikirjoittamiseenkin. Sähköpostissani on nyt poissaoloviesti, jossa kerron ansaitsevani kunnon loman Sietämättömän Sisu-syksyn ja Kamalan Koronakevään jälkeen. Tämä lukuvuosi on siis ollut poikkeuksellisen kuormittava yliopisto-opettajalle. Olen kiitollinen itselleni siitä, että sain pidettyä henkisen jaksamiseni siinä pisteessä, etten päätynyt takaisin uupumuksen suohon. Huomasin nimittäin alkukeväästä uhkaavia merkkejä väsymyksestä - ja sitten tulikin pandemia ja etäopetus.

Jyväskylän yliopisto siirtyi etäopetukseen maaliskuun puolessavälissä. Meidän piti viikonlopun aikana pohtia kevään kurssien toteutus, siirtää ne etäversioiksi, ottaa haltuun uusia verkko-opetuksen muotoja ja kanavia. Ja sitten opastaa opiskelijat käyttämään näitä samoja ohjelmia. Loppujen lopuksi sitä pystyy venymään hämmentäviin suorituksiin, kun osaa samalla antaa itselleen armoa: tästä ei voi tulla täydellistä tällä aikataululla ja vielä hieman vajaalla osaamisella.

Ensimmäisen etäopetusviikon jälkeen pohdin Facebookissa vapaaehtoisen eristäytymisen plussia ja miinuksia. Näin jälkikäteen pohdittuna tässä hieman samoja ajatuksia täydennettyinä useamman viikon etäopetusrupeaman jälkeen.

Työpöytä valmiina etäopetuksen alkamiseen.
Kahden näytön kokonaisuus helpotti muun muassa ruudun jakamista aivan valtavasti.
(Huomioi taustakuva ja seinällä oleva Rosan originaali.)

+ Sai toki nukkua pidempään aamulla, kun ei tarvinnut herätä kuudelta, jotta ehtisi opettamaan kasin jälkeen. Tämä oli ehkä parasta. Aamukasin opetukset pitäisi muutenkin kieltää. Toisaalta voin silti myöhästyä töistä, kun puhelimen akku päättää loppua eikä herätyskello vain soi. Varsin mukavaa herätä kasilta ja todeta, että pitäisi olla opettamassa niinku NYT.

+ Olen viettänyt kokonaisia viikkoja mukavissa olohousuissa. Käynyt lähikaupassa tuulipuvussa. Ja huomannut, miten koko olemus kirkastuu, kun laittaa kerrankin oikeat vaatteet (= nahkatakin ja farkut) päälle ulos lähtiessään. Sitä kuitenkin ilmentää koko persoonaansa vaatteiden avulla.

+ Kun ei ollut iltamenoja, on jäänyt enemmän aikaa yhteiselle ruuanlaitolle. Tämä on ollut oikeastaan luksusta. Samalla olemme pyhittäneet yhteisen ruokailun keittiönpöydän ääreen olohuoneen sohvapöydän sijaan. Tämä tapa on toivottavasti tullut jäädäkseen.

+ Etäopetuksen alkuvaiheessa jätin kaikki ulkonäköpaineet pois ja istuin opettamassa ilman minkään sortin meikkejä. Parin viikon jälkeen totesin, että pakko piirtää ne edes ne kulmakarvat kehystämään. Sitten saturaatiopiste ylittyi ja aloin meikkaamaan normaalisti opetuksiin ja kokouksiin.

+ Hoidin perfektionismiani asenteella "ei se ole niin justiinsa", kun ei se voinut olla. Ei poikkeustilanteessa. Toivon, että pääsen tähän samaan olotilaan myös syksyllä - opetimme sitten etänä tai normaalin päiväjärjestyksen mukaan.

+ Huomasin sosialisoituvani enemmän työkavereiden kanssa etänä Teamsissä kuin normaalitilanteessa. Erityisesti sellaisten opekollegoiden, joita näen ehkä kerran kuussa opekokouksissa. Teams ja Zoom pääsivät kyllä kevään aikana arvoon arvaamattomaan. Niiden avulla hoitui kaikki.

+ Keksimme hillittömiä ideoita lähikollegoiden kanssa piristämään etäilyä. Näistä mainittakoon Instagramiin kootut etäopehahmot ja Moviisut eli Movin Euroviisut. On ihanaa tehdä töitä yhteisössä, jossa villeistä ideoista jalostuu nerokkaita projekteja arjen ratoksi.

Osallistuin Moviisuihin Gonttooran autonomisena tasavaltana, joka sijaitsee Venäjän Karjalassa, Vienanmeren rannalla. Edustuskappaleemme oli Turmion Kätilöiden Ikävä, johon kävin kuvaamassa kämäisen musiikkivideon Seminaarimäen kampusalueella. Video kertoo opettajan kaipuusta menneisyyteen, jolloin kaikki oli paremmin.

Olen luonteeltani enemmän introvertti, joten kotona napottaminen ei aiheuttanut suurempia tuskia. Mutta siitä huolimatta koin vapaaehtoisen etäilyn (ei siis karanteenin, koska emme ole olleet kipeitä) turhan raskaaksi fyysisesti.

- Istuin selvästi enemmän töitä tehdessäni kuin normaalisti, mikä johti alaselkäjumiin. Otin palavereissa käyttöön jumppapallonkin, jotta selkä saisi enemmän liikettä. Mutta kun opettajana on tottunut seisomaan ja heilumaan ympäriinsä luokassa, jatkuva istuminen alkoi pidemmän päälle puuduttaa. Yritin toki virittää itselleni seisomatyöpisteen tekstien lukua varten, mutta kaikki muu tuli tehtyä työpöydän ääressä, koska kaksi näyttöä auttoi opetuksessa valtavasti. Kaipaan edelleen Oppion sähköpöytiä.

- Isoin miinus oli kuitenkin se, että hallitus sulki kuntosalit ja ryhmäliikuntatoiminnan. Kun on tottunut treenaamaan viisi kertaa viikossa, kaipuu liikuntaan oli valtava. Tätä haittaa lisäsi etenkin se, että olen liian laiska tekemään kotona yksin yhtään mitään. Hulavanteen pyörittely on kuitenkin vain pieni osa kokonaisvaltaisempaa treeniä.

Koronakevään alkuhaasteena oli myös muistaa erottaa työ- ja vapaa-aika. Kun huomaa lukevansa opiskelijoiden tekstejä kellon ympäri, on pakko alkaa seurata omaa ajankäyttöä. Kaikkea ei vain ehdi tekemään yhden päivän aikana, joten jouduin opettelemaan sitä armollisuutta itseäni kohtaan. Lisäksi rehtorimme korostama joustavuus konkretisoitui vahvasti: jouduimme joustamaan niin opetusmenetelmistä, arviointiaikatauluista, teknisestä laadusta kuin kaikesta muustakin.

Olen enemmän kuin valmis palaamaan syksyllä kampukselle, mutta se tietenkin riippuu siitä, mitä hallitus suosittaa ja yliopisto linjaa. Ensimmäisten kurssitoteutusten kanssa olemme varautuneet myös etäversiointiin, mutta kenties osa pienryhmistä voi kokoontua ihan yliopistollakin. Ainakin fukseja olisi kiva päästä opettamaan ihan luokkatiloissa.

Osa etäkevään aikana haltuun otetuista menetelmistä jää taatusti käyttöön. Ainakin väitöskirjantekijöille pitäisi tarjota enemmän verkko-opetusta, kun monille se viikoittainen läsnäolo luennoilla voi olla mahdotonta. Mutta kuten kevään päättäneeseen kokemuskyselyyn kirjoitin, etäopetus on hyvä apu ja tuki, mutta lähiopetusta se ei voi koskaan korvata. Katsotaan sitten, kun teknologia on tarpeeksi kehittynyt, VR ei aiheuta enää pahoinvointia ja minut voi heijastaa luokkaan hologrammina. Sitten voin harkita vapaaehtoista etäopetusta.