Irlanti, osa 1: Roadtrip ja Skellig Michael

Olen lopultakin saanut siirrettyä kaikki Irlanti-kuvat puhelimesta koneelle, joten pääsen aloittamaan Irlanti-postaussarjani. Ensimmäinen postaus käsittelee nimensä mukaisesti roadtrippiämme Irlannin halki Dublinista Portmageehen ja sieltä *le gasp* Skellig Michaelin saarelle. Toinen postaus keskittyy Dublinin Worldconiin ja viimeisessä seuraa kuvaspämmiä Game of Thrones -näyttelystä Belfastista.

Jo Helsingin Worldconissa päätimme lähteä Irlantiin elokuussa 2019. Teimme matkasuunnitelman, säästimme rahaa ja päädyimme viettämään puolitoista superkivaa viikkoa vihreällä saarella. Meitä oli kolme likkaa: minä ja rakkaat ystäväni Tupu ja Taina, ja olimme jo pitkään vouhanneet asiasta omassa Team Worldcon -Whatsapp-ryhmässämme.

Lähdimme Irlantiin maanantaiaamuna 12.8. ja olimme noin kymmenen aikoihin (paikallista aikaa) Dublinissa. Matkaa suunnitellessa olimme myös päätyneet erittäin fiksuun ratkaisuun: koska tarkoituksemme oli kiertää paikkoja ennen conia, vuokrasimme auton. Tämä tietenkin aluksi hirvitti, kun ne irlantilaiset ajavat väärällä puolella tietä ja rattikin on ihan jossain muualla kuin missä pitäisi (ja tässä vaiheessa meillä ei ollut vielä edes tiedossa paikallisten sekopäinen liikennekulttuuri, jossa pikkuteiden nopeusrajoitus on 80 km/h ja mutkaisten ja mäkisten reittien takia ajaisit itse maksimissaan kuuttakymppiä...). 

Syyt autovuokraan olivat kuitenkin perusteltuja: Portmagee on Lounais-Irlannissa sijaitseva pikkukylä, jonne päästäkseen pitäisi mennä ensin junalla, sitten bussilla ja vielä lopuksi taksilla. Kun Google Maps näytti matka-ajaksi +9 tuntia, totesin, että nyt otetaan se auto, niin säästetään aikaa, hermoja ja ehkä jopa rahaakin. Meillä oli varattuna automaattivaihteinen farmari-Ford, mutta niitä ei ollutkaan saatavilla, joten saimme samaan hintaan uudemman ja paremman Bemarin, jossa oli vieläpä suomea puhuva navigaattori! Vuokrafirman asiakaspalvelija oli tosi mahtava ja tsemppasi meitä kertomalla olevansa itse kotoisin Puolasta. Eli jos hän oppi ajamaan täällä, ei se tuota meille ongelmia. Saimme mukaan myös jättimäisen tiekartan, josta hän ympyröi meille sopivia nähtävyyksiä. Todella hyvää palvelua!

Navi oli ystävä! Poppana-porg vahtii maisemia moottoritiellä ja Han Solon nopat toivat ehdottomasti onnea.

Auto oli meillä maanantaista torstaihin ja maksoi yhteensä 370 euroa. Bensat saimmekin sitten kaupan päälle autosekaannuksen vuoksi. Ajoimme yhteensä noin 880 kilometriä yhdellä tankilla, joten ihan hyvä diili. Suosittelen lämpimästi Irlantiin reissaavia harkitsemaan autovuokraa, sillä se mahdollisti tauot sopivina aikoina ja ehdottomasti sopivina paikkoina. Kun maisemat olivat tällaisia Ring of Kerryn alueella, sitä pysähtyi varsin mielellään!

Ring of Kerryn tie kulki osin merenrantaa myöten.

Lähdimme Dublinista noin puoli kahdeltatoista ja olimme Portmageessa muistaakseni viiden ja kuuden välillä. Pidimme matkalla pari taukoa kuskin vaihtoineen ja maisemien ihailuineen. Reitti kulki muutaman todella idyllisen pikkukaupungin läpi ja joka puolella oli vähintään lampaita, vuoria ja kerrassaan postikorttimaisia maisemia. 

Portmageen kylä sillan toiselta puolen katsottuna. Keskellä Skelligin matkoja tarjoavat venekunnat.

Majoituksemme sijaitsi Valentian saarella, jonne meni silta Portmageen pikkukylästä. Matka majapaikastamme satamaan kesti kävellen kymmenisen minuuttia, joten aamuherätyksen ei tarvinnut olla turhan aikainen.

Majoituspaikkamme. Meillä ei tosin ollut aamiaista, sillä majoitumme erillisessä "mökissä".

Ensimmäinen hotellimme oli B & B Carraig Liath House, jossa vietimme pari yötä. Olimme varautuneet siihen, että jos emme pääsisikään Skelligille tiistaina, meillä olisi vielä hätävarana keskiviikkoaamu. Sitä ei kuitenkaan tarvittu, mutta oli ihanan rentoa viettää sekä maanantai- että tiistai-illat omassa rauhassa. Meillä oli siis kirjaimellisesti oma kaksikerroksinen mökki, jossa alakerrassa oli tupa ja vessa (sekä pieni komero portaiden alla, mikä aiheutti Harry Potter -viittauksia), yläkerrassa kaksi erillistä makuuhuonetta ja kylpyhuone. Vain sauna puuttui! Pesimme muun muassa pyykkiä alakerran pesukoneessa, kun kastelimme merimatkan aikana vaatteemme suolavedessä.

Tilaa olisi ollut isommallekin seurueelle ja paikan omistaja vitsaili, että tarvitsisimme niitä miespuolisia vieraita...

Kaikki kunnia Worldconille, mutta minulle reissun tärkein anti oli päästä Skellig Michaelin saarelle, joka esitti Ahch-to -planeettaa eli Luke Skywalkerin piilopaikkaa uusissa Star Wars -leffoissa. Skelligin saaria on kaksi kappaletta, joista pienempi on suulien pesimäpaikka ja isompi (Skellig Michaelina tunnettu) on Unescon maailmanperintökohde. Siellä sijaitsee muinainen munkkiluostari ja se on myös tärkeä lunnien pesimäsaari.

Little Skellig. Valkoiset alueet eivät ole lunta vaan suulia.

Skellig Michaelille järjestetään venematkoja keväästä syksyyn. Eco tourilla, joka ainoastaan kiertää saaret, pääsee huhtikuun alusta lokakuun alkupuolelle saakka. Hinta on aikuisilta 40 e, opiskelijoilta ja lapsilta vähemmän. Landing tourilla pääset sitten ihan rantautumaan ja patikoimaan itse saarelle toukokuusta syyskuun loppupuolelle. Se maksaa 100 euroa, mutta se on sen arvoista! Venekuntia lähtee pääasiassa Portmageen satamasta ja niitä on 15, joista jokaiseen mahtuu 12 kyytiläistä. Eco toureja järjestetään useampi päivässä, mutta Landing toureja vain yksi, sillä saarelle on rajoitettu pääsy: vain 180 ihmistä päivässä, jotta maailmanperintökohde ei rasitu liikaa. Lähdöt ovat tyypillisesti aamuisin yhdeksän pintaan.

Skellig Michaelin rinnettä. Tuonne me kiipesimme.

Vinkkinä matkalaisille: kannattaa olla ajoissa. Suosituin ja tunnetuin venematkoja järjestävä Casey's Skellig Island Tours aloittaa matkakauden varausten vastaanoton maaliskuussa. Muiden venekuntien pitää vuosittain hakea lupaa rantautumiseen, joten heidän varauskalenterinsa saattavat aueta vasta myöhemmin. Mitä nopeampi olet, sitä todennäköisemmin saat varattua paikan veneestä. Itse sain napattua kyydin Skellig Boat -perheyritykseltä. Isä ja poika McCrohan olivat rentoa porukkaa ja tarjosivat muun muassa makeisia seurueellemme. Veneessä parasta oli katto ja seiniksi vedettävät pressut. Tiistaiaamun tihkusade ei näin vaivannut meitä merellä - joskin paluumatkan aikana sivupressuja ei vedettykään suojaksi ja kastuin itse vähän ikävämmin.

Kun varaat itsellesi paikan venekunnasta, annat samalla luottokorttitietosi. Maksua ei kuitenkaan veloiteta, sillä vasta reissuaamuna selviää, pääseekö vene lähtemään. Koko matka on siis sääriippuvainen eli jos meri myrskyää liikaa, saarelle ei lähdetä. Siksi olin koko alkureissun hirveässä jännitysstressitilassa, pääsenkö toteuttamaan haaveeni vai en. Meillä oli oikeasti hyvä sää tihkusateesta huolimatta, joten kaikki järjestyi, vaikka uskalsinkin olla riemuissani vasta, kun astuin jalallani saarelle. Kun reissu siis on toteutunut, maksu maksetaan veneessä käteisellä. 

Huipulla tuulee

Jos olet yhtään taipuvainen matkapahoinvointiin, kannattaa varautua sopivin lääkkein. Olen itse tottunut veneilijä lapsuudestani, mutta esimerkiksi yksi veneemme espanjalaisista vieraista oksensi matkan aikana. Se ei ole mitenkään poikkeavaa. Tarjosimme hänelle lääkkeitä paluuta varten, mutta hän sanoi pärjäävänsä.

Matka saarelle kestää puolitoista tuntia ja tyypillisesti siellä ehtii viettää parisen tuntia aikaa, mistä suurin osa menee ylös kiipeämiseen ja totutteluun saarella liikkumiseen. Paikalla on kaksi opasta: alatasolla oleva turvallisuusopas, joka kertoo paikan säännöt, ja luostarialueella oleva opas, joka kertoo enemmän saaren historiasta. Matkaan kannattaa varautua hyvin kengin ja säätä kestävin varustein, mutta ottaa huomioon myös se, että kiipeillessä tulee kuuma. Vesipullo ja pienet eväät ovat hyvä ratkaisu. Eväitä saa syödä vain tietyissä paikoissa ja roskat viedään luonnollisesti itse pois saarelta.

Rinnemaisemia. Alhaalla näkyy reitti, jota pitkin tulimme.

Skellig Michaelin rinnereitti koostuu 600:sta kivisestä askelmasta, jotka voivat olla sateella todella liukkaita. Itse pärjäsin ihan hyvin lenkkareilla. Meitä sää onneksi suosi ja aurinko alkoi paistaa heti, kun saavuimme saarelle. Paikalla oli kaikenikäistä väkeä ja vanhemmat menivät reittiä kävelysauvojen kanssa, joten sitä on turha epäillä, riittääkö kunto. Huipulle mennään omaan tahtiin turvallisuudesta tinkimättä. Sitä paitsi on varsin sallittua pysähtyä ihailemaan maisemia - kunhan jalkojen alla on turvallinen maa eikä turhaan estä muiden kulkua.

Fangirl moment

Huipulla on vanha, jo 500-luvulla perustettu munkkiluostari, jossa tosiaan on kuvattu paljon The Last Jedin kohtauksia. Opas oli hauska tyyppi, joka kertoi taustoja paikan historiasta ja tarinoita leffojen kuvauksista. Hänellä oli muun muassa yhteiskuva Mark Hamillin kanssa, ja hän nauratti kertomalla, miten R2-D2:n näyttelijä oli saatu kannettua huipulle.

Tämä on oikea hetki muistaa, että on korkeanpaikankammoinen.

Kuva munkkimajan ikkunasta hautausmaalle.

Kivestä rakennetut makuutilat

On kiva, kun ystävät trollaavat. Saimme paljon huomiota Star Trek -asuista ja pikku-Porgin johdosta.

Onnellinen Katja Luken majan edustalla R2-D2-korviksissaan.

Valomiekka jäi valitettavasti kotiin, joten ei Reyn treenejä tällä kertaa.

Turvallisin tapa mennä alas.

Reissun ainut miinus oli se, että olimme hieman liian myöhässä nähdäksemme lunneja. Saarella pesivät linnut olivat muuttaneet pohjoiseen parisen viikkoa sitten. Oppaan mukaan silloin lunneja olisi pitänyt potkia jaloista, niitä oli niin paljon. Jos siis haluat nähdä lunneja, kannattaa saarelle tulla kesällä, ei elokuun puolenvälin hujakoilla. Rinteet olivatkin täynnä tyhjiä pesäkoloja odottamassa kevättä.

Porg luonnollisessa ympäristössään.

Visiitti Skellig Michaelille oli yksi tämän vuoden parhaimmista kokemuksista ja muistelen sitä vieläkin lämmöllä. Se oli minulle todella tärkeä Tähtien sota -fanina, mutta paikka on upea jo pelkästään luontokohteena. Olet fani tai et, Skellig Michael on ehdottomasti Irlannissa näkemisen arvoinen paikka. Burnoutista toipuvalle jo pelkästään luonnossa patikointi on hyvää terapiaa.

Jos et syystä tai toisesta pääse itse saarelle, Skellig's Experience -keskus on hyvä paikka piipahtaa. Se esittelee videoin ja valokuvin paikan historiaa. Samalla se on matkamuistomyymälä ja hyvä lounaspaikka. Sieltä saa muun muassa hienoja teemaan sopivia teepaitoja - ja ihanaa suklaakakkua! Paikka sijaitsee heti sillan toisella puolella Valentian saarella ja maastoutuu ruohokattoineen maisemaan. Meidän majapaikastamme oli sinne pelkkä hyppäys.

En tiedä, oliko syynä jännityksen/stressin laukeaminen Skelligille pääsyn jälkeen vai paluumatkan kastuminen (vai molemmat yhdessä), mutta keskiviikkoaamuna olinkin sitten selvästi vilustuneen oloinen. Jätimme ihanan mökkimme taakse ja suuntasimme luotto-Bemullamme rannikon Skellig Ringiä pitkin eteenpäin. Tarkoituksemme oli ajaa nautiskellen maisemareittejä pitkin Killarneyn kansallispuiston läpi itse Killarneyn kaupunkiin yöksi. Matkan varrella pysähdyimme jälleen maisemapaikkoihin, mutta myös Skellig's Chocolate -suklaatehtaalle ja tehtaanmyymälään ostamaan paikallisia herkkuja. Jälleen ehdoton suositus: saimme maistiaisia ihanista konvehdeista ja ostimme jo ensimmäiset tuliaiset paikan päältä. Oma lempparini oli lime-sitruuna-valkosulkaa-konvehti.

Sumuinen aamupäivä Skellig's Chocolate -tehtaan takana.

Skellig's Ring ja Ring of Kerry -reitit ovat upeita ajaa, joskin vaativat hyviä hermoja niiden satunnaisen kapeuden ja paikallisten nopeuksien takia. Mutta kiireessä sinne ei kannatakaan lähteä. Mieluummin ottaa rennosti, suunnittelee matkan hyvin ja antaa tilaisuuden sopiviin pysähdyksiin.

Killarneyn kansallispuisto, Ladies View

Ladies View. Postikorttimaisemia.

Pysähdyimme matkan varrella ihailemaan niin Ladies View'n maisemia kuin patikoimaan hetken Torcin vesiputouksen lähistöllä. Löysimme metsän, jossa taatusti asuu leprechauneja sekä maiseman, joka oli yllättävän suomalainen. Torcin vesiputous on muuten todella suosittu turistien kesken, joten saattaa joutua hetken etsimään sopivaa parkkipaikkaa tienposkesta. Siellä on myös siistit sisävessat.

Leprechaun-metsä

Torc Waterfall

Vesiputouksen huippua kohden kävellessä löysin Suomen.

Alun perin olimme suunnitelleet harrastavamme enemmänkin patikointia Killarneyn kansallispuistossa, jossa on muun muassa 1400-luvulla rakennettu Ross Castle. Siihen meidän olisi pitänyt varata lisäpäiviä, mikä oli hieman harmillista tajuta. Toisaalta olin jo keskiviikkoiltana aika kipeän oloinen, ettei minusta olisi ollut torstaina mihinkään liikunnalliseen.

Killarneyn kaupunkiin saavuimme kolmen pintaan. Siellä majoituimme ainoassa luksuspaikassamme, The Fairview Boutique Hotellissa, joka oli aika pitkälti kaiken keskustassa. Huoneistossamme oli esimerkiksi poreamme, mikä oli ihanaa pitkän ajomatkan jälkeen. 

Fairview'n hotellihuone

Irlannin ainut Lord of the Rings -teemapubi sattui olemaan hotellimme vieressä. Mikä sattuma!

Roadtrippimme viimeinen päivä oli torstaina 15.8., jolloin matkasimme Corkin kautta kohti Cashel-nimistä kaupunkia, jossa autonvuokraajamme mielestä oli Irlannin kaunein linna, Rock of Cashel. Olin tässä vaiheessa kipeimmilläni, joten nuokuin vain auton takapenkillä ja olin jo itsenikin mielestä ärsyttävä. Linna oli kuitenkin näkemisen arvoinen. Sisäänpääsy oli kahdeksan euroa, jos ei erikseen halunnut mennä luostarin puolelle. 

Sisäpihalta, hautausmaan puolelta napattu kokonaiskuva

Sisääntuloreitin näkökulma. Syytän romahduksesta lohikäärmeitä.

Auto piti palauttaa Dublinin lentokentälle kuuteen mennessä, joten emme viipyneet paikalla pitkään. Varsinkin, kun lähtiessämme henkilökunta alkoi tyhjentää paikkoja ensiapukuljetusta varten. Pieni tyttö oli kuulemma pudonnut leikkiessään ja loukkaantunut. Kuulimme myöhemmin, että hän onneksi selvisi.

Autoreissumme päättyi siis Dubliniin. Veimme ensin tavaramme viimeisimpään majoituspaikkaan ja palautimme auton lähestulkoon onnellisesti (yksi väärä kääntyminen, mutta kuka niitä katsoo) vuokraamoon. Ei kolhuja, ei ongelmia. Han Solon nopat tuottivat kaikin puolin onnea ja kaikki kolme pääsimme kokeilemaan, miltä tuntuu ajaa vasemmalla puolella. Onneksi oli automaattivaihteet ja navigaattori!

Roadtrip-loottia: Porgmagee-t-paita, Chladdagh-kirjanmerkki, Skellig-suklaata ja pieni kivi Luken majan edestä Skellig Michaelilta.

Olen varma, että palaamme vielä joskus Irlantiin, sillä paljon jäi näkemättä. Nyt, kun luotamme ajotaitoihimme, voimme seuraavankin kerran vuokrata auton ja suunnata länsirannikolle Connemaran ja Galwayn alueille. 

Matkareittimme sinisellä piirrettynä. Limerickin ohittaessamme lausuin pakollisen limerikin.

Terveyttä taiteesta - Duodecimin seminaarissa

Sain viime syksynä sähköpostia Suomalaiselta Lääkäriseura Duodecimilta. He pyysivät minua puhumaan kesän taide ja hyvinvointi -seminaarissa sarjakuvien terapeuttisuudesta. Olin ensin hieman hämmentynyt ja minun piti ihan tarkastaa, oliko viestin lähettäjä varmasti oikea henkilö. Kyllä oli ja kutsu samaten tähän Terveyttä taiteesta -seminaariin, jonka teemana tänä vuonna oli kuva. Seminaari järjestettiin Savonlinnassa 15.7., minulle maksettiin matkat ja majoitus sekä oopperaliput La Scalan Rosvot-oopperan ensi-iltaan, jonne nuorin siskoni lähti mukaan aveciksi. 

Olavinlinna ja saimaannorppa

Majoituimme siskon kanssa idyllisessä Villa Ariassa, joka oli entinen sairaala, nykyinen opiskelija-asuntola. Itse seminaari pidettiin Ravintola Paviljongissa puoli yhdeksästä eteenpäin. Arkkiatri Risto Pelkonen avasi tilaisuuden ja esitteli päivän esitystarjonnan. Olin korjannut oman esitelmäaiheeni jo pari viikkoa sitten järjestäjille, jotka (jostain syystä) olivat olettaneet minun puhuvan Aku Ankan terapeuttisuudesta (kai se voi olla joillekin terapeuttinen sarjakuva, mutta en olisi kokenut aihetta asiantuntijuudelleni sopivaksi). Tämä tieto ei kuitenkaan ollut mennyt arkkiatrin puheeseen, johon hän oli selvästi lukenut Sarjainfon artikkelini Aku Ankan suosiosta Suomessa. Olin melko nolo epäkohdasta, joten korjasin asian heti, kun arkkiatri etsi minut yleisöstä esitelläkseen salille. 

Neurotieteilijä Riitta Hari puhui kuvista ja aivoista

Selloesityksen jälkeen neurotieteilijä Riitta Hari piti valtavan kiinnostavan esitelmän siitä, miten aivot luovat kuvan mieleen: neurotieteen mukaan kyseessä on niin sanottu ennakoiva koodaus eli kuva syntyy vasta, kun sitä katsotaan. Tällä oli tietenkin suora yhteys sarjakuvatutkimukseen ja kognitiiviseen näkökulmaan siitä, että sarjakuva saa merkityksen, kun se luetaan ja ruuduista yhdistetään looginen kertomus.

Tiina Paunio ja psykologian näkökulma ikoneihin

Seuraavakin esitelmä oli oman mahdollisen postdoc-suuntimani kannalta kiinnostava. Kari Kotkavaara ja Tiina Paunio puhuivat ihmeitä tekevistä ikoneista. Pauniolla oli psykologian näkökulma aiheeseen ja hän puhui kollektiivisesta muistista. Esimerkiksi merkittävä tapahtuma kansan historiassa voi kerätä sosiaalisen voiman kautta tunnesiteen ja -kokemuksen, erilaisia symboleja ja muodostaa yhteisen tarinan, niin sanotun "master narrativen". Mielessäni pyöri heti postmodernismia edeltänyt modernismi ja suuret kertomukset, suomalaisten muistot ensimmäisestä jääkiekon MM-kullasta, sekä diojen inspiroima Kalevala, johon seuraava apurahahakemukseni liittyy.

Tällä kertaa Aku Ankan sijaan puhuin omaelämäkerrallisten sarjakuvien terapeuttisuudesta

Oma esitelmäni oli heti lounaan jälkeen, mikä voi olla hieman epäkiitollinen aika, sillä ihmiset valuvat saliin yleensä hitaasti ja saattavat olla jopa unisia lämpimän ruuan jälkeen. Esitelmäni kuitenkin herätti paljon kiinnostusta ja sain siitä todella hyvää palautetta sekä järjestäjiltä että osallistujilta. Kiitos siitä vielä teille kaikille!

Puhuin siis omaelämäkerrallisten sarjakuvien tekemisestä ja niiden mahdollisesta terapeuttisuudesta tekijälleen. Otin mukaan omat kokemukseni sekä Sanallistamis-koulutuksen että Näkymättömien työpajojen osalta. Lisäksi puhuin Rintasen Viivin kanssa tekemästäni kyselytutkimuksesta Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen ja sen tuloksista koskien sarjakuvabloggaamista. Annoin myös paljon lukuvinkkejä ja toivon, että osallistujat saivat niistä jotain hyödyllistä irti. Kaiken kaikkiaan todella kiva kokemus, vaikka jännittikin hieman - oma yleisöni kun tuppaa yleensä olemaan jonkinlaisia nörttejä.

Caj Bremer ja kuuluisa Kekkos-kuva

Seminaarin viimeisenä puhujana oli kuuluisa valokuvaaja Caj Bremer, joka kertoi tarinoita ottamiensa kuvien taustalta. Yllä olevaa Kekkos-kuvaa hän oli kytännyt pitkään pihalla sormet ristissä ja kuin taikaiskusta Kekkonen oli avannut Napoleonin talon ikkunan juuri oikeassa asennossa...

Päivän päätteeksi pääsimme Savonlinnan oopperajuhlille, kun Milanon La Scala -ooppera toi Verdin Rosvot Olavinlinnaan. Esityksen ensi-ilta taisi olla loppuunmyyty ja olihan se vaikuttava kokemus. Musiikki ja koreografia olivat näin tanssijan näkökulmasta parasta, kuten myös upeat lauluäänet. Mutta se oopperapuoli ei sitten oikein iskenyt, vaikka seurasinkin esitystä italian kielen osalta mielenkiinnolla. Jos tarina olisi ollut tuttu, olisin ehkä pysynyt ensimmäisen näytöksen lopunkin paremmin hereillä...

Pääsin ulkoiluttamaan uutta ihanaa mekkoani

Kiitos vielä kerran Duodecimin mukavalle järjestäjäporukalle kutsusta. Nautin seminaarista ja oheisohjelmasta todella paljon (oopperan toisen näytöksen pysyi varsin hyvin hereillä karkkien voimalla)! Ehkä seuraavalla kerralla olen tehnyt jotain taustatutkimuksesta Aku Ankan terapeuttisuudesta ja hahmoon samaistumisesta laajemminkin.

Finncon 2019

Nyt seuraa (toivottavasti) suhteellisen rivakkaan tahtiin someloman ajalta pari päivitystä. Haluan ne pois jaloista ennen kesän suurinta tapahtumaa eli Irlannin reissua, joka sisältää luonnollisesti myös Worldconin. Aloitamme tietenkin kronologisesti Finnconista, joka järjestettiin Jyväskylässä 5. - 7. heinäkuuta.

Viime kesän Finncon jäi minulta poikkeuksellisesti väliin Ilosaarirockin takia. Myös tämän kesän Finncon oli poikkeuksellinen, sillä minulla ei ollut siellä mitään ohjelmaa saati velvoitteita. Pystyinkin ottamaan koko conin iisisti hengaillen ja pyörien siellä, missä miellytti. Samalla testasin myös Worldconiin suunnittelemiani cosplay-asuja ja moikkailin tuttuja.

Se on Baby! (Supernatural, Chevrolet Impala)

Lauantaina kävin kuuntelemassa Tolkien-kääntäjänä tunnetun Kersti Juvan kunniavieraspuheen. Juva oli todella topakan oloinen persoona, ja pitää kyllä ollakin, jos 23-vuotiaana kääntämistä aloittelevana opiskelijana toteaa, että minähän voin kääntää tuon omituisen saturomaanin Englannista. Minulle ehkä isoimpana asiana haastattelusta nousi Juvan näkemys siitä, miten kääntäjä on taiteilija. Käännös on siis oma itsenäinen teoksensa, kääntäjän kirja. Siksi Juva haluaa korostaa, että jonkin teoksen soljuva kieli on kääntäjän, ei teoksen luojan käsialaa.

Kersti Juva kertoi työskentelevänsä tekstin kanssa kolmen eri version kautta. Ensimmäinen käännös on raaka mössö, josta muovaillaan toisen version hyvää suomea. Kolmas ja viimeinen versio on se, jossa tarkastetaan suomen sujuvuus ja viimeistellään kieli. Juvan haastattelu sai valtavat aplodit ja kuulin myöhemmin, miten liikuttunut hän oli näistä faneistaan, jotka jonottivat varsin suurella innolla myös hänen nimikirjoitustaan.

Seuraavaksi pääsin intoilemaan monenlaisista maailmanlopuista. Keskustelussa nousi esille se, että maailmanlopputarinat kertovat pohjimmiltaan ihmisten kulloisista peloista. Esimerkiksi siitä, että aina jotain jää eloon, tai siitä, millainen maailma olisi ilman ihmisiä. Myös monissa maailmalopusta kertovissa myyteissä, kuten mayojen saagoissa tai Ragnarökissä sekä scifi-sarjoissa (esim. Battlestar Galactica) kyse ei olekaan maailman loppumisesta täysin, vaan siitä, että maailma aloittaa alusta uuden syklin. Näistä asioista olisi kuunnellut juttua pitempäänkin.

Odotin kiinnostuneena kolmelta alkanutta "Tieteiskirjallisuusterapiaa"-työpajaa, minne mahduinkin ongelmitta. Ongelma olikin sitten työpajan toteutus. Tehtävät olivat ihan mukavia, ei siinä mitään, mutta pajan pedagogisessa otteessa oli valtavasti parannettavaa.

Ensinnäkin pajan vetäjä ei ottanut tilaa ollenkaan haltuunsa esimerkiksi pitämällä huolta, että kaikki tietävät olevansa oikeassa paikassa ja että heillä on tarvittavat välineet. Sen sijaan hän maastoutui osallistujien joukkoon ja ilmoitti vasta tasalta olevansa pajan pitäjä.

Toisekseen: koska kyseessä on kirjallisuusterapia, hänen olisi pitänyt avata työpajan menetelmät ja selittää niille, joilla ei ole aiheen tuntemusta, mitä kirjallisuusterapia on. Ja vielä korostaa, että kyseessä on turvallinen tila, ja että jokaisella on oikeus jakaa ja olla jakamatta sen verran kuin haluaa. Tehtäviä ei myöskään käyty läpi niin, että jokaiselle olisi tullut selväksi, mikä erilaisten harjoitusten tarkoitus oli.

Omat kokemukseni sarjakuvatyöpajojen ohjauksesta, sanallistamiskoulutuksesta ja nuorten opettamisesta vertautuivat heti työpajaan ja olin todella tyytyväinen, etteivät conissa vierailleet entiset sanislaiseni osallistuneet houkutteluistani huolimatta. Jäi todella pettynyt maku suuhun, mikä oli hirvittävä harmi, koska scifiaiheet olivat kiinnostavia terapeuttisen kirjoittamisen lähtökohdista.

Game of Thrones -research projectin tutkijat

Lauantain lopuksi pyörähdin myös akateemisella puolella kuuntelemassa tuoreimpia tuloksia Game of Thrones -katsojatutkimuksesta sekä taputtamassa tämän vuoden naamiaisosallistujille. Petri Hiltunen oli paikalla tapansa mukaan.

H. P. Lovecraft -seuran väki oli tauolla, mutta pöytä oli hieno.

Sunnuntaina päädyin kuuntelemaan "Suomimytologia kirjallisuudessa" ja "Potterin jälkeen: Fantastic Beasts ja Cursed Child" -paneeleita, joita kumpaakin veti Luna Lovekivaksi pukeutunut Sini Helminen, jota seuraan Twitterissä. Suomimytologiassa kiinnostivat eniten mainitut eroottiset tonttutarinat, joita yleisökin halusi lukea. Potter-paneeli meni enemmän mielipidekeskusteluksi (mistä tykkää ja miksi), joskin mielipiteen perustelu faktoilla (uuden Fantastic Beastin juonelliset epäloogisuudet) on aina kiinnostavampaa kuin pelkät henkilökohtaiset mieltymykset. Myös aika tuntui loppuvan kesken, mikä on aina paneeleiden ongelma, kun on useampi keskustelija.

FT Essi Varis luki lektionsa uudelleen

FT Mika Loposen lektio oli esitelmämäisempi ja nosti esille scifin rasistisimpia piirteitä.

Sunnuntain päätin akateemisella sessiolla, jossa tänä keväänä väitelleet Finfarin jäsenet ja tutkijat esittivät lektionsa uudelleen. Essi Variksen lektio olikin tuttu, mutta Mika Loposen esitys irrealiasta ja scifin stereotyyppisistä, jopa rasistisista kuvastoista, oli vielä kuulematta. Lopuksi aikaa oli vielä aiheesta keskusteluunkin.

Tony Stark -crossplay. Tällä kertaa Stark ei aja Audilla.

Ensi vuoden Finncon onkin Tampereella ja siellä on superkiinnostava vieras: Mike Carey eli Unwritten-sarjakuvan käsikirjoittaja! Sinne on pakko päästä fanittamaan. Pitääkin pyrkiä lukemaan koko sarja loppuun tässä vuoden aikana.

Conilootloot

Diagnoosi: työuupumus

Tämä on toinen postaus, jonka kirjoittamista ja sisältöä olen pohtinut ja harkinnut kauan. Mutta koska mielenterveysasioista täytyy puhua enemmän eikä niiden käsittely saa olla akateemisessa maailmassakaan tabu, päätin kirjoittaa tästä itseäni turhia sensuroimatta.

Kirjoitin noin vuosi sitten päivityksen omasta henkisestä jaksamisestani ja työuupumuksen uhasta sekä siitä, millainen työkulttuuri yliopistossa tuntuu vallitsevan. Jos olisin ollut fiksu, olisin jo silloin hakenut apua, mutta kuvittelin, että kuukauden kesäloma (=työttömyys) auttaisi.

Ei auttanut.

Olin jo syyskuussa siinä pisteessä, että tarvitsin lisää lomaa. Syysloma ja joululoma menivät ilman merkittäviä levon tuntemuksia. Olin ärtynyt ja unohteleva, koin, että ihmiset ovat idiootteja, huusin teini-ikäisille oppilailleni, en pystynyt keskittymään mihinkään tai kuuntelemaan mitään uutta musiikkia. Halusin olla Muumi: syödä talvivarastoon ja mennä sitten unille.

Kun siskoni kysyi tammikuussa, miten minä voin, hajosin siihen paikkaan. Silloin päätin, ettei tästä tule enää mitään, vaan on hankittava apua. Kun oikeasti istuin autossa työpaikan parkkipaikalla keräämässä energiaa siihen, että jaksan mennä opettamaan tai että istuin työhuoneen lattialla itkemässä sitä, että jokin pieni asia oli mennyt pieleen, ei se tuntunut enää normaalilta käytökseltä.  Sain opettajan paperit postissa ja vain tuijotin niitä turtana. Kymmenen vuoden tavoitteeni oli siinä eikä se tuntunut enää miltään. Olin normalisoinut itselleni ne 10 tunnin työpäivät ja sen, että ainahan sitä väsyttää ja vain viikonloppuisin ehtii tehdä jotain. Ja pahinta oli se, että olin jopa ylpeillyt sillä, millaisia työaikoja tein. Olin ahkera, pätevä ja kaikin puolin suorittaja.

Olen siinä mielessä onnekas, että minulla oli työsuhde, jonka kautta pääsin suhteellisen nopeasti työterveyden kautta työterveyspsykologille. Tein masennus- ja työuupumustestit, kritisoin masennustestin muotoiluja (luin myös Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat ja olin hänen kanssaan samaa mieltä testin ongelmallisuudesta): analyyttisenä ihmisenä tartuin kiinni sanamuotoihin ja avauduin siitä, miten testi huomioi vain unettomuuden ja ruokahaluttomuuden - minä taas halusin syödä kaiken ja vain nukkua. 

Kuva: pixabay.com

Testi totesi, että minulla on vaikea työuupumus ja lievä masennus. Mutta koska työuupumus ei ole vielä saanut virallista diagnoosiluokitusta (se hyväksyttiin vasta tässä loppukeväästä omaksi diagnoosikseen), sain merkinnäksi masennusdiagnoosin. (Siinä mielessä otsikko on siis virheellinen.)

Ja mitä minä tein? Sinnittelin vielä kuukauden töissä. Ilmoitin tosin tilanteesta kummallekin työnantajalleni. Yliopistolla pari kurssiani peruttiin ja työmääräni vähentyi huomattavasti. Seuraavalla tapaamiskerralla psykologi sanoi suoraan, etten ole työkykyinen, mitä mieltä hän oli ollut jo ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Joko en ollut ymmärtänyt, mitä hän sanoi tai en halunnut ymmärtää. 

Lopulta kuuntelin asiantuntijoita ja jäin kokonaisuudessaan puolitoista kuukautta kestäneelle sairauslomalle maaliskuun puolessavälissä. Sain depressiohoitajan ja mielialalääkityksen, jonka otin pitkin hampain vastaan, mutta hyväksyin lopulta erään ystäväni todettua suoraan, että "Jos sinulla on jalka kipeänä, otat siihen lääkettä. Mutta jos mielesi on kipeä, miksi et ottaisi siihen lääkettä?" 

Niinpä.

Nyt olen syönyt pientä määrää mielialalääkettä kolme kuukautta. Minulla ei ole ollut mainittavia sivuvaikutuksia, mutta mieleni on paljon positiivisempi kuin aiempina vuosina. Se myös näkyy ulospäin ja tutut ovat sanoneet, että olen taas oma itseni. En vello enää epäonnistumisissani ja jaksan katsoa tulevaisuuteen optimistisemmin. Minusta tuntuu, että olen ensimmäistä kertaa sellainen kuin olin ennen iskän kuolemaa. Ja siitä tulee tässä kuussa kuusi vuotta.

Mutta lääkitys ei yksin auta. Kuten psykologini sanoi viisaasti, mielialalääkkeiden tehtävä on estää serotoniinin eli mielialaan vaikuttavan hormonin takaisinottoa eli konkreettisesti lisätä sen pitoisuutta soluissa. Jos et kuitenkaan tee mitään kivoja asioita, ei mielihyvääkään synny. Tämän takia jokainen työterveyslääkäri, -hoitaja ja -psykologi korosti minulle, että minun tulee tehdä sairauslomani aikana kivoja asioita. Ja minä tein. Disneyland oli ihana paikka. Ready.Set.Polen tanssistudio on viikottainen nautintoni tankotanssin ja ilmajoogan parissa. Löysin hot yin -joogan, jossa rentouduin niin, että nukahdin. Luin. Katsoin tv-sarjoja. Kuuntelin musiikkia. Aloin jaksaa ihmisiä. Ja myös kerroin avoimesti sairauslomastani.

Nyt olen ollut viikon oikealla kesälomalla. On kamalaa, että sitä joutuu ensin sairastumaan ennen kuin tajuaa pitää huolta itsestään, omasta terveydestään ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Ja opettajana ensisijaisena tavoitteena on kuitenkin oppilaiden ja opiskelijoiden etu. Mutta miten pidät huolta heistä, jos et ole itse kunnossa? Kuten totesin depressiohoitajalleni, tähän tilanteeseen sopii vertaus lentokoneen turvallisuusohjeista: sinun on ensin kiinnitettävä happilaite omille kasvoillesi - vasta sen jälkeen voit auttaa muita.

Tiesin, että tarvitsen elämääni muutosta. Siksi päätin, että tämä on viimeinen vuoteni kansalaisopistolla. Vaikka jätin ihanan työyhteisön ja mahtavat teinit haikein mielin, tiesin, että tämä on oikea hetki. Seitsemän vuoden jälkeen on aika siirtyä eteenpäin. Ensi lukuvuonna opetan ainoastaan yliopistolla. Ja haen sitä tutkimusrahoitusta.

Olen seurannut ja kuullut pelottavan paljon samankaltaisia kokemuksia yliopistolta. Miten niin professorit kuin väitöskirjan tekijät uupuvat työssään. Meidän työkulttuurimme on todella pielessä, kun jatkuva paine tehdä enemmän ja paremmin on ristiriidassa työajan ja palkkauksen kanssa. Ja pahinta on tietenkin apurahatutkijoilla, joiden työajasta liian iso osa kuluu lisärahoituksen hakemiseen. Ja tästä huolimatta olen palaamassa sinne suurella innolla. Mutta nyt olen oppinut rajani.

"Dolce far niente"

Italiankielinen termi "dolce far niente - suloinen joutilaisuus" on tämän kesän tavoitteeni. Opettelen olemaan. Opettelen vähentämään suorittajan piirteitäni. Kyllin hyvä ja armollisuus itseä kohtaan ovat avainsanoja. Työnteon ohessa on muistettava kaksi ällää: lepo ja liikunta. Tätä korostin myös ensimmäistä kertaa vetämälläni graduretriitillä. Nyt en tee töitä, vaikkakin kahden kuukauden kesälomallani "joudun" pitämään kaksi esitelmää kivoissa tapahtumissa. Mutta muuten ajattelin vain nauttia olostani.

Kuva: pixabay.com

Aloitan huomenna perinteeksi muodostuneen heinäkuun somelakon. Huomasin, että sosiaalisen median tuomat uutiset kuormittavat ja vaikuttivat sairauslomalla todella negatiivisesti mielialaani. Viime kesän somelakko teki vain hyvää, joten jatkan sitä tänäkin kesänä. Palaan takaisin kuvioihin elokuussa ja teen sitten kokoavat päivitykset niin Finnconista kuin lääkäriseura Duodecimin seminaarista. Mutta nyt aion 

• treenailla nelisen kertaa viikossa
• etsiä ja testata lähimmän uimarannan
• kävellä Järvilinnalle jäätelölle
• tuunata Hulkia
• nörtteillä Finnconissa
• käydä leffassa, musikaalissa ja oopperassa
• katsoa Gilmoren tyttöjä ja Agents of S.H.I.E.L.D.iä
• pelata Assasin's Creed 2:ta ja Monkey Islandia sekä uutta Harry Potter: Wizards Unite -mobiilipeliä
• tehdä puutarhatöitä.

Ihanaa ja rentouttavaa kesää teille kaikille. Muistakaa kuunnella itseänne ja omaa jaksamistanne. Mielenterveysasiat eivät saa olla enää tabu.

Näyttelysuositus: Matthew Day Jacksonin Maa

Nyt löytyi taidenäyttely nörttien makuun!

Suuntasimme kansalaisopiston henkilökunnan tyhypäivänä toukokuun lopussa Mänttä-Vilppulan Serlachius-museoon, jossa oli juuri auennut Matthew Day Jacksonin Maa-näyttely. En tiennyt näyttelyn olemassaolosta mitään ennen kuin näin sen, mutta olin aivan myyty.

Näyttelyn konsepti on postapokalyptinen, ydinsodasta ja ympäristökatastrofeista kärsinyt maapallo vuonna 3030. Ihmiskunta on kadonnut maan kamaralta tuhat vuotta sitten ja odottaa pääsyä takaisin pinnalle. Näyttelyn kävijä on Tiedustelija, joka selvittää, voiko pinnalle jo nousta turvallisesti. Kyseessä on samaan aikaan roolipeli, jonka Matthey Day Jackson on kehittänyt Juhana Pettersonin kanssa ja visualisoinut muuttuneen Homo Sapiensin taidenäyttelyynsä. 

Isoon halliin asetettu näyttely on ensin tunnelmaltaan synkkä, mutta salia kiertäessä tunne muuttuu toiveikkaaksi, kun näkee ikkunan upean lasimaalauksen. (Tai riippuen siitä, tuleeko alas rappusia vai hissillä, kuten me teimme.) Tunnelmaa tukee pihisevä ja puhiseva Tosi nukke, joka täyttyy ilmalla ja sitten tyhjenee - ja muuttaa samalla muotoaan sukupuolettomaksi olennoksi.

Tässä muutamia otteita näyttelystä, jonka viimeisin osa on pihalla oleva patsasrykelmä. Suosittelen kaikkia maailmanlopusta, science fictionista ja roolipelaamisesta kiinnostuneita nörttejä vierailemaan Mäntässä kesän aikana. Näyttely on auki Serlachius-museossa 29.9.2019 saakka. Samalla voi tietenkin katsastaa museoiden muutkin taidekokoelmat, joiden joukossa on muun muassa Akseli Gallén-Kallelaa ja Hugo Simbergiä.

Maa-roolipeli. Tämä olisi lähtenyt museokaupasta mukaan, mutta 200 kappaleen
nimikirjoituksilla varustettu erikoispainos maksoi 299 euroa kappale. Harmillisesti
ei ollut tarjolla edes mitään "turistiversiota". Mutta kyseessä onkin taide-esine.

Omakuvan edistyminen (Hirviöminä)

Ote Omakuvan edistymisestä

Yksin suhteessa absurdiin

Odaliski

Erittäin häiritsevä Bartholomeus

Eheytyminen ja hajoaminen II, yksi lempitöistäni

Portaiden vieressä oleva upea lasimaalaus Maa

Näyttelyn kiinnostavin työ oli kuitenkin Ruumiskylmiö ja jäänteet - kirjaimellisesti. Seinässä oli kylmiö, jonka sai itse avata ja kurkata sisään. Siellä olevat jäänteet muistuttivat palanutta ruumista. 

Näyttely ei siis ehkä sovi ihan herkimmille. Minä taas olin viittä vaille aiheuttamassa pahennusta kollegoideni keskellä intoillessani mutanttipatsaista ja roolipelaamisesta. Onneksi ovat taitaneet jo näiden yhteisten vuosien aikana oppia, että Katja nyt on vähän tuollainen... nörtti.