Viikonloppuna teimme kaveriporukan kanssa kunnon nostalgiatripin ja katsoimme Jules Vernen teokseen pohjautuvan vanhan animaatiosarjan Matka maailman ympäri 80 päivässä. Jaksoja oli vain 26 ja materiaalia vähän reilu 11 tuntia, joten rupeama ei ollut paha. Edes tunnusmusiikki ei alkanut pänniä loppuvaiheessa. Sarja oli aimo nostalgiapaukku, koska sitä tuli katsottua lapsena ensimmäistä kertaa juuri 1990-luvun alussa.
Ja luonnollisesti katsoimme sen suomeksi dubattuna, jotta nostalgia-annos saisi sen viimeisen niittinsä.
En muista, tuliko sitä lapsena huomattua niitä kaikkia pieniä virheitä, jota sarja sisälsi. Sen kuitenkin muistin, että olin jo silloin huomannut Tikon kantaman aurinkokellon koon vaihtelevan jopa häiritsevissä mittasuhteissa. Kun kello alun perin oli melkein puolet Tiko-hamsterin koosta, se kutistui välillä niin pieneksi, että mahtui Tikon ranteeseen.
Tuli mieleen Taru sormusten herrasta -elokuvasarja ja mahtisormuksen pituuttaan muunteleva ketju.
Se, mikä pänni kuitenkin ehkä eniten, oli prinsessa Romyn hahmo.
Romyhan on siis se sarjan ainut naishahmo, muut naiset ovat pelkkiä statisteja. Päähahmot törmäävät Romyyn Intiassa, jossa hänet aiotaan vanhoja perinteitä noudattaen polttaa roviolla edesmenneen miehensä kanssa.
Romy "taistelee" hyvin heikosti tätä kaikkea vastaan ja pyörtyilee ahkerasti roviolla, josta hänet on tietenkin pelastettava ja otettava mukaan.
Seuraavat jaksot Romy on aikakautensa tyypillinen nainen: pelkkä kaunis kuva, objekti, joka myötäilee miehiä eikä saa minkäänlaista aktiivisen toimijan statusta.
Sanon suoraan, etten ikinä ole nähnyt itseäni täysipainoisena feministinä (saan aggressioita muun muassa typeristä naiskuljettajista, jotka ajavat aivan kiinni puskurissa, eivät osaa käyttää vilkkua, eivätkä seuraa ympäristöään. Vastapainoksi täytyy sanoa, että myös keski-ikäiset mieskuljettajat ovat ihan täysin oma rotunsa.), mutta tämä naishahmo kyllä nosti tunteet pintaan niin minulla kuin kaikilla läsnäolijoillakin - joista puolet oli miehiä.
Luonnollisesti on otettava huomioon aika, johon tarina sijoittuu. 1800-luvun lopulla naisten asema oli kaikkea muuta kuin nykypäivää vastaava. Jos esimerkiksi ajattelee Jane Austenin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa, niin vaikka päähenkilö Elizabeth on hyvin itsenäinen ja viisas nainen, hän elää aikana, jolloin naisen tehtävä on opetella kirjomaan, keskustelemaan, ehkä soittamaan jotain soitinta ja sitten etsimään itselleen varakas mies, joka suostuu hänet elättämään. Ainut naisille sovelias ammatti oli käytännössä kotiopettajatar.
Joten jos animaatiosarjan tekijät ovat seuranneet yhtään Vernen romaanin ajan naiskuvaa (tunnustan, etten ole vielä lukenut kyseistä teosta, mutta se on lukulistallani), Romyn hahmo on siinä mielessä pätevä.
Mutta silti niin raivostuttava.
Loppujen lopuksi Romysta kuitenkin muodostuu toimija, sillä hänellä on parantajan taitoja, joita hän käyttää hyödykseen Havaijilla. Joten hänestä on jopa jotain konkreettista hyötyä matkalla maailman ympäri.
Lisäksi aivan sarjan lopussa Phileas Fogin ja kumppaneiden saavuttua Lontooseen Romy kosii Fogia. Tätä juonenkäännettä en muistanut ja se tuli aika puun takaa. Ehkä miesten suojelukseen tottunut Romy tunsi, että on aika ottaa ohjat käsiinsä ja pitää huolta, että hän myös pysyy miehen suojeluksessa jatkossakin. Phileas kun ei uskaltanut pyytää tätä vaimokseen, koska kuvitteli vielä tässä vaiheessa olevansa rutiköyhä.
Onneksi tällainen naiskuva on siirtynyt elokuvista jo lähes unholaan. Myös melko konservatiivinen Disney on siirtynyt naishahmoihin, jotka ottavat kohtalon omiin käsiinsä, eivätkä jää odottelemaan sitä prinssiä, joka saapuisi ja veisi heidät linnaansa vaimokseen.
(Tätä kliseetä parodioi Disneyn hieno animaatiota ja tavallista elokuvaa yhdistänyt Lumottu. Suosittelen katsomaan.)
Uusinta Tähkäpäähän perustuvaa animaatiota en ole vielä nähnyt, mutta kuulin sen saaneen kritiikkiä tästä samasta vanhasta seikasta. Pitänee tarkistaa asia. Prinsessa ja sammakko oli kuitenkin positiivinen yllätys, eikä pelkästään siksi, että Disney palasi juurilleen perinteiseen piirrettyyn animaatioon.
Nykyisiä lauantaiaamun piirrettyjä ei tule enää katsottua, mutta uskon, että ne eivät ole mitään verrattuna niihin, mitä omassa lapsuudessani tuli televisiosta tiirattua. Voin kuitenkin toivoa, että niissä esiintyvät tytöt eivät ajattele pelkästään poikia, meikkejä ja vaatteita, vaan haluavat elämältään jotain muutakin.
Loppukommentiksi voisinkin todeta, että niin Jasmine, Belle kuin Mulankin pesevät kaikilla maailman Bratzeilla lattiat ihan sata nolla. Toivottavasti nykypäivän tytötkin tajuavat sen ja hakevat esikuvansa jostain muualta kuin pikkuhamosissaan keikisteleviltä isopäisiltä pusuhuulilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti