Logicomix, eli kuinka sarjakuva taipuu oopperaksi

Kun luin viimeisestä Sarjainfosta, että Logicomix-sarjakuvasta ollaan tekemässä Turussa oopperaa, ensireaktioni oli puhdas WTF. Sitten tajusin projektin mahdollisuudet ja pian olinkin ostamassa lippuja ensi-iltaan. Vaikka olen harrastanut teininä teatteria ja rakastanut musikaaleja siitä asti, kun... no, siitä asti, kun näin Disneyn Pienen merenneidon, koska sitähän Disneyn klassikot ovat, ooppera on ollut minulle turhankin kaukainen ja epäkiinnostava taidemuoto. Nyt oli siis aika korjata tämä aukko sivistyksessäni.

Logicomixin löysin parisen vuotta sitten Jyväskylän kirjamessuilta, mutta se on seissyt kirjahyllyssäni odottamassa sitä sopivaa lukuhetkeä. Logicomix - nerouden ja hulluuden rajalla on kreikkalaisten Apostolos Doksiadiksen ja Khristos H. Papadimitrioun käsialaa. Alekos Papadatoksen ja Annie Di Donnan kuvittama sarjakuvaromaani kertoo englantilaisen matemaatikon ja filosofin Bertrand Russellin elämäntarinan. Russell pyrki löytämään parhaan tavan selittää maailmaa järjellä ja logiikalla, mutta päätyi vetämään pohjan aiemmalta logiikalta kuuluisalla Russellin paradoksillaan. Joukko-oppiin liittyvää paradoksia voidaan parhaiten kuvata parturitarinalla.

Logicomix, s. 164, pahoittelut valokuvan laadusta.

Tästä herää paradoksin aiheuttava kysymys - kuka ajaa parturin parran? Sillä parturi ajaa niiden parran, jotka eivät aja itse partaansa.

Paikoitellen teos uuvutti ja sekoitti pään, sillä filosofian perusopinnoistani on jo aikaa, mutta sen pääpointti ei olekaan olla mikään filosofinen logiikan tietokirja, vaan kertomus miehestä, joka etsi tapaa kuvata maailmaansa järjellä.

 

Sarjakuva on piirretty selkeällä viivalla ja hahmot ovat näennäisesti realistisia, mutta pelkistettyjä. Ruutukerronta on suhteellisen perinteistä, mutta satunnaiset koko sivun ruudut keskeyttävät kerronnan rytmiä sopivasti. Teos jakautuu useisiin lukuihin, jotka etenevät päätarinan kannalta kronologisesti eteenpäin. Kerronnassa on kuitenkin eri tasoja: kehyskertomuksena toimiva vanhan Russellin esitelmä Yhdysvalloissa 1930-luvun lopulla ja metataso - tekijät kertomassa lukijalle, miten teos etenee ja mihin asioihin heidän piirtäjinä ja tarinankertojina kannattaisi tarttua seuraavaksi. Kehyskertomuksen erottaa menneisyydestä ruutujen pyöristetyistä reunoista, mutta metatasoa ei - se saattaa keskeyttää sarjakuvan tarinan aivan yllättäen. Tällainen tekijöiden postmoderni kommentaari, jossa he piirtävät itsensä mukaan teokseensa, on tutkijalle huikeaa materiaalia.

Joten kysymys kuuluu, miten tällainen teos voi taipua oopperaksi?

Tästä se alkoi.

Oopperan ensi-ilta oli siis eilen perjantaina 10.3. klo 19 Turun konservatorion Sigyn-salissa. Esitys kesti noin pari tuntia, jonka keskelle oli sijoitettu 20 minuutin väliaika. Kirjaimellisesti nerouden ja hulluuden rajalla liikkuvan projektin olivat työstäneet Turun AMK:n taideakatemia, Turun konservatorio, Oopperakammari ry., Åbo Svenska Teater, Puolalan koulu ja Puolalanmäen musiikkilukio. Teoksen oli säveltänyt kapellimestarina toiminut Marko Autio ja libreton (eli teoksen tekstiosuuden - nyt opin tämänkin termin!) oli kirjoittanut Jukka Aaltonen. Sigyn-sali oli lähes täynnä väkeä, vaikka uskonkin, että valtaosa paikallaolijoista oli esiintyjien perheenjäseniä ja lähisukulaisia.

Koska minulla ei ole käsitystä oopperasta, en voi verrata esitystä laajempaan perinteeseen, mutta voin tietenkin tehdä omia huomioitani. Euron hintaisen käsiohjelman lisäksi jaossa oli synopsiksia, jotka koostivat oopperan juonen pähkinänkuoressa. 

Pidin paljon pelkistetystä lavastuksesta: kirjapinot ja tikkaat, joita hyödynnettiin eri kohtauksissa, toimivat erittäin hyvin. Valkokankaalle heijastettiin sarjakuvaruutuja, jotka kertoivat katsojalle, missä ajassa ja paikassa kulloinkin liikutaan. Nämä ruudut oli pyydetty taiteilijoilta itseltään, jotka olivat varsin perillä sarjakuvansa ooppera-adaptaation ensi-illasta - Papadatos pongasi suomenkielisen twiittini ja ehti jo jakaakin sen eteenpäin.

Vaikka kunnianhimoinen esitys olikin niin sanotusti amatöörien käsialaa, mikään esiintymisjännitys tai vajavainen taito ei näkynyt ensi-illassa. Vanha Russell (Sakari Eirola) oli maskeerattu taitavasti muistuttamaan sarjakuvahahmoa, nuorta Russellia esittänyt Akseli Vanamo vakuutti äänenkäytöllään, mutta erityisesti Russellin ensimmäisen vaimon Alysin esittäjä Nathalia Hyvärinen Kanerva oli kerrassaan huikea. Pidin myös valtavasti asenteellisesta Ludwig Wittgensteinista (Teemu Mustonen). Hänen teemansa jäi soimaan päähän esityksen jälkeen.

Sarjakuva kohtaa käsiohjelman

Esityksen koreografia oli toimivaa. Omiin lempikohtauksiini kuuluivat erityisesti Wittgensteinin pienoismalliasettelu toisen maailmansodan aikana sekä Principia Mathematica -teoksen vuosia kestänyt suunnittelu, jossa Russell ja hänen kollegansa Alfred Whitehead (Pekka Alonen) kaivelivat kirjoja, heittelivät kirjoja, repivät kirjoja ja jopa söivät kirjoja - siinä päästiin niin lähelle neroutta ja hulluutta kuin alkuperäinen sarjakuva onnistui kuvaamaan. (Vaikka sieluuni sattuikin se kirjojen kohtelu.)

Klassinen orkesterimusiikki livenä nostaa minulle aina kylmiä väreitä. Kerran sarjakuvan lukeneena en voi kovin syvällisesti analysoida, miten musiikki kuvasti teoksen tunnelmaa, mutta pidin sen voimakkaista sävyistä. Vauvan "itkun" olisi ehkä voinut erottaa muusta hieman selkeämmin, mutta esimerkiksi ampumakohtauksen äänimaisema toimi mielestäni hienosti.

Lempiasioitani oli kuitenkin oopperan postmoderni kommentaari eli aina niin ihana metataso. Olin miettinyt, miten sen saa siirrettyä sarjakuvasta oopperaan, mutta siinä vaiheessa, kun kapellimestari keskeytti shown ensimmäistä kertaa ja alkoi avautua, miten surkea tämä esitys on, olin jo ihan pähkinöinä. Ooppera keskeytyi siis muutamaan otteeseen siihen, miten kapellimestari ja libretisti (Juho Vähäkuopus) alkoivat kinastella teoksen toimivuudesta ja kiinnostavuudesta räppäämällä. Kiitos tästä. Se oli parasta ikinä.

Ainut asia, mikä jäi harmittamaan oli lauluäänten voimakkuus. Välillä kaikki laulu ei erottunut musiikin alta minun rivillenikään (varsinkin libretistin räppi, jos hän oli selin), joten mitenhän takarivi sai selvää sanoista. Tämä on tietenkin osin oopperan tyyli, sillä klassisessa laulussa lyriikat jäävät usein äänen varjoon.

Käsiohjelmassa oli myös hyödynnetty sarjakuvaruutuja.

Huikeaa työskentelyä joka tapauksessa koko porukalta. Erityiskiitos lapsikuorolle koulukohtauksesta, jossa he pääsivät huutelemaan opettajalle rumia sanoja.

Esitys päättyi Wittgensteinin sanoihin, joihin voisin päättää myös tämän raporttini: "Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen" - Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.