Twilight-avautuminen, osa 3: Epäilys

Kolmannessa osassa mennään. Mitä tästä voi päätellä?
Hullu se on.
Varoitus: saattaa sisältää juonipaljastuksia ja sarkastisia mielipiteitä.

Stephenie Meyer: Epäilys (alkuteos Eclipse), 2009, kymmenes painos, WSOY.

Ah-niin-ihana Edward on palannut takaisin Bellan elämään ja kaikki on taas hyvin.
Tai sitten ei.
Bella joutuu kahden tulen väliin: hän rakastaa Edwardia, mutta välittää ystävästään Jacobista. Ja ihmissudet ja vampyyrithan eivät tule toimeen. Kumpi valita, Edwardin rakkaus vai Jacobin ystävyys?
Kun koulun päättäjäiset lähestyvät, Bellan on myös tehtävä valintansa: muuttuako vampyyriksi vai jäädä ihmiseksi?
Vaara vaanii myös tässä kirjassa, kun rakkaansa menettänyt vampyyri tehtailee uusia vampyyreja kostaakseen armaansa kuoleman - kellekäs muulle kuin Bellalle.

Siinäpä oli kirjan kokonaisjuoni pähkinänkuoressa. Mitä ihmettä siis 524-sivuiseen kirjaan on onnistuttu tunkemaan?

Koska kirja on suunnattu teineille, ihmissuhteet on se asia, jota vatvotaan ja vatvotaan. Tällä kertaa taustakirjallisuudeksi on valittu englantilainen klassikko, Emily Brontën Humiseva harju ja sen henkilöhahmot, jotka vertautuvat Bellaan, Edwardiin ja Jacobiin. En ole vielä kyseistä teosta päässyt lukemaan (lukulistani ei pääty koskaan), mutta voin silti sanoa erästä meemiä lainaten, että on se silti parempi rakkaustarina kuin Twilight.

Nyt siis mennään kahden miehen välissä. Ihmissusi vai vampyyri? Lämmin ja karvainen kainalo, vai kylmä ja patsasmainen rintakehä?
(Ja rintakehäähän muuten taas tulee joka suunnalta. Onneksi en ole katsomassa muita elokuvia, tulisi yliannostus siitäkin ruumiinosasta.)
Jälleen kerran ei voi muuta todeta kuin että Bellan hahmo on niin maan raivostuttava, että sitä pitäisi läpsiä. Muija ei voi päättää, kumman miehen haluaa ja kiusaa molempia (erityisesti Jacobia) niin maan perusteellisesti. Loppujen lopuksi tämä nerokas naisihminen sitten ilmoittaa, että rakastaa molempia.
Ehkä tämä on sitten sitä mormonikirjallisuutta.

Meyer yrittää kovasti tehdä Bellasta voimakasta naishahmoa, joka päättää itse kohtalostaan. Se on Bella, joka haluaa, että Edward muuttaa hänet vampyyriksi.
Bella, joka sitten haluaa seksiä (sana "seksi", muuten esiintyy asiaan liittyvässä kerronnassa KERRAN ja sekin seuraavassa kirjassa.), mutta Edward, vanhanaikainen poika, ei voi suostua. Ei ennen avioliittoa. Syy on se, että Edward on huolissaan Bellan sielusta ja toivoo tytön pääsevän vielä taivaaseen(!).
[Ja tässä vaiheessa tämä tyttö repesi aivan täysin.]
Bella puolestaan ei haluaisi vielä naimisiin, koska hänen äitinsä teki niin, eikä hän halua olla se teinityttö, joka heti valmistuttuaan koulusta menee naimisiin ja pamahtaa paksuksi. [Tähän lisäisin, että näin tietenkin tapahtuu seuraavassa kirjassa.]
Että huh huh.
Meyerin kirja haluaa edustaa pidättyväisyyden teemaa, ja onnistuu samalla myös tekemään Bellasta - voimakkaan, modernin, itsenäisen naishahmon sijaan - raamatullisen pahan alun ja juuren, joka houkuttelee omenalla miehet pahoille teille.
Vampyyri-Edward, joka myyteissä voidaan nähdä seksuaalisuuden ilmentymänä, on sitten se, joka pitää housut jalassa ja odottaa papin aamenta.
Ehkä tämä tällainen lähestymistapa saa sitten teinitytöt jossain päin (Amerikkaa) maailmaa toteamaan, että pidetääs pöksyt ylhäällä ja odotellaan sitä oikeaa, ihanaa, kalpeaa (vampyyria) miestä.

Tällaisessa rakkaustarinassa, jonka pääpari on povattu ja esitelty jo sarjan ensimmäisestä osasta lähtien, on yksi erittäin iso ongelma.
Kun koko ajan kerronta esittelee Jacobin paljon paremmaksi vaihtoehdoksi.
Se tulee esille niin selvästi kaikissa mahdollisissa tilanteissa, niin suoraan kuin rivien välistäkin. Jos Bella ja Edward kuuluvat yhteen, miksi minulle tulee koko ajan sellainen olo, että tytön pitäisi heivata vampyyri ja lähteä ihmissusien kelkkaan?
Edward pitää Bellaa arestissa, ettei tämä pääse ystävänsä luo.
Bellan isä ei pidä Edwardista, koska tämä kohteli Bellaa kaltoin.
Jopa Bellan itsensä tunteet Jacobia kohtaan tuntuvat terveemmiltä kuin se omituinen jumalpalvonta, jota hän kokee Edwardin nähdessään.

"[- -] Etkö sinä saa elää omaa elämää silloin kun hän on poissa? Vai lukitseeko hän sinut ruumisarkkuun?"
Minä nauroin.
"Minusta se ei ole huvittavaa." [- -]
"Mutta hän tulee takaisin lauantaiksi, niin että sillä ei ole väliä." [- -]
"Ai. Hei kuule, tule käymään nyt", Jacob sanoi äkkiä innostuneena. "Ei ole vielä kovin myöhä. Tai minä voin tulla Charlien luo."
"Turha toivo. Minä en ole Charlien luona", sanoin happamesti. "Olen vähän niin kuin vankina."
Sitä miettiessään Jacob pysyi vaiti, sitten hän murahti. "Me tullaan hakemaan sinut", hän lupasi värittömällä äänellä [- -].
Selkäpiitäni kylmäsi, mutta vastasin kepeän kiusoittelevalla äänellä. "Houkuttelevaa. Minua on tosiaan kidutettu: Alice maalasi varpaankynteni."
"Minä olen tosissani."
"Älä ole. He yrittävät vain pitää minut turvassa." (Meyer 2009, 129-130.)

 Edellisestä lainauksesta voi tehdä ihan omat päätelmänsä tästä "parisuhteesta".

Mutta on niissä ihmissusissakin oudot puolensa, mikä tulee esille tässä kirjassa. Ihmissudet nimittäin leimautuvat. Tässä yhteydessä se tarkoittaa sitä, että kun ihmissusi sattuu löytämään sen sielunsa toisen puoliskon, tunne on niin vahva, että kukaan muu ei koskaan tule merkitsemään hänelle samaa. Siinä sitten jää entiset tyttöystävät sen siliän tien, kun leimautumista pukkaa päälle. (Näin kävi heimon johtajalle Samille - juuri sille, joka oli pahoinpidellyt muijaansa. Ja siis oli leimautunut tähän.)
Ei tässä vielä mitään sen kummempaa, mutta kun leimautuminen voi tapahtua missä iässä tahansa.
Eli mitä kirjassa tapahtuu, on se, että teini-ikäinen ihmissusipoika leimautuu laumatoverinsa serkkutyttöön, joka on parivuotias. Tästä nyt voi saada ties sun minkälaisia hirveitä mielikuvia, vaikka Meyer yrittää selittää, että tuossa iässä leimautuneiden suhde on platoninen ja kasvattava.
Niin.
Ihmissusipoika toimii tulevan naisensa lapsenvahtina ja kasvattaa tästä itselleen puolisoa.
Tulee jotenkin mieleen Woody Allen ja se, että onko tämä nyt ihan oikein?

Kirjasta kertoo myös jotain se, että mieheni, joka on seurannut tuskaista Twilight-taivaltani huvittuneena, otti tämän opuksen käteensä, avasi sen kohdasta x, ja ensimmäinen lause, jonka hän luki, oli Edwardin sanoma "Bella, minä voisin tappaa sinut." (löytyy sivulta 374, missä Bella ja Edward keskustelevat seksistä käyttämättä sanaa seksi.)

Kun tämä tuska (eli kirja) oli ohi, jäi vain sellainen olo, että eihän tässä nyt tapahtunut yhtään mitään. Samoja asioita vatvottiin edestakaisin ja tuskailtiin ihmissuhteista.
Ai niin, no olihan kirjassa sitten myös se suuri taistelu Cullenin perheen ja niiden uusien vampyyrien välillä, jotka halusivat tappaa Bellan. Sen verran suuri, että myös ihmissudet onnistuttiin värväämään mukaan ja saatiin aikaan myös jonkinlainen epäluuloinen ystävyyssuhde joidenkin henkilöiden välille.

Viimeinen osa on menossa ja ei voi muuta sanoa kuin että kylläpä sitä voi odottaa jonkin kirjan loppumista innolla.
Että pääsisi lukemaan jotain laadukasta.

P.S. Eräs asiantuntevampi henkilö selitti, että vampyyrit kimaltavat siksi, koska niiden iho on niin kovaa. Kuin marmoria. (Mikä lienee tullut selväksi.) Ja siksi kimaltaa auringossa.
Että sellaista sitten tällä kertaa.