Syntymäpäivä Nightwishin kanssa

Syyskuu ja urakalla alkaneet työt ovat pitäneet open kiireisenä. Käytän nyt tarkoituksella nimikettä "ope", koska tutkimuspuoli jää tänä vuonna huomattavan vähemmälle ajanpuutteen vuoksi. (Lisäksi aloitin tiistaina yliopistopedagogiset opinnot, jotka päivittävät minut yliopisto-opettajaksi. Jei!)

Yritän kuitenkin siirtyä takaisin viikonloppupäivityksiin ja vaikka ankka- tai muusta sarjakuvatutkimuksesta ei olisikaan mitään uutta, kirjoittelen joitain rästipäivityksiä eräästä päättyneestä scifisarjasta, tämän vuoden (kauheasta) melkoisesta Bond-urakasta, cosplaystä ja palaan takaisin tutkijablogihaasteen pariin. Lisäksi Lempitaiteilijani-sarja ansaitsee kunnon lopetuksen.

Mutta tässä hieman kuvaspämmiä syntymäpäivästäni, jonka vietin Tainan kanssa Himoksella Nightwishin keikalla. Olen fanittanut bändiä teinistä asti - altistuin sille parhaan ystäväni isoveljen takia. Hän kuskasi meitä näytelmäharjoituksin ja luukutti auton cd-soittimessa muun muassa Oceanbornia ja vasta ilmestynyttä Wishmasteria. Olin juuri siirtymässä suomirockista musiikin rankemmille vesille, joten Tuomas Holopaisen mahtipontiset soundit ja Tarja Turusen klassinen sopraano osuivat ja upposivat.

Ja kun bändi oli tulossa lähelle Jyväskylää eikä keikkailisi vähään aikaan Suomessa, lippujen hankinta oli luonnollista. Syntymäpäivätreffit Nightwishin kanssa oli sovittu.

Paikalle saavuimme pienen seurueen kanssa Sonata Arctican aikaan. Sen verran keikkaa katsastin, että napsaisin bändiä fanittavalle siskolleni pari kuvaa. Lämppäreistä ehdimme kuunnella kunnolla vain Arch Enemyn, jota en oikeastaan ole koskaan kuunnellut. Mutta huh, ei ollut Alissa huono, ei. Mikä tukka, mitkä vaatteet ja mikä örinä. Tyylissään ehdottomasti illan kovin. Keikan isoin miinus olivat mikrofonit, jotka eivät ensimmäisten biisien aikana toimineet kunnolla, joten laulua ei kuulunut lainkaan.

Uusi puhelin testissä keikkakuvien osalta.

Screeniltä vaatteet näkyvät vielä paremmin.

Setin ehdottomasti kovimpia biisejä olivat "No Gods, no masters" ja "You will know my name". Niitä olen tässä keikan jälkeen Spotifysta kuunnellut.

Tätähän sinne tultiin kuuntelemaan.

Nightwishin keikka alkoi lopulta kymmeneltä - tai vähän sen jälkeen. Sää oli hellinyt keikkayleisöä koko päivän ja vaikka ilta viileni, yleisömassassa oli mukavan lämmintä. Kun on viime vuodet viettänyt lähinnä coneissa, musiikkifestari oli aluksi ihan mukavaa vaihtelua. Sitten huomasin, etten ollut lainkaan kaivannut sitä kamalaa määrää tupakansavua ja niitä moshaajia, joiden pitti ei oikein pysynyt kasassa. Lisäksi olimme hieman liian reunassa ja kaikissa kuvissani Tuomas onkin sitten piiloutunut telineiden taakse.

Luvassa oli reipas parituntinen setti mahtipontisuutta höystettynä tuli- ja valoshowlla sekä keikan päättänyt ilotulitus. Yllätyksiäkin oli luvattu ja hetken herkesin jo toivoa Life and Times of Scrooge -levyn biisejä,vaikka ne eivät Nightwishiä olekaan. Mutta yllätyksiin kuului alkuperäinen basisti Sami Vänskä, joka kävi lavalla vetämässä "Stargazers"-biisin, sekä bändistä taukoa pitävä rumpali Jukka Nevalainen, joka paukutti menemään "Last Ride of the Dayn".

Keikka meni pitkälti uusimman Endless Forms Most Beautifulin tahtiin. Saimme kuulla onneksi Floorin laulamana myös vanhempia hittejä, kuten "Bless the Child", "Storytime", "Nemo" ja "Wishmaster" (jota on nykyisin niin vaikea laulaa mukana oikein, kun mielessä pyörii vain ne väärin kuullut lyriikat). Keikkalistaan olisin kaivannut vielä täydennyksenä "Ever Dreamiä" ja "Wish I had an Angeliä".

Minulle aivan uusi tuttavuus oli Marcon johdolla vedetty balladi "While Your Lips Are Still Red", joka piti sitten kotona selvitellä, että mikäs biisi ja millä levyllä, kun en sitä omista. Tämä kertoo myös siitä, etten pahemmin katso kotimaisia elokuvia, sillä kyseinen viisu on kuulemma Lieksa!-elokuvan tunnari...

Nainen ja ääni

Olen nyt nähnyt Nightwishin livenä kaikkien laulajien kanssa. Vaikka fanisuhteeni muodostuikin bändin uran alkuaikoina, en koskaan kokenut Tarja Turusen lähtöä kriisinä. Minulle Nightwish on aina ollut yhtä kuin Tuomas Holopainen. Pidin kuitenkin kovasti Tarjan äänestä ja hänen tyylistään lavalla. Toisaalta Turusella oli stylisti eikä hän haastattelujen perusteella oikein koskaan ollut mikään hevimimmi. Lisäksi Tarjan isoin ongelma oli englannin kielen ääntämys, mikä kulminoitui ehkä pahiten "Sleeping Sunin" uusintaversiossa. 

Anette Olson oli popahtava välivaihe ja vaikka Anetten ääntä on erityisen kiva kuunnella Imaginaerumin "Scaretalessa", ei hän oikein istunut bändiin tyylillisesti (farkkuminari ja legginsit aiheuttivat minulle henkisesti suurta tuskaa).

Mutta Floor.

FLOOR.

Karismaa, voimaa ja ääntä.

Toivon, että bändi nyt tajuaa, minkälainen paketti heillä on. Aito metallinainen, jolla on voimakas ääni, taito ääntää ja laulaa, karismaa ja tyyliä. Ehdottomasti bändin uran paras solisti.

Vaikka Nightwishin uutta levyä on kritisoitu siitä, ettei Floorin ääni pääse siinä oikeuksiinsa (mistä olin samaa mieltä), keikalla hänen laulutaitonsa ja äänialansa tuli upeasti esille erityisesti biiseissä kuten "Sahara" ja "Bless the Child". Ehkä seuraavalla levyllä Holopainen uskaltaa palata sävellyksissään teoksiin, joissa saadaan taas klassista laulua hevitaustoilla.

Ja täytyy lisäksi myöntää miehen olleen siinä oikeassa, että Kai Hahto on yksi Suomen kovimpia rumpaleita. Tuplabasari on aina lähellä sydäntäni.

Tuli ja tunnelma toivat metallin lämpöä.

Keskiyön ilotulitus ja mahtipontinen hevioopperapäätös

Keikka päättyi pitkään "The Greatest Show on Earth" -biisiin, joka on mielestäni eeppisestä pituudestaan huolimatta uusimman levyn parhaimmistoa. Fiilis oli kaikin puolin hieno tällä täysi-ikäisellä hobitilla.

We were here!

Kyllä sitä voi syntymäpäivänsä huonomminkin viettää, kuten jo Twitteriin totesin paikan päältä. Seuraavaksi vietän nimpparini pohjoismaisen industrialin parissa, kun sekä Kätilöt että Pain tulevat taas yhtä aikaa Lutakkoon.