 |
| Sain tämän harvinaisuuden joululahjaksi ystävältäni. |
Vähä kerrallaan pääsen taas kiinni päivitysrytmiin ja kirjoittamaan asioista, joita piti hehkuttaa jo viime vuoden puolella. Heti ensi alkuun muutama varoituksen sana:
1) Tämä päivitys sisältää estotonta Harry Potter -intoilua. Jos se ahdistaa, sinua on varoitettu.
2) Tämä päivitys saattaa sisältää spoilereita. Jos et ole nähnyt Ihmeotukset ja niiden olinpaikat -elokuvaa tai lukenut Harry Potter ja kirottu lapsi -näytelmää, kannattaa tarkkailla SPOILER-varoituksia tekstin lomassa.
3) Tämä päivitys paljastaa, että minuun saattaa mennä läpi mikä tahansa Potteriin liittyvä asia liian helposti, koska se maailma on minulle niin tärkeä.
Kävin joululomalla katsomassa Ihmeotukset ja niiden olinpaikat (Fantastic Beasts and Where to Find Them) -elokuvan kahdesti - sekä 2- että 3D:nä. (En yleensä katso 3D-elokuvia, mutta tällä jälkimmäisellä kerralla aikataulu sopi paremmin kolmedeehen.) Näin jälkikäteen pohdittuna se oli kiistatta vuoden paras elokuva, sillä en ollut mistään leffasta niin innoissani sekä ennakkoon että itse elokuvan katsomisen aikana kuin tästä Potterin taikamaailman historiaan sijoittuvasta teoksesta.
Elokuva ei perustu suoranaisesti mihinkään kirjaan, vaan kuvassa olevan teoksen tekijän, Newt (suom. Lisko) Scamanderin (Eddie Redmayne) elämään hänen kootessaan materiaalia eläinkirjaansa Fantastic Beasts and Where to Find Them varten. Teos esiintyy Harry Potter -sarjassa Tylypahkaa käyvien nuorten koulukirjana ja se on myös julkaistu sellaisena: kyseisessä teoksessa on "käsin" kirjoitettuja kommentteja mm. Ronilta ja Harrylta.
Juuri tässä onkin Ihmeotusten vahvuus. Kun Potterit on lukenut etu- ja takaperin ja kuvitellut hahmot, tapahtumapaikat ja tilanteet mielessään tietynlaisiksi, elokuvat eivät voi koskaan yltää niin voimakkaaksi kokemukseksi kuin kirjat. Ihmeotuksista, Newtista eikä elokuvan tapahtumista ole mitään ennakkokäsitystä saati -tietoa ja siksi elokuva on tähän mennessä kaikkein paras Rowlingin velhomaailmaan sijoittuva leffa.
Elokuva sijoittuu 1920-luvun New Yorkiin ja rakentaa kiinnostavaa ajankuvaa paikallisen velhoyhteisön piilottelulta, noitavainon uhasta ja kielletyistä (ihmis)suhteista velhojen ja ei-taikkien eli jästien välillä. Elokuvan paras anti onkin velhomaailma ja sen visualisointi - pääosin Newtin kerrassaan mainio matkalaukku, johon mahtuu jopa oma ilmasto - Hermionen veska jää tässä kirkkaasti toiseksi. Potter-kirjoissa sivutut eläimet ja olennot saavat nyt ulkonäön, ja shown varastaa tietenkin kontiaista kovasti muistuttava haisku, jonka ainakin itse huolisin lemmikiksi sen kleptomaanisesta luonteesta huolimatta. Myös ukkoslintu ja okkami ovat kauniisti animoituja.
Newt edustaa uutta, viime vuosina elokuviin ja tv-sarjoihin voimakkaasti noussutta päähenkilötyyppiä: sosiaalisesti taitamatonta, hieman eksentristä nörttiä, joka on omalla alallaan nero. (Tämä henkilötyyppi voidaan johtaa jo Arthur Conan Doylen Sherlock Holmesiin, josta mm. tri Gregory House on saanut piirteitä.) Tämä on virkistävää vaihtelua, sillä sankarin ei tarvitse olla enää maskuliininen ja voimakas ollakseen ihailtava. Newtin epävarmuuden vastapainona on ei-taikki eli jästi Kowalski (Dan Fogler), joka puolestaan fyysiseltä olemukseltaan on kaikkea muuta kuin maskuliinisen sankarin ihanne. Kowalskin hahmo on kuitenkin tarinan kannalta tärkeä ja olennainen ja hänen kohtalonsa on yksi elokuvan koskettavimmista. Pidin myös kovasti Alison Sudolin Queenistä, joka vaikuttaa ensin yksinkertaiselta blondilta, mutta paljastuu paljon voimakkaammaksi hahmoksi loppua kohti.
Turhia spoilaamatta elokuva on viihdyttävä ja erityisesti fanien mieleen. [SPOILER] Lopun yllätys olisi pitänyt arvata eräästä riipuksesta, mutta onnistuin silti haukkomaan henkeäni Johnny Deppin ilmestyessä kuvaan.
Elokuvia on kuulemani mukaan tulossa vielä neljä. Sitä, liittyvätkö ne Newtiin vai muiden, lyhyesti mainittujen henkilöiden nuoruusvuosiin, ei ole vielä kerrottu. Huhut liikkuvat nuoren Dumbledoren ja Grindelwaldin suhteen ympärillä ja se olisi kyllä tarina, jonka katsoisin.
Rowling myös kirjoittaa päivitettyä versiota Ihmeotukset-kirjasta, koska ainakin ukkoslintu sieltä puuttuu tällä hetkellä.
*****
Sitten katsaus J. K. Rowlingin, John Tiffanyn ja Jack Thornen kirjoittamaan näytelmään Harry Potter ja kirottu lapsi (Harry Potter and the Cursed Child). Ystäväni sai sen joululahjaksi ja minä lukaisin sen uutenavuotena muutamassa tunnissa, itkin ja nauroin vuorotellen.
Kirja on herättänyt paljon ristiriitaisia tunteita. On totta, ettei se ole samanlainen kuin alkuperäinen Harry Potter -sarja. Osasyy on tietenkin se, ettei Rowling ole ollut päävastuussa kirjoittamisesta. Toinen syy on se, että kyseessä on näytelmä eikä proosamuotoinen romaani. Joillekin näytelmän lukeminen voi olla paljon hankalampaa kuin tutumman romaanin. Minua asia ei häirinnyt ja lukiessani tunsin Rowlingin hahmojen hengen läsnäolon. Myös hänelle ominainen huumori kukki pinnan alla.
[SPOILERIT LÄHTEVÄT NYT]
Ehkä ongelmallisin kohta teoksessa on kuitenkin se, että se leikkii ajan kanssa. Menneisyyden muuttaminen aikamatkustuksella, oli kyseessä sitten ajankääntäjä tai aikakone, on sisältänyt aina aikaparadoksin uhan tai mahdollisuuden ja siksi aikamatkailua käsittelevän kirjan kirjoittaminen on todella haastavaa. Luulen, että monilla lukijoilla tämä seikka on tökkinyt siksi, koska teos ei sinänsä tarjoa uusia näkökulmia: Voldemort on edelleen uhka ja vielä käsinkosketeltavampi, koska hahmot hyppivät menneisyyteen. Samalla voidaan hyötykäyttää tuttuja kohtauksia Rowlingin kirjoista, kuten kolmivelhoturnajaisia, joten uutta materiaalia ei tarvitse tuottaa niin paljoa kuin täysin uuteen aikaan sijoittuvaan tarinaan.
Tästä ongelmasta huolimatta pidin teoksesta kovasti.
Pidin siitä, että sisäinen nuorisoteatterilaiseni visualisoi lavastuksen mahdollisuuksia näytelmää lukiessani.
Pidin siitä, mitkä asiat muuttuisivat, jos menneisyyttä sormeiltaisiin liikaa: milloin Ron ja Hermione eivät olisi naimisissa ja milloin Harrylle olisi käynyt köpelösti taistelussa Voldemortia vastaan.
Pidin Scorpiuksesta kaikista eniten. Siinä jannussa oli särmää. Albus ei herättänyt yhtä voimakkaita sympatian tunteita, koska minulla on ollut pitkään ongelma "I'm angry at my father" -syndroomasta kärsivien nuorten hahmojen kanssa.
Pidin Kalkaroksen "paluusta" ja ehkä itkinkin vähän.
Pidin myös siitä, miten aikuista Dracoa oli kuvattu. Kaikki ei aina ole niin mustavalkoista.
Ja rakastin sitä, että niin moni olennainen asia alkaa tai päättyy siihen, että pitää mennä kirjastoon.
Kaiken kaikkiaan teos jätti kaipuun takaisin Pottereiden pariin. Ja ehdottoman halun nähdä koko näytelmä. Ehkä jopa Lontoossa joskus. Se ei siis ollut täysi susi, vaikka ei ollutkaan romaanien veroinen - tietenkään. Tällä hetkellä minua kiinnostaa kuitenkin enemmän velhomaailman historia - ei tulevaisuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti