Perjantai-ilta meni Lutakossa

Peter Tägtgren ja Pain 23.9.

Kun pari kolme vuotta sitten harmistus oli niin suuri, oli perjantaina otettava kaikki takaisin. Painin edellinen Lutakon vierailu oli jäänyt väliin jostain laiskuuteen liittyvästä syystä ja nyt sinne sitten oli vain päästävä - oli seuraa tai ei.
Kaiken sen säätämisen lisäksi olin vielä jättänyt ennakkolipun ostamisen niin myöhäiseksi, että Jelmun sivut ilmoittivat myynnin jo päättyneen, kun aloin vasta lippua itselleni hankkia.
Pirskatti.
Mutta eipä hätiä mitiä, ovella lippuja oli vielä jaossa, joten minun ei tarvinnut hakata päätä seinään oman tyhmyyteni takia.

Ruotsin lahja industrial metallille aloitti kauniisti ajoissa eikä antanut yleisön odotella turhia. Vaikka uusin levy on vielä kuuntelematta, ne kolme tuoreinta kappaletta toimivat ihan mallikkaasti - vaikka oma menoni yltyi melkoiseksi pomppimiseksi vasta Nailed to the Groundin ja It's Only Themin myötä. Jälkimmäinen on ehkä kaikkien aikojen lempibiisini Painin uralta.
Myös sellaiset hienoudet kuin I'm Going in, Monkey Business, End of the Line ja Same Old Song aiheuttivat hillitöntä tanssinnytkettä, joka olisi paisunut valtavaksi biletykseksi, jos siinä K-18-aluetta rajaavan aidan edessä olisi ollut yhtään enemmän tilaa eikä olisi tarvinnut pelätä vieressä pomppivien tyttösten heiluvia kaljatuoppeja.

Kun asetuin Jyväskylään syksyllä 2003, sitä tuli käytyä useilla keikoilla per vuosi. Nyt tahti on hiljentynyt, mutta eipä niitä hyviä bändejä aina joka vuosi tänne saavukaan.
Painia on odoteltu kuin kuuta nousevaa, eikä odotus ollut turha. Keikka oli mahtava, tunnelma loistava ja bändin pojat tosi symppiksiä.
Ja Peter Tägtgrenin ääni on vain kertakaikkisen hieno.

Lisää tällaista, toivoo Katja, jonka päässä soi edelleen Shut Your Mouth.

Tutkimuksen tila tai "tilattomuus"

Minulla on ollut jo pitkään tapana tehdä listoja kaikesta mahdollisesta. Tällä hetkellä listailen kirjastoni kirjoja, elokuvakirjastomme leffoja (aakkosjärjestykseen tietenkin) ja Tähtien sota -rompettani.
Mutta tärkein on se "To Do" -lista, eli mitä pitäisi tehdä ja mielellään mihin mennessä. Tällä hetkellä siihen on kirjoitettu kaikkea hienoa tutkimukseen liittyvää, johon minun pitäisi jostain repiä aikaa - ja mielellään myös rahaa.
Koska olen varaton ja rahaton vapaa tutkija, apurahahakemukset ovat aina listan kärkipäässä. Pistin juuri matka-apurahahakemuksen vetämään laitokselle - josko he suostuisivat avustamaan minua marraskuun reissussani Madridiin. Siellä olisi ensimmäinen sarjakuvakonferenssi, jonka olen pongannut ajoissa ja jonne minut on siis hyväksytty puhumaan Disneyn sensuurista koskien Rosan piilottamia Mikki Hiiri -hahmoja.
(Kiitos kuuluu kollegalleni Agniezkalle, joka heitti linkin sähköpostiini tuossa keväällä.)
Ja siellä olisi niin hienoja esityksiä ainakin Alan Mooresta ja taisipa olla yksi Neil Gaimaniinkin liittyen...
Sinne pitäisi myös se esitys rustata tässä jossain vaiheessa, mutta sillä ei ole vielä kiire.

"The Once and Future Duck" -sarjakuvaa käsittelevä artikkelini on myös viimeistelyä vaille valmis. Sain siitä hyvää palautetta ja ainoastaan rakenne kaipasi hieman muutoksia. Sen yritän nykäistä mahdollisimman pian valmiiksi, jotta se pääsisi julkaistavaksi. En tosin tiedä vielä ollenkaan ajankohtaa, enkä ihan vielä halua ilmaista, mihin se on tulossa - ennen kuin teksti on perillä ja menossa painoon. Mutta sen nimi tulee joka tapauksessa olemaan "Aku, Arthur ja aikakone." Ja sitten jotain tarkentavaa päälle.

Pistin myös abstraktin ensi kevään Magic and the Supernatural -konferenssiin, siihen samaan, jossa olin myös tänä keväänä. Praha oli niin kaunis paikka, että haluan ehdottomasti palata sinne ja mikä olisikaan parempi tapa kuin yhdistää työ ja huvi. Jos minut hyväksytään, menen puhumaan sinne Bombi-zombista. Tännekin tarvittaisiin sitä rahaa.

Olen ollut nyt yli puolitoista vuotta jatko-opiskelijana, enkä ole kirjoittanut vielä sanaakaan väitöskirjaani. Ainakaan siis suoranaisesti. Kaikki konferenssi- ja seminaariesitelmät ovat tietysti osa suurta projektiani, ja jotkut paperit tulevat olemaan suoranaisia alalukuja analyysiosiossa, mutta varsinaista leipätekstiä minulla ei ole laisinkaan. En ole edes tehnyt mitään väitöskirjakansiota läppärilleni.
Tämän asian pyrin korjaamaan tässä syksyn aikana.
Koska ohjaajani ilmoitti tutkijaseminaarin käynnistymisestä (ensi viikolla on ensimmäinen tapaaminen), ajattelin ottaa härkää sarvista ja ilmoittaa pitäväni seminaariesityksen ennen joulua.
Ja tähän esitykseen pyrin tuomaan sitä ihan oikeaa väitöskirjamateriaalia.
Ajattelin aloittaa taustaluvuista ja kirjoittaa Akun synnystä ja kehityksestä Disneyn ja Barksin kautta Rosaan  eli mihin on päädytty 30-luvulta. Hieman henkilöhistoriaa ja tyypillisten (sarjakuvanteko-)ominaisuuksien esittelyä, ja Disneystä tietysti myös niitä ristiriitaisia piirteitä juuri nimenkäyttöön ja tekijänoikeuksiin liittyen.

Ensi vuoden projektini ja suuri haaveeni on Rosa-artikkelikokoelma. Se lähti jostain hullusta ideasta, en edes muista milloin (ainakin keväällä mainitsin asiasta tutkijoiden vertaistukiryhmässä), ja kun nyt satuin mainitsemaan asiasta taannoin blogissani, minulla on jo kaksi innokasta Rosa-graduilijaa osallistumassa projektiini. (Hurraa sosiaalinen media!) Minun pitää nyt selvitellä muiden sähköpostiosoitteet ja tiedustella heidän kiinnostustaan aiheeseen. Ja kysellä myös ohjaajaltani, onko tämä koko ajatus täyttä hulluutta vai hieno mahdollisuus, koska lukijoita varmasti olisi niin akateemisella kuin populaarimmallakin puolella.
Olisi kuitenkin hyvä tehdä kokoelmasta sellainen, joka voisi olla myös tieteellinen lähde tulevia tutkijoita ajatellen. Ehkä se innostaisi muitakin ihmisiä tutkimaan - ei pelkästään Aku Ankkaa, vaan myös sarjakuvia yleensä!

Tapaan Petra Kotron Helsingin kirjamessuilla ja keskustelemme asiasta lisää. (Petran Rosa-gradu löytyy muuten täältä. Vaikuttaa ihan hillittömän mielenkiintoiselta, toivottavasti ehdin lukea sen pian.)
Huh, kun olen innostunut.

Helsingin kirjamessuille siis on suunta ja Rosaa katsomaan. Senkin uhalla, että saatan joutua tinkimään yhdestä jatko-opintokurssista ja joudun jättämään väliin pirskatin kiintoisan sarjakuvatutkijoiden tapaamisen, joka järjestettäisiin Tanskassa samana viikonloppuna. Pitää laittaa sinne sähköpostia ja pyytää heitä liittämään minut jollekin sähköpostilistalle, jossa tiedotetaan tulevista tapaamisista. Jonkinlainen pohjoismainen sarjakuvatutkijoiden verkosto on vissiin perusteilla, ellei jo perustettu.

Niin, ja valittiinhan minut myös vastaperustetun Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen tutkijat -yhdistyksen (tuttavallisemmin Taikun tutkijat) hallitukseen edustamaan omaa oppiainettani.
Jotain siis kuplii koko ajan pinnan alla

Kirjahyllyn uudet tulokkaat

Koska onnistuin saamaan rakkaan ystäväni luota hirvittävän flunssan (jota olen onnistunut välttelemään yli puoli vuotta), mikä tylsistytti aivoni siihen pisteeseen, että ainoat asiat, joita pystyy tekemään suuremmitta ponnisteluitta ovat Housen katsominen ja Tarun kolmesta miekasta lukeminen, sekä päivittely että tutkimuksen työstäminen ovat jääneet hieman taka-alalle.
Nyt, kun pahin alkaa olla ohi, ajattelin aikani kuluksi esitellä kirjahyllyni uusimmat tulokkaat.

Sarjakuvista hyllyyni tiensä ovat löytäneet ihanan Milla Paloniemen blogiin pohjautuva En vaan osaa! 2 ja huikean halpa kirppislöytö Carl Barksin joulu -kokoelma, joka käsittää Barksin jouluaiheisia sarjakuvia, mm. sellaiset klassikot kuin "Aku Ankka pelastaa Tyhjälän joulun" ja "Joulu Karhuvuorella".

Kirppiksiltä olen myös onnistunut kaivamaan teoksen kiinalaisesta maalaustaiteesta ja teini-iässä itseäni etsiskellessä lukemani Nalle Puh ja Tao -kirjan. Mukaan on tarttunut myös tanskalaisen Peter Høegin novellikokoelma Kertomuksia yöstä. (Jos edellä mainitun kirjailijan teos Lumen taju ei ole tuttu, suosittelen sitä erityisen lämpimästi.) En ole vielä ehtinyt lueskella Høegin novelleja, mutta eiväthän ne sieltä mihinkään karkaa.

Suurta ja klassista fantasiaa edustavat Elaine Cunninghamin Laulut ja miekat -saagan viides osa Unikristallit sekä Margaret Weisin ja Tracy Hickmanin Legendat-sarjan ensimmäinen osa Kaksosten aika.

Olisi kiva tietää, aikooko Cunningham jatkaa Lauluja ja miekkoja, koska sen henkilöhahmot ovat kerrassaan mainioita. Toivottavasti jossain vaiheessa.

Ja koska onnistuin kaapimaan lempidivarini hyllystä myös Kevin J. Andersonin toimittaman Tales from the Mos Eisley Cantina, minulla on Ropeconin löytöjen (Tales from Jabba's Palace ja Tales of the Bounty Hunters) myötä nyt kaikki kolme Tales-kirjaakin. Star Warsin proosaosasto on levittäytynyt jo alemmalle hyllylle. Kohta alkaa tehdä tiukkaa sanakirjojen kanssa.

Onnistuin myös löytämään Topeliuksen satuaarteet, joka oli yksi lapsuuteni lempisatukirjoista. Siellä se taitaa olla edelleen kotona kirjahyllyssä, mutta koska se kuuluu siskolleni, piti samainen teos saada myös ihan omaksi. Alle pari euroa sinne tänne.

Helsingin kirjamessut siintävät tulevaisuudessa, jolloin kirjahylly täydentyy jälleen. Sitä ennen kuitenkin tulen varmaan tässäkin kuussa ostamaan kirpparien kätköistä jonkin eksyneen opuksen, jota kukaan ei enää huoli.

Ja sainhan tietenkin eräältä parhaimmista ystävistäni syntymäpäivälahjaksi Terry Pratchettin Viikatemiehen.

Rosa Suomeen!?

Koska olen edelleen anti-Facebook, saan tietoni aivan muilta kanavilta. Olen nyt ahkerasti lukenut Kvaak.fin Don Rosaa käsitteleviä ketjuja ja pongasin sieltä tiedon, että Rosa tulee Suomeen Helsingin kirjamessuille, jotka järjestetään lokakuun viimeisenä viikonloppuna 27.-30.10.!
Rosa tulee siis mainostamaan uutta Kootut-kirjasarjaansa. Tarkempaa tietoa esimerkiksi virallisesta päivämäärästä ei ollut, ehkä Aku Ankan Facebook-sivut kertovat enemmän. Haluaako joku naamakirjaa käyttävä lukija tarkentaa faktoja?
Sinne on nähtävästi lähdettävä.

Viime vuonna tein päivän mittaisen ex tempore -reissun Helsinkiin hakemaan Don Rosalta nimmaria 25.9.2010. Jotenkin aina onnistun kuulemaan näistä vierailuista aivan liian myöhään, joten tänä vuonna olenkin hyvissä ajoin varustautuneena.
Viime vuonna siis tapasin Rosan ensimmäistä kertaa, vaikka olinkin jo aiemmin lähettänyt hänelle sähköpostia ja kertonut tutkimuksestani. Ja Rosa muisti minut siitä!
Voiko hienompaa hetkeä olla!
Jonotin tosiaan reilut pari tuntia - signeeraustilaisuus alkoi kahdeltatoista jo itse olin paikalla kymmeneltä - ja päädyin kirjakauppa Infon eteiseen. Sain oman nimikirjoitukseni siinä vartin yli kaksitoista, joten jono liikkui ihan mukavasti. Ehdin jopa vaihtaa muutaman sanan herra Rosan kanssa ja antaa hänelle kirjeen, jossa kerroin väitöskirjastani.

Siinä vaiheessa jono oli oikeasti varmaan 150 metriä pitkä. Ihmettelen, jos kaikki saivat nimikirjoituksensa...

Kirjakauppa Infolta lähtevä jono 25.9.2010 klo n. 12.15

(Ja Rosahan siis antoi pelkän nimikirjoituksen, ei omistuskirjoituksia saati piirroksia. Jos joskus saisin Rosalta henkilökohtaisen piirroksen, olisin siitä valmis maksamaan vaivanpalkkaa ihan kunnolla.)

Rosa nimmaroimassa 25.9.2010

Tässä vaiheessa on hieno hetki heittää suora lainaus, jonka eräs yliopiston professori minulle tokaisi, kun ilmoitin haluni tehdä väitöskirjani Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvista.
"Eihän ketään kiinnosta joku Don Rosa."

Käsi ylös kuinka moni on eri mieltä?

Ropeconissakin mainostetusta TV-pätkästä: Yle Areenalta löytyy muuten vielä se kesällä tullut rahaa käsittelevä sarja, jonka kolmannessa osassa puhuttiin Rosasta ja Roope Ankan elämä ja teot -kirjasta. Se löytyy täältä.
En ole itsekään vielä katsonut sitä, pitää varmaan tehdä se nyt viikonloppuna.

Tämä viikko on mennyt "The Once and Future Duck" -tarinaan liittyvää artikkelia väsätessä. Lähetin eilen ensimmäisen version eteenpäin ja odotan palautetta ensi viikolla. Ilmoittelen sitten, kun tiedän, milloin se julkaistaan.

EDIT: Ankkalinnakkeen blogi kertoi juuri samaa: Rosa siis on tulossa Suomeen ja Rosa-dokumenttiakin pääsee katsomaan Riihimäellä - sinne siis, jos hieno kokemus kiinnostaa!

Vampyyrikausi

Jotenkin tuntuu, että nykypäivän tytöillä on kaksi kautta: ensin tulee heppakausi, jolloin kaikki on söpöä ja ihanaa ja My Little Poneja ja ratsastusta.
Sitten tulee teini-ikä ja iskee vampirismi. Kaiken maailman Twilightit ja Vampyyripäiväkirjat potkivat hepat tiehensä ja sitten synkistellään ja vuodatetaan nettien palstoilla sitä, miten ihana Edward on.
Stereotyyppistä tai ei, myönnän itse käyneeni nämä molemmat vaiheet läpi 90-luvulla - tosin hieman pienemmässä mittakaavassa.
Luin Merja Jalon Nummelan ponitalli -kirjoja ja tykkäsin hevosista, koska se kuului asiaan. Todellisuudessa ne hepat taisivat olla niissä kirjoissa ihan sivuroolissa, kun olin aina tykännyt mysteereistä ja niiden selvittämisestä.

Yläasteella tulivat kauhu ja King ja vampyyrit - hyvin pienessä määrin. Luin Bram Stokerin Draculan ja tykkäsin siitä kovasti. Teini-iän lempivampyyrikirjani oli kuitenkin hämmentävän väkivaltainen ja jopa pornografinen Nancy A. Collinsin Musta yö - tummat lasit. Ann Ricen makuun pääsin vasta paljon myöhemmin, kun pieni kunnankirjastomme ei omistanut rouvan teoksia.
90-luvun kulttisarjaa Buffya en koskaan oikein seurannut. Osasyy taisi olla kanava (en muista, näyttikö kolmonen miten paljon Buffya, kun meillä kotosalla nelonen sun muut kanavat alkoivat näkyä vasta digiajan myötä) ja osasyy tietenkin kellonaika. Se vähä, mitä Buffya muistan, oli se, että se tuli minulle aina liian myöhään.

Silloin en jaksanut innostua asiasta. Mutta nyt, kun vampyyrit ovat erittäin IN, on minunkin pakko herätä todellisuuteen näin nykykulttuurin tutkijana. Rajansa tosin kaikella.
Katsoin Vampyyripäiväkirjojen ensimmäisen jakson. Eipä tarvinnut katsoa enempää.
Altistuin Twilight - Houkutus -elokuvalle pakotettuna eräällä yliopistokurssilla. Voi taivas. Koko luokka nauroi suurimman osan elokuvasta, enkä enää pysty katsomaan Liekehtivää pikaria näkemättä Cedriciä kimaltelevana vampyyrina.
Olen tosin jo julkisesti luvannut lukea Stephenie Meyerin Twilight -saagan ja ihan vain siitä syystä, että voin sanoa "kyllä, luin sen ja se oli hirveää kakkaa", aivan kuten Eragoninkin tapauksessa.

Mutta koska vampyyribuumi on tuonut muassaan kuulemma jotain laatuakin, ajattelin tehdä virallisen testin ja analyysin ja katsoa kaksi jo kulttimaineen saanutta vampyyrisarjaa.
Ensimmäinen on tietenkin Buffy, vampyyrintappaja ja toinen palkittu True Blood.
Selina, skotlantilainen kollegani ja ystäväni, jonka tapasin Oxfordissa, oli tehnyt artikkelin Buffysta ja suositteli sarjaa minulle lämpimästi.
Agnieszka, keväällä Prahassa tapaamani puolalainen taas mainosti minulle True Bloodia kaikkien aikojen parhaimpana vampyyrisarjana eikä puolestaan ymmärtänyt Buffyn vielätystä.

Nyt olen katsonut molempien sarjojen ensimmäiset tuotantokaudet ja sen pohjalta olen tehnyt alustavan tuomioni. (Aion siis katsoa molemmat sarjat loppuun asti, joten huonoja ne eivät missään nimessä olleet.)

Minun mielestäni Buffy on paljon parempi kuin True Blood.

True Bloodin suurin ongelma on sen hahmot. En voi sietää Sookieta enkä Billiä. (Enkä pidä kummankaan näyttelijää erityisen sympaattisena.) Sookie on rasittava ja ärsyttävä ja välillä hirvittävän lapsellinen. En ole löytänyt koko sarjasta henkilöhahmoa, josta pitäisin, mikä on kyllä sarjan suosion kannalta erittäin olennaista. (Sam on ainut potentiaalinen tässä tapauksessa, mutta saa nyt nähdä.)
Voihkin tuskasta aina, kun vampyyrien hampaat ponnahtavat esiin. Ne ovat väärässä paikassa. (Sama ongelma minulla oli myös Lost Boys -leffan suhteen.)
Tosin myönnän myös sen, mitä monet tytöt ja naiset ovat kommentoineet True Bloodin myötä.
Alexander Skarsgård ei ole huono.

Annan True Bloodille mahdollisuuden todistaa itsensä ja arvostuksensa syyn. Kakkoskausi pyörähti käyntiin tänä aamuna.

Buffy, vampyyrintappaja edustaa puolestaan jo tyylillisesti aivan erilaista tv-sarjaa. Sen huumori toimii ja vaikka vampyyrit ovatkin kuminaamojensa kanssa hieman huvittavia, ei sarja kuitenkaan mene yli. Hahmot ovat symppiksiä (Giles on ihana ja nörttityttönä olen aina pitänyt Willowsta), vaikka Buffy onkin välillä tyhmä high school -tytsy.
Jopa Angelissakin on jotain suloista.
Jos pitäisi valita, kyllä minä mieluummin viettäisin iltapäivän Buffyn kuin Sookien kanssa. Buffy on kuitenkin slayer ja niitä ensimmäisiä nuoria, voimakkaita naishahmoja, jotka nousivat kulttistatukseen. Buffyssa on siis kymmenen kertaa enemmän potkua kuin Sookiessa, vaikka molemmat hankkiutuvat ihmissuhteisiin vampyyrin kanssa.

En tiedä, muuttavatko jatkokaudet mielipiteeni päinvastaiseksi, mutta epäilen sitä syvästi. Ollakseni kuitenkin perillä populaarikulttuurin uusista tuulista, joudun altistamaan välillä itseni kimalteleville näteille pojille, ennen kuin pääsen takaisin oikeiden vampyyreiden pariin.

Rosa-tutkimus Suomessa

Löysinpä tässä eilissäpäivänä netin tietoverkoston pohjalta tämän Kotimaa24-sivustolla olleen Tommi Niemisen blogikirjoituksen, joka käsitteli Don Rosan sarjakuvia. Hieno kirjoitus ja hyviä huomioita ja kommentteja kirjoittajalla, varsinkin, kun Rosan arvostus tihkui lauseiden lomasta.
Oli vain aivan pakko rekisteröityä sivustolle, että pääsi kommentoimaan pientä seikkaa, eli tietenkin Rosasta tehtyä tutkimusta, jota Niemisen mukaan oli tehty vain yhden gradullisen verran.

Lainaan tähän pätkän kommentistani niille, jotka eivät koko ketjua jaksa lukea:

"Rosastahan siis on tehty jo viisi gradua, joista tunnetuin on ehdottomasti tämä Marja Ritolan intertekstuaalisuutta käsittelevä gradu (2000) - lähinnä siksi, että Ritola pääsi kirjoittamaan esipuheet Kymmenen avataran aarre -kokoelmaan. Sen lisäksi Marika Rantala on tutkinut Rosan huumoria (2001) Vaasan yliopistossa, Heini Pellinen Rosan sarjakuvien kääntämistä (2009) Turun yliopistossa ja itse tutkin Rosan sarjakuvissa esiintyvää fantasiaa (2009) Jyväskylän yliopistossa. Viime keväänä taidettiin lisäksi julkaista myös Turun yliopistossa yksi Rosa-gradu, josta en valitettavasti tiedä sen tarkemmin. Sen lisäksi Kai Saarto on kirjoittanut Rosasta tekijänä ja fanina sivulaudatur-työn Turussa."

Tämän viidennen Rosa-gradun tekijän nimi on muistaakseni Petra Kotro, ainakin näin populaarikulttuurin tutkija-kollegani Kimi Kärki minulle vihjasi. Aiheesta en tosiaan tiedä sen tarkemmin, mutta tarkoituksenani olisi jossain vaiheessa ottaa yhteyttä kaikkiin Rosa-graduilijoihin. Jos saisimme jotain yhteistä artikkelikokoelmaa väsättyä, se olisi hienoa, mutta ainakin tahtoisin lukea heidän työnsä - niihin joutuu kuitenkin todennäköisesti viittaamaan jossain vaiheessa.

Pikku hiljaa se oma tutkimusmainekin alkaa karttua. Eräs toinen kollegani Helsingin yliopistosta kuunteli tuttavansa kertomusta Rappio! -seminaarista ja kun kuuli, että "siellä oli yksi Aku Ankka -tutkijakin", tiesi heti, että Katjahan se.

Lisää tutkimusmateriaalia!

Posti toi viikon alussa kerrassaan mainion paketin tulevaa väikkäriäni ajatellen. Ensinnäkin jo Ropeconissa mainostamani loistava Thomas Andraen Barks-teos Carl Barks and the Disney Comic Book. Unmasking the Myth of Modernity.
Teos kertoo kaiken olennaisen Barksin henkilöhistoriasta ja hänen urastaan unohtamatta tietenkään maestron tuotantoa ja sen analysointia. Kirjailija väittää kyseessä olevan ensimmäinen kriittinen tutkimus Barksista, mikä on hämmentävää, koska teos on julkaistu vasta 2006. Eikö Barksia ole oikeasti tutkittu aiemmin?
Tämä on kuitenkin pakko-ostos kaikille harrastajille, erityisesti Barks-faneille. Kertakaikkisen mainio teos.

Postin mukana tuli myös kaksi uutta englanninkielistä Rosa-kokoelmaa, BOOM!:n julkaisemat Walt Disney Treasuryn volumet 1 ja 2.
Kyseessä on siis kronologiseen julkaisujärjestykseen laitetut Rosan Aku Ankka -sarjakuvat - ja siis nimenomaan ne, joissa Aku on pääosassa. Eli siis kaikki Roope-tarinat on jätetty pois, mutta eipä voi mitään. Ja koska nämä ovat ainoat englanninkieliset Rosa-kokoelmat The Life and Times of Scrooge McDuck -teosten lisäksi, pitää olla vain tyytyväinen, että niitä saa edes jossain muodossa.

Se vähän harmittaa, että teoksista puuttuu täysin suomenkielisen lukijan tottumat esipuheet. Tämä voi johtua siitä, ettei Rosa kuulemma ole näiden BOOM!:n julkaisemien teosten kanssa missään tekemisissä. Kuulin tosiaan näin Tanskan Donaldist Societyn puheenjohtajalta Andersilta, että käytännössä Disney-lisenssin omistamat firmat voivat julkaista Rosan sarjakuvia täysin surutta ilman, että herra itse saa mitään korvauksia.
Disneyn tavat tiedetään, mutta tällainen on silkkaa vääryyttä.
Jos olisin parempi ihminen, olisin jättänyt nämä ostamatta ihan pelkästään sen takia, mutta valitettavasti tutkija tarvitsee lähteensä ja näihin kokoelmiin sisältyy minulle erittäin tarpeelliset sarjakuvat "Return to Plain Awful" (vol. 1); "On Stolen Time", "Super Snooper Strikes Again" ja "The Duck Who Never Was" (vol. 2.).

Toinen pettymys koski netissä olevaa kakkos-osan kuvausta, joka väitti kyseisen osan sisältävän tarinan "The Once and Future Duck", mutta eipä sitä sitten löytynytkään itse kirjasta. Hieman otti päähän, koska olen juuri väsäämässä tästä sarjakuvasta artikkelia ja nyt pitää sitten odottaa kolmannen ja viimeisen osan ilmestymiseen eli lokakuun alkuun saakka.
Laitan asiasta palautetta.

Näitä siis saa CDONilta ja BookPlussasta, tosin näytti vähän siltä, että volume 1 olisi tällä hetkellä poissa valikoimista. Ehkä se on väliaikaisesti loppuunmyyty, koska kuvausta ei löytynyt. Toivottavasti lisää kappaleita saapuu varastoon piakkoin.

PCA-Finland ja kesän päätös

"Jos Seiliin ken joutuu, hän Seiliin myös jää".

Melkein tuntuu, että kesä päättyi viime tiistaihin, kun palasin takaisin Jyväskylään PCA-Finlandin (Popular Culture Association) ensimmäisestä kesäkoulusta Seilin saarelta. Jo pelkästään siksi, että kyseessä oli kesän viimeinen esitykseni, mutta myös siksi, että sää muuttui heti sateiseksi. Mutta pieni sadekaan ei haitannut meitä kymmentä populaarikulttuurin tutkijaa, jotka kokoonnuimme Turun saaristossa sijaitsevalle pienelle saarelle nimeltä Seili.
Teemana oli "Breaking of Taboos of Study of Popular Culture", eli käsittelimme omia tutkimuskohteitamme sekä niiden saamaa vastaanottoa niin akateemisella kuin muillakin tahoilla.
Suurin osa porukasta oli akselilta Turku-Helsinki, mutta myös Englannin ja Japanin yliopistot olivat edustettuina. Pieni kansainvälisyys toi mukavan tuulahduksen ja koska meitä oli niin vähän, porukka pystyi rauhassa keskittymään jokaiseen paperiin ja tutustumaan toisiinsa. Hienoa oli myös se, että Katriina Heljakka, jonka Manifest for Adult Play oli innostanut minua jo Rappio! -seminaarissa, oli mukana myös PCA-tapahtumassa ja pääsimme keskustelemaan molemmille niin rakkaasta Tähtien sodasta, nukeista, leluista ja kaikista hienoista konferensseista, joissa olimme olleet sekä jakamaan kokemuksiamme tutkimustemme saamasta vastaanotosta. Myös pari muuta tuttua naamaa Porin keikalta oli päätynyt mukaan PCA-miittiin.

Oma puheeni oli myös rakennettu aika pitkälti Rappio! -seminaarin aiheen pohjalta, eli käsittelin sitä, miten akateeminen maailma on suhtautunut tutkimusaiheeseeni ja minkälaista palautetta olen saanut eri tahoilta. Kun tietyt henkilöt ovat lähes suoraan tyrmänneet aiheeni ennen jatko-opinto-oikeuden saamista, oli ihanaa kuulla kannustavaa palautetta ja tukea tutkimuksen jatkamiselle. Olin erittäin otettu siitäkin, miten lämpimästi minut toivotettiin tervetulleeksi jatkossakin osallistumaan PCA-Finlandin tapahtumiin ja täytyy sanoa, että jos vain rahaa riittää ja teema sopii, niin eihän mikään saa minua pysymään poissa.

Ihastuin myös Seiliin miljöönä aivan täysin. Kun minulle selvisi, että pääsen osallistumaan PCA-Finlandin kesäkouluun, ensimmäinen asia oli selvittää Seilin salaisuus. Mitä Jenni Vartiainen siitä laulaa ja miksi?
Wikipedia kertoikin äärimmäisen mielenkiintoisia historiallisia seikkoja Seilistä. Päärakennus, joka nykyisin toimi Turun yliopiston meribiologian tutkimuslaitoksena, oli ensin leprasairaala ja sitten naisten mielisairaala - myöhemmin parantumattomille tapauksille.
Koska olen katsonut aivan liikaa Supernaturalia, odotin kolkkoa laitosta, jonka kalseilla käytävillä liikkuisi ammoisina aikoina kuolleiden potilaiden valittavia haamuja.
Kaikkea muuta. Minua odotti idyllinen saaristolaismaisema lehmineen kaikkineen. Oma ala-asteenikin oli laitosmaisempi kuin tämä paikka. Olimme tutkijoina erityisasemassa, sillä päärakennus ei ollut turisteille auki, ja saimme nähdä sairaala-ajoista autenttisena säilytetyn sellin, jonka pedillä lojui vanha pakkopaita. Oliko joku oikeasti käyttänyt sitä, en tiedä.

Myös Seilin vanha puukirkko oli näkemisen arvoinen. Päätimme maanantai-iltana kymmenen jälkeen mennä sitten katsomaan kirkkoa ja sen takana olevaa hautausmaata tyttöporukalla. Pieniä kylmiä väreitä kulki selkäpiitä pitkin, kun kirkko ilmestyi pimeän metsän takaa näkyviin, mutta ei sen enempää. Hautausmaalla toivoimme, että olisi päivä, mutta vain siksi, että näkisimme paremmin valkoisiin risteihin kirjoitetut nimet.
En tarvinnut Winchesterin veljeksiä tällä kertaa.

PCA-Finlandin tulevaisuus vaikutti hyvältä. Suunnittelutilaisuudet paisuivat valtaviksi ja ideoita heiteltiin puolin ja toisin hillittömyyksiin asti. Mutta jotain saatiin myös aikaan. Turun konferenssi vuonna 2014 kuulosti uskomattoman hyvältä, mutta tapaamisia tullaan näillä näkymin järjestämään vuosittain - todennäköisesti jälleen Seilissä.
Näemme siellä.

Me pääsimme pois. Jotkut jäivät.

Jenni Vartiainen: Seili.