Keväistä Kuplintaa Tampereella

Pääsin pitkästä aikaa nauttimaan Tampere Kupliista koko viikonlopun ajaksi. Perjantai oli jopa itselleni ihan virallinen työpäivä, kun Kupliin akateemisen osion esitelmämme liittyi myös Näkymättömät-hankkeeseen. Tässä tulee nyt kännykkäkameralla otettuja laatukuvia (tarvitsisin sen järkkärin - ehkä saan sellaisen hankittua Worldconiin mennessä) ja muutamia huomioita festareilta.

Tampere Kuplii goes Academic starttasi perjantaina 17.3. klo 11 alkaneella Sarjakuva-Finlandian jaolla. Tänä vuonna valitsijadiktaattorina toimi CMX:n solisti, runoilija-muusikko A. W. Yrjänä. Yrjänä valitsi kymmenestä ehdokkaasta voittajaksi toisen ennakkosuosikeistani, Janne Kukkosen Voro - kolmen kuninkaan aarre -sarjakuvaromaanin. Yrjänän mukaan teos oli jäänyt viipyilemään hänen mieleensä. Hän piti erityisesti kuvan ja sanan liitosta ja kuvasi teosta veijaritarinaksi ja kasvukertomukseksi. Olen Yrjänän kanssa samaa mieltä ja odotan innolla Kukkosen esikoisteokselle jatkoa.

Yrjänä perustelemassa valintaansa.

Eniten harmitti, etten ujoudestani johtuen uskaltautunut häiritsemään Yrjänää ja pyytämään nimmaria hänen Arcana-runokokoelmaansa, joka on kulkenut mukanani lukiosta saakka. Kukkosen Voronkin ostin vasta myöhemmin, joten siihenkään en ehtinyt napata omistuskirjoitusta.

Akateemisen seminaarin ohjelmassa oli tänä vuonna paljon kiinnostavia esitelmiä. Erityisesti pidän siitä, miten seminaari mahdollistaa opiskelijoiden tutkimusaiheiden esille tuomisen. Tampereen yliopiston Noora Raiskio tekee kandiaan JP Ahosen Perkeroksesta ja puhui sekä akateemisessa osiossa että itse Kupliissa sarjakuvan ja metallimusiikin yhtymäkohdista aiheenaan luonnollisesti Perkeros, mutta myös Ahosen humoristinen Belzebubs-strippisarjakuva. Tämä esitelmä oli siitä erityisen kiinnostava, sillä se tarjosi minulle hyviä teorialähdevinkkejä liittyen sarjakuvan ja musiikin yhteyteen ja tehtyyn tutkimukseen. Raiskion visuaalinen analyysi oli erittäin hyvää ja tarkkaa - hän oli mm. tutkinut tarkkaan, mitä keikkajulisteita Perkeroksen treenikämpän seinillä oikeastaan on!

(Kun hän esitteli asiaa sunnuntaina Kupliin virallisessa ohjelmassa, seurasin takarivissä istuneen JP Ahosen reaktioita - mies naureskeli siellä epäuskoisena tutkijan tarkkuudelle.)

 

Musiikkia voidaan tuoda sarjakuvaan mm. lyriikoiden avulla. Tekstin fontti
ja asettelu kertovat äänenvoimakkuudesta. Ja biisi on oikeasti olemassa.

Minun ja Viivin esitelmä starttasi varttia vaille neljä pienten teknisten säätöjen tuella. Viivi onkin raportoinut esitelmästämme omassa blogissaan, joten kannattaa ehdottomasti lukea se. Sieltä löytyy mm. tekemäni hienot pylväskaaviot saamistamma tuloksista. (Minulla oli ihan liian kivaa tehdessäni niitä Excelillä! Olen selvästi löytänyt itsestäni uuden puolen.)

Esitelmämme käsitteli siis alustavia tuloksia, joita saimme kyselytutkimuksestamme liittyen Sarjakuvamuseon Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen. Kyselytutkimus oli osoitettu sarjakuvabloggaajille ja se käsitteli bloggaamiseen liittyviä merkityksiä - erityisesti sitä, voiko bloggaaminen olla terapeuttista ja voiko siitä saada vertaistukea. Tulokset olivat kiinnostavia. 45:stä vastaajasta 78 % oli sitä mieltä, että sarjakuvabloggaaminen on terapeuttista, mutta vain 42 % koki saavansa siitä vertaistukea. Tästä voidaan päätellä, että sarjakuvia piirretään ensin itselle: monet vastaajat kommentoivat sitä, että vaikean asian piirtäminen konkretisoi sen ja sitä on näin helpompi käsitellä. Samalla korostui myös se, että merkintöjen jakaminen blogissa antaa muille vertaistukea ja se nähtiin tärkeäksi. Itse he saivat useimmiten enemmän vertaistukea lukemalla muita blogeja.

Tarkemmat huomiot bloggaamisen terapeuttisuudesta julkaistaan minun ja Viivin yhteisartikkelissa, joka tulee ulos syyskuussa Kuti-ilmaisjakelulehdessä Helsingin sarjakuvafestareiden aikaan. Ja onhan mahdollista, että tämä poikii muitakin projekteja.

Ehdin perjantaina pyörähtää myös kollegani Jani Ylösen haastateltavana. Tampere Kupliin aikana julkaistiin parikin podcastia, joiden oli tarkoitus markkinoida tapahtumaa ja ohjelmaa sekä testata samalla systeemiä elokuun Worldconia ajatellen. Jani haastatteli minua liittyen Fafnirissa julkaistuun artikkeliini Rosan SF-parodiasta ja sen ajankohtaisuudesta, sekä siitä, miten scifi ja fantasia ovat kulkeneet käsi kädessä sarjakuvien kanssa. Podcastin voi kuunnella täältä. 

Lauantain Kuplinta alkoi osaltani ohjelmalla "Näkymätön sukupuoli - sarjakuvaa ei-binäärisistä sukupuoli-identiteeteistä". Veera Järvenpään ja Apila Pepita Miettisen esitelmä esitteli syksyllä tulossa olevaa tietokirjaa, joka starttasi Voima-lehden haastatteluista ja päätyikin isommaksi projektiksi, jota Koneen säätiö on ollut rahoittamassa. Teos sisältää valokuvia, haastatteluja ja Apila Pepitan informatiivisia sarjakuvia, ja mitä kävin Apilan kanssa juttelemassa, teoksen pitäisi soveltua kaikenikäisille.

Teos on tulossa Helsingin kirjamessuille.

Esitelmässä tuli myös kiintoisasti esille sarjakuvan muoto oivana tiedonvälittäjänä: piirrosten kautta konkretia tulee hyvin esille, mutta ei niin hätkähdyttävällä tavalla kuin esimerkiksi pelkän tekstin ja valokuvan tapauksessa. Projektia voi seurata sekä Facebookissa että Instagramissa (at)nakymatonsukupuoli.

Toinen lauantain ohjelmatärppini käsitteli samaa aihetta kuin perjantainen esitelmämme. RIKKI-kollektiivin paneelikeskustelu puhui sarjakuvabloggaamisesta mielenterveyden näkökulmasta eli miten eri tekijät ovat käsitelleet mielenterveyttään blogeissaan. "Julkinen päiväkirja - sarjakuvablogausta mielenterveydestä" nosti esille samoja asioita kuin kyselytutkimuksemme. Taiteen tekeminen on terapeuttista, sillä pohtiessaan, miten kuvata vaikeaa asiaa kuvin ja sanoin,  asiaa käsittelee tietoisesti. Samalla ulkopuolisten palautteen kautta saa omaan asiaansa perspektiiviä, mikä voi herättää näkemään ongelmat uudesta näkökulmasta. 

Apila Pepita veti paneelikeskustelua, jota olisi voinut kuunnella kauemminkin.

Panelistit huomauttivat, ettei muissa maissa oikeastaan ole vastaavaa blogikulttuuria kuin Suomessa: täällä erityisesti avoimuus omien ongelmien suhteen ja asioiden henkilökohtainen käsittely ovat varsin poikkeavia. Tähän olen itsekin kiinnittänyt huomiota; maailmalla omaelämäkerrallinen sarjakuva on Suomessa suuntautunut varsin pitkälti blogeihin, joiden postauksia saatetaan myöhemmin koostaa printtiversioiksi.

Tein paljon muistiinpanoja ja toivon, että saan näitä kommentteja hyödynnettyä myöhemmin myös Näkymättömät-hankkeen työkirjassa tukemassa omia huomioitani sarjakuvien tekemisen merkityksellisyydestä.

Loppulauantain päädyin lähinnä haahuilemaan myyntikojulta toiselle ja ihastelemaan ihmisten töitä. Muutaman näyttelynkin ehdin Tampere-talon tiloissa katsastaa ennen illan Rocky Horror Showta.

Mikko Metsähonkalan Kronikka - erään kaupungin tarina.

Tampereen seurun työväenopiston valokuvauskurssin tuotoksia
otsikolla Aikuisten leikit.

Muumimuseo siirtyy Tampere-talolle! Onneksi sää ei ollut ihan näin luminen.

Illan ohjelmaani kuului siis Rocky Horror Show -musikaali, jota on esitetty Helsingissä ja Turussa ennen Tampereelle siirtymistä. Olen hillitön musikaali-fani ja kävinkin katsomassa viime kesänä Jyväskylän Teatteriyhdistys Kulissin version tästä Richard O'Brianin kulttiklassikosta - ja nautin aivan valtavasti. Odotin illan showlta siis vähintään yhtä paljon ja mietin, miten Simo Frangen handlaa kertojanroolinsa.

Sami Saikkonen oli Frank-n-Further

Ja sanotaanpa se nyt sitten ääneen: en hirveästi innostunut. Vaikka lavasteet olivat hulppeat ja bändi loistava ja esim. Janetin roolia vetänyt Ilona Chevakova osasi oikeasti laulaa, jäi vähän meh-olo. Yleisö osallistui yllättävän paljon - niin paljon, että näyttelijät keräilivät paniikissa lavalle lentänyttä vessapaperia, mutta pelkät URPO ja LUTKA -huudot eivät tehneet Rocky Horror -tunnelmaa. Sami Saikkonen oli kuulemma sairas, joten se saattanee selittää osin hänen vaisuutensa, mutta myöskään Rocky ei vaikuttanut.

En ollut ainoa, jonka mielestä Kulissin vetämä show oli huomattavan paljon parempi.

Sunnuntai starttasi sitten omalla esitelmälläni. Jostain kumman syystä Tampere-talon ovet päätettiin avata vasta tasan klo 11, jolloin ohjelmien olisi pitänyt jo alkaa. En tiedä, olisiko minulla ollut oikeus mennä jostain avustajien sivuovesta, mutta eipä sekään olisi hirveästi lämmittänyt, kun itse yleisö valui sisälle myöhässä.

Kymmenen viisitoista minuuttia aiemmin ovet auki, olisiko tämä liikaa vaadittu? 

Esitelmäni käsitteli tosiaan Lewis Trondheimin ja Nicolas Keramidaksen tuoretta Mikin hulluimmat seikkailut -sarjakuvaa. Niin tuoretta, että vain muutama yleisön jäsen oli siihen ehtinyt tutustua. Toivottavasti useat päättivät tutustua esitelmäni jälkeen (ainakin Turun sarjakuvakaupan myyntipisteen albumit olivat sunnuntaipäivänä jo kadonneet).

Esittelin sarjakuvan konseptia, eli miten se on muka koottu 1960-luvulta peräisin olevista harvinaisista julkaisuista, jotka tekijät olisivat onnistuneet löytämään jostain kirppikseltä, ja miten tämä "vanha look" on tehty osaksi kirjan ulkoasua. Lisäksi pohdin sitä, miten teos on jatkumo Disneyn Barks/Rosa-fantasiaseikkailuille, mutta onnistuu kommentoimaan tätä trooppia postmodernilla tavalla ja tekemään siitä parodista. Lopuksi sanoin suoraan, että teoksen "puuttuvat sivut" ovat silkkaa neroutta, sillä ne mahdollistavat sarjakuvakerronnalla leikkimisen varsin poikkeuksellisella tavalla.

Porukkaa oli paikalla aamuun nähden sangen mukavasti ja kyllähän sieltä yleisön joukosta alkaa tunnistaa niitä tiettyjä naamoja aika hyvin. Minua käytiin vielä erikseen kiittämässä, että olin kertonut tuosta konseptista, sillä sarjakuva itse ei sitä kerro, vaan väittää oikeasti olevansa kokoelma 60-luvulla julkaistuja, sivun mittaisia strippejä Walt Disney's Comics and Stories -lehdistä.

Jatkan tämän aiheen parissa vielä myöhemmin keväällä, sillä esitelmäaiheeni hyväksyttiin Kulttuurintutkimuksen seuran päiville Jyväskylään. Siihen tätä settiä pitää tiivistää ja lisätä teoreettista näkökulmaa. Tämä esitys oli lähinnä konseptin ja visuaalisten piirteiden esittelyä.

Sorsapuistosalin myyntipöytien vilskettä.

Sunnuntaina pyörähdin vielä katsomassa uudelleen metallimusiikkiesitelmän sekä kuuntelemassa kotimaista sarjakuvavinkkausta. Oli siellä kuitenkin "vain" viisi teosta, joita en ole vielä lukenut, joten en ollut aivan niin nyyppä suomalaisen sarjakuvan suhteen kuin pelkäsin. (Tosin yhden niistä lainasin juuri kirjastosta ja toinen internet-sensaatio eli Milla Sundbergin Stand Still, Stay Silent on ollut ikuisuuden lukulistallani... Siitä on muuten tullut kovakantinen versio, jota voi tilata netistä!)

Kuplii jätti jälleen iloisen mielen ja innon jatkaa sarjakuvatutkimuksen parissa. Sitä tuli keskusteltua nuorten tekijöiden ja tutkijoiden kanssa, jaettua lähdevinkkejä, saatua lähdevinkkejä ja selitettyä ulkomaalaiselle kyselijälle, miksi hänen toverinsa tituleerasi minua "Duck Doctoriksi" - ja tämä random-kohtaaminen tapahtui myyntialueella ennen esitelmääni. Siistiä oli myös tavata henkilökohtaisesti Max Sarin, joka piirsi minusta sarjishahmon viime kesän Sarjainfoon. Kuva on vieläkin profiilikuvani sekä Facebookissa että Twitterissä.

Cosplay-kisoja en harmi vain ehtinyt katsastaa, mutta tässä alla muutama mieleenjäänyt puku.

Onnistuin täydentämään sarjakuvakokoelmaani jälleen erityisesti Taidekujalta, sillä nuorten tekijöiden tukeminen on lähellä sydäntäni. Kävin kuitenkin noukkimassa Tammen pisteeltä kasan Tuulen laakson Nausicaä -mangaa. Nyt minulta puuttuukin vain ne harvinaisimmat osat eli 1 ja 7.

Sarjakuva-Finlandia-voittaja sekä Miyazakin klassikkosarjan osat 3-6 lähtivät mukaan.

Muita löytöjä. Varataivas oli kaupanpäällinen. Belzebubs-hihamerkki menee reppuun.

Ostin myös ihanalta Viiviltä huikean Hulluussarjakuva-printin.

Ei conia tai festaria ilman Myrntain pöllötarroja.

Transformer-tablettini täydentyi Deadpool-tarralla.

Seuraavaksi minua pääseekin kuuntelemaan toukokuun alun Popcultissa, jossa paneelimme pureutuu Ghostbusters-elokuvasarjaan fanien ja tutkijoiden tiukan analyysin tahtiin.