Pelimuseo testattu - tietenkin pelaamalla!

Tere tulemast Pelimuseoon

Olin tänään Vapriikissa VTS-koulutuksessa työn puolesta. Kun tajusin, että Suomen pelimuseo löytyy samasta rakennuksesta, haistatin pitkät väsymykselle uuvuttavan, mutta antoisan koulutuspäivän jälkeen ja pyyhälsin museoon. Kaikeksi onneksi oli vielä perjantai, joten säästin sillä 12 euroa sisäänpääsymaksussa. Ei sillä, olisin sen kyllä tuosta lystistä pulittanutkin ihan mielelläni - jo pelkästään tukeakseni museotyötä. 

Suomen pelimuseo avattiin museokeskus Vapriikkiin vasta tämän vuoden tammikuussa, joten se on suhteellisen tuore tapaus Vapriikin museoperheessä. Nimensä mukaisesti pelimuseo esittelee suomalaista pelikulttuuria keskittyen digitaalisten pelien syntyyn ja kehittymiseen, mutta huomioi ansiokkaasti myös lauta- ja roolipelaamisen. Haahuilin museota läpi hämmentyneen innostuneena siitä, miten paljon erilaisia pelejä Suomessa oltiin kehitelty. Ja pohjoismainen larppihan on jo käsite itsessään.

Piiritystila-larpin (2013 ja 2016) proppeja ja muuta aineistoa.

Jyväskyläläisen Zaibatsu Interactiven pelin, Elder Goon eli Möllien konseptitaidetta.
Tässä firmassa on tuttuja.

Tämäkin peli on tuttujen käsialaa.

Bliaron-roolipeli sietää esitellä jo siitäkin syystä, että tämä magiakeskeinen kunnianhimoinen pelikirja on taidokkaasti kuvitettu ja sen tekijöinä löytyy väkeä omasta kaveripiiristä. Minunkin nimeni vilahtaa teoksen alkulehdillä - olin mukana oikolukemassa osaa teksteistä. Teos on nyt saatavilla myös ilmaisena PDF:nä täältä.

Mike Pohjolan Tähteä olen vetänyt itsekin. Soundtrackin suunnittelu oli taitolaji.

Lankapuhelin pelikoneena: Katja vs. Hugo

Mutta sitten - sitten löysin Hugon ja pysähdyin. Ysärillä telkkarista tullut Taru Valkeapään juontama TV-peli on aiheuttanut minulle eräät lapsuuteni suurimmat pelitraumat ja pettymykset. Seurasin Hugoa valtavalla innolla ja olin varma, että pärjäisin ja ehkä jopa voittaisin. Eräänä iltana päätimme äidin kanssa, että nyt soitamme sinne. Taisimme päästä läpi toisella yrittämällä. Yhtäkkiä minä olin telkkarissa ja juttelin Taru Valkeapään kanssa!

Voitte kuvitella sen pettymyksen, kun vanha lankapuhelimemme ei näppäimistä huolimatta yhdistänyt minua peliin, vaikka kuinka rämpytin sitä vitosta. Taru pahoitteli asiaa kovasti ja Katja tuhersi itkua. Mutta eihän sille mitään voinut. Peli jäi pelaamatta ja minä sain ikuiset arvet sieluuni.

Mutta nyt - nyt oli aika kohdata lapsuuden traumat! Juuri oikeanlaisella lankapuhelimella pelattu peli oli kolmeosainen: ensin ajettiin resiinalla, sitten lennettiin lentokoneella ja lopuksi piti veikata, mikä köysi vapauttaa Hugo-peikon perheen. Tässä versiossa ei siis ollut kallio-osiota ja isojen kivien väistelyä.

Luurista sai kuunnella peliääniä ja suurin osa pelaamisesta tapahtui painamalla joko nelos- tai kutosnäppäintä. Ja se resiinaralli oli oikeasti se haastavin, kun piti naputella näppäintä juuri oikeassa kohtaa. Tuhlasin siihen kaikki elämäni ja vedin lopun pelin läpi vikalla Hugolla. Lentäminen oli puolestaan turhankin helppoa. Ja se loppukohtaus? No, näinhän siinä pääsi käymään:

Valitsin köyden numero 3...

...ja HUMPS, noita lensi roviolle.

Perhe oli onnellisesti yhdessä!

En tiedä, voittaako pelissä joka kerta riippumatta siitä, minkä köyden valitsee. En tiedä, haluanko tietääkään. Mutta voitte kuvitella, miten tyydyttävää oli saada lapsuudesta asti vaivannut kysymys siitä, osaisinko pelata ja olisinko hyvä siinä, ratkaistua tällä tavalla. Ehkä tämä oli sitä traumanpurkua, sillä hihkuin miltei puoliääneen intoani. Sitten pitikin katsoa vähän nolona ympärille, että näkikö ja kuuliko kukaan ja oliko joku kenties jonossa odottelemassa vuoroaan. Poistuin paikalta naama punoittaen.

Museossa oli myös erilaisia sisustettuja pelihuoneita, joissa oli paljon lapsuuden
nostalgiaa. I approve this room.

Ja pitihän sitä jonottaa myös Speden Speleistä tutun näpyttelypelin eli nopeustestin äärelle. Tämä on ehdoton paheeni. 

Aina. 

Joka paikassa. 

Jos tämä peli on jossain, niin vaikka maksan siitä, että pääsen sitä räpläämään.

Tämänkertainen tulos. En muista enää enkkojani, joten sovitaan, että lähellä ollaan.

Pelimuseon pelikauppa. Tosin vain simulaatio, mitään ei voinut ostaa.

Jätti-Nokialla sai pelata ihka aitoa matopeliä!

Vietin pelimuseossa lähes pari tuntia ja helposti olisi mennyt pitempäänkin, jos olisin antautunut pelihallin iloille tai jäänyt tahkoamaan NESin vanhaa kunnon Super Mariota, kuten Joutsenon vuotena aikoinaan. 

Opin sen, että Kimble on saanut nimensä Takaa-ajettu-TV-sarjasta (johon Harrison Fordin ja Tommy Lee Jonesin tähdittämä leffa puolestaan perustuu), että Alias on oikeasti suomalainen peli, ja että sarjakuvataiteilija Tommi Musturi oli vastuussa Habbo-hotellin visuaalisesta ilmeestä. Hihittelin kasarihenkiselle sisustukselle ja muistelin kaiholla aikoja, jolloin hyvä peli mahtui yhdelle korpulle.

Vaikka museossa oli esillä myös lautapelejä, kuten Afrikan tähti ja muita ei-digitaalisia pelejä, yksi puuttui. Missä oli korona? Tuota vanhaa klassikkoa pelasin itsekin lapsena mummolassa, kunnes hävitimme sen nappulat. (Vasta myöhemmin selvisi, että peli oli suomalainen ja että kyseinen versio oli oman iskäni tekemä.)

Käskettiin ottamaan selfie. Otin.

Museokaupasta löytyi sarjakuvakirja ja Matrix-vaikutteisia karkkeja.

Suomen pelimuseo on tekemisen paikka. Sinne ei tulla vain katsomaan, sinne tullaan osallistumaan, innostumaan, pelaamaan, haastamaan kaveria ja muistelemaan aikoja, jolloin ne pelit oikeasti mahtuivat sille pienelle disketille. Käyn mielelläni museossa uudelleenkin - jos ei muuta, niin kokeilemassa uutta ennätystä nopeustestiin.