Aku Ankkaa uutisissa ja museossa

Annoin tässä taannoin Ylen toimittajalle haastattelun Aku Ankan suosiosta ja lehden nykyisestä tilanteesta. Juttuun haastateltiin myös Akkarin päätoimittaja Aki Hyyppää ja se julkaistiin Ylen sivuilla [linkki] torstaina 24.6.2021. Uutisessa käsitellään muun muassa lukijamäärän vaihtelua ja sitä, miten Aku Ankka elää tässä hetkessä ja lukijakuntansa mukana. Myös nykyajan monimuotoiset perhesuhteet mahdollistavat ankkojen elämän seuraamisen uudella tavalla.

Perhesuhteita sivuttiin myös Ylen uutisissa torstai-iltana. Videolla tehdyn haastattelun ansiosta päädyinkin sitten lähes seitsemän vuoden jälkeen uudelleen uutisiin Aku Ankan myötä. Uutiset voi katsoa vielä tällä hetkellä Yle Areenasta [linkki]. Aku Ankka -osio alkaa noin 18 minuutin kohdalla.

Uutisissa parasta olivat nämä hienot sarjakuvakehykset!

Aki Hyypän haastattelu oli kuvattu Päivälehden museossa, jossa tällä hetkellä on menossa Aku Ankan 70-vuotisjuhlanäyttely "Lukemisen juhlaa". Jostain syystä näyttely on mennyt minulta täysin ohi (syytän koronaa), mutta se on onneksi auki aina 24.10. saakka! Kari Korhosen käsikirjoittama ja kuvittama nelisivuinen tarina toimii Päivälehden museon näyttelyn pohjana. Tarinassa Pelle Peloton on kadottanut Akulle ostamansa syntymäpäivälahjan. Näyttelyvieraiden tehtävänä on auttaa Pikku apulaista lahjan etsinnässä. Lisätietoa löydät Päivälehden museon sivuilta [linkki]. Pitää itsekin pyrkiä katsastamaan tämä ilmainen näyttely viimeistään syksyllä. 

Miksi tutkija ei puhu tutkimuksestaan?

Lähetin viime viikolla kolme tekstiä eteenpäin toimittajille. Samalla jäin pohtimaan sitä, miten tutkijat puhuvat tutkimuksestaan. Yhteiskunnan muututtua tietoyhteiskunnaksi uusimman tiedon on oltava mahdollisimman monen saatavilla muun muassa tasavertaisuuden nimissä. Yliopistojen tasolla se tarkoittaa sitä, että pyrimme mahdollisuuksien mukaan julkaisemaan tutkimustemme tuloksia avointen julkaisukanavien (open-access) kautta eli sellaisissa akateemisissa julkaisuissa, jotka ovat vapaasti saatavilla verkossa - eivätkä esimerkiksi vain tilaajille tai maksumuurin takana. Tämä sama ilmiö ilmenee myös siinä, miten omaan opetustarjontaani Jyväskylän yliopiston Movissa kuuluu väitöskirjantekijöille suunnattu Tutki(ja) bloggaa -kurssi. Omasta tutkimuksesta on hyvä julkaista myös popularisoituja tekstejä suurelle yleisölle. Näin mahdollisimman moni kiinnostunut pysyy perillä siitä, mitä tutkimuskentällä tapahtuu tällä hetkellä.

On kuitenkin tilanteita, jolloin omasta tutkimuksesta puhuminen ei oikein tunnu sopivalta. Tänä keväänä jouduin pohtimaan tätä ensimmäistä kertaa omalla kohdallani ja ajattelin avata näitä asioita myös blogissa. Keksin äkkiseltään kolme olennaista syytä siihen, miksi tutkija ei puhu tai halua puhua tutkimuksestaan. Näitä voi toki olla enemmänkin. Kuulisin myös mielelläni kommentteja kollegoiltani, jotka olette olleet samankaltaisissa tilanteissa.

Tähän alkuun vielä tarkennus: määrittelen tutkimuksen keskeneräiseksi tieteentekemiseksi. Tutkimuksesta tulee siis tiedettä vasta sen jälkeen, kun se on julkaistu. 

Miksi tutkija ei puhu tutkimuksestaan?

1) Henkilökohtaiset syyt, esimerkiksi aikataulu, ahdistus ja kyllästyminen.

Väitöskirjavaiheessa törmäsin monesti tilanteisiin, joissa kollega tuskaili oman tutkimusprosessinsa kanssa. Syinä olivat niin venyneet artikkeliaikataulut kuin epävarmuus rahoituksesta tai vaikka siitä, milloin esitarkastuslausunnot tulevat. Kun oma työ aiheuttaa ahdistusta, siihen ei yhtään auta hyvää tarkoittavat sukulaiset ja ystävät, jotka kyselevät väitösaikataulua tai sitä, joka se uusin artikkeli on milloin luettavissa. Näissä tilanteissa keskustelu omasta tutkimuksesta ei ole välttämättä mieluista. Tietyn pisteen yli mentäessä tutkija saattaa alkaa jopa inhota aihettaan ja toivoo pääsevänsä siitä eroon, jotta pääsisi tekemään oikeasti kivoja asioita. Kun väitöskirjaprosessi kestää tyypillisimmillään vähintään sen neljä viisi vuotta, ei ihmekään, että oma saturaatiopiste voi ylittyä prosessin loppupuolella.

2) Ideoiden varastaminen

En tiedä, miten yleistä toisten tutkimusideoiden varastaminen, kopioiminen tai hyödyntäminen on Suomessa, mutta humanististen alojen kasvattina ajatus tuntuu itsestä todella vieraalta. Olen ollut ylhäisessä yksinäisyydessäni tutkiessani Disney-sarjakuvia näiden vuosien ajan. Innostun edelleen kovasti, kun kuulen jonkun muun tekevän jotain samankaltaista. En ole koskaan ollut huolissani siitä, että joku varastaisi tutkimusideoitani ja siksi olen puhunut niistä avoimesti muun muassa täällä blogissa. 

Tiedän kuitenkin, että on olemassa tutkijoita, jotka välttelevät aiheistaan keskustelemista, jottei kukaan vaan nappaisi heidän ajatuksiaan hyödyntääkseen niitä. Asia tuntui kaukaiselta, kunnes sain tänä keväänä lausuntopyynnön erääseen artikkelikäsikirjoitukseen. Tajusin, että käsikirjoituksen aihe on verrattaen lähellä näkökulmaa, jota olen itsekin työstänyt mielessäni yhtä artikkeliani varten. Tämä aiheutti henkisen kriisin. Tiesin, etten voi arvioida artikkelia, koska olen liian lähellä aihetta. Olisin jäävi kommentoimaan ja (mikä pahinta) saattaisin ottaa käsikirjoituksesta sisältöjä omaan tekstiini ihan tiedostamattakin. 

Kieltäydyin kohteliaasti arviointityöstä ja melkein jätin oman tekstini tekemättä. Sain siihen kuitenkin uuden tulokulman, joka ei ole ristiriidassa tämän toisen artikkelin kanssa.

3) Julkaisuun liittyvä anonymiteetti yhdistettynä tutkimuskieleen ja -kenttään

Mikäli polku tutkimuksesta tieteeksi ei ole tuttu, niin lyhykäisyydessään homma menee näin: Tutkija tutkii aihettaan ja kirjoittaa siitä artikkelin akateemiseen julkaisuun (mielellään avoin ja mahdollisimman korkeatasoinen julkaisu). Lehden toimittajat voivat kommentoida sitä ensin itse tai laittaa sen suoraan vertaisarvioijille. Arvioijia (referee) on tyypillisesti kaksi ja he ovat tieteenalan tai aiheen asiantuntijoita. Arviointiprosessi on anonyymi: tekstin arvioijat eivät tiedä tekstin kirjoittajaa ja päinvastoin. He antavat artikkelikäsikirjoituksesta palautetta ja ehdotuksia, jotka kirjoittaja ottaa huomioon tehdessään tekstiin muutoksia. Kun käsikirjoitus (ja arviointiprosessi) koetaan valmiiksi, artikkeli julkaistaan. Julkaisusta riippuen tässä voi mennä muutama kuukausi tai jopa vuosia (nimim. kirjoitin yhden edelleen julkaisuprosessissa olevan artikkelin kesällä 2017).

Kuten edellä totesin, olen ollut varsin yksin oman ankkatutkimukseni kanssa. Kukaan muu ei ole väitöskirjatasolla ollut aktiivinen Disney-sarjakuvatutkija. Tästä on ollut sekä hyötyä että haittaa. Otetaan esimerkki: kirjoitan artikkelin Don Rosan ja Carl Barksin Aku Ankka -sarjakuvien supersankaritarinoista (Lastenkirja. Nyt, 2014, SKS). Suomenkielinen artikkeli lähtee vertaisarvioijille, jotka ovat alan asiantuntijoita. Toinen heistä on äärimmäisen todennäköisesti sarjakuvatutkija. Hänen on osattava suomea, koska artikkelini on suomeksi. Suomessa aktiivisesti vaikuttavia sarjakuvatutkijoita on todella vähän ja käytännössä me kaikki tunnemme toisemme ja tiedämme pääosin, kuka tekee mitäkin. Tässä tilanteessa artikkelini arvioija tietääkin, kenen kirjoittamaa tekstiä hän on lukemassa. Siinä meni se anonymiteetti.

Anonymiteetti turvaa kirjoittajan ja samalla myös arvioijan aseman. Vaikka olisit professori, tekstisi saa saman objektiivisen tarkastelun ja puolueettoman kommentoinnin kuin aloitteleva väitöskirjantekijä. Samalla vertaisarviointi tuottaa tuoretta, asiantuntevaa ja pätevää tietoa, koska alan tutkijat ovat lukeneet tekstin ja todenneet, onko se julkaisukelpoinen.

Olen toiminut jo useita kertoja vertaisarvioijana ja rehellisesti todettakoon, että on tullut vastaan tilanteita, joissa olen tiennyt, kuka tekstin kirjoittaja on. Näissä tilanteissa joudun itse arvioimaan omaa jääviyttäni: koska tutkimuskenttämme piirit ovat todella pienet, monet toimittajat olisivat pian helisemässä sellaisten arvioijien etsimisen kanssa, jotka eivät tasan tarkkaan tietäisi saati epäilisi, kuka tekstin on kirjoittanut. Koska olen opettaja ja annan palautetta myös teksteistä, joiden kirjoittaja istuu minua vastapäätä, kun kommentoin tekstin ansioita ja haasteita, koen, että pystyn eriyttämään itseni myös vertaisarvioinnissa. Annan palautetta tekstistä, en ihmisestä, jonka tunnen.  

Tämä pitkä johdatus päätyy siis siihen, miksi tutkija ei välttämättä halua puhua tutkimuksestaan julkisesti. Jos hän on tutkijabrändinsä/profiilinsa kanssa yhtään aktiivisempi sekä oman tieteenalansa kentällä (konferenssiesitelmät, julkaisut) että sosiaalisessa mediassa, on mahdollista, että alaa seuraava asiantuntija tietää hänet. Minäkin olen täällä blogissani innoissani puhunut Kalevalan sarjakuva-adaptaatiot -tutkimuksestani. Kun ensimmäinen artikkelini suhahtaa arvioijille, on äärimmäisen todennäköistä, että ainakin toinen heistä tietää, että Katjahan se täällä kirjoittelee. 

Toisaalta tässä nimenomaisessa esimerkissä on kyse nimenomaan kielestä: jos teksti lähtee kansainväliseen julkaisuun, myös potentiaalisten arvioijien määrä kasvaa, sillä englanninkieliselle tekstille löytyy luonnollisesti helpommin arvioijia, vaikka tutkimuskenttä olisi suhteellisen pieni. Voisin toki kirjoittaakin englanniksi. Tällöin anonymiteettini säilyisi todennäköisemmin. Mutta jos haluan tukea suomea tieteen kielenä ja ilmaista itseäni niin kuin vain äidinkielelläni pystyn, minun täytyy kirjoittaa suomeksi.

Lähetettyäni viime viikolla ne kolme tekstiä tarjolle kolmeen eri julkaisuun olenkin joutunut vakavasti pohtimaan, miten paljon tutkimuksestani haluan jakaa täällä sosiaalisen median kanavilla ennen artikkelieni julkaisua. En haluaisi ruveta salailemaan aiheitani, sillä se ei sovi minulle tutkijana. Toisaalta minulla on myös vakaa luottamus siihen, että kuka tahansa sarjakuvatutkijakollegoistani lukeekin artikkelieni käsikirjoitukset vertaisarvioijana, tulee hän olemaan palautteessaan rehellinen, konkreettinen, kysyvä ja kehuva tilanteen niin vaatiessa. Koska samalla tavalla olen toiminut itsekin.

Tällä hetkellä minulla on viisi artikkelikäsikirjoitusta ja yksi lyhyt tietosanakirjamainen tekstinpätkä julkaisuprosessissa. Kaksi näistä teksteistä on englanninkielisiä. Kolme on menossa kirjaan. Kaksi on kirjoitettu yhdessä kollegoiden kanssa. Mitä ne käsittelevät? No, kyllä siellä ainakin se ensimmäinen Kalevalan sarjakuva-adaptaatioita käsittelevä artikkeli on nyt menossa. Katsotaan, miten sille käy.

Tutkijan tutkimuskirjallisuutta ja itse aineisto.

Takauma Tukholmaan

Oli aika ennen koronavirusta. Silloin pääsi näkemään kollegoja ja jopa edistämään omaa sarjakuvatutkimusta. Se aika oli helmikuun loppu ja paikka oli Tukholma, jossa järjestettiin Comics and Society -porukan talvisymposium teemanaan sarjakuva ja feminismi. Tässä lyhyt, nostalginen katsaus siihen matkaan, jolloin kolme sarjakuvatutkijaa saattoi ihan hyvin viettää kaksi yötä pienessä laivanhytissä matkoillaan Turusta Tukholmaan ja takaisin.

Tukholman Södertörnin yliopistossa järjestettiin siis kolmipäiväinen sarjakuvasymposium 19. - 21.2.2020. Se kokosi yhteen sarjakuvatutkijoita ja taiteilijoita erityisesti Pohjoismaista, mutta myös jopa Aasiasta saakka. Jyväskylän yliopistosta meitä lähti paikalle itseni lisäksi kolme tutkijaa, joten sarjakuvaedustus oli erittäin mallikasta. Matkustimme Oskarin ja Suden kanssa samaa matkaa ensin junalla Turkuun ja siitä laivalla Tukholmaan. Palasimme myös perjantaina samaa matkaa takaisin ja totesimme kumpanakin aamuna, että kenties se laivan buffetaamiainen ei välttämättä ollut paras ajatus, koska se vaati melko aikaisen aamuheräämisen.

Södertörnin yliopiston rakennus MB oli symposiumimme tapahtumapaikka.
Sen ala-aulassa oli seiniin upotettua taidetta.

Södertörnin yliopisto sijaitsee Tukholman keskustan eteläpuolella ja sinne pääsee lähijunalla noin parissakymmenessä minuutissa. Onnistuimme löytämään perille, vaikka lähin bussipysäkki olikin tieremontin takia poissa käytöstä. Suunnistamaan auttoi myös lauma paikallisia opiskelijoita, joita oli helppo seurata perille - kunhan ensin tajusi nousta juna-asemalla sinne asemalle.

Symposiumin mainosjuliste

Symposiumin ehdottomasti paras piirre oli sen suunnittelu: yksikään sessio ei mennyt toisen kanssa päällekkäin, joten olimme kaikki koko ajan läsnä ja pääsimme kuuntelemaan toistemme esitykset. Oma esitykseni oli tietenkin ensimmäisessä sessiossa, mikä sinänsä on aina ihan hyvä paikka, koska ihmiset ovat yleensä aktiivisempia ja innostuneempia kuuntelemaan. Lisäksi parasta on se, että saat esityksesi (ja jännityksen) heti pois jaloista ja pystyt keskittymään muihin. Myös verkostoitumisen kannalta se on ihan kätevää, koska sitten kaikki tunnistavat ja tietävät nimesi heti ensimmäisen päivän aikana. Oli myös mukavaa olla samassa sessiossa Oskarin ja Suden kanssa, niin saimme kaikki omat esitelmämme pois päiväjärjestyksestä.

Oskari esitelmöi Perussuomalaisten mainoskampanjasta, joka viittasi Alan Mooren V for Vendetta -sarjakuvaan.

Susi puhui gradustaan, joka käsitteli Sunstone-sarjakuvan seksuaalista leikkiä ja normatiivisia piirteitä.
Hän kysyi lopuksi olennaisen kysymyksen: kuinka monta normia yksi teos pystyy kerralla avaamaan?

Suomi-session päättivät Ralf Kauranen ja Olli Löytty aiheenaan Vihan ja inhon internet -teos.

Oma esitelmäni käsitteli Kullervoa suomalaisena, maskuliinisena myyttinä. Aineistonani oli Marko Raassinan ja Gene Kurkijärven Kullervo-teokset, joita avasin lähinnä sarjakuva-analyysin kautta. En ole vielä tarpeeksi perehtynyt sukupuolentutkimuksen termistöihin, jotta pystyisin menemään syvemmälle myös teoriatasolla, mutta toivoisin, että saisin tästä vielä tänä keväänä kirjoitettua artikkelinraakileen. Ainakin olen luvannut esitellä sen toukokuun alun seminaarissa. Katsotaan, onnistuuko.

Tästä samasta aiheesta minun piti puhua myös perutussa Tampere Kupliissa. En tiedä, olisinko saanutkaan sinne mitään uutta, kun opetushommat vievät niin paljon aikaa arjessa.

Keskiviikon muut sessiot olivatkin sitten aihepiireiltään todella rankkoja, sillä ne käsittelivät pitkälti naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa ja traumaa sarjakuvissa. Samalla kuitenkin korostui se, että sarjakuva on monille erinomainen väline käsitellä vaikeita aiheita.

Shromona Das puhui intialaisten sarjakuvien raiskauskertomuksista osin omien kokemustensa kautta.
Esitys oli pysäyttävä.

Torstai-illan päätti yhteinen vierailu Tukholman Serieteketiin eli paikalliseen sarjakuvakirjastoon. Virallinen rakennus oli itse asiassa remontissa, joten Serieteket oli siirretty väliaikaisiin tiloihin Sergelin torin kulmille. Kirjaston jälkeen päädyimme pienen porukan kanssa syömään perinteistä ruotsalaista ruokaa, kun koko valtava lössi ei tietenkään mahtunut mihinkään suosituimpiin paikkoihin. 

Sarjakuvia. Ja vähän lisää sarjakuvia. Mm. Perkeros pongattu.

Törmäsin myös tuttuihin.

Torstaina päivän aloitti ja päätti taiteilijapaneeli, jossa sarjakuvataiteilijat pääsivät kertomaan omista projekteistaan. Comics and Society -tapaamisissa on ollut hienoa seurata, miten tutkijat ja taiteilijat pääsevät jakamaan samat tilat ja tapahtumat ilman minkäänlaista erottelua, että tutkijat tuonne ja taiteilijat tuonne.  Olemme kuitenkin kaikki samassa sarjakuvaveneessä ja innostumme samanlaisista asioista. Symposiumissa olikin parasta tutustua paremmin erityisesti suomalaisiin sarjakuvataiteilijoihin ja kuulla, minkälaisia teoksia heiltä on tulossa.

Juliana Hyrri kertoi tulevasta omaelämäkerrallisesta teoksestaan. Olen edelleen hieman katkera siitä, ettei hänen loistava Satakieli joka ei laulanut -teoksensa päässyt Sarjakuva-Finlandia-finaaliin.

Ihan mahtavaa oli myös kuulla Disney-aiheinen esitelmä! Lars Wallner ja Robert Aman Linköpingin yliopistosta ovat tutkineet sukupuolinormeja sarjakuvissa, ja miten lapsilukijat tunnistavat nämä normit. Esimerkkeinä heillä on ollut tietenkin Aku Ankka -sarjakuvia. Itseäni kiinnostaa erityisesti uusi Ducktales-tv-sarja, koska siinä esimerkiksi Tepa ja ankanpoikien äiti(!) Della on tuotu mukaan kuvioihin hyvinkin epäfeminiinisinä hahmoina varsinkin pukeutumisen osalta. Jospa sitä joskus pääsisi palaamaan myös Disney-tutkimuksen pariin.

Lars Wallner & Robert Aman kertomassa tutkimusmenetelmistään.

Marco Favaro ja jokaisen konferenssin pakollinen supersankariesitelmä
- tällä kertaa feministisestä näkökulmasta.

Jenny Soep piirsi meidät puhumassa! Minä olen tuossa vasemmassa ylänurkassa.

Torstain päättäneessä taiteilijoiden pyöreässä pöydässä aina niin hillittömän hauska
H-P Lehkonen ohjeistaa oikeaoppiseen tapaan piirtää sarjakuvia.

Torstaina meille oli varattu myös mahdollisuus seurusteluun ja keskusteluun drinkkien ja kerrassaan herkullisen kasvisillallisen äärellä. Jotenkin sitä kuitenkin aina suhteellisen ujona ihmisenä päätyy juttelemaan niiden jo tuttujen suomalaisten kanssa, vaikka pöytäseurueemme vaihtuikin muutamaan otteeseen. Päädyin muun muassa tekemään Shromonan kanssa sopimuksen, että jossain vaiheessa vierailen hänen luonaan Intiassa.

Symposiumin viimeinen aamu alkoi upean Sisaret 1918 -albumin esittelyllä.

Kolme päivää on kyllä konferensseille ehdoton maksimi. Pitkät päivät vievät mehut ihan täysin, kun pitää keskittyä kuuntelemaan esitelmiä muulla kuin omalla äidinkielellä - ja samalla prosessoida niiden uutta, tieteellistä antia ja suhteuttaa sitä omaan tutkimukseen. Kaiken hyvän lisäksi huomasin olevani oikeasti vanha: vaikka meillä oli useampia taukoja, polveni eivät vain kestä tuollaista istumisen määrää. 

Iloa kuitenkin tuottivat herkullinen lounas, joka päivä arvotut sarjakuvat (minäkin sain!) ja koukuttavat suklaakookospallerot sekä kanelipullat, jotka pitivät sokeritasapainomme kohdillaan.

Elisabeth El Refaie esitteli keynote-luennollaan metaforan käyttöä omaelämäkerrallisissa sarjakuvissa.

Kaikesta väsymyksestä, vähistä yöunista ja kipeistä polvista huolimatta symposium oli todella antoisa. Tutustuin mahtaviin ihmisiin ja tapasin pitkästä aikaa vanhoja tuttuja. Kun samalla laivalla Suomeen palaava sarjakuvaporukka sitten vielä suuntasi yhdessä syömään, olo oli jopa hieman haikea. Ja näin takautuvasti huhtikuussa tätä kirjoittaessa olo on vielä haikeampi, kun maailmanlaajuinen pandemia on ajanut meidät kaikki eristyksiin. Mutta tätä se oli vielä helmikuussa. Sarjakuvaväen sosialisoitumista.

Yksityiskohta seinämaalauksesta Södertörnin yliopiston MB-rakennuksen ala-aulassa.

Ankkoja, hiiriä ja matematiikkaa

Joskus Facebookissa käyminen voi olla yllättävän hyödyllistä. Satuin nimittäin pongaamaan Don Rosan faniryhmästä italialaisen Alberto Saraccon ilmoituksen, jossa hän kertoi pitävänsä esitelmän Disney-sarjakuvien matematiikasta Jyväskylän yliopistossa.

Tartuin heti kiinni aiheeseen ja selvitin, että Saracco oli kutsuttu vierailemaan matematiikan luentosarjaan keskiviikkona 15.1. Pistin päivän kalenteriin, ja kun aikataulu ja sijainti selvisivät, suuntasin innoissani matematiikan ja tilastotieteen laitokselle. Eniten innoissani olin kenties siitä, että pääsin itse kuuntelemaan Disney-aiheista tieteellistä luentoa!

Saraccon otsikko oli sekä viittaus Lewis Carrollin runoon ja tietenkin samalla myös Rosan sarjakuvaan
"Of Ducks and Dimes and Destinies".

Parman yliopiston geometrikko Saracco oli innoissaan vierailustaan Suomeen, jota kutsui Italian ohessa toiseksi suureksi Disney-sarjakuvafanimaaksi. Hänellä oli vahva aksentti ja hilpeä matemaatikon huumori, joka kirvoitti läsnä olleissa opiskelijoissa useamman naurahduksen - myös minussa, kunhan matemaattiset vitsit oli selitetty.

Saracco lainasi tutkijakollegaansa Marco Abatea, jonka mukaan matematiikkaa käytetään sarjakuvissa kolmella eri tavalla. Biografisessa tavassa esitellään oikean matemaatikon elämää, symbolisessa matematiikka on ainoastaan sivuroolissa eikä se välttämättä ole edes oikeaa matematiikkaa, kun taas rakenteellisessa tavassa matematiikka on tarinan ytimessä se olennaisin osa.

Insinööritaustainen Don Rosa käyttää matematiikkaa symbolisesti tarinassa "Ankkalinnasta Lillehammeriin".

Saracco itse lisäisi listaan vielä huumorin, mikä on tyypillistä erityisesti lapsille suunnatuissa tarinoissa. Hän kertoi, miten Italiassa Topolino-lehden rinnalle syntyi vuonna 2016 Topolino Comics and Science, joka sisältää tieteellisen tutkimuksen ja faktojen ympärille rakennettuja sarjakuvia! Hän itsekin on ollut mukana käsikirjoittamassa matemaattista sarjakuvaa "Ankenbergin sillat", joka on julkaistu Suomessakin, nimittäin Aku Ankan taskukirjan numerossa 472 vuonna 2019.

Tässä Suomessa vielä julkaisemattomassa sarjakuvassa tarinan tieteellisen näkökannan tarjonnut
tutkija pääsi itse hahmoksi tarinaan!

Alberto Saraccon mukaan tärkeimmät asiat, jotka pitää muistaa rakennettaessa sarjakuvaa tieteen varaan, ovat tietenkin seikkailu ja huumori, johon kuuluvat erilaiset matemaattiset vitsit. On myös tärkeää opettaa lapsille ne tarinan taustalla olevat todelliset faktat: siksi Topolino Comics and Science -sarjakuvien ohessa on Don Rosallekin tyypillisiä "esipuheita", joissa avataan tarinan tieteelliset taustat.

  

Saraccon sarjakuvan matemaattinen ongelma. Voit ylittää jokaisen sillan vain kerran. Mitä reittiä saat kierrettyä jokaisen sillan?

Vaihdoin esitelmän jälkeen Alberto Saraccon kanssa muutaman sanan ja olimme kumpikin innoissamme toistemme tutkimuksesta - vaikka hän kovin väitti olevansa pelkkä matemaatikko, jolla on ollut tuuria voidessaan käsikirjoittaa ankkasarjiksia. 

Mikäli aihe kiinnostaa, Saraccon artikkeli "Mathematics in Disney Comics" löytyy ResearchGatesta.

Terveyttä taiteesta - Duodecimin seminaarissa

Sain viime syksynä sähköpostia Suomalaiselta Lääkäriseura Duodecimilta. He pyysivät minua puhumaan kesän taide ja hyvinvointi -seminaarissa sarjakuvien terapeuttisuudesta. Olin ensin hieman hämmentynyt ja minun piti ihan tarkastaa, oliko viestin lähettäjä varmasti oikea henkilö. Kyllä oli ja kutsu samaten tähän Terveyttä taiteesta -seminaariin, jonka teemana tänä vuonna oli kuva. Seminaari järjestettiin Savonlinnassa 15.7., minulle maksettiin matkat ja majoitus sekä oopperaliput La Scalan Rosvot-oopperan ensi-iltaan, jonne nuorin siskoni lähti mukaan aveciksi. 

Olavinlinna ja saimaannorppa

Majoituimme siskon kanssa idyllisessä Villa Ariassa, joka oli entinen sairaala, nykyinen opiskelija-asuntola. Itse seminaari pidettiin Ravintola Paviljongissa puoli yhdeksästä eteenpäin. Arkkiatri Risto Pelkonen avasi tilaisuuden ja esitteli päivän esitystarjonnan. Olin korjannut oman esitelmäaiheeni jo pari viikkoa sitten järjestäjille, jotka (jostain syystä) olivat olettaneet minun puhuvan Aku Ankan terapeuttisuudesta (kai se voi olla joillekin terapeuttinen sarjakuva, mutta en olisi kokenut aihetta asiantuntijuudelleni sopivaksi). Tämä tieto ei kuitenkaan ollut mennyt arkkiatrin puheeseen, johon hän oli selvästi lukenut Sarjainfon artikkelini Aku Ankan suosiosta Suomessa. Olin melko nolo epäkohdasta, joten korjasin asian heti, kun arkkiatri etsi minut yleisöstä esitelläkseen salille. 

Neurotieteilijä Riitta Hari puhui kuvista ja aivoista

Selloesityksen jälkeen neurotieteilijä Riitta Hari piti valtavan kiinnostavan esitelmän siitä, miten aivot luovat kuvan mieleen: neurotieteen mukaan kyseessä on niin sanottu ennakoiva koodaus eli kuva syntyy vasta, kun sitä katsotaan. Tällä oli tietenkin suora yhteys sarjakuvatutkimukseen ja kognitiiviseen näkökulmaan siitä, että sarjakuva saa merkityksen, kun se luetaan ja ruuduista yhdistetään looginen kertomus.

Tiina Paunio ja psykologian näkökulma ikoneihin

Seuraavakin esitelmä oli oman mahdollisen postdoc-suuntimani kannalta kiinnostava. Kari Kotkavaara ja Tiina Paunio puhuivat ihmeitä tekevistä ikoneista. Pauniolla oli psykologian näkökulma aiheeseen ja hän puhui kollektiivisesta muistista. Esimerkiksi merkittävä tapahtuma kansan historiassa voi kerätä sosiaalisen voiman kautta tunnesiteen ja -kokemuksen, erilaisia symboleja ja muodostaa yhteisen tarinan, niin sanotun "master narrativen". Mielessäni pyöri heti postmodernismia edeltänyt modernismi ja suuret kertomukset, suomalaisten muistot ensimmäisestä jääkiekon MM-kullasta, sekä diojen inspiroima Kalevala, johon seuraava apurahahakemukseni liittyy.

Tällä kertaa Aku Ankan sijaan puhuin omaelämäkerrallisten sarjakuvien terapeuttisuudesta

Oma esitelmäni oli heti lounaan jälkeen, mikä voi olla hieman epäkiitollinen aika, sillä ihmiset valuvat saliin yleensä hitaasti ja saattavat olla jopa unisia lämpimän ruuan jälkeen. Esitelmäni kuitenkin herätti paljon kiinnostusta ja sain siitä todella hyvää palautetta sekä järjestäjiltä että osallistujilta. Kiitos siitä vielä teille kaikille!

Puhuin siis omaelämäkerrallisten sarjakuvien tekemisestä ja niiden mahdollisesta terapeuttisuudesta tekijälleen. Otin mukaan omat kokemukseni sekä Sanallistamis-koulutuksen että Näkymättömien työpajojen osalta. Lisäksi puhuin Rintasen Viivin kanssa tekemästäni kyselytutkimuksesta Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen ja sen tuloksista koskien sarjakuvabloggaamista. Annoin myös paljon lukuvinkkejä ja toivon, että osallistujat saivat niistä jotain hyödyllistä irti. Kaiken kaikkiaan todella kiva kokemus, vaikka jännittikin hieman - oma yleisöni kun tuppaa yleensä olemaan jonkinlaisia nörttejä.

Caj Bremer ja kuuluisa Kekkos-kuva

Seminaarin viimeisenä puhujana oli kuuluisa valokuvaaja Caj Bremer, joka kertoi tarinoita ottamiensa kuvien taustalta. Yllä olevaa Kekkos-kuvaa hän oli kytännyt pitkään pihalla sormet ristissä ja kuin taikaiskusta Kekkonen oli avannut Napoleonin talon ikkunan juuri oikeassa asennossa...

Päivän päätteeksi pääsimme Savonlinnan oopperajuhlille, kun Milanon La Scala -ooppera toi Verdin Rosvot Olavinlinnaan. Esityksen ensi-ilta taisi olla loppuunmyyty ja olihan se vaikuttava kokemus. Musiikki ja koreografia olivat näin tanssijan näkökulmasta parasta, kuten myös upeat lauluäänet. Mutta se oopperapuoli ei sitten oikein iskenyt, vaikka seurasinkin esitystä italian kielen osalta mielenkiinnolla. Jos tarina olisi ollut tuttu, olisin ehkä pysynyt ensimmäisen näytöksen lopunkin paremmin hereillä...

Pääsin ulkoiluttamaan uutta ihanaa mekkoani

Kiitos vielä kerran Duodecimin mukavalle järjestäjäporukalle kutsusta. Nautin seminaarista ja oheisohjelmasta todella paljon (oopperan toisen näytöksen pysyi varsin hyvin hereillä karkkien voimalla)! Ehkä seuraavalla kerralla olen tehnyt jotain taustatutkimuksesta Aku Ankan terapeuttisuudesta ja hahmoon samaistumisesta laajemminkin.

Popcult 2019

Popcult, populaarikulttuurin merkkitapahtuma ja ehdottomasti yksi Suomen parhaista koneista palasi tänä vuonna takaisin hyväksi havaittuun Marina Congress Centeriin. Samalla se myös laajeni alkuperäiseen kahden päivän mittaiseen ohjelmapakettiin, joka järjestettiin 11. - 12.5. Kasasimme tänäkin vuonna Suomen Populaarikulttuurin tutkimuksen seuran kanssa tutkimukseen keskittyvän paneelikeskustelun, joten suuntasin innoissani coniin. Tänä vuonna mikään opetusvelvollisuus ei vienyt minulta turhaa aikaa, joten saatoin haahuilla Popcultissa kaksi päivää kaikessa rauhassa.

Haastattelussa monien äänien Antti Pääkkönen

Lauantai
Popcultin kunniavieraisiin kuuluu perinteisesti joku suomalaisista ääninäyttelijöistä, jonka eläytyminen tiettyyn (tai tiettyihin) hahmoihin on muodostanut osan lapsuuttamme. Tänä vuonna kunniavieraana oli Antti Pääkkönen, joka on muun muassa nykyisen Mikki Hiiren ja Repe Sorsan ääni, Toy Storyn Woody, Monsterit Oy:n Masi Pallopää, Notre Damen kellonsoittajan Clopin ja Disneyn Hullu hatuntekijä. Erityisen ihastuttavaa oli nähdä yleisön reaktiot Pääkkösen eri rooleihin ja se, millaisen vaikutuksen yleisön into ja omistautuminen tekivät. Pääkkönen sanoi itsekin, että yleensä ääninäyttelijä on piilossa roolinsa takana eikä kohtaa fanejaan, joten tämä tapahtuma kosketti häntä kovasti. Ja sen perusteella, millaiset nimmarijonot hän aiheutti, myös fanit saivat paljon.

Fangirl Questin Tiia ja Satu

Yksi eniten odottamiani ohjelmia oli esitelmä Supernaturalista tutun Misha Collinsin ideoimasta GISH-kilpailusta, jonka viime vuotiseen voittajaporukkaan kuuluivat tunnettua Fangirl Quest -blogia pitävät Tiia ja Satu. He ovat aina loistavia puhujia, tarjoavat paljon hyödyllisiä vinkkejä ja kertovat ihania anekdootteja kokemuksistaan. En tiennyt GISHistä aiemmin mitään, mutta esitelmä antoi erinomaisen katsauksen tähän vuonna 2011 alkaneeseen hulluttelukilpailuun, jonka tuotto menee hyväntekeväisyyteen. Käytännössä kilpailussa kootaan 9 - 15 hengen tiimit, jotka ilmoittautuvat viikon mittaiseen kilpailuun. Se järjestetään nykyisin yleensä elokuun alussa. Kilpailun ensimmäisenä päivänä julkaistaan 200+ kohdan tehtävälista kuukautissideaskartelusta kamelilla ratsastamiseen. Tehtävistä suoritetaan niin paljon kuin ehtii, kykenee ja pystyy (eli mahdollisimman paljon) ja ne dokumentoidaan joko valokuvin tai videoin. Mitä vaikeampi tehtävä, sitä enemmän pisteitä.  Parhaat pisteet saanut joukkue pääsee GISHin kustantamalle matkalle.

Esimerkki tehtävästä, jossa Tiian ja Satun tiimi ei vielä vetänyt övereitä

Täytyy sanoa, että pikkaisen alkoi juttu kutkuttaa, joten latasin GISH-sovelluksen heti puhelimeeni ja aloin tutustua ilmiöön. Siitä löytyy lisätietoa netistä osoitteesta www.gish.com sekä eri somekanavista. Kannattaa vilkaista, jos itsensä nolaaminen eri tavoin ei ahdista, tykkää lavastaa kuvia ja pitää hauskaa kavereiden kanssa. Samalla saa kansainvälisiä ystäviä.

Ralph Breaks the Internet -prinsessat! Upeat cosplayt.

Paneelikeskustelumme "Oivalluksia, sattumuksia vai eksymisiä - tie populaarikulttuurin tutkijaksi" alkoi klo 17.00 Nordia-salissa. Sali ei ollut tupaten täynnä, mutta yleisöä oli kuitenkin ihan mukavasti kuuntelemassa historiastamme populaarikulttuurin tutkijoina. Muistimme myös korostaa, miksi kulttuurintutkimus ylipäätään on tärkeää. Voit lukea varapuheenjohtajamme ja paneelia vetäneen Minja Mäkelän kirjoittaman tarkemman ohjelmakuvauksen seuramme blogista.

Haastattelussa Rosi Kämpe

Sunnuntaina kävin kuuntelemassa aamulla Marvelin Spider-Gweniä piirtävän Rosi Kämpen haastattelun ja sen jälkeen ohjelmasta yllättäen pongaamani Nanoreality-kuoron konsertin. Kun ohjelmalehtinen lupasi Ankkalinnaa, niin pakkohan sinne oli mennä. Ankkalinnaa tuli jopa kahdesti. Hyväksyn. Hyväksyin myös Monkey Island -pelin tunnarin ja tunsin itseni vanhaksi. Alla pätkä Ducktalesin tunnaria, jonka kuvasin ihan videolle. En ole koskaan liittänyt blogitekstiin videoita, joten en tiedä, millainen laatu oikein on. Anteeksi jo etukäteen.

Päivän päätteeksi kävin vielä kuuntelemassa Frida Keräsen esitelmän "Kuinka aloittaa sueprsankarisarjakuvien harrastaminen?", joka oli erittäin aloittelijaystävällinen ja informatiivinen, mutta josta tällainen alan tutkijakin sai paljon uutta. Supersankarisarjakuvat eivät koskaan ole olleet minun juttuni, joten keräsin itselleni muistilistan, mistä on hyvä lähteä liikkeelle. 

Frida Keränen aloittelemassa

Istuin vielä ihmettelemässä Star Wars -esiosista kertovan esitelmän ja sain aivan uusia näkökulmia tarinan kaareen ja hahmojen - erityisesti Palpatinen - tekoihin. Esiosien eli episodien I - III isoin ongelma on kamala dialogi, jolle edes hyvät näyttelijät eivät voi mitään.

Coniloot

Onnistuin olemaan ostamatta mitään virallisista myyntikojuista. Kirppikseltä mukaan tarttui hieno Star Wars -paita, Star-Lord-Funko Pop ja supersöpö pehmo-Stich. Graduohjattavaltani Apilalta ostin sarvivalas-rintanapin ja tarttuipa mukaan myös Supernatural-logolla varustettu hihamerkki. Muut ostokset ovat lahjoja, joten hys.

Popcult on todellakin lempiconejani. Tunnelma on ihana, järjestelyt toimivat ja ohjelma on monipuolista ja laadukasta. Lisäksi olin huomattavasti ihmisystävällisemmällä tuulella kuin Tampere Kupliissa, joten ihmisten kanssa juttelu ja hengailu tuntui tosi kivalta. Nörtit, olette ihania.

Sarjakuvahaastattelu Maaseudun tulevaisuudessa

Sain tässä taannoin (maaliskuussa itse asiassa) puhelun Maaseudun tulevaisuuden toimittajalta, joka oli tekemässä sarjakuva-aiheista juttua lehteen. Rupateltiin puhelimessa pariin otteeseen ja juttu ilmestyi perjantaina 12.4. Viikonvaihteessa. Samalla minulle selvisi, että haastateltavana oli myös ihana Viivi Rintanen - varsin ansaitusti. Sain nyt skannattua lehtijutun ja laitan sen tänne luettavaksi. Kommenttejani on siis Viivin haastattelun ohessa sekä pienessä kainalojutussa.

Tämä juttu kannattaa avata omassa ikkunassaan, niin sen saa
suurennettua luettavaksi.

Satuja, fantasiaa ja adaptaatioita Tampereella

Perjantaina 16.11. järjestettiin Tampereen yliopistolla kirjallisuustieteen syysseminaari otsikolla ”Ihmesaduista adaptaatioihin. Näkökulmia sadun ja fantasian tutkimukseen”. Olen koko syksyn kaivannut vahvemmin ja vahvemmin paluuta täysipainoisen tutkimuksen pariin, mutta koska se ei vielä ole mahdollista, ajattelin aloittaa kevyesti ja tarjota abstraktia seminaariin. Kun se meni läpi, olin todella iloinen ja innostunut, että pääsisin edes päiväksi esittämään oikeaa tutkijaa.

Päivä alkoi puoli kymmeneltä ja kesti huimat yhdeksän tuntia. Mutta mielenkiinto pysyi mukavasti yllä, sillä ohjelma oli kattava ja monipuolinen. Adaptaatioita tarkasteltiin satukirjasovelluksissa, perinteisissä saduissa, animaatioissa, sarjakuvissa kuin tietokonepeleissäkin. Mukana oli myös kirjailijavieraana Magdalena Hai, joka esitteli omaa Kurnivamahainen kissa -satukirjaansa sekä sivusi lyhyesti YA-romaaniaan Kolmas sisar. Kumpikin on ollut pitkään lukulistallani. Hai kertoi teostensa olevan kommentteja siitä, mikä häntä nykymaailmassa ahdistaa. Lapsetkin puhuvat ilmastonmuutoksesta, joten fiktio on hyvä keino käsitellä tällaisia teemoja. Kolmannesta sisaresta puhuttaessa hän huomautti, että nuorten aikuisen romaaneissa valkoinen cis-hetero ei ole enää nykyaikaa, joten hahmokavalkadin on oltava monipuolisempi. Samalla hän myös avasi teoksen mangavaikutteita: kuvauksissa on söpöyttä, pinkkiä ja glitteriä, kuten mangan taikatyttöjen taikuudessa konsanaan. 

Hanna Samola haastattelee Magdalena Haita

Nautin myös paljon tutkijavieras Minttu Ollikaisen puheenvuorosta, jossa hän avasi omaa tutkimuskohdettaan eli suomalaista reaalifantasiaa unen ja fantasian näkökulmasta. Hänen jälkeensä Claudia Nierste esitelmöi puheen illuusiosta fantasiakirjallisuudessa, mikä oli kirjoittamisen opettamisen kannalta kiinnostava aihe. Eli millä tavalla hahmot puhuvat, mitä sanavalintoja he käyttävät, ja millaisen kuvan se luo fantasiamaailmasta. Noora Raiskion esitelmä sai minut kiinnostumaan Noituri- eli Witcher-sarjasta, Oskari Rantalan puolestaan Alan Mooren eroottisesta satuadaptaatiosta Lost Girls.

Anteeksi, Noora, ilmeestä! Smithin kategoriat olivat vain kuvaamisen arvoisia.

Oma esitelmäni oli hieman päivitetty versio muutaman vuoden takaisesta Finncon-esitelmästäni, joka käsitteli Tarina vailla loppua -romaanin ankka-adaptaatiota ja sen sarjakuvallisia erityispiirteitä, kuten metalepsistä. Vaikka en ehtinytkään harjoitella esitelmääni niin hyvin kuin olisin toivonut, oli mukavaa palata takaisin ankkojen pariin ja puhua italialaisesta sarjakuvasta ja sen erityispiirteistä. Positiivista oli myös se, että vaikka meidät sarjakuvatutkijat oli niputettu illan viimeiseen sessioon, paikalla oli vielä sinnikkäitä kuuntelijoita, jotka olivat parhaimmillaan istuneet Virta-rakennuksen salissa aamusta asti.

Päivän päätteeksi Finfar oli järjestänyt pienen illanistujaisen Tullin saunalle, jonne viimeinen sinnikäs sakki kerääntyi syömään ja keskustelemaan tutkimuksesta. Pääsin jo antamaan mahdolliselle ankkagradun tekijälle lähdevinkkejä ja intoilemaan Ducktalesin hämmentävän modernista naiskuvasta. Näitä päiviä pitää saada lisää.

Don Rosan Suomen vierailun aikataulut 2018

Don Rosa saapuu tänäkin vuonna Suomeen! Sillä mitä olisikaan vuosi ilman Donia? Aikataulut ovat nyt päivittyneet Rosan virallisille Facebook-sivuille, joten jaan ne kootusti tänne tiedoksi myös teille kaikille, jotka ette käytä Facea. 

Rosan voi tavata seuraavissa paikoissa jakamassa nimikirjoituksia. Mukana myös kirjamessujen haastatteluaika.

TURKU ti 23.10.2018

Suomalainen kirjakauppa klo 16.30 - 18.00

OULU ke 24.10.2018

Suomalainen kirjakauppa (Kirkkokatu 17)  klo 16.30 - 18.00

HELSINGIN KIRJAMESSUT to 25.10.2018

Haastattelu Senaatintori-lavalla klo 16.00 - 16.30

Suomalaisen kirjakaupan messuosasto klo 18.00 - 20.00

TAMPERE pe 26.10.2018

Akateeminen kirjakauppa (Hämeenkatu 6) klo 16.30 - 18.00

HELSINKI la 27.10.2018

Suomalainen kirjakauppa Kamppi klo 12.00 - 15.00

HELSINGIN KIRJAMESSUT su 28.10.2018

Suomalaisen kirjakaupan messuosasto klo 14.00 - 16.00.

Rosalta ilmestyy juuri uusi kokoelma Don Rosan parhaat – Mestarin omat suosikit, johon on nimensä mukaisesti koottu Rosan lempitarinoita omasta tuotannostaan. Ei ole tiedossa, onko Rosalla omaa kojua kirjamessuilla tänä vuonna, mutta päivittelen sen tänne, jos ja kun asia selviää. 

Itse harkitsen pyörähtäväni messuilla lauantaina, jolloin Rosa tosin on Kampin Suomalaisessa. Joten katsotaan vielä asiaa.

*****

Sivuhuomiona, sain juuri myöhäisen syntymäpäivälahjan mieheltäni. Kyseessä on Alex Jakubowskin ja Lois Lammerhuberin koostama järkäle Don Rosa - I Still Get Chills!, joka kuvaa itseään "The amazing life and work of Don Rosa". Teos on siis eräänlainen elämäkerta, jossa on paljon kuvia Rosasta kotonaan Kentuckyssa. Muistan Donin mainostaneen tätä pari vuotta sitten kirjamessuilla ja hän onkin ollut aktiivisesti mukana teoksen synnyssä.

Kansikuva. Kirjan koko on muuten huikeat n. 27 x 27 cm!

Sukupuun synty

Huomioi Donin paita.

Kirjassa on huikeat 295 sivua kuvia ja tekstejä sekä englanniksi että saksaksi. Sänkyyn en sitä kuitenkaan iltalukemiseksi suosittele ottamaan, sillä se painaa melko paljon.

Pelle Peloton ja Barbie - kaksi kiinnostavaa näyttelyä Helsingissä

Helsinkiin matkaavat populaarikulttuurin fanit: nyt olisi tarjolla pari varsin viihdyttävää näyttelyä, jotka ovat täynnä nostalgiaa. 

Pelle Peloton - maailman pelottomin keksijä

Paikka: Päivälehden museo, Ludviginkatu 2–4

Aika: 8.3.–16.9.2018, museo avoinna ma–su klo 11–17

Hinta: Ilmainen

Kenelle: Kaikilla akumielisille!

Aikaa menee: puolisen tuntia innostuneella aikuisilla, lasten kanssa askarrellessa kauemmin.

Pelle Peloton -näyttelyssä pääset pyörähtämään maailman tunnetuimman ankkalinnalaisen keksijän verstaassa, naputtelemaan aikakonetta ja testaamaan Pellen ennustuskonetta. Perheen pienimmille on puuhailtavaa ja isommat viihtyvät lukemassa taustoja Pellen klassikkokeksinnöistä, kuten ajanpysäyttäjästä, äänirasiasta, kutistuskoneesta sekä tietenkin Pikku Apulaisesta. Kovimmat ankkafanit ahtautuvat Akun punaiseen pirssiin ja käyvät rutistamassa Jäyhä Jököttäjää.

Astu sisään ja tapaa mm. Pikku Apulainen

Testasin ennustuskonetta.

Ja sehän toimi!

Pikku Apulainen!

Kun pitkät kintut mahtuvat parhaiten takapenkille.

Jäyhä on uusi paras ystäväni.

Ankkatohtori arvostaa visuaalista ilmettä, ilmaisuutta ja koko perheelle sopivaa näyttelyasettelua. Erityisen paikan sydämessäni sai Jäyhä, joka huuteli aina välillä klassikkorepliikkiään ohikulkijoille. Pidin myös kovasti Pellen tieteellisyyden pohdinnoista: mikä keksintö olisi oikeasti mahdollinen ja mikä ei? 

Olisin nauttinut vielä laajemmastakin näyttelystä, mutta tämäkin makupala oli herkkua.

Barbie - the Icon

Paikka: Kansallismuseo, Mannerheimintie 34

Aika: 27.4.–26.8.2018, museo avoinna ma-su klo 11–18, ke klo 11–20

Hinta: 15 €, alle 18–vuotiaat ilmaiseksi

Kenelle: Sinulle, joka rakastat muotia ja nukkeja.

Aikaa menee: tunti, puolitoista, mikäli rakastat historiaa ja muotia. Lasten kanssa ei välttämättä edes niin kauan. (Jos haluat nautiskella rauhassa nostalgian tuulahduksista, jätä perheen pienimmät kotiin.)

Barbie-näyttely kulkee rakastetun nuken mukana vuodesta 1959 tähän päivään. Näyttelyssä on esillä koko historian kirjo muuttuneesta ulkonäöstä haute couture -muotiluomuksiin ja julkkisversioihin. Barbien merkitys ja esikuva-asema käydään tarkkaan läpi ja iloa saa niin nukkeharrastaja kuin muodista ja historiasta innostunut kävijä.

Minä ja Barbie

Se ihan ensimmäinen Barbara Millicent Roberts.

Muotimaailman huipulta.

Kasariröyhelöiden paluu! Nimim. Lapsuudeni Barbiet.

Tämä oli tyylin osalta ehdoton lempparini kaikista esillä olleista nukeista. 

Barbien tyylejä ja vaatteita piirroksina kuin Kauniissa ja rohkeissa.

Elizabeth Taylor -Barbiet

Frida Kahlon Barbie-versio

Sinäkin voit olla mitä ikinä tahdot!

Barbie-näyttelyssä oli ihanaa huomata, miten vaatepuolen muotoilukoulutuksen käynyt siskoni intoili muodista ja asuista, ja minä tutkijana siitä, miten Barbien ulkonäkö ja vaatetus on heijastanut ilmestymisensä ajankuvaa arvojen ja asenteiden osalta. 

Erittäin kiinnostavaa oli kuulla siitä, että Barbie oli todellakin se ensimmäinen aikuisnukke, joka tuli markkinoille myyntiin. Kuten näyttelyssä todettiin:

"Ensimmäistä kertaa nukke ei esittänytkään vauvaa vaan varttunutta tyttöä. Tuohon asti tytöt saattoivat leikkiä vain nukkejensä äitiä, mikä vahvisti naisen stereotyyppistä asemaa äitinä ja vaimona. Barbiella sitä vastoin oli erilaisia ammatillisia rooleja, kuten astronautti, poliisi, lääkäri, palomies, sotilas ja jopa Yhdysvaltain presidenttiehdokas ennen Hillary Clintonia!"

Kun itselle nukkejen moninaisuus on ollut itsestäänselvää, tämä pisti ajattelemaan. Ei kannata turhaan aliarvioida tämän blondin nuken merkitystä, vaikka se minun ikäisilleni saattaakin näyttäytyä kasarin pinkkeihin hörhelöihin sonnustautuneena tyhjäpäänä. Aquan kamala "Barbie Girl" -renkutus ei tietenkään yhtään ole auttanut tätä asiaa... 

Pidin. Pidin kovasti. Pitää myös tutustua uuteen Barbie: the Icon -teokseen, joka on julkaistu tänä vuonna näyttelyn vanavedessä.