"This is your grand ball!"

Koska vietin syntymäpäiväni Nightwishin seurassa, piti nimipäivänä pistää vielä paremmaksi. Kaikkien aikojen lempibändini Turmion Kätilöt teki vuosittaisen vakiovierailunsa Lutakkoon eikä siinä auttanut muu kuin lähteä stressinpoistoon ja moshaamaan industrialin tahtiin. Intoa lisäsi ruotsalainen Pain, jota olen myös kuunnellut jo useamman vuoden - Kätilöitähän olen fanittanut siitä asti, kun kuulin ensimmäistä kertaa "Teurastajan" radiosta. Taisi olla jopa muinaisen Radio Mafian aikoihin.

Kätilöissä parasta on keikkojen hilpeät välispiikit, biisien rujot, mutta osin myös kantaaottavat lyriikat, itseironia ja tietenkin se raskas metallimusiikki, jonka tahtiin pystyy tanssimaan konebiittien takia.

 

Painin piti alun perin olla se pääesiintyjä, mutta niinhän se tuppaa menemään, että kun nämä kaksi esiintyjää isketään Lutakon lauteille, Kätilöt lipsahtavat lämppäristä pääesiintyjäksi. Ja Lutakko myydään loppuun. Näin kävi nytkin. Ja ensimmäistä kertaa jouduimme rehellisesti sanottuna jonottamaan. 

Koska ihmisiä ei saatu sisälle ajoissa, Painin keikan alku viivästyi miltei puoli tuntia. Mutta keikka itsessään oli pienoinen pettymys. Missään vaiheessa meno ei oikein alkanut. En tiedä, oliko Peter Tägtgrenillä flunssaa vai onnistuiko miksaaja jotenkin häivyttämään mikrofonin äänet efekteillään, mutta laulu tuntui tukkoiselta, eivätkä biisitkään oikein tärähtäneet sieluun hyvästä bassosta huolimatta. Sellaisetkin klassikot kuten "It's Only Them" ja "End of the Line" jäivät vajaiksi.

Ja oma angstibiisini, jota kuuntelin iskän kuoleman jälkeen jatkosyötöllä, "The Great Pretender" soitettiin aivan liian aikaisin, jotta siihen olisi saanut minkäänlaista ytyä. Toinen paikalla olleista kavereistani päätti siirtyä loppukeikan ajaksi baarin puolelle, kun mitään ihmeitä ei näyttänyt menossa tapahtuvan. Olin ehtinyt kuunnella uuden Coming Home -albumin Spotifysta pari kertaa, mutta se ei oikein vakuuttanut. Pain on mennyt vähän liian popiksi viime aikoina.

(Huom. Älkää ihmeessä klikatko kuvia isommaksi. Testasin puhelimen kameraa ja totesin, että pienenä kuvat näyttävät ihan mukiinmeneviltä. Iso koko paljastaa totuuden ja rakeisuuden.)

Alku vaikutti ihan lupaavalta, mutta ei se sitten lähtenytkään.

Peter Tägtgren oli pukeutunut pakkopaitaan.

Mutta Kätilöt. 

Kätilöt vakuuttaa joka kerta.

Olen koko syksyn ollut kamalan kiireinen ja stressaantunut, ja stressini on mennyt siihen pisteeseen, että leukaperäni jumittavat öisestä hampaiden narskuttelusta ja säädän asioita unissani. Tätä keikkaa olin odottanut koko syksyn, jotta pääsen tanssimaan ja purkamaan ne mieleen kasautuneet jumit ja solmut. Ja se purku alkoi jo stressibiisilläni "Pirun nyrkki", eteni ehkä tämänhetkisen lempibiisini "Grand Ballin" kautta "Teurastajaan", jossa olin jo aivan flowtilassa. Sijoitumme keikoilla aina suurin piirtein salin puoliväliin, mutta reunaan, missä ei ole vaaraa jäädä jumiin moshpitin tai ihmismassan keskelle. Tällä kertaa parkkeerasimme itsemme pöytien viereen ja löysin pöytien välistä loistavasti tilaa tanssia, hyppiä, pomppia ja moshata niin, että - Vesa-Matti Loirin Henkeä lainatakseni - "se tuntuu siis ehkä lievästi niskassa".

Tuli hiki, tuli väsy, mutta stressi katosi johonkin. Kiitos poijjat. Seuraavaan kertaan!

 

MC Raaka-Peen vakiokeikkalook.

Spekkeli oli lähtenyt foliohattulinjalle.

Yleisö otti Kuopion poijjat ilolla vastaan.

Syntymäpäivä Nightwishin kanssa

Syyskuu ja urakalla alkaneet työt ovat pitäneet open kiireisenä. Käytän nyt tarkoituksella nimikettä "ope", koska tutkimuspuoli jää tänä vuonna huomattavan vähemmälle ajanpuutteen vuoksi. (Lisäksi aloitin tiistaina yliopistopedagogiset opinnot, jotka päivittävät minut yliopisto-opettajaksi. Jei!)

Yritän kuitenkin siirtyä takaisin viikonloppupäivityksiin ja vaikka ankka- tai muusta sarjakuvatutkimuksesta ei olisikaan mitään uutta, kirjoittelen joitain rästipäivityksiä eräästä päättyneestä scifisarjasta, tämän vuoden (kauheasta) melkoisesta Bond-urakasta, cosplaystä ja palaan takaisin tutkijablogihaasteen pariin. Lisäksi Lempitaiteilijani-sarja ansaitsee kunnon lopetuksen.

Mutta tässä hieman kuvaspämmiä syntymäpäivästäni, jonka vietin Tainan kanssa Himoksella Nightwishin keikalla. Olen fanittanut bändiä teinistä asti - altistuin sille parhaan ystäväni isoveljen takia. Hän kuskasi meitä näytelmäharjoituksin ja luukutti auton cd-soittimessa muun muassa Oceanbornia ja vasta ilmestynyttä Wishmasteria. Olin juuri siirtymässä suomirockista musiikin rankemmille vesille, joten Tuomas Holopaisen mahtipontiset soundit ja Tarja Turusen klassinen sopraano osuivat ja upposivat.

Ja kun bändi oli tulossa lähelle Jyväskylää eikä keikkailisi vähään aikaan Suomessa, lippujen hankinta oli luonnollista. Syntymäpäivätreffit Nightwishin kanssa oli sovittu.

Paikalle saavuimme pienen seurueen kanssa Sonata Arctican aikaan. Sen verran keikkaa katsastin, että napsaisin bändiä fanittavalle siskolleni pari kuvaa. Lämppäreistä ehdimme kuunnella kunnolla vain Arch Enemyn, jota en oikeastaan ole koskaan kuunnellut. Mutta huh, ei ollut Alissa huono, ei. Mikä tukka, mitkä vaatteet ja mikä örinä. Tyylissään ehdottomasti illan kovin. Keikan isoin miinus olivat mikrofonit, jotka eivät ensimmäisten biisien aikana toimineet kunnolla, joten laulua ei kuulunut lainkaan.

Uusi puhelin testissä keikkakuvien osalta.

Screeniltä vaatteet näkyvät vielä paremmin.

Setin ehdottomasti kovimpia biisejä olivat "No Gods, no masters" ja "You will know my name". Niitä olen tässä keikan jälkeen Spotifysta kuunnellut.

Tätähän sinne tultiin kuuntelemaan.

Nightwishin keikka alkoi lopulta kymmeneltä - tai vähän sen jälkeen. Sää oli hellinyt keikkayleisöä koko päivän ja vaikka ilta viileni, yleisömassassa oli mukavan lämmintä. Kun on viime vuodet viettänyt lähinnä coneissa, musiikkifestari oli aluksi ihan mukavaa vaihtelua. Sitten huomasin, etten ollut lainkaan kaivannut sitä kamalaa määrää tupakansavua ja niitä moshaajia, joiden pitti ei oikein pysynyt kasassa. Lisäksi olimme hieman liian reunassa ja kaikissa kuvissani Tuomas onkin sitten piiloutunut telineiden taakse.

Luvassa oli reipas parituntinen setti mahtipontisuutta höystettynä tuli- ja valoshowlla sekä keikan päättänyt ilotulitus. Yllätyksiäkin oli luvattu ja hetken herkesin jo toivoa Life and Times of Scrooge -levyn biisejä,vaikka ne eivät Nightwishiä olekaan. Mutta yllätyksiin kuului alkuperäinen basisti Sami Vänskä, joka kävi lavalla vetämässä "Stargazers"-biisin, sekä bändistä taukoa pitävä rumpali Jukka Nevalainen, joka paukutti menemään "Last Ride of the Dayn".

Keikka meni pitkälti uusimman Endless Forms Most Beautifulin tahtiin. Saimme kuulla onneksi Floorin laulamana myös vanhempia hittejä, kuten "Bless the Child", "Storytime", "Nemo" ja "Wishmaster" (jota on nykyisin niin vaikea laulaa mukana oikein, kun mielessä pyörii vain ne väärin kuullut lyriikat). Keikkalistaan olisin kaivannut vielä täydennyksenä "Ever Dreamiä" ja "Wish I had an Angeliä".

Minulle aivan uusi tuttavuus oli Marcon johdolla vedetty balladi "While Your Lips Are Still Red", joka piti sitten kotona selvitellä, että mikäs biisi ja millä levyllä, kun en sitä omista. Tämä kertoo myös siitä, etten pahemmin katso kotimaisia elokuvia, sillä kyseinen viisu on kuulemma Lieksa!-elokuvan tunnari...

Nainen ja ääni

Olen nyt nähnyt Nightwishin livenä kaikkien laulajien kanssa. Vaikka fanisuhteeni muodostuikin bändin uran alkuaikoina, en koskaan kokenut Tarja Turusen lähtöä kriisinä. Minulle Nightwish on aina ollut yhtä kuin Tuomas Holopainen. Pidin kuitenkin kovasti Tarjan äänestä ja hänen tyylistään lavalla. Toisaalta Turusella oli stylisti eikä hän haastattelujen perusteella oikein koskaan ollut mikään hevimimmi. Lisäksi Tarjan isoin ongelma oli englannin kielen ääntämys, mikä kulminoitui ehkä pahiten "Sleeping Sunin" uusintaversiossa. 

Anette Olson oli popahtava välivaihe ja vaikka Anetten ääntä on erityisen kiva kuunnella Imaginaerumin "Scaretalessa", ei hän oikein istunut bändiin tyylillisesti (farkkuminari ja legginsit aiheuttivat minulle henkisesti suurta tuskaa).

Mutta Floor.

FLOOR.

Karismaa, voimaa ja ääntä.

Toivon, että bändi nyt tajuaa, minkälainen paketti heillä on. Aito metallinainen, jolla on voimakas ääni, taito ääntää ja laulaa, karismaa ja tyyliä. Ehdottomasti bändin uran paras solisti.

Vaikka Nightwishin uutta levyä on kritisoitu siitä, ettei Floorin ääni pääse siinä oikeuksiinsa (mistä olin samaa mieltä), keikalla hänen laulutaitonsa ja äänialansa tuli upeasti esille erityisesti biiseissä kuten "Sahara" ja "Bless the Child". Ehkä seuraavalla levyllä Holopainen uskaltaa palata sävellyksissään teoksiin, joissa saadaan taas klassista laulua hevitaustoilla.

Ja täytyy lisäksi myöntää miehen olleen siinä oikeassa, että Kai Hahto on yksi Suomen kovimpia rumpaleita. Tuplabasari on aina lähellä sydäntäni.

Tuli ja tunnelma toivat metallin lämpöä.

Keskiyön ilotulitus ja mahtipontinen hevioopperapäätös

Keikka päättyi pitkään "The Greatest Show on Earth" -biisiin, joka on mielestäni eeppisestä pituudestaan huolimatta uusimman levyn parhaimmistoa. Fiilis oli kaikin puolin hieno tällä täysi-ikäisellä hobitilla.

We were here!

Kyllä sitä voi syntymäpäivänsä huonomminkin viettää, kuten jo Twitteriin totesin paikan päältä. Seuraavaksi vietän nimpparini pohjoismaisen industrialin parissa, kun sekä Kätilöt että Pain tulevat taas yhtä aikaa Lutakkoon.

Perjantaina Paviljongissa Nightwish

Joulukuun soundtrackinä toimi ehdottomasti Nightwishin Imaginaerum, jota tuli kuunneltua jatkosoitolla koko ajan, missä tahansa tulikin liikuttua.
Taipaleeni Nightwishin kanssa alkoi joskus yläasteen ja lukion taitteessa, kun rakkaan ystäväni isoveli kuskasi minua ja tätä ystävääni näytelmäharjoituksiin. Autossa soi lähes joka kerta Nightwish. Pikkuhiljaa siinä sitten epäluuloinen suhtautuminen muuttui myönteiseksi ja kääntyikin sitten sen sortin tykkäämiseksi, että ystäväni ostivat minulle lahjaksi Wishmaster-albumin (ja siihen aikaan levyt olivat kalliimpia, joten kyseessä oli melkoinen lahja teinitytöiltä toiselle).

Nighwish-faniuteni on kestänyt nyt jo melkein puolet elämästäni, vaikka musiikkimakuni onkin muuttunut ja kuuntelen eri bändejä hyvin kausittaisesti. Ilmoitus Tarja Turusen pois potkimisesta yllätti, mutta minun maailmani ei kuitenkaan kaatunut siihen. Syynä oli tietenkin se, että minulle Tarja ei ole koskaan ollut yhtä kuin Nightwish.
Tuomas Holopainen on Nightwish.

Olen nähnyt Nighwishin livenä niin Joensuun Ilosaarirockissa kuin Joensuun Areenallakin, viimeksi 2007. Kun Imaginaerum-kiertueaikataulu tuli ilmi, oli pakko pistää viimeiset joululahjarahat keikkalippuun ja suunnata viettämään perjantai-ilta Paviljongissa hyvän musiikin merkeissä. Keskisuomalainen lupaili spektaakkelia ja spektaakkelihan se olikin. Putoava esirippu, mini-ilotulitus, pyroefektit ja Tuomaksen "urkupilleistä" puhkuvat tulenlieskat lämmittivät hyvän matkaa eturivistä taaksepäin.
Kun innokkaimmat jonottajat olivat olleet paikalla jo hyvin aamusta asti, me kaverin kanssa ilmestyimme valtavan yleisömassan sekaan huomattavasti maltillisemmin - juuri kun lämppärinä toiminut Poisonblack lopetteli omaa esitystään.
Sekaan mahtui, joten nautimme lähes kahden tunnin mittaisesta showsta rauhassa lavan oikeassa reunassa, missä oli hyvin tilaa jammailla, eikä ihmispaljous ahdistanut niin paljoa.

Setti perustui vahvasti Imaginaerum-albumille, jonka aloituskappale Taikatalvi aloitti myös koko keikan, mistä ensimmäinen single Storytime polkaisi menon sopivasti käyntiin. Myös sellaiset hienoudet kuten Ghost River, I Want My Tears Back, Scaretale, Last Ride of the Day, Song of Myself ja hämmentävä (mutta tavallaan aika tyylikäs) jazz-kappale Slow, Love, Slow kuuluivat ohjelmistoon. Erityisesti odotin Scaretalea, jossa Anette pääsi kikkailemaan äänellään valtavan hienosti.
Levyn Tim Burton & Danny Elfman -vaikutukset ovat vähemmänkin musikaaliselle ilmiselviä.

Edelliseltä levyltä oikeuksiin pääsi Marcon vetämä The Islander, massiivinen The Poet and the Pendulum, Amaranth (jonka nykyisin kuulen vain niillä väärillä lyriikoilla) sekä hieno instrumentaali Last of the Wilds. Kahden uusimman levyn lisäksi listoille oli sovitettu myös vanhaa tuotantoa: I Wish I Had an Angel toimii edelleen, kuten myös Nemo, josta oli tehty mainiosti toimiva hitaampi versio. Over the Hills and Far Away -coveri pisti Nevalaisen rummut koville. Mukaan oli päässyt yllättävä Planet Hell, mutta myös vanha Dead to the World, mikä oli erittäin positiivinen lisä settiin.
Ja soihan keikalla myös Finlandia.

Mitään valittamisen aihetta ei oikeastaan jäänyt. Vaikka Slow, Love, Slow on valitettavasti se kappale, jonka aina skippaan levyä kuunnellessani, se oli kuitenkin tyylikäs veto.
Uudelta levyltä jäin kaipaamaan ainoastaan Rest Calmia. Myös jokin Nightwishin alkupään tuotannosta otettu kappale olisi ollut hieno kuulla uutena sovituksena.

Keikan jälkeen on todettava, että Anetten ääni toimii livenä. Se ei ole samanlainen kuin Tarjalla, enkä minä halua verratakaan näitä solisteja toisiinsa, koska kyseessä on kaksi niin erilaista taiteilijaa. Tarjan lauluääni oli se, miksi bändi kiinnosti alkuaikoinaan - yhdistää heviä ja klassista laulua toisiinsa, mutta bändienkin tyyli kehittyy. Onko suunta nyt hyvä vai huono, siihen minulla ei ole mielipidettä. Pidän kuitenkin uudesta levystä aivan valtavasti.
Se on myös kommentoitava, että Tarjan pukeutumistyyli oli uskomattoman hieno, mutta hänellä olikin stylisti. Siihen Anetella on vielä matkaa.
Mutta Anetten englannin ääntämys on selkeästi parempi. (Kuunnelkaa vaikka Sleeping Sunin uusintaversio. Auts.)
Nightwishin edellinen levy oli tehty silloin, kun uusi laulaja oli vielä hakusessa. Vasta Imaginaerum päästi Anetten äänen oikeuksiinsa (edelleen: Scaretale ja "burning farms and squeeling pigs" -kohta... ah.)

Ainut asia, joka oikeasti harmitti, oli se, että olimme väärällä puolella lavaa.
Kun se Tuomas oli siellä toisella puolella.

Kuvat jäi ottamatta, kun unohdin tarkastaa kameran pattereiden tilan ennen lähtöä. Mutta eipä siinä olisi hirveästi halunnutkaan keskittyä kuvien räpsimiseen. :)

P.S. Oih, se säkkipillimies Troy kruunasi muuten kaiken. Erityisesti I Want My Tears Back -kappale on vain niin... tanssittava. Pitäisi olla tartan-kankaasta tehty hame ja valtava nummi taustalla.

Kätilöt täräytti Lutakossa 16.2.

Vaikka aamuherätys oli kolmena päivänä kello 4.45 ja perjantaina piti lähteä aamujunalla Turkuun seminaariin, ei koskaan voi olla huono idea mennä torstai-iltana keikalle Lutakkoon - varsinkin, kun pääesiintyjänä on yksi ehdottomista lempibändeistäni Turmion Kätilöt.
Bändi on nähty jo monesti, mutta aina sekaan mahtuu yksi kerta lisää, koska Kätilöitten keikat ovat aina aivan mahtavia. Vaikka meno on rauhoittunut siitä, mitä se oli muutama vuosi sitten (ei tule enää sirkkelillä kipinöitä lavalta saati työnnellä niitä teräviä esineitä ihon läpi), ei ärinä ole kesyyntynyt.
Bändi aihetti valtavan kohun 2005, kun lavalla harrastettiin alaikäisten edessä seksuaalista toimintaa performanssitaiteilijoiden toimesta.
Yhtyeen tyylistä voi olla montaa mieltä, mutta minulle tärkeintä on musiikki.

Tällä kertaa jäätiin kaverin kanssa lavan vasempaan sivuun, jossa oli jopa tilaa hieman tanssia - ja sitä kyllä tuli kaiken sen moshailun lisäksi tehtyä. Mitä muuta sitä voikaan tehdä, kun lavalta täräytetään sellaisia loistavia biisejä kuten SIKA!, Minä määrään, Pirun Nyrkki, Tirehtööri, Lepositeet ja uuden levyn Suolainen kapteeni, joka aloitti koko shown?
Illan kruunasi uuden levyn lempibiisini eli Grand Ball. Sen kuullessa on vain pakko tanssia. Ajattelin, etteivät he soita sitä, enkä ollut varma, miten se toimisi livenä, mutta kun se sitten aivan keikan loppupuolella tulikin, Katja sekosi ihan täysin.
Ja kyllä se toimi.

Ja tietenkin encoressa tuli se kaikkien aikojen hitti: Teurastaja.
Muistan, kun Teurastaja ilmestyi singlenä 2003 ja sitä soitettiin radiossa. En ole ihan varma, ehtikö se tulla edesmenneeltä RadioMafialta (joka lopetti toimintansa tammikuussa 2003), vai sen seuraajalta YleX:ltä. Muistan vain sen, että oltiin äidin ja siskojen kanssa ajamassa autolla joko Joensuuhun tai Kuopioon, kun radiosta pamahti Teurastaja.
Käskin panna isommalle.
Ja se olikin sitten siinä.

Keikan olisi kruunannut uuden Perstehnique-levyn toiseksi viimeinen biisi eli Rukoukset rattoisat. Se on jotenkin kaunis kappale.

Pelottavat sedät (Spellgoth ja Raaka Pee) ärisevät vähän yleisölle.

Vieläkin hieman harmittaa, kun muutama vuosi sitten Kuopiorockissa törmäsin Raaka Peehen keikan jälkeen ja sain pitemmittä puheitta miehen yhteiskuvaan (oli muuten niin lutuisen ja leppoisan oloinen kaveri, että huh), ja sitten neropattina ja huonon kameran omistaneena onnistuin deletoimaan koko otoksen.

Voi perstechnique.

Ja ah, metsästin lattialta basisti Master Batesin heittämän plektran. <3

Tulipas fanityttöolo.

Perjantai-ilta meni Lutakossa

Peter Tägtgren ja Pain 23.9.

Kun pari kolme vuotta sitten harmistus oli niin suuri, oli perjantaina otettava kaikki takaisin. Painin edellinen Lutakon vierailu oli jäänyt väliin jostain laiskuuteen liittyvästä syystä ja nyt sinne sitten oli vain päästävä - oli seuraa tai ei.
Kaiken sen säätämisen lisäksi olin vielä jättänyt ennakkolipun ostamisen niin myöhäiseksi, että Jelmun sivut ilmoittivat myynnin jo päättyneen, kun aloin vasta lippua itselleni hankkia.
Pirskatti.
Mutta eipä hätiä mitiä, ovella lippuja oli vielä jaossa, joten minun ei tarvinnut hakata päätä seinään oman tyhmyyteni takia.

Ruotsin lahja industrial metallille aloitti kauniisti ajoissa eikä antanut yleisön odotella turhia. Vaikka uusin levy on vielä kuuntelematta, ne kolme tuoreinta kappaletta toimivat ihan mallikkaasti - vaikka oma menoni yltyi melkoiseksi pomppimiseksi vasta Nailed to the Groundin ja It's Only Themin myötä. Jälkimmäinen on ehkä kaikkien aikojen lempibiisini Painin uralta.
Myös sellaiset hienoudet kuin I'm Going in, Monkey Business, End of the Line ja Same Old Song aiheuttivat hillitöntä tanssinnytkettä, joka olisi paisunut valtavaksi biletykseksi, jos siinä K-18-aluetta rajaavan aidan edessä olisi ollut yhtään enemmän tilaa eikä olisi tarvinnut pelätä vieressä pomppivien tyttösten heiluvia kaljatuoppeja.

Kun asetuin Jyväskylään syksyllä 2003, sitä tuli käytyä useilla keikoilla per vuosi. Nyt tahti on hiljentynyt, mutta eipä niitä hyviä bändejä aina joka vuosi tänne saavukaan.
Painia on odoteltu kuin kuuta nousevaa, eikä odotus ollut turha. Keikka oli mahtava, tunnelma loistava ja bändin pojat tosi symppiksiä.
Ja Peter Tägtgrenin ääni on vain kertakaikkisen hieno.

Lisää tällaista, toivoo Katja, jonka päässä soi edelleen Shut Your Mouth.