Vuoden 2012 viimeiset Don Rosa -julkaisut

Viime vuonna niitä julkaisua alkoi sitten putoilla urakalla. Eipä siinä, kyllä niiden eteen olikin tullut tehtyä töitä ja joitakin oli odotettu jo toista vuotta. Tässä merkinnässä ajattelin esitellä kaksi viimeisintä, aivan joulukuun lopuilla ilmestynyttä julkaisua.

Ankkalinnan Pamauksen numero 27 (vol. 8 / nro 4) käsitteli nimenomaisesti akateemisia Ankka-tutkimuksia. Jos kaipailet tietoa siitä, miten Aku Ankkaa ja kumppaneita on akateemisessa maailmassa tutkittu, tähän numeroon on kerätty hyvin laajasti Suomessa tehty tutkimus - lähinnä tietenkin pro gradut, koska väitöskirjoja löytyy tasan kaksi kappaletta: Suomessa vuonna 2000 Pia Toivosen ruotsinkielinen En serietidning på fyra språk, joka nimensä mukaisesti käsittelee Aku Ankka -sarjakuvien kääntämistä sekä Ruotsissa Margareta Rönnbergin tekemä väitös Why is Disney so Popular? (alun perin ruotsiksi), joka puolestaan paneutuu lähinnä animaatioihin.
Jostain syystä väitökset on siis kirjoitettu ruotsiksi. No, tähän tulee korjaus.

Pamauksen päätoimittaja Timo Ronkainen pyysi minulta artikkelia tähän nimenomaiseen numeroon ja sainkin väsättyä niitä kaksi.
Ensimmäinen oli se virallinen  osuus eli hieman akateemista maailmaa laajemmalle yleisölle suunnattu "Ankkapurhassa kummittelee. Esi-isät ja kuoleman konsepti Don Rosan The Life and Times of Scrooge McDuck -sarjassa." Tässä artikkelissa puhuin Roopen vanhasta sukulinnasta eräänlaisena välitilana, jossa Roope on yhteydessä esi-isiensä henkiin ja kosketuksissa menneisyyteensä. Kohtaaminen Sir Richard Ankanmielen kanssa sekä rajatilakokemus mahdollistivat Roopessa poikkeuksellisia kykyjä. Ja tietenkin käsittelin myös Roopen vanhempien kuolemaa, mikä on Disney-sarjakuville erittäin poikkeuksellinen ja tabuna pidetty aihe.

Toinen artikkelini oli enimmäkseen katsaus siihen, kuka olen, mitä tutkin ja mistä näkökulmasta. Eli esittelin itseäni ja tutkimustani Ankka-fandomille hieman kepeämpään sävyyn kuin akateemisissa julkaisuissa on mahdollista.
Eli tässähän samojen kansien sisällä olikin jo kaksi julkaisua, jei!
Ankkalinnan Pamauksen hankintatietoja sitten täältä.

Toista julkaisua onkin tullut odoteltua kuin kuuta nousevaa. Se on Oxfordissa syksyllä 2010 pidetyn Villains and Villainy -konferenssin kirjajulkaisu, johon oma esityspaperini (e-kirjalinkki tuossa oikeassa reunassa) äänestettiin ja sain kirjoittaa siitä laajan, pidennetyn version runsaan kuvituksen kera. Ja sen kuvituksen lupa-asioiden kanssa muuten sitten väännettiin kättä, vaikka pelkkä © Disney kuvan yhteydessä riittäisi, mutta tälle porukalle piti olla kirjalliset luvat ja kaikki. Huh huh, etten sanoisi.
Kyseessä on siis Inter-Disciplinary Pressin julkaisema, Luke Seaberin toimittama kokoelma Villains and Heroes or Villains as Heroes, jossa puhun Rosan pahuuden kolmikosta, eli millaisen kuvan Rosa haluaa antaa Roopen vihollisista. Artikkelin nimi on vanha tuttu "The Triumvirate of Evil: The Major Villains of Don Rosa's Donald Duck Comics" ja se on muuten teoksen ensimmäinen artikkeli. Pituuttakin on hienot 22 sivua.
Tätä saa muuten ostettua ID-netin nettisivujen kautta, jos teos kiinnostaa. Hintaakin on vaivaiset £19,99.

Tällä hetkellä minulla on kaksi artikkelia odottamassa julkaisua. Toinen on raakaversio tutkimuksestani Donald International -fanzineen, josta varmaan saan vielä kommentteja myöhemmin, ja se toinen on se elämäni ensimmäinen referee-julkaisu siitä NNCOREn tapaamiseen rustaamastani esityksestä, joka käsittelee fantasiaa ja intertekstuaalisuutta Rosan "Escape from Forbidden Valley" -sarjakuvassa.
Näin siitä teoksesta muuten alustavan sisällysluettelon ja huh, miten hienossa seurassa ollaan, jos sinne asti päästään. Vaikuttaa ainakin todentuvalta mahdollisuudelta koko ajan.

Donald International

© Disney

Tässä pakkaamisen ohessa ajattelin tehdä pienen mainoksen koskien uutta, kansainvälistä julkaisua nimeltä Donald International. Kyseessä on nettilevitykseen tuleva fanzine, joka tulee käsittelemään kaikkea Ankkoihin liittyvää. Sen tarkoitus on kerätä yhteen Ankka-faneja, taiteilijoita ja julkaisijoita ympäri maailmaa. Jokainen maa saa oman virallisen edustajansa (Suomella tietenkin Ankkalinnan Pamauksen päätoimittaja Timo Ronkainen), mutta lehti ottaa vastaan myös kirjoittajia, jotka haluavat olla tulevan julkaisun teossa mukana.

Kyseessä on hyötyä tavoittelematon projekti, joka lähtee testausmielessä liikkeelle. Mikäli kiinnostusta riittää, jatkoa seuraa. Fanzine tullaan julkaisemaan nettisivuilla, sosiaalisessa mediassa ja se lähetetään sähköpostitse sen tilanneille.

Allekirjoittanut liittyi heti tiimiin ja näillä näkymin ensi vuonna julkaistavaan ensimmäiseen numeroon tulee lyhyt artikkeli omasta tutkimuksestani. Näin saadaankin sopivasti myös kansainvälistä näkyvyyttä alan harrastajien keskuudessa.

Lisämainoksena: Seuraavassa Ankkalinnan Pamauksessa on myös essee omasta tutkimuksestani sekä artikkeli nimeltä "Ankkapurhassa kummittelee. Esi-isät ja kuoleman konsepti Don Rosan The Life and Times of Scrooge McDuck -sarjassa."

Tiistaiaamuna tämä tutkija suuntaa yhdistetylle huvi/hyötymatkalle Lissaboniin Messengers from the Stars -konferenssiin siskojensa kanssa. Pienoinen jännitys alkaa nousta jo pintaan.

Winchesterin veljesten kyydissä

Heti ihan alkuun varoituksen sana. Tämä blogimerkintä saattaa sisältää tyttömäistä ihkuvouhaa, joka kohdistuu kahteen nuoreen miesnäyttelijään sekä heidän tähdittämäänsä TV-sarjaan. Herkimmät lukijat älkööt vaivautuko.
Tämä merkintä saattaa myös sisältää juonipaljastuksia henkilöille, jotka eivät ole ehtineet kolmatta kautta pitemmälle.

(www.supernatural.wikia.com)

TV-sarja Supernatural (2005-) kiinnitti huomioni jo ensimmäisillä mainoksillaan. "Scary just got sexy", "Fear is a Luxury". Valkoisiin pukeutunut nainen katoaa näkyvistä. Kaksi komeaa nuorta miestä mustassa autossa. Yliluonnollisia asioita, demoneja, kummituksia...
Aivan uusi sarja, pääosassa mm. Dark Angelista (eräs kaikkien aikojen lempisarjani) tuttu Jensen Ackles. Ah, pakko katsastaa.

Muistan vieläkin elävästi, miten sarja alkoi eräänä iltana. Olimme kokoontuneet ropettamaan erään ystäväpariskuntani kotiin ja TV oli unohtunut päälle juuri sopivasti. Jostain syystä keskittyminen herpaantui sen ropettamisen suhteen. Olin koukussa. Mennyttä. Faniutunut.
Olen masokisti siinä mielessä, että pelkään kauhuelokuvia ja -TV-sarjoja. Säikyn kaikkia säikkyefektejä ja pelkään tiivistunnelmaisia hetkiä, jolloin jokin mölli väijyy aivan kulman takana. Ihan sama, vaikka olisi nähnyt Aliensin viisi kertaa ja tietää, että kyllä se kuningatar sieltä hissistä tulee, sitä säikähtää silti. Joka ikinen kerta.
Siksi pidin X-filesista ja siksi rakastan Supernaturalia.

Sarja kertoo Winchesterin veljeksistä, vanhemmasta Deanistä (mainittu Jensen Ackles) ja nuoremmasta Samista (Jared Padalecki). Aivan sarjan alussa pojat etsivät isäänsä Johnia, joka on kadonnut metsästysmatkalla. Ja kun puhun metsästyksestä, eivät kanalinnut tai riista riitä. John, Sam ja Dean metsästävät yliluonnollista. Demoneja, noitia, vampyyreja, ihmissusia, henkiä... kaikenlaisia myyttisiä pahoja olentoja aina maan pinnalle jumiin jääneistä kuolleista sieluista muinaisiin jumaliin, jotka tahtovat pahaa ihmiskunnalle.
Tarina seuraa kausittain taustajuonta, jossa kyse on jostain suuremmasta tehtävästä, kuten ensimmäisellä tuotantokaudella poikien isän löytämisestä, tai kolmannella Deanin pelastamisesta sopimuksesta demonin kanssa. Sen lisäksi tällaiselle sarjalle tyypillisesti tietyt jaksot keskittyvät "viikon mörköön", joka etsitään, jolta otetaan turpaan ja joka sitten loppujen lopuksi päihitetään.

Sarjan koukuttavimpia syitä ovat Samin ja Deanin henkilöhahmot. Isoveli Dean yrittää ottaa vastuun veljestään, mutta on samalla hieman holtiton naistenmies, joka toimii ja miettii tekojaan vasta jälkikäteen. Dean on ajattelussaan usein melko mustavalkoinen: se, mikä on pahaa, on aina pahaa. Harmaan sävyjä ei ole. Dean on se huumoriveikko, joka kertoo vitsejä ja vetää showta ja saa naisten puhelinnumerot, mutta pystyy vakavoitumaan hyvinkin äkkiä pahan tehtävän sattuessa kohdille.

Sam on perheen kuopus, joka ei halunnut mukaan perheen harrastukseen, mutta jonka kihlatun kuolema sysäsi veljensä mukaan. Sam on nörtti, joka kaivaa tietokoneeltaan tiedot ja faktat, miettii ennen kuin toimii ja on sitä mieltä, että pahoillakin olennoilla voi olla hyvä sydän. Sam kokee välillä Deanin levottomaksi eikä aina hyväksy tämän tekoja ja veljekset ovat vastakohtaisista persoonallisuuksistaan aina pienessä kilpailutilanteessa tai kinastelemassa pikkuasioista kesken pahiksen kanssa tappelun.
Näiden kahden hahmon ja kahden erittäin silmille miellyttävän näyttelijän (enpä olisi arvannut ruutupaitojen näyttävän noin hyvältä) välinen dynamiikka tekee sarjasta loistavan. Kun mukaan vielä lisätään poikien setähahmo Bobby ja sarjaan neljännellä kaudella ilmestyvä Castiel, on henkilöhahmogalleria kerrassaan mainio.
Vaikka pelottaa, on pakko nauraa.

Toinen sarjan viehätykseen liittyvä seikka on sen käyttämät myyttiset ainekset. Kaikki olennot ovat jostain päin maailmaa eri kulttuureista peräisin olevia mytologisia hahmoja. Oli kyseessä sitten "perinteinen" vampyyri tai japanilainen alkoholin henki, sarjan käsikirjoittajat poimivat näitä folkloreen ja erilaisiin taruihin liittyviä hahmoja oikeista kulttuureista eivätkä keksi niitä itse. Erityisen mielenkiintoinen on trickster-hahmo Loki, joka piipahtaa useammassa jaksossa tekemässä veljeksille kiusaa. Ja tietenkin päätyy aina vetämään pisimmän korren. Älyttömän kiinnostava oli myös jakso, jossa useiden eri kulttuureiden muinaiset jumalat istuivat saman pöydän äärelle keskustelemaan maapallon tulevaisuudesta ja veljekset olivat siinä keskellä ainoina kuolevaisina kaiken sen myyttisen voiman keskellä.

Näiden seikkojen lisäksi sarja tekee jatkuvia viittauksia populaarikulttuuriin, mikä on kaltaiselleni tutkijalle mitä suurinta herkkua. Viittaukset muihin TV-sarjoihin tai elokuviin ovat loppujen lopuksi perin normaaleja, mutta siinä vaiheessa, kun sarja alkaa tehdä metaviittauksia itseensä, ollaan jo melkoisen jälkiruoan äärellä. Winchesterin veljekset päätyvät Hollywoodin kulisseihin etsimään elokuvaa terrorisoivaa kummitusta ja Dean vihjailee kiertoajelulla Samille, että käydäänkö katsomassa Gilmoren tyttöjen kuvauspaikkaa. (Jared Padalecki tuli tunnetuksi juuri mainitusta sarjasta.)
Toisessa jaksossa veljekset päätyvät vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa he ovat näyttelijöitä nimeltä Jensen ja Jared, ja tekevät TV-sarjaa nimeltä Supernatural.
Kolmannessa tapauksessa Dean ja Sam löytävät kirjailijan, joka kirjoittaa kirjasarjaa, joka kertoo heistä ja kaikista niistä möröistä, joita he ovat tappaneet, ja kuvailee heitä paremmin kuin he itse.
Hillitön on myös tapaus Supernatural-konferenssi (tällaisia siis järjestetään myös oikeasti), jossa joukko nörttimiehiä cosplayaa Deania ja Samia ja muka "metsästää" tapahtumaan suunniteltua kummitusta. Olisiko sinusta hauska kuulla, ettet ole ihan täysin onnistunut pukeutumaan omaksi itseksesi?

Katsoin juuri sarjan seitsemännen tuotantokauden ja odotan kauhunsekaisella innolla kahdeksatta kautta, joka starttaa Jenkeissä ensi kuun alussa. Kirjaimellisesti kauhunsekaisella innolla, koska toivon, että sarja ei seuraa X-Filesin jalanjälkiä ja löpsähdä ihan täysin. Mielestäni viides kausi on ehkä kaikista paras, eikä kuutonenkaan ole huono, mutta sarja olisi voinut päättyä jo siihen, kun kaikki oli vielä hienoa ja lupaavaa. Pelko siitä, että sarja alkaa toistaa itseään, elää ilmassa. Kun molemmat veljekset ovat käyneet helvetissä ja tulleet takaisin, on tapeltu demoneita ja enkeleitä vastaan, niin mitä tässä vielä voi odottaa?
Toisaalta tähän mennessä en ole pettynyt. Joka ikisellä tuotantokaudella olen haukkonut henkeäni yllättävien käänteiden yllättäessä, itkenyt, kun joku tärkeistä henkilöistä on kuollut, nauranut itseni tärviölle ja ennen kaikkea pelännyt niin älyttömästi.
(Jaan Samin kanssa tämän irrationaalisen pelon klovneja kohtaan. Samilla syypää on Dean, joka vissiin aiheutti jonkin trauman poikien lapsuudessa. Oma syypääni on Stephen Kingin It ja Tim Curry. Hyi kamala.)

Jotain sarjasta kertoo myös se, että minä, joka en koskaan ole ymmärtänyt ihmisten viehtymystä ostaa autoja niiden ulkonäön ja keräilyarvon takia, olen alkanut himoita vuoden -67 Chevrolet Impalaa. Harkitsen talomme ympäröintiä suolalla demonien ja pahojen henkien varalta (mies ajatteli lähinnä etanoita) ja mietin, ettei se Devil's trap olisi huono idea piirtää lattiaan. Tiedän hämmentäviä asioita erilaisten olentojen tappamisesta ja siitä, miten estän, ettei minusta koskaan tule räyhähenkeä. En myöskään koskaan, edes leikilläni, halua hokea peilin edessä kolmea kertaa "Bloody Marya".


Tiedän myös nukkuvani yöni aina hieman paremmin, kun Winchesterin veljekset ovat liikkeellä.

Lopuksi haluan myös jakaa jotain erittäin hauskaa, sillä eräs sarjan toimivimmista seikoista on hieno soundtrack: Supernatural - Eye of the Tiger.

Auktoriteetin painava sana

Gradua kirjoittaessa tarkoitukseni oli todistaa sekä itselleni että epäilevälle professorilleni, että erityisesti Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvat ovat silkkaa fantasiaa.
Nyt väitöskirjavaiheessa tätä todistelua ei enää tarvitse tehdä, vaan pitää löytää syvempiä tutkimusongelmia tästä genren tarkastelusta. Koska joillekin tahoille sanojen "Aku Ankka" ja "fantasia" yhdistäminen on edelleen jotenkin outo asia, huomaan vieläkin joutuvani selittelemään ja todistelemaan asiaa.
Mutta!

Kaivelin kaupunginkirjastosta John Cluten ja John Grantin toimittaman valtaman järkäleen nimeltä The Encyclopedia of Fantasy (1997), koska tarvitsin tarkan määrittelyn science fantasylle FINFAR-esitelmääni varten. Yllättäen tästä hakuteoksesta (jonka pimitän kirjastosta tasan tarkkaan niin kauan kuin onnistun - ja sitten yritän hankkia sitä omaksi) löytyi eräs yllättävä hakusana, Scrooge McDuck. Lainaan tässä suoraan kirjan sivulta 845:

SCROOGE MCDUCK US Comics character, sometimes rendered as $crooge McDuck, created by Carl BARKS in "Christmas on Bear Mountain" (1947) for a one-shot DONALD DUCK comic. Scrooge, Donald's uncle, rapidly became more popular in the DISNEY comics than Donald himself; he also picked up along the way Donald's nephews Huey, Dewey and Louie as COMPANIONS as he embarked on ever more fantasticated adventures. Barks's Scrooge tales are now generally regarded as major achievements of 20th-century fantasy, although Disney was slow to realise the artist/writer's genius. [- -] (EoF 1997, 845.)

Sen lisäksi teoksesta löytyy tietenkin sekä Carl Barks että Walt Disney, mutta myös Aku, josta mainitaan aivan lopuksi tällaista:

[- -] DD can be seen as an UNDERLIER in many fantasy texts where short-fused characters prove to have hearts of gold; because of the age-group of modern fantasy writers, one is tempted to regard the DD shorts as a sort of TAPROOT TEXT, to be drawn upon consciously or unconsciously. (EoF 1997, 282.)

Eli auktoriteetti on puhunut: Aku Ankka -sarjakuvat ovat myös muidenkin kuin minun mielestäni fantasiaa. Kyse on tietenkin erityisesti Barksin tarinoista, mutta teos on sen verran vanhahko, ettei se ole ottanut huomioon Don Rosaa, joka Barksin työn jatkajana menee fantasian käytössä vieläkin pidemmälle. Barkshan ei siis Thomas Andraen mukaan halunnut piirtää yliluonnollisia asioita käsitteleviä sarjakuvia, koska ei itse uskonut moiseen. Sen tähden esimerkiksi "Vanhan linnan salaisuudessa" ("The Old Castle's Secret" 1948) ollut kummitus paljastui huijaukseksi. Rosallahan Ankkapurhan linnassa kummitteli oikeasti, kuten Roope Ankan elämä ja teot -teoksen lukeneena tiedämme.

Tutkija on innoissaan ja kirjoittaa tämänkin seikan väitöskirjaansa.

Edistysaskel eli julkaisu numero 2

Ihan aluksi haluan mainostaa yli-innokkaasti: olen saanut toisen julkaisuni!
(Tähän väliin tulee fanfaareja ja villejä tanssinumeroita.)
Akateeminen maailma ja yliopistot arvottavat jatko-opiskelijoitaan ja tutkijoitaan julkaisujen määrällä, joten tämä on pelkkää plussaa. Ette arvaakaan, miten ärsyttävää on tietää, että niitä artikkeleja on kirjoitettu ja ne on menossa julkaistavaksi, mutta kun se julkaisupäivämäärä vain antaa odottaa itseään.

Kyseessä on siis artikkelini "Ancestor Haunts: Ghosts in Don Rosa's Donald Duck Comics", joka pohjautuu keväällä Prahan konferenssissa pitämääni esitelmään. Se on harmittavan lyhyt (materiaalia olisi ollut vielä ties kuinka), mutta pääasia on se, että se on kansainvälinen julkaisu e-kirjamuodossa, eli sen voi käydä lukemassa vapaasti osoitteesta https://www.interdisciplinarypress.net/online-store/ebooks/evil-monsters-horror/live-evil-of-magic-and-men.

Artikkelin ja kyseisen Live Evil: Of Magic and Men -teoksen lukeminen vaatii kuitenkin pientä vaivannäköä. Testasin sen äsken itsekin. Eli Inter-Disciplinary.netin sivusto vaatii sisäänkirjautumisen, jotta sieltä voi lukea e-kirjoja. Ne täytyy tavallaan "ostaa", eli lisätä ostoskoriin, vaikka ne ovatkin ilmaisia. Ja sitten sähköpostiin tulee linkki, mitä kautta tuotteen voi lukea itse.
Hirvittävän monimutkaista, varsinkin, kun edellinen artikkelini on helposti saatavilla PDF-tiedostona ilman turhia kommervenkkejä. Mutta kyllä sen sieltä saa sitten lopulta esiin.

Minulla oli tänään tapaaminen ohjaajan kanssa ja syksyn ensimmäinen vertaistukiryhmä. Tekemistä riittää: olen jo ilmoittanut pitäväni sen seminaariesitelmän joulukuussa, sitten on Madridin konferenssi (johon pitäisi ilmoittautua NYT), selvitettävä loppujen Rosa-graduilijoiden sähköpostiosoitteet ja kiinnostus mahdolliseen artikkelikokoelmaan (ohjaaja näytti sille vihreää valoa) ja kaikenmoista muuta pientä kuten vertaistukiryhmän tehtävät.

Päivän keskustelu ajautui dekaanimme korostamaan ajatukseen siitä, että nyky-yliopistossa väitöskirjankin väsääminen on pelkkää makkaratehtailua. Valmiiksi mahdollisimman nopeasti laadusta niin kauheasti välittämättä. Pelottavaa.
Ensinnäkin siksi, että tämä tyttö on perfektionisti. Jos se ei miellytä minua, se ei ole valmis.
Toisekseen, tämä vaikuttaa väitöskirjojen pituuteen, mikä on pitkän proosan kirjoittajalle pahuksen iso ongelma. Kun gradunikin täytti täydet 150 sivua (melko) painavaa tekstiä, olisi maksimissaan 200-sivuinen väitöskirja jo ongelma. Mihin ihmeeseen tungen ne kaikki uudet hienot huomioni?
Vaikka tällainen ajatusmaailma alkaa olla jo valloillaan, toivon kuitenkin, että pystyn kirjoittamaan oman tutkimukseni ilman turhia pituusrajoitteita - jos teksti vain siis on täyttä ja liittyvää asiaa.
Ja minähän sitten teen siitä niin hyvän kuin mahdollista enkä mitään lauantaimakkaraa.

Huhhuh.
Jos selviän viikonlopun yli kuolematta ahdistukseen, se on jo saavutus.
Elämäni ja kohtaloni ratkeaa huomenna.
Ehkä itken siitä sitten lisää ensi viikolla.

Kummittelua Prahassa

Vietin viime viikonlopun Prahassa, jossa pidettiin Inter-disciplinary.netin järjestämä 2nd Global Conference on Magic & Supernatural, joka yhdistyi kahdenteentoista konferenssiin aiheesta Perspectives on Evil. Konferenssi pidettiin Riverside Hotellissa, aivan Prahan halki virtaavan Vltavan vieressä.
Kertakaikkisen upea paikka; sekä hotelli että kaupunki tietenkin. Valitettavasti suurin osa ajastani meni luonnollisesti konferenssissa, joten en ehtinyt nauttia kaupungin nähtävyyksistä. (Ja reissuni meni muutenkin hyvin pienellä budjetilla, joten vanhan kaupungin torilla ihailemani seppien takomat miekat ja tikarit jäivät sinne odottamaan seuraavaa matkaani.)

Tämä oli toinen ID-netin järjestämä konferenssi, johon pääsin osallistumaan. Kävin viime syksynä Oxfordissa Villains & Villainy -konferenssissa puhumassa Rosan käyttämistä pahiksista ja tällä kertaa aiheenani olivat Roopen kotilinnassa Skotlannissa kummittelevat esi-isät. Puhuin siis Sir Richard Ankanmielestä Roopen suunnitelmiin vaikuttajana; siitä, miten Roope koki eräänlaisen "rajatilakokemuksen", jossa hän tapasi joukon esi-isiään; sekä tietenkin tärkeimmästä seikasta, eli kuinka Roopen isä kuolee ja muuttuu hengeksi esi-isien joukkoon. Seikka, jota kukaan aikaisempi Disney-piirtäjä ei ole kuvannut: tärkeän hahmon kuolema.
Sain jälleen todella hyvää palautetta ja ihmiset olivat aidosti kiinnostuneita. Eräskin nainen sanoi, että kaiken sen pahuuden jälkeen oli erittäin mukava kuulla kummituksista, jotka olivat hyväntahtoisia, koska sellainen puoli yleensä unohdetaan tyystin.

Vuoden loppuun mennessä konferenssiesityksistä pitäisi tulla eBook, jonka linkin voin postata blogiini kiinnostuneita varten. Julkaisun ajankohdasta ei vain vielä ole tietoa, koska jostain syystä ID:n julkaisutoiminta vaikuttaa melko hitaalta. Syyskuun Oxfordin keikan eBook-versiokaan ei vielä ole julkaistu, saati sitten valikoiduista artikkeleista koottu kirja. Mutta hyvää kannattaa odottaa.

Koko konferenssiohjelma oli erittäin mielenkiintoinen näin fantasiatutkijan näkökulmasta. Erityisesti mieleeni jäivät esitykset vampyyreista, muodonmuuttajista, velhokouluista ja indonesialaisista maagisista sotureista. Oli erittäin mukava seurata George Hershin, eläkeikäisen vanhan miehen innostunutta selostusta erilaisissa fantasiateoksissa esiintyvistä velhokouluista. Mukana olivat luonnollisesti Tylypahka, Näkymätön yliopisto ja Roke Maameren tarinoista.
Hän vielä myöhemmin kertoi sekä minulle että itävaltalaiselle Sophialle, että keskustellessaan vampyyreista ja Aku Ankasta meidän kanssaan hänelle tuli sellainen olo, ettei hän ole vielä kuollut. Vastasin heti, ettei kukaan tuon ikäinen vanha herrasmies, joka puhuu Harry Potterista, voi olla mitenkään kuollut.

http://www.inter-disciplinary.net/wp-content/uploads/2011/02/Hersh-paper.pdf
Suosittelen vilkaisemaan, minun pitää itsekin tutustua tekstiin paremmin.

Ehkä mielenkiintoisin oli kuitenkin Bianca Smithin esitys näistä Indonesialaisista naissotureista, jotka harjoittavat islamilaiseen uskoon sekoittunutta paikallisväriä omaavaa "noituutta", johon kuuluvat erityisesti muodonmuutos ja lentäminen.
Tämän esityksen teki erityiseksi se, että kyseessä ei ollut fiktiiviseen teokseen pohjautuva puhe, vaan osa oikeaa kulttuuria. Bianca vielä sanoi, että näistä indonesialaisista ihmisistä koko meidän konferenssimme olisi ollut naurettava. Se, mikä meille on yliluonnollista, on heille osa arkea.
Bianca tekee tutkimusta Indonesian Lombok-saarella, josta hänen miehensä on kotoisin. Odotan innolla hänen tulevaa kirjaansa.

Matkan kruunasi vanhan kaupungin Ghost Tour, jonne Sophia ystävällisesti otti minut mukaan. Opas kertoi meille Prahaa vaivaavista erilaisista kummituksista, kuten päätön ratsumies, nainen, joka yrittää kuristaa miehiä, vauva, joka aivasteli Kaarlen sillalla (tosin tämä tapaus on jo ratkaistu: vauvalle täytyi vain sanoa terveydeksi ja se lakkasi kummittelemasta) sekä tietenkin Iron Man.
Minun täytyy kertoa Iron Manista hieman tarkemmin, koska näin hänen patsaansa ennen kuin tiesin koko tarinasta mitään. Sanoinkin Sophialle, että tuo patsas muistuttaa ihan...
"Darth Vaderia," tuli vastaus.
Täsmälleen.
Ja kun kuulin, että kyseessä oleva hahmo ei koskaan ottanut haarniskaansa pois päältä, se vain lisäsi yhtäläisyyttä Vaderiin.
Iron Man kummittelee Prahassa etsimässä rakkautta ja joka sadas vuosi hänellä on mahdollisuus pelastua, jos neitsyt suostuu viettämään yön hänen kanssaan.

Yllä oleva kuva on Sophian ottama kuva Iron Manista - yhdennäköisyys on selvä, vai kuinka?

Praha jätti jälkeensä halun palata. Ehkä seuraavana vuonna uudelleen, mikäli rahatilanne sallii.
Hyvä uutinen oli kuitenkin se, että sain eilen kirjeen Alfred Kordelinin säätiöltä, joka oli myöntänyt minulle matka-apurahan juuri tätä Prahan keikkaa varten.
Nyt minun ei tarvitse kauhistua visalaskua, kun saan hoidettua kaikki kustannukset tällä pienellä summalla.

Kiitos Praha ja terveisiä Sophialle Itävaltaan ja Agnieszkalle Puolaan. Oli mahtavaa tutustua teihin.