Näytetään tekstit, joissa on tunniste media. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste media. Näytä kaikki tekstit

16.6.2016

Kirjallisuus jää Jyväskylän yliopistoon!

Vaikka syksyllä valmistuvat taideaineiden selvitykset saattavat vielä keikauttaa venettä suuntaan tai toiseen, tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että kirjallisuuteen pääaineena ei olla enää koskemassa. Keskisuomalainen uutisoi asiasta eilen alla olevalla tavalla. Huomioikaa erityisesti uutisen lopussa oleva, keltaisella korostettu lainaus, joka levisi eilen somessa kulovalkean lailla.

Alanis Morrisettea lainatakseni: "Isn't that ironic? Don't you think?"



Erityiskiitos ainejärjestö Corpuksen huikeasta aktiivisuudesta. Kiitos myös kaikille adressin allekirjoittaneille. Me Taiteiden ja kulttuurin tutkimuksen laitoksen työntekijät kiitämme teitä kansallisen porun nostamisesta.

Onnea myös Ouluun, jossa musiikkikasvatukselle koitti samanlainen juhlahetki kuin meille.

6.9.2015

Viime aikojen olennaisia kuulumisia kuvina



Kansikuvatyttönä
Tajusin, että olen unohtanut jakaa tänne blogiin joitain tässä loppukevään ja kesän aikana tapahtuneita olennaisia, kenties ilmoitusluontoisia asioita. Suurimmasta osasta olen jo vouhannut somen muilla kanavilla eli naamakirjassa ja Twitterissä. Ajattelin kuitenkin koostaa niistä tänne sellaisen yhteisen merkinnän (lähinnä kuvina) ja intoilla vielä lopuksi parista muusta seikasta.

Ankkalinnan Pamauksen numerossa 32 on Sampsa Kuukasjärven kirjoittama varsin mittavan pituinen arvio väitöskirjastani. Olen siihen erittäin tyytyväinen, eikä yhtään nolottanut, kun sitä ensimmäisen kerran lueskelin. On kehua ja ansaittua kritiikkiä. Ja kyllähän se aina pienen tutkijan sydäntä lämmittää, kun on alansa ammattilehden kannessa. (Ja nimenomaan tekstimuodossa, sillä sellaisena olen huomattavasti särmämpi.)

Keväällä puuhastelimme myös sarjakuvatutkimuksen mainostamisen ja tiedotuksen kanssa. Kollegani Essi Varis sai kurssiltaan idean, että voisimme tehdä tutkimuskohteestamme posterin, jonka avulla levittäisimme laitoksen opiskelijoiden pariin tietoutta siitä, että sarjakuvaa voi oikeasti tutkia yliopistossa eri tasoilla.

Siitä tuli lopulta tämän näköinen, kun me kolme tutkijaa työstimme itsestämme potretit sarjakuvamuodossa. Tarkoitus oli mukailla jonkin taiteilijan tyyliä. Tunnistettako kaikki? Näitä julisteita löytyy Seminaarimäen kampusalueen rakennuksista, jossa laitoksemme väkeen voi todennäköisesti törmätä. Väreinä ihanat pinkki ja mintunvihreä. Tämän omin työhuoneemme seinälle. Sitä on kehuttu ja idea on uhattu varastaa.

Elokuun 15. päivänä olin kuuntelemassa kollegani Karoliina Kähmin väitöstilaisuutta. Kähmi väitteli tohtoriksi kirjoittamisen oppiaineesta aiheella ”Kirjoittaminen on tie minuun, minusta sinuun" Ryhmämuotoinen kirjoittaminen ja metaforien merkitys psykoosia sairastavien kirjallisuusterapiassa. Kyseessä oli Suomen ensimmäinen kirjallisuusterapiaa psykoosia sairastavien kuntoutuksessa hyödyntävä tutkimus. Tilaisuuden vastaväittäjänä toimi Tampereen yliopiston dosentti Päivi Kosonen ja kustoksena dosentti Risto Niemi-Pynttäri.
 
Karoliina urakkansa alussa.
Aku Ankka ja Karhukopla mainittu!
Unohdin myös skannata tämän Anne Tarsalaisen kirjoittaman jutun Opettaja-lehden numerosta 15 (5.6.2015), nettilinkinhän asiasta jo laitoinkin.

Yritämme koko ajan suunnitella ja organisoida nuorille suunnattua sarjakuvakurssia Rapinan kanssa. Ongelmana on lähinnä ollut aikataulu ja sen kanssa säätäminen. Tällä hetkellä tilanne kuitenkin näyttää aika hyvältä kurssin osalta ja toivon, että saamme mainokset ja markkinoinnin pian käyntiin.

Tähän aiheeseen tietenkin liittyy myös tutkijatohtorin pestini Näkymättömät - nuorten digitarinat -hankkeessa, josta aion kirjoittaa selventävän postauksen vielä erikseen. Tällä hetkellä sarjakuvarintamalla mennään siis sekä teorian että käytännön menetelmin. Huomenna aloitan yliopistolla tutun sarjakuvan historia, teoria, analyysi ja tulkinta -kurssin, jolle on ilmoittautunut varsin hyvä määrä opiskelijoita, vaikkakin ensimmäistä kertaa kurssilla on tässä vaiheessa vielä jokunen paikka jäljellä. 

Pari muuta intoiltavaa asiaa vielä: minua on pyydetty sekä refereeksi eräälle varsin kiinnostavalle artikkelille että gradun tarkastajaksi. Vielä jos graduohjattava napsahtaisi kohdalle, niin akateemisen uran peruspilarit olisivat hyvin kasassa. Näistä lähdetään liikkeelle.

13.5.2015

Lehtijuttua muinaisesta menneisyydestä - väitöksen jälkeisiä tunnelmia

Sain lopulta käsiini Pogostan Sanomissa 15.12.2014 julkaistun lehtijutun, joka on siis heti väitökseni jälkeisenä maanantaina saatu lukijoiden iloksi. Se on koottu sähköpostihaastattelusta ja väitöstiedotteesta. Otsikko kuuluisi "Fantasialla ihan oikeaksi tohtoriksi", mutta se ei mahtunut kokonaan skanneriini ja yliopiston monitoimilaite ei osannut (taaskaan) käyttäytyä. Otsikosta voi olla montaa mieltä, mutta sisällöllisesti juttu on hyvä ja paikkansapitävä. 


10.3.2015

Tutkija, tarkasta lehtijuttusi!

Käydessäni kotilukiossani puhumassa tutkimuksestani paikalla oli myös paikallislehti Pogostan Sanomien toimittaja. Edellistä, väitöstilaisuuden hujakoilla julkaistua juttua en ole vielä saanut skannattavaksi, koska unohdin sitä siskolta kerjätä. Mutta tuorein juttu on tässä. Samalla se toimii oivana muistutuksena siitä, että pitäisi aina muistaa pyytää juttu tarkastettavaksi ennen sen julkaisua.

Muistutan siis kaikkia teitä siitä, että teillä on oikeus pyytää teistä kirjoitettu lehtijuttu / haastattelu tarkastettavaksi ja toimittajalla on velvollisuus se antaa. Käytännössä teillä on oikeus korjata tekstissä esiintyvät asiavirheet tai faktat - ei niinkään kajota esittämiinne (myöhemmin ehkä kauheilta tuntuviin) mielipiteisiin, jotka toimittaja on tietenkin nostanut esille.

Jostain kumman syystä unohdin tämän asian tehdä, vaikka yleensä olen siitä niin tarkka. Ehkä syynä oli se, että luentoni jälkeen oli kaikenlaista muuta härdelliä, kuten Pohjois-Karjalan radion suoraan lähetykseen valmistautuminen. Ehkä se, ettei toimittaja suoranaisesti haastatellut minua, vaan koosti juttunsa luentoni pohjalta. Toimittaja jätti kuitenkin minulle käyntikorttinsa, mikä oli selvä merkki siitä, että olisin voinut pistää sähköpostia ja pyytää juttua luettavakseni. Tämä on siis aivan oma muistihäröni, mistä johtuen seuraavassa lehtijutussa on muutama asiavirhe - ja pari tulkinnallista seikkaa, jotka olisin voinut korjata.


Ja mitkä siis olivat ne virheet?

Ensinnäkin en ole ollut ilomantsilainen yli 12 vuoteen. Sitä olisi ehkä voinut tarkentaa muotoilulla "ilomantsilaissyntyinen".

Toisekseen, en tiedä, mistä toimittaja texwillerit oli mukaan repäissyt, sillä en niitä koskaan pienenä lukenut. Tex Willerit tulivat tutuksi vasta viime syksynä, kun eräs sarjakuvan teoria -kurssin opiskelija kirjoitti mainion esseensä Tex Willereiden väkivallan ja toiminnan kuvauksesta. Sen sijaan Masi, Ahmed Ahne ja muun muassa Lucky Luke kuuluivat lapsuuden sarjakuviini.

Yleisön edessä puhuminen ahdisti valtavasti teininä ja yliopiston ensimmäisinä vuosina. Siksi en halunnut opettajaksi saati kuvitellut pystyväni siihen. Enää se ei ahdista, vaan on jo melkoista rutiinia. (Tämä seikka ei tosin tainnut tulla suustani ulos mitenkään erityisen selkeästi.)
 
Väitöskirjassani ei ole 150 sivua. Jo pelkkä graduni on sen mittainen. Väikkäriin kertyi vajaa 300 sivua kuvineen.

Ja se äikän ällä ei tullut kuumeessa. Siinä 39,7 asteessa hihitellessä ei älliä ollut kyllä yhtään jäljellä. Äikän kirjoitukset menivät sen verran huonosti, että ruotsista ja matematiikastakin tuli paremmat arvosanat. Ja sellaistahan minä en suvainnut, vaan kävin korottamassa sekä äikän että enkun (jolloin olin myös kuumeessa) valmistumisen jälkeisenä syksynä. Silloin napsahti äikästä se ainut hyväksyttävä arvosana eli laudatur.



Kävin Pogostan  Facebook-sivuilla jo kiittämässä lehtijutusta ja korjaamassa nämä asiavirheet sinne. Mutta ei muuten ollut mitään valittamista - juttu oli varsin mainio ja näytän jopa kuvissa melkein itseltäni - naama innostuksena punaisena tietenkin.

11.12.2014

Kohti väitöstä - lähtölaskenta: 2...

Kaksi päivää väitöstilaisuuteen. 
Ylihuomenna. 
Ylihuomenna!

© Disney
Enkä vieläkään oikeastaan edes jännitä. Suurin osa ajasta on mennyt karonkan organisointiin ja siitä stressaamiseen sekä viimeisten opetusten järjestämiseen, kun on korjattavaa esseetä ja loppukoetta ja niin naurettava määrä asioita kopioitavana. 

Tänään oli viimeinen yliopiston sarjakuvakurssiluento, joka käytännössä ei ollut luento, vaan kaksinkertainen palautekerta: palautin kurssiesseet kommentoituina ja opiskelijat antoivat minulle palautetta.
Melkein herkistytti, sen verran hienoa palautetta ja myös rakentavia parannusehdotuksia tuli. Viimeisessä paperissa luki huutomerkin kanssa, että kurssia ei saa poistaa tarjonnasta. 
Peukut pystyssä, että budjettiin mahtuu ensi vuonna.

Olin myös yliopiston verkkolehden eli Tiedonjyvän haastateltavana ja jouduin taas poseeraamaan kameralle. Tällä kertaa ehkä hieman parempi kuva kuin siinä tiedotteessa...

Muihin olennaisiin seikkoihin kuuluu se, että väitöskirjastani puhutaan Kvaakin sivuilla ja se, että TV-esiintymiseni aikataulu varmistui: pälätän tutkimuksestani perjantaina 12.12. TV1:n uutisissa klo 18 ja klo 20.30. Lisäksi tiivistettyä settiä voi kuulla radiosta myös perjantaina Yle Radio 1:ltä klo 12 ja 15 sekä satunnaisesti ehkä Radio Suomelta ja YleX:ltä.

Villi huhu kertoo myös, että väitöstilaisuuteeni tulisi videokameran lisäksi myös stream. Eli suoraa kuvaa nettiin. Palaamme asiaan.

Rakas pomoni lähetti sähköpostia minulle ja kollegalleni. Tipahdin.
Tänään myös 220 lihapullaa, sarjakuva-aiheisia heräteostoksia, monivalintojen korjailuja ja viimeistelty lektio. Kamera on edelleen suuttunut läppärille, eivätkä nämä kaksi suostu keskustelemaan. (Luulen, että vika on läppärissä, koska se on ollut taas viime aikoina kenkku.)

Sarjakuva-aiheisia heräteostoksia. <3
Kävin tulevassa väitössalissani harjoittelemassa kävelyä. Sali näytti isolta ja tyhjältä.
Eikä vieläkään jännittänyt!

Tyhjänä se on melkein iso.
Lukujärjestykseenkin se on laitettu...
Sarjakuvakurssin palaute oli huikeaa.

28.11.2014

15 minuuttiani julkisuudessa - tiedotteesta haastatteluihin

Kaksi viikkoa väitökseen...


© Disney
Tällä viikolla olen säätänyt virallisen mediatiedotteen kanssa ja käynyt otattamassa itsestäni virallisen tiedotekuvan yliopiston tiloissa. Jostain syystä ne eivät koskaan onnistu. Tai ainakaan niin hyvin, että olisin ihan itseni näköinen ja hymyilisin vielä suht nätisti. No, kyllä siitä tunnistaa. Mutta onpahan turhan kiltin (ja nuoren!) näköinen tapaus kuvassa. Seuraavan kerran käytän kavereitani hyväksi tässäkin asiassa, niin ei tarvitse jäykistellä tuntemattoman kuvaajan edessä.

Yliopiston mediatiedote lähti siis eilen torstaina liikenteeseen. Minulle selvisi tämä myöskin eilen ja olin odottanut, että siitä kerrotaan minulle etukäteen, että osaan valmistautua. Kerrottiin sitten jälkikäteen ja minä olen ollut kolmen tunnin opetuskeikalla ja ihmettelen, kun tuntemattomista numeroista on tullut puhelua ja viestiä. Siinä sitten hieman kylmiltään soitin Ylen toimittajalle takaisin ja päädyin puhelinhaastatteluun, johon olisin voinut valmistautua pikkuisen paremmin. Ainakin siinä mielessä, että olisin osannut vastata kysymykseen "tuleeko mieleen vielä jotain olennaista väitöskirjastasi" sen olennaisimman asian, että Ankkalinna on mielestäni välitila normaalin ja fantasian välillä.

Kaikki tärkeät asiat hävisivät mielestäni sen siliän tien, kun yritin änkyttää toimittajalle jotain fiksun kuuloista. Onneksi toimittaja osasi tiivistää pääkohdat, Yle Keski-Suomen tekemä ensimmäinen haastattelu löytyy netistä. Olivat tänään vielä nostaneet sen Ylen etusivullekin - huh.

(Voitte myös pongata haastattelusta kauniin kirjoitusvirheen liittyen kotipaikkakuntaani.)

Lupauduin myös kahteen radiohaastatteluun, joissa kävinkin sitten tänään. Radio Jyväskylä laittoi minut heräämään jo kuudelta, sillä lähetysaikani alkoi noin kymmenen yli seitsemän. Elämäni ensimmäinen suora lähetys, enkä ehtinyt jännittää yhtään, kun käteen iskettiin teemuki ja minut istutettiin studion penkille ja sitten olikin jo mikki auki. Pikkaisen sönkkäsin välillä, mutta muuten olen ihan tyytyväinen kokonaisuuteen ja vastauksiini. Radio Jyväskylän haastattelun voi kuunnella myös verkosta.

Samalla päädyin myös puolivahingossa Radio City Jyväskylän ja Iskelmä-radion ohjelmistoon. Sinne tekemäni haastattelut lähetetään torstaina 4.12. Cityn tulee muistaakseni päivällä yhden jälkeen ja Iskelmältä minua kuullaan viiden hujakoilla.

Kävin myös Yle Keski-Suomen radiossa puhumassa tutkimuksestani, sarjakuvan asemasta nyky-yhteiskunnasta ja sen potentiaalisuudesta ilmaisumuotona. Sekin tuntui menneen hyvin - ainakin minua kehuttiin sujuvasta ulosannista. Siitä haastattelusta ei ole netissä kuultavaa versiota ainakaan vielä (tai en ainakaan löytänyt). Se tuli ulos suorana tänään klo 11.30 jälkeen. Lähes jokainen toimittaja muuten kysyi, miksi Aku Ankka ja mikä Akun merkitys on, miksi se on niin suosittu? Ja tietenkin sitä, että kykenenkö lukemaan enää sarjakuvia rennosti vapaa-aikanani.

Mitäs muuta olennaista?
No, väitöskirjani printtiversiota on kyselty. Tiedotteessa kerrotaan seuraavaa:
Teos julkaistaan sarjassa Jyväskylä Studies Humanities numerona 239, 298 s., Jyväskylä 2014, ISBN 978-951-39-5985-2(PDF), ISSN 1459-4331; 239. Sitä saa Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksiköstä, puh. 040 805 3825, myynti(at)library.jyu.fi.
Eli väitöskirjastani saa siis tilattua oman kappaleensa. Ne tehdään alustavasti monisteina, eli sellaisina kierrelehtikansioisina kappaleina, mutta minulle kerrottiin, että jos tilauksia jostain kumman syystä tulee hillitön määrä, he saattavat painaa sellaisen tyypillisen väitöskirjaformaatin, eli pehmeäkantisen kirjasen. Hinta taisi olla jotain 25 € eli ei se nyt päätä huimaa, jos oman kappaleenne haluatte tilata. Teos meni nyt siis painoon, eli ensi viikolla se on jo varmaan netissä. Linkkiä seuraa sitten myöhemmin.

P.S. Tiedotteessani on muuten karmiva virhe, jonka onnistuin itse sinne sössimään, koska en enää muista mitä tapahtui 15 vuotta sitten. Kukaan tuttu siitä ei kuitenkaan ole vielä huomauttanut, joten nähtävästi ketään ei oikeasti kiinnosta, milloin valmistuin lukiosta. Se oli siis vuonna 2002, ei 1999. Laitan tiedotukseen sähköpostia ja pyydän korjaamaan erheen. Naurattaa onneksi enemmän kuin hävettää. Enhän minä sentään NIIN vanha oikeasti ole...

P.P.S. Väitöstilaisuuteeni tulee videokamera. Ne, jotka eivät pääse paikalle, voivat katsoa sitten videolta parituntisen väitöksen vaikka popcornin kera.

(Jos joku oikeasti tekee niin, tahdon todisteita!)

1.9.2014

#kutsumua

Hypätään hetkeksi pois akateemisesta maailmasta ja palataan takaisin teinivuosiin #kutsumua-kampanjan merkeissä. Tietämättömille tiedoksi, että kyseessä on siis Suomen Lukiolaisten Liiton kampanja kiusaamisen hiljaisen hyväksymisen ehkäisemiseksi. Kun sekä Nörttitytöt että ihana Miss Ruki Ver ovat ehtineet jo osallistua, ajattelin itsekin kantaa korteni kekoon. Seuraa siis blogini toinen suht henkilökohtainen merkintä.


Kokemukseni koulukiusaamisesta ovat lähinnä nimittelyä ja selän takana puhumista. Yläasteella eräs luokkalaiseni alkoi kommentoida s-viastani, jota oli ala-asteella yritetty korjata puheopettajan toimesta, mutta koska puheopetuksessa ei ollut kivaa, päätin näin nykytermein, että pitäkää tunkkinne, mie puhun just tälleen ja se on hyvä se. Sössöttävä ässäni ilmenee edelleen, jos olen oikein innoissani tai hirvittävän hermostunut. (Ja allekirjoittanut puhuu kansainvälisissä konferensseissa ja opettaa!) Ymmärsin jo tuolloin, että tämä kiusaava poika yritti pönkittää omaa asemaansa luokan "siistimpien" poikien silmissä ja halusi kiusaamisellaan vain huomiota.

Olin tietenkin myös nipo eli pinko eli hikari ja mitä näitä nyt sitten on. Meillä päin sana oli nipo. Olin nipo, koska tein aina läksyt, osasin vastata opettajan kysymyksiin ja sain kokeista ysejä ja kymppejä (fysiikkaa ja kemiaa en ymmärtänyt, liikunnassa yritin vain olla aktiivinen ja yksin laulaminen oli kamalaa). Olin kuitenkin niin hiljainen, etten ollut aina suunapäänä huitomassa, että minäminäminäminä, ope, minä tiedän. Ja samalla olin myös niin kiltti, etten ollut ärsyttävä. Siksi nimittelyni ei koskaan käynyt törkeäksi. Ja osin myös siksi, että ne kaikki nimittelijät olivat sitten samoja tyyppejä, jotka paniikissa tulivat kopsimaan unohtuneet kotitehtävänsä minulta ja minä kilttinä oppilaana annoin heidän tehdä niin.
Olin kuitenkin aina eri mieltä siitä, olinko nipo. Minulle nipo tarkoitti himo-opiskelijaa ja pänttääjää, joka eli nenä kiinni kirjassa. No, niin minä elinkin, mutta eiväthän ne mitään koulukirjoja tietenkään olleet... Koko yläaste meni minulta ehkä vähän vasemmalla kädellä. Jos olisin oikeasti nipottanut, yläasteen päättötodistus olisi ollut enemmän kymppiin kallellaan ja eihän niitä älliäkään tullut kuin yksi kappale...

Outo minusta tuli siksi, koska aloin liikkua väärässä seurassa. Oudosti pukeutuvassa, liian äänekkäässä, liian poikkeavassa. Kun käytin viikon sisään kolmen eri alakulttuurin tyyliä, minut kuuli käytävillä ennen kuin näki ja tietenkin se, että oikeasti pidin koulusta, niin pakkohan minun oli olla outo. 
Ei siinä, outo ei ole minulle haukkumasana, vaan olen sisäistänyt sen osaksi itseäni ja persoonaani. Mutta lukiossa tapa, millä se sanottiin, oli kuitenkin negatiivinen.
Muistan edelleen erään entisen luokkatoverini ja vanhan perheystäväni sanat: "Katja, sinusta ei puhuttaisi noin paljon #%&$aa, jos pukeutuisit normaalisti."
Lisäksi olin tietenkin lesbo, käytin huumeita ja nuuskaa, koska olin yksi kolmasosa niistä pikkupaikkakuntamme oudoista linnuista, enkä mahtunut Leviksissä kulkevien nuorten muottiin. Ikinä nämä selän takana puhumiset eivät kuitenkaan minua satuttaneet, sillä minulla oli kaksi parasta ystävää. Heidän kanssaan jaksoimme kuunnella kaiken sen turhautuneen scheissen mitä sieltä nyt sitten tulikaan ja vielä nauraa päälle.

Kaikki eivät kuitenkaan tähän kykene.
Opettajan sivutöitä tekevänä halusin osallistua tähän kampanjaan ja kertoa myös sen, miten paljon rohkeutta keneltä tahansa, mutta erityisesti kaveripiirin paineen alla elävältä murrosikäiseltä nuorelta, kiusaamisen lopettaminen saati sen huomaaminen voi vaatia. En tiedä, luetteko te tätä koskaan, mutta haluaisin pyytää anteeksi entisiltä luokkatovereiltani Tarulta ja Petteriltä. 
Anteeksi, Taru, että annoin luokan suosituimpiin kuuluvan tytön vetää minut mukaansa siihen rinkiin, joka sulki sinut ulkopuolelleen. Anteeksi, että en ollut tarpeeksi vahva sanomaan hänelle vastaan. 
Anteeksi, Petteri, että tekemättä mitään hyväksyin hiljaisesti luokan hölösuun sinuun kohdistaman pilkan ja kaikenlaisen fyysisen kiusan, joka hänestä tuntui varmaan pelkältä leikiltä, mutta jonka sinä koit taatusti paljon ikävämpänä, vaikka yritit aina hymyillä ja näyttää vahvalta.
 
En ole outo, olen persoonallinen ja se näkyy pukeutumisessani.
En ole nipo, olen fiksu. Ja suuntautunut niille minua kiinnostaville alueille.

Kaikilla ei ole ystäviä tukena. Ole sinä se ystävä. Ole vahva ja rohkea ja mene väliin, jos jotakuta kiusataan. Joskus kiusaaja itsekään ei tajua, miten hänen sanansa tai tekonsa voivat satuttaa.

P.S. Suosittelen katsomaan Freaks and Geeks -tv-sarjan. Erittäin koskettava kuvaus erilaisista nuorista. Jakso 13 (Chokin' and Tokin') liittyy vahvasti kiusaajan ja kiusattavan suhteeseen.

20.8.2013

Tutkija brändäytyy

Yksi PPCS-tohtoriohjelman kollegoistani totesi EUPOP-konferenssissa, että olen onnistunut brändäämään itseni tutkijana juuri sopiviin (nörtti)piireihin, koska hänen ystävänsä tiesivät minut tutkimukseni kautta.
Tajusin asian vasta sitten, kun se sanottiin ääneen. Näinhän olen koko ajan tehnyt.
Olen tehnyt itsestäni tunnettua juuri minulle sopivissa ympyröissä.

Nykytutkija ei voi enää kiivetä norsunluutorniinsa julistamaan tutkimuksensa suurta sanomaa välittämättä ympäröivästä tutkijayhteisöstä saati mahdollisesta faniyhteisöstä.
Nykytutkija ei myöskään voi hautautua tutkijakammioonsa lehteilemään muinaisia teoksia ja kirjoittamaan niistä jotain, mikä kiinnostaa vain häntä itseään.
Nykytutkijan on oltava ajan hermoilla, valmiina ottamaan osaa yhteiskunnassa velloviin keskusteluihin ja pinnalla oleviin ilmiöihin.

Tutkijan urani kannalta koen erittäin tärkeäksi esitellä tutkimustani erilaisissa akateemisissa konferensseissa niin Suomessa kuin ulkomaillakin, jotta saan sitä mainetta, vähän kunniaa ja ehkä joskus jopa rahaakin. Suomessa tutkimukseni alkaa ollakin jo melko tunnettu, koska Aku on aina pop. Me olemme Aku Ankka -kansaa ja rakastamme tätä epäonnista sankaria. Se näkyy Aku Ankan lukijamäärissä, siinä, että kevään äidinkielen ylioppilaskirjoituksissa käsiteltiin Rosan sarjakuvaa ja siinä, että yleensä mikä tahansa ankkoihin liittyvä uutinen ylittää uutiskynnyksen.

Koska olen ollut ensin fani ja vasta sitten tutkija, olen aina kokenut faniyhteisön itselleni läheiseksi. Kaikki fantasia-, SF- ja roolipelinörtit ovat minun porukkaani. Ja kun huomasin pystyväni tekemään kiinnostukseni kohteesta akateemista tutkimusta, se oli unelmieni täyttymys. Ehkä juuri siksi koen tärkeäksi mainostaa itseäni ja tutkimustani myös fanipiireissä. Sieltä saa aivan erilaista palautetta ja usein myös varsin asiantuntevia kommentteja.

Tutkijuus/fanius koetaan akateemisissa piireissä varsin ristiriitaisesti. Joillekin se ei ole rasite, mutta tietyt tahot näkevät tutkijan ja fanin yhteiselossa subjektiivisuuden ongelman. Pystynkö olemaan objektiivinen tutkija, jos fanitan tutkimukseni kohdetta?
Oma ongelmani on vieläkin vahvasti se, että faniuteni näkyy tekstistä. Pyrin koko ajan kirjoittamaan neutraalisti, vaikka tahtoisin näpytellä tekstin väliin kissan kokoisin kirjaimin, että TAJUATTEKO TE, MITEN HIENO VIITTAUS TÄMÄKIN OLI?
Ohjaajat onneksi tökkivät punakynää näihin kohtiin.

Vaikka sanana "brändäytyminen" on kerrassaan hirvittävä, en koe sitä asiana kuitenkaan ongelmalliseksi. Jos profiloidun tietynlaiseksi tutkijaksi, juuri ne tietyt (mielenkiintoisimmat) tahot kiinnostuvat minusta.
Ja ehkä joskus kutsuvat minut sanomaan sanasen tai pari Don Rosan ankkanäkemyksestä.

3.4.2013

Lehtijuttuja Tampere Kuplii -tapahtuman jäljiltä

Näin jälkikäteen sain tosiaan kuulla miehen vanhempien kautta, että esiintymisistäni Tampere Kuplii -tapahtumassa oli puhuttu niin Aamulehden lyhyissä menovinkeissä kuin Pohjalaisessakin.
Pohjalaisen lehtijutun skannauksen onnistuin saamaan blogiin, mutta skannauksen laatu on hieman huono, pahoittelen.
Lehtijuttu löytyy myös täältä, jos siitä ei meinaa kuvan perusteella ottaa selvää.



P.S. Samainen lehtijuttu löytyi pienellä googlettamisella myös Itä-Savon nettisivuilta. Liekö ollut lehdessäkin.