Kesän viimeiset kirjahankinnat

Conien jälkeen tuli kerättyä muutama teos kirjahyllyn täytteeksi. Osa tietenkin tuli synttärilahjaksi, kiitos näistä!

Hyvältä ystävältäni sain W.I.T.C.H.-kirjan Pöllön varjo. Koska pöllöt. Ja koska olen fanittanut W.I.T.C.H.-sarjakuvia niiden alkuajoista asti. Parikymppisenä hiippailin nolostellen kirjaston nuorten sarjakuvahyllylle ja nappasin sieltä uusimmat lehdet niin, ettei kukaan sitä muka huomaisi. Nyt en jaksa enää nolostella moisista.

Toinen ystäväni antoi lahjaksi kirjan The Book of Nice, joka käsittelee erilaisten kohteliaisuuksien ja hyvien tapojen historiaa, sekä teoksen Superpiss, Meltykiss, Spankers and Muff. Why some products will never make it in the English-speaking world. Nimi kertoo kaiken. Hupia luvassa.

Sisko antoi lempikirjailijani Johanna Sinisalon novellikokoelman Salattuja voimia ja äidiltä sain J. R. Wardin vampyyrikirjan Paljastettu rakastaja. Tähän sarjaan en ole vielä tutustunut, joten nyt löytyi sopiva aloitussykäys, koska kyseessä on vasta sarjan yhdeksäs osa.

Kirppiksiltä tuli poimittua mukaan Nightwish-teos, jota olen tiiraillut vähän ties sun mistä, mutta vasta tällä kertaa raaskin ostaa hinnan takia. Myös Rosan Kadonneen kirjaston vartijat löysi tiensä hyllyyni ihan vain siksi, että hinta oli niin uskomattoman halpa (samainen opushan minulla on jo ennestään) ja että kyseessä oli joku omituinen painos, johon en ole ennen törmännyt. Joko teoksesta puuttuu kansipaperi tai sitten kyseessä on jokin muu mutaatio. Yritimme pienellä porukalla selvittää teoksen alkuperää, mutta mitään ei selvinnyt. Salapoliisityö jatkuu myöhemmin.
Kirjaston poistomyynnistä löysin Margareta Rönnbergin Siistiä! Ns. roskakirjallisuudesta, jota ajattelin hyödyntää erääseen artikkeliin, sillä siinä puhutaan lastenkulttuurista ja myös sarjakuvista.

Ostin myös ystävältäni tarpeettomaksi käyneen roolipelikirjan Vampire: The Requiem. Tällekin ehkä tulee käyttöä, vaikka olenkin enemmän ihmissusien ystävä.

EUPOP-konferenssista ostinkin jo aiemmin mainitsemani Fan Phenomena -kirjat Buffy the Vampire Slayer ja Star Wars. Jälkimmäinen kirja saapui lopulta kauan kaivattuna yliopiston postilaatikkooni torstaina. Mitään hyötyähän näistä ei siis tutkimuksen kannalta ole, mutta fanina ne olivat pakkohankintoja. Ensi keväänä samassa sarjassa julkaistaan mm. teokset Sherlock Holmesista, Hunger Gamesista ja Supernaturalista. Niitä odotellessa...

EDIT: Oho, yksi pinossa olevista kirjoista unohtui, nimittäin Mats Stranbergin ja Sara B. Elfgrenin nuortenfantasia Piiri. Tätä mainostettiin kesän Finnconissa runsaanlaisesti ja nyt se sitten tuli vitosella vastaan Sokkarin kirja-alessa. Hups, kun lipesi laukkuun. 

Bella ja Katniss - Nuoret naishahmot roolimalleina

Olen jo avautunut blogissani siitä, mitä mieltä olen Twilight-sarjasta ja sen sisältämistä arvoista ja roolimalleista. Nyt olen lukenut toisen maailmanlaajuiseen huomioon nousseen sarjan, Suzanne Collinsin Nälkäpelin (The Hunger Games) ja ajattelin sen lopputunnelmissa kirjoittaa pienen vertailevan merkinnän näiden edellä mainittujen sarjojen tarjoamasta naiskuvasta ja muistakin temaattisista eroista ja yhtäläisyyksistä.

Heti alkuun totean, että minullahan oli valtavat ennakkoluulot Twilightin suhteen, eivätkä ne pettäneet.
Minulla oli myös valtavat ennakko-odotukset Hunger Gamesin suhteen - eivätkä nekään pettäneet.
Ennen kuin siis aloitan vertailevan analyysini (jota entisenä kirjallisuuden opiskelijana niin rakastan), annettakoon muutama esimerkki internetissä liikkuvista oletuksista koskien Nälkäpelin maailmaa.

Väite 1: Hunger Games on uusi Twilight!
Totta. Jos siis puhutaan puhtaasti suosiosta, jota se on kerännyt. Muuten ei mitenkään. Toinen on mukaansatempaavasti minämuotoon kirjoitettu teos teini-ikäisestä tytöstä, jonka huomiosta kaksi erilaista (komeaa) nuorta miestä kilpailevat.
Toinen on Twilight.

Väite 2: Hunger Games on älyttömän hyvä, mutta lässähtää ihan täysin kolmannessa osassa.
Väärin. Kolmas osa noudattaa eri kaavaa kuin kaksi ensimmäistä, mutta puuduttavaksihan se menisi, jos koko ajan liikuttaisiin samoissa kuvioissa. Kolmas osa piti jännityksessään aivan samalla tavalla kuin kaksi ensimmäistäkin.

Väite 3: Katniss on ihan mahtava ja rohkea hahmo! Mutta se taantuu ihan täysin kolmannessa osassa nynnyilemään.
Osin totta. Paljastamatta liikoja kirjan juonesta todettakoon vain se, että kyllä siinä vahvemmallakin hahmolla alkaisi hermo pettää, kun ihmisiä kuolee ympärillä - ja se on SINUN vikasi.

Väite 4: Katniss valitsee väärän miehen.
Aaaa, tämä on niin mielipideasia! Mutta se, miten kirjasarja on kirjoitettu, petaa Katnissin tarinaa tasan yhteen suuntaan. Ja se on aivan selvää, mihin. Muuta vaihtoehtoa ei ole.
Eli ei. Katniss EI valitse väärää miestä.

Väite 5: Hunger Games on löysä kopio japanilaisesta Battle Royalesta.
Sanon tämän siitäkin huolimatta, että saatan olla puoleellinen: Väärin.
Tämä on tietenkin mielipideasia, ja omaani vaikuttaa vahvasti se, että näin Nälkäpelin ensin elokuvana, luin sitten kirjat ja vasta sitten pääsin katsomaan Battle Royalen.
Battle Royale on japanilainen kulttielokuva teiniluokasta, joka joutuu eristetylle saarelle tappamaan toisiaan siihen asti, kunnes vain yksi on enää elossa. Tämä on se seikka, joka yhdistää nämä kaksi tarinaa. Hunger Gamesin taustalla on niin paljon muita seikkoja, niin isoja historiallisia syitä ja tietenkin se, että hahmot tietävät, mihin joutuvat - vaikka eivät olekaan (läheskään aina) vapaaehtoisia.
Battle Royalella on hetkensä, mutta tietyt seikat japanilaisessa huumorissa eivät aina täysin aukea minulle.

Sellainen insertti tähän alkuun. Sitten itse analyysiin.
Korostan vielä, että huomioni ovat peräisin kirjoista. Olen nähnyt kummastakin sarjasta ainoastaan ensimmäisen elokuvan. Nälkäpeliä on tehty vain ensimmäinen osa, joten loogista. Twilightista taasen riitti se ensimmäinen osa. Repslollaa ja liian vahva myötähäpeä ja kärsimys estävät jatkon.

Bella vs. Katniss

(Isa)Bella Swan on 17-18-vuotias nuori tyttö, joka elää nykypäivän USA:n luoteisrannikolla, jonne on juuri muuttanut isänsä luokse. Hänen äitinsä asuu Floridassa uuden miesystävänsä kanssa. Bellalla ei ole sisaruksia. Bella on Twilight-sarjan minäkertoja.

Katniss Everdeen on The Hunger Games -sarjan aikana 16-17-vuotias tyttö, joka elää vaihtoehtoisen tulevaisuuden USA:ssa, joka on muuttunut diktatuurin hallitsemaksi dystopiaksi. Katnissilla on äiti ja pikkusisko Primrose. Hänen isänsä on kuollut kaivosonnettomuudessa useita vuosia ennen kirjan tapahtumien alkua. Nälkäpeli nähdään Katnissin silmin - hän on sarjan minäkertoja.

Ulkonäkö
Koska molemmat päähenkilöt ovat minäkertojia, lukijat pääsevät näkemään heidät heidän omien ajatustensa kautta.
Bella ei kerro itsestään. Hän on ulkonäöllisesti mitäänsanomaton. Hänellä on pitkä tukka, jonka taakse hän mielellään piiloutuu. Se, miltä Bella näyttää, ei ole merkityksellistä. Hänen katseensa on Edwardissa.

Katnissilla on myös pitkä tukka, jonka hän mielellään palmikoi pitkälle letille. Hänen ihonsa on oliivinvärinen ja häneen viitataan usein termillä näyttävä. Hän ei pidä itseään sellaisena, vaan pitää itseään poikamaisena, eikä oikein pidä tyttöjen jutuista.

Pojat
Bella rakastaa Edwardia, joka on vampyyri. Bella rakastaa kuitenkin myös parasta ystäväänsä Jacobia, joka on ihmissusi. Bella on kahden miehen välissä, eikä hän tiedä, ottaisiko kylmän marmorisen vampyyrin, vai lämpimän ja karvaisen susihukan. Oih, kyllä! Valitsen oven numero yksi: vampyyri! Haluan mennä naimisiin ja elää ikuisesti ja saada pieniä hybridikakaroita!

Katniss joutuu Nälkäpeliin yhdessä naapurin Peetan kanssa. Peeta on tykännyt hänestä aina, mutta Katniss kuulee asiasta nyt. Peeta on ärsyttävän fiksu ja puhuu aina oikeat sanat ja pelissä vain yksi voi voittaa! Kotona odottaa metsästystoveri Gale, jolla on ihan selvästi jotain muutakin kuin kaverillisia tunteita. Äh, kumpikin on ärsyttävä, pitää pärjätä yksin. Täytyy pitää huolta äidistä ja siskosta.

Rakkaus
Bella: Edward! Oi, pelkään verta ja pyörryn sitä nähdessäni, mutta haluan niin vampyyriksi ja haluan sellaiseksi heti! Olen jo 18-vuotias, kohta olen ikäloppu, vanha ja ruma sinunkaltaisellesi ikivanhalle ikuisesti nuorelle hottikselle! Haluan naimisiin, mutta en halua heti lapsia! Oh, olenkin raskaana ja lapsi tappaa minut. Mutta haluan sen silti, koska lapsi on ihana ja se on sinun Edward! (Ja koska mormonikirjailijan mielestä abortti on syntiä!)

Katniss: Rakkaus? En voi rakastua. Jos rakastun, menen naimisiin ja hankin lapsia. Ja lapseni joutuvat arpomaan osallisuudestaan Nälkäpeliin. En kykenisi siihen. En, vaikka rakastuisinkin. Pärjään aivan hyvin ilman miehiä.
Vaikka onkin hyvä olla partneri, joka vahtii selustaa.
Tai joku, joka pitää kiinni, kun painajaiset valvottavat.

Tulevaisuuden haave
Bella: Edward, Edward, Edward! Punainen tupa ja perunamaa! Rouva Cullen ja pikkutytär. Ja jos Jacobille löytyisi joku, niin sekin olisi ihan kiva. No hei, teinpä tämän tyttären, kelpaisko se?

Katniss:Jos olisi maailma ilman Nälkäpeliä. Jossa kaikilla olisi ruokaa, eikä kukaan joutuisi altistumaan diktatuurille. Jos hallitus kaatuisi. Jos minä tappaisin presidentin...

Erikoistaidot
Bella: Ehkä bilsa. Ja se, että Edward ei voi lukea ajatuksiani. Mutta sitten, kun minusta tulee vampyyri, olenkin super! Osaan tehdä kilven, joka suojaa meitä kaikkia.

Katniss: Metsästys. Sanovat, että nuoleni lentävät aina silmään. Mahdollisimman pieni osa ruhosta siis menee pilalle. Ansatkin onnistuvat, mutta Gale on siinä parempi. Puhua en osaa sitten yhtään, varsinkaan yleisön edessä. Mutta metsässä liikun hyvin ja osaan myös vähän ensiapua äitini ansiosta.

Menet metsään, tulee pimeä ja huomaat, että olet eksynyt...?
Bella: Voi ei! Edward kyllä löytää minut. Tai Jacob. Hän haistaa. Jos jään tähän, joku tulee kyllä hakemaan. En vain muista yhtään, mistä tulin...

Katniss: Kiipeän puuhun ja määritän oikean suunnan. Etsin ruokaa, jos on tarvetta. Tai köytän itseni puuhun yöksi petojen varalta.

Kirjojen tarjoama naiskuva ja muut temaattiset seikat
Bella edustaa vanhaa 1800-luvun naiskuvaa, jossa naiset pyörtyilevät ja miehet kanniskelevat heitä ympäriinsä. Bella ei missään vaiheessa ole itsenäinen hahmo, vaan hän tarvitsee aina apua. Hän määrittää itsensä miesten kautta: Bella lopettaa kaikki ystävyyssuhteensa muihin paitsi Edwardin perheeseen ja tietenkin Jacobiin, koska tämä on mies ja potentiaalinen partneri. Bella etsii vahvaa miestä, joka pitäisi hänestä huolta.
Stephenie Meyerin kirjojen suurimmat ongelmat ovat (tarinan puutteen ja tylsien henkilöhahmojen lisäksi) niiden tarjoamat mallit:
On ihan ookoo, jos mies seuraa sinua joka paikkaan, murtautuu huoneeseesi ja tuijottaa, kun sinä nukut. Se on rakkautta.
On ihan ookoo, jos mies lyö sinua. Hänhän on vain ihmissusi. Koska seurustelet sellaisen kanssa, sinun pitää varautua siihen, että joskus tulee päin näköä.
On ihan ookoo, jos seksi on väkivaltaista. Se on seksiä, se on turmelusta muutenkin.
Ei seksiä ennen avioliittoa, koska muuten et pääse taivaaseen.
Abortti on syntiä.
Sinun pitää luopua perheestäsi, kun menet miehelään. Miehen koti on nyt sinun ainoa kotisi.
Sinun pitää myös luopua itsestäsi ja mukautua miehesi tahtoon. Muuttua sellaiseksi kuin hänkin, muuten ette voi olla yhdessä.

Katnissin hahmo on moderni naissankari. Isän kuoleman jälkeen Katnissin äiti sulkeutui täysin ja pakotti Katnissin ottamaan perheen huoltamisen vastuulleen. Hän metsästää ja pitää huolta perheestään. Sen lisäksi hankkii myös muille kylänsä asukkaille ruokaa ja vaihtaa sitä tarve-esineisiin.
Katniss uhrautuu siskonsa puolesta Nälkäpeliin. Hän pitää Peetan hengissä ja on valmis suurempiinkin uhrauksiin, jotta he molemmat pääsevät pois.
Katniss ei kuitenkaan ole yli-ihminen. Hän on teini-ikäinen tyttö, joka on joutunut kasvamaan aikuiseksi liian äkkiä maailmassa, jossa ihmiset ovat pelinappuloita. Vaikka hän vaikuttaakin vahvalta, hän pitää yllä kovaa kuorta muiden takia. Myöhemmin tämä kostautuu ja hänen henkinen tasapainonsa alkaa rakoilla.
Nälkäpeli maalaa pessimistisen tulevaisuudenkuvan, jossa kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on kasvanut äärimmilleen ja ihmishenki on pelkkä viihdyke televisiossa. Vallankumous kuohuu pinnan alla, mutta tarvitaan sytyke, maskotti, joku, joka pistää massat liikkeelle. Katnissin on otettava vastaan rooli, joka hänelle on kirjoitettu, sillä koko hänen elämänsä vaikuttaa pelkältä peliltä, jossa nappulat kaatuvat hänen ympärillään yksi toisensa jälkeen.
Nälkäpeli kuvaa sitä, mihin ollaan menossa, jos ihmiset unohtavat ihmisyytensä vallan ja koston vimmassa. Se on kasvutarina ja kuvaus tytöstä, joka ottaa määrätyn paikkansa ja kantaa seuraukset. Samalla se kuitenkin korostaa edelleen Katnissin roolia vahvana naisena, joka tarjotuista rooleista huolimatta onnistuu säilyttämään itsensä.

On selvää, mitä mieltä olen kirjojen tarjoamista roolimalleista. Sen lisäksi, että Katnissin hahmosta on oikeasti onnistuttu rakentamaan monipuolinen ja mielenkiintoinen (vaikka hän teinityttönä aiheuttaakin välillä lukijalle tuskastumista), on koko kirjasarja erittäin onnistunut. Dystopinen maailma, tietynasteinen realismi sotakuvauksissa, hahmojen persoonat, ja jatkuva jännitys seuraavista tapahtumista pitävät otteessaan.
Kun Meyer pistää kirjansa Disneymäiseen pakettiin, jossa kaikki elävät onnellisina loppuun saakka, ja jokainen saa oman puolisonsa, Collins ei pelkää tapattaa hahmoja, joihin on juuri ehtinyt kiintyä, eikä myöskään väitä, että maailma olisi onnellisempi paikka tarinan päätyttyä. Aina jossain takaraivon perukoilla elää pelko tulevasta. Ja se on kuitenkin parempi kuin sokerikuorrutteiseen todellisuuspakoisuuteen naamioitu perheväkivallan ihannointi ja kimalteleva vampyyrimies.

Winchesterin veljesten kyydissä

Heti ihan alkuun varoituksen sana. Tämä blogimerkintä saattaa sisältää tyttömäistä ihkuvouhaa, joka kohdistuu kahteen nuoreen miesnäyttelijään sekä heidän tähdittämäänsä TV-sarjaan. Herkimmät lukijat älkööt vaivautuko.
Tämä merkintä saattaa myös sisältää juonipaljastuksia henkilöille, jotka eivät ole ehtineet kolmatta kautta pitemmälle.

(www.supernatural.wikia.com)

TV-sarja Supernatural (2005-) kiinnitti huomioni jo ensimmäisillä mainoksillaan. "Scary just got sexy", "Fear is a Luxury". Valkoisiin pukeutunut nainen katoaa näkyvistä. Kaksi komeaa nuorta miestä mustassa autossa. Yliluonnollisia asioita, demoneja, kummituksia...
Aivan uusi sarja, pääosassa mm. Dark Angelista (eräs kaikkien aikojen lempisarjani) tuttu Jensen Ackles. Ah, pakko katsastaa.

Muistan vieläkin elävästi, miten sarja alkoi eräänä iltana. Olimme kokoontuneet ropettamaan erään ystäväpariskuntani kotiin ja TV oli unohtunut päälle juuri sopivasti. Jostain syystä keskittyminen herpaantui sen ropettamisen suhteen. Olin koukussa. Mennyttä. Faniutunut.
Olen masokisti siinä mielessä, että pelkään kauhuelokuvia ja -TV-sarjoja. Säikyn kaikkia säikkyefektejä ja pelkään tiivistunnelmaisia hetkiä, jolloin jokin mölli väijyy aivan kulman takana. Ihan sama, vaikka olisi nähnyt Aliensin viisi kertaa ja tietää, että kyllä se kuningatar sieltä hissistä tulee, sitä säikähtää silti. Joka ikinen kerta.
Siksi pidin X-filesista ja siksi rakastan Supernaturalia.

Sarja kertoo Winchesterin veljeksistä, vanhemmasta Deanistä (mainittu Jensen Ackles) ja nuoremmasta Samista (Jared Padalecki). Aivan sarjan alussa pojat etsivät isäänsä Johnia, joka on kadonnut metsästysmatkalla. Ja kun puhun metsästyksestä, eivät kanalinnut tai riista riitä. John, Sam ja Dean metsästävät yliluonnollista. Demoneja, noitia, vampyyreja, ihmissusia, henkiä... kaikenlaisia myyttisiä pahoja olentoja aina maan pinnalle jumiin jääneistä kuolleista sieluista muinaisiin jumaliin, jotka tahtovat pahaa ihmiskunnalle.
Tarina seuraa kausittain taustajuonta, jossa kyse on jostain suuremmasta tehtävästä, kuten ensimmäisellä tuotantokaudella poikien isän löytämisestä, tai kolmannella Deanin pelastamisesta sopimuksesta demonin kanssa. Sen lisäksi tällaiselle sarjalle tyypillisesti tietyt jaksot keskittyvät "viikon mörköön", joka etsitään, jolta otetaan turpaan ja joka sitten loppujen lopuksi päihitetään.

Sarjan koukuttavimpia syitä ovat Samin ja Deanin henkilöhahmot. Isoveli Dean yrittää ottaa vastuun veljestään, mutta on samalla hieman holtiton naistenmies, joka toimii ja miettii tekojaan vasta jälkikäteen. Dean on ajattelussaan usein melko mustavalkoinen: se, mikä on pahaa, on aina pahaa. Harmaan sävyjä ei ole. Dean on se huumoriveikko, joka kertoo vitsejä ja vetää showta ja saa naisten puhelinnumerot, mutta pystyy vakavoitumaan hyvinkin äkkiä pahan tehtävän sattuessa kohdille.

Sam on perheen kuopus, joka ei halunnut mukaan perheen harrastukseen, mutta jonka kihlatun kuolema sysäsi veljensä mukaan. Sam on nörtti, joka kaivaa tietokoneeltaan tiedot ja faktat, miettii ennen kuin toimii ja on sitä mieltä, että pahoillakin olennoilla voi olla hyvä sydän. Sam kokee välillä Deanin levottomaksi eikä aina hyväksy tämän tekoja ja veljekset ovat vastakohtaisista persoonallisuuksistaan aina pienessä kilpailutilanteessa tai kinastelemassa pikkuasioista kesken pahiksen kanssa tappelun.
Näiden kahden hahmon ja kahden erittäin silmille miellyttävän näyttelijän (enpä olisi arvannut ruutupaitojen näyttävän noin hyvältä) välinen dynamiikka tekee sarjasta loistavan. Kun mukaan vielä lisätään poikien setähahmo Bobby ja sarjaan neljännellä kaudella ilmestyvä Castiel, on henkilöhahmogalleria kerrassaan mainio.
Vaikka pelottaa, on pakko nauraa.

Toinen sarjan viehätykseen liittyvä seikka on sen käyttämät myyttiset ainekset. Kaikki olennot ovat jostain päin maailmaa eri kulttuureista peräisin olevia mytologisia hahmoja. Oli kyseessä sitten "perinteinen" vampyyri tai japanilainen alkoholin henki, sarjan käsikirjoittajat poimivat näitä folkloreen ja erilaisiin taruihin liittyviä hahmoja oikeista kulttuureista eivätkä keksi niitä itse. Erityisen mielenkiintoinen on trickster-hahmo Loki, joka piipahtaa useammassa jaksossa tekemässä veljeksille kiusaa. Ja tietenkin päätyy aina vetämään pisimmän korren. Älyttömän kiinnostava oli myös jakso, jossa useiden eri kulttuureiden muinaiset jumalat istuivat saman pöydän äärelle keskustelemaan maapallon tulevaisuudesta ja veljekset olivat siinä keskellä ainoina kuolevaisina kaiken sen myyttisen voiman keskellä.

Näiden seikkojen lisäksi sarja tekee jatkuvia viittauksia populaarikulttuuriin, mikä on kaltaiselleni tutkijalle mitä suurinta herkkua. Viittaukset muihin TV-sarjoihin tai elokuviin ovat loppujen lopuksi perin normaaleja, mutta siinä vaiheessa, kun sarja alkaa tehdä metaviittauksia itseensä, ollaan jo melkoisen jälkiruoan äärellä. Winchesterin veljekset päätyvät Hollywoodin kulisseihin etsimään elokuvaa terrorisoivaa kummitusta ja Dean vihjailee kiertoajelulla Samille, että käydäänkö katsomassa Gilmoren tyttöjen kuvauspaikkaa. (Jared Padalecki tuli tunnetuksi juuri mainitusta sarjasta.)
Toisessa jaksossa veljekset päätyvät vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa he ovat näyttelijöitä nimeltä Jensen ja Jared, ja tekevät TV-sarjaa nimeltä Supernatural.
Kolmannessa tapauksessa Dean ja Sam löytävät kirjailijan, joka kirjoittaa kirjasarjaa, joka kertoo heistä ja kaikista niistä möröistä, joita he ovat tappaneet, ja kuvailee heitä paremmin kuin he itse.
Hillitön on myös tapaus Supernatural-konferenssi (tällaisia siis järjestetään myös oikeasti), jossa joukko nörttimiehiä cosplayaa Deania ja Samia ja muka "metsästää" tapahtumaan suunniteltua kummitusta. Olisiko sinusta hauska kuulla, ettet ole ihan täysin onnistunut pukeutumaan omaksi itseksesi?

Katsoin juuri sarjan seitsemännen tuotantokauden ja odotan kauhunsekaisella innolla kahdeksatta kautta, joka starttaa Jenkeissä ensi kuun alussa. Kirjaimellisesti kauhunsekaisella innolla, koska toivon, että sarja ei seuraa X-Filesin jalanjälkiä ja löpsähdä ihan täysin. Mielestäni viides kausi on ehkä kaikista paras, eikä kuutonenkaan ole huono, mutta sarja olisi voinut päättyä jo siihen, kun kaikki oli vielä hienoa ja lupaavaa. Pelko siitä, että sarja alkaa toistaa itseään, elää ilmassa. Kun molemmat veljekset ovat käyneet helvetissä ja tulleet takaisin, on tapeltu demoneita ja enkeleitä vastaan, niin mitä tässä vielä voi odottaa?
Toisaalta tähän mennessä en ole pettynyt. Joka ikisellä tuotantokaudella olen haukkonut henkeäni yllättävien käänteiden yllättäessä, itkenyt, kun joku tärkeistä henkilöistä on kuollut, nauranut itseni tärviölle ja ennen kaikkea pelännyt niin älyttömästi.
(Jaan Samin kanssa tämän irrationaalisen pelon klovneja kohtaan. Samilla syypää on Dean, joka vissiin aiheutti jonkin trauman poikien lapsuudessa. Oma syypääni on Stephen Kingin It ja Tim Curry. Hyi kamala.)

Jotain sarjasta kertoo myös se, että minä, joka en koskaan ole ymmärtänyt ihmisten viehtymystä ostaa autoja niiden ulkonäön ja keräilyarvon takia, olen alkanut himoita vuoden -67 Chevrolet Impalaa. Harkitsen talomme ympäröintiä suolalla demonien ja pahojen henkien varalta (mies ajatteli lähinnä etanoita) ja mietin, ettei se Devil's trap olisi huono idea piirtää lattiaan. Tiedän hämmentäviä asioita erilaisten olentojen tappamisesta ja siitä, miten estän, ettei minusta koskaan tule räyhähenkeä. En myöskään koskaan, edes leikilläni, halua hokea peilin edessä kolmea kertaa "Bloody Marya".


Tiedän myös nukkuvani yöni aina hieman paremmin, kun Winchesterin veljekset ovat liikkeellä.

Lopuksi haluan myös jakaa jotain erittäin hauskaa, sillä eräs sarjan toimivimmista seikoista on hieno soundtrack: Supernatural - Eye of the Tiger.

Twilight-avautuminen osa 4: Aamunkoi

Taivas varjele, mikä sieltä tulee? Viimeinen osa! Se on ohi!

Varoitus: sisältää juonipaljastuksia ja sarkastisia mielipiteitä - myös koko sarjasta.


Stephenie Meyer: Aamunkoi (alkuteos Breaking Dawn), 2010, neljäs painos, WSOY.

Homma jatkuu siitä, mihin edellisessä kirjassa jäätiin. Bella on saanut rikkaalta namupojaltaan auton, mennyt kihloihin ja häät odottavat kulman takana. Henkilökohtainen kriisi kahden niin ihkun miehen välillä on hieman laantunut, kun tyttönen onkin sitten päättänyt valita Edwardin. Tästä huolimatta ilman paitaa hengaileva Jacob lurkkii vielä kulman takana ja toivoo, ettei Bella menisi muuttumaan vampyyriksi.
Häät kuitenkin pidetään ja sitä seuraa yli-ihana kuherruskuukausi saarella keskellä ei mitään, seksiä (josta jopa puhutaan nyt seksinä) ja totta kai Bella, joka ei ikimaailmassa halunnut heti koulusta päästyään ruveta rouvaksi ja pamahtaa paksuksi, huomaa olevansa raskaana. Hups.
Vauva on mutantti ja tästä seuraakin sitten niin dramaattista vääntöä, että tekee mieli viskata kirja ikkunasta. Kakara saadaan kuitenkin ulos, Bellasta tehdään vampyyri ja sitten ollaankin yhtä perhettä, kunnes Italian (mafioso)vampyyriperhe tulee haastamaan riitaa mutanttilapsen takia. Miten tästä selvitään?

Meyer tekee kerronnallisesti ensimmäisen poikkeuksen sarjan viimeisessä osassa, joka on jaettu kolmeen jaksoon. Ensimmäisessä ja viimeisessä jaksossa kertojana on Bella, mutta kirjan keskivaiheilla lukija pääsee katsomaan Jacobin sisään ja näkemään tapahtumat hänen näkökulmastaan. Ratkaisu on jopa virkistävä poikkeus Bellan rasittaviin mielenliikkeisiin, mutta se on myös perusteltu juonellisesti: koska Bella on paksuna ja vain makaa muodottomana, kärsivänä mönttinä sohvalla, hänestä ei saisi yhtään mitään iloa irti tarinan kannalta. Siksi siirtymä Jacobiin.
Jacob-osio toimii myös siirtymänä Bellan ihmisminästä vampyyriminään - ensimmäisen osion aikana Bella on siis ihminen ja viimeisen osion alussa hän kokee muutoksen uuteen vampyyriminäänsä. Jej.

Kirjan ensimmäinen osa on aivan mahdottoman mitäänsanomaton. Olen jauhanut Bellan henkilöhahmon rasittavuudesta alusta asti, eikä asiassa tapahdu minkään sortin muutosta viimeisessäkään kirjassa. Muija haluaa vampyyriksi ja hänen on siksi kestettävä kaikki häähössötys sun muu. Vieläkään ei päästä kunnolla "näkemään" Bellaa itseään, nähdään vain Edwardin ihanuus, jonka rinnalla kävelee kasvoton häämekkoon pukeutunut tyttö, jonka tilalle kaikki Edward-fanit voivat itsensä läntätä ja haaveilla romanttisista vampyyrihäistä, joissa kaikki menee niin täydellisesti, että ällöttää - tai ainakin siihen asti, kunnes Jacob ilmestyy paikalle ja järkyttyy siitä, että Bella aikoo viettää kuherruskuukauden Edwardin kanssa IHMISENÄ, eli siis harrastaa SEKSIÄ VAMPYYRIN kanssa.

Kirjan ehdottomasti tylsin osio on se pahuksen kuherruskuukausi. Mitään muuta ei tapahtu kuin hirveää romanttista lätinää pienellä paratiisisaarella. Seksiä ei tietenkään kuvata muuten kuin jälkikäteen kerrotaan, miten kauhean väkivaltaista se on. Bella on siis naarmuilla ja mustelmilla ja kaikkea. (Tämä tietenkin viittaa siihen, että seksi on loppujen lopuksi paha juttu, eikä sitä pidä harrastaa.)
Seksistä seuraa tietenkin raskaus, koska eiväthän ehkäisyasiat kuulu morm- ei kun siis vampyyri--ihminen-suhteisiin. Asiaa perustellaan sillä, ettei raskautta kahden erilaisen olennon välillä uskota mahdolliseksi.
Tästä voisi vetää valtavat väittelyt siitä, ettei koko seksi vampyyrin kanssa olisi mahdollista, koska vampyyreilla ei ole verenkiertoa.  Mutta huoh, tämän asian kanssa on painittu vampyyrien olemassa olon alusta asti, joten ehkä se nyt ei ole niin oleellista tämän sarjan suhteen.
Oleellista on kuitenkin se pahuksen raskaus, joka etenee liian nopeasti ja kivuliaasti. Bellan sisällä on siis mutanttilapsi, jota tuleva äiti vaalii ja haaveilee mini-Edwardista.
Edward itse näkee, että sikiö tappaa Bellan ja koko perhe (lukuun ottamatta Rosalieta) haluaa eroon siitä. Mutta sekaisin mennyt äiti ja lapseton Rosalie haluavat tappavan mutanttikakaran, joten Bella paisuu ja paisuu ja sanoo sitten lopulta poks. Jotain Bellan henkilöhahmon rakentamisesta kertoo se, että tässä vaiheessa kirjaa hoin koko ajan, että "kuole nyt, kuole, kuole".

Ja kuolihan se. Ihmisenä. Sitten Edward teki siitä vampyyrin ja koko henkilöhahmo muuttui (jos mahdollista) vieläkin rasittavammaksi.
Ihmis-Bellan ongelma oli se, että ei oikeasti voi olla olemassa niin tyhmää, mitään sanomatonta ja kömpelöä tapausta, jolla olisi niin paljon ihailijoita vastakkaisessa sukupuolessa. Bella on edesvastuuton, kerjää ongelmia ja tietenkin valtavan itsetuhoinen teini.
Mutta kun tästä paketista tehdään vampyyri, kaikki muuttuu päinvastaiseksi. Nyt meillä on superkaunis, supernopea, superihana ja superkyvykäs olento, joka osaa kaiken alusta asti.
Vastasyntyneet vampyyrit ovat Meyerin mukaan hallitsemattomia olentoja ensimmäiset ikävuotensa: ne ovat väkivaltaisia ja voivat hyökätä kenen tahansa kimppuun - mutta ei tietenkään Bella. Bella hallitsee itsensä niin täydellisesti, että koko Cullenin perhe on ihmeissään.
Ja miksi tämä on rasittavaa?
Kuka pystyy oikeasti samastumaan täydelliseen hahmoon saati pitämään sellaisesta? Kaikilla sankareilla on vikansa ja pienet ongelmansa. Meyerin vampyyrit ovat alusta asti olleet rasittavan täydellisiä ja yksiulotteisia hahmoja, joilla ei ole minkäänlaista sielua (hah, pun intended). Edward on vain nätti kuori, jonka sisällä asuu väkivalta. Bellasta tulee samanlainen nätti kuori sen avuttoman ihmisen tilalle, eikä muutos muuta inhoani hänen hahmoaan kohtaan.
Kaiken lisäksi Meyer kirjoittaa Bellan ajattelevan kuin hänestä olisi tarkoitettu tulevan vampyyri.
Eli Bella itsenään ei siis koskaan riitä. Hänen on uhrattava elämänsä miehen eteen ja kuoltava väkivaltaisesti, ennen kuin hänestä voi tulla täydellinen.
Ihana esikuva nuorille tytöille!

Sitten päästäänkin tähän mutanttikakaraan.
Bella toivoo koko ajan sitä mini-Edwardia (aina sen on oltava poika, voi taivas näitä sukupuolijuttuja), mutta tyttöhän sieltä revitään ulos. Ihmisvampyyrihybridi, joka saa nimen Renesmee, kasvaa ja kehittyy valtavan nopeasti. Se on pieni, uskomattoman sievä kiharatukkainen vampyyrityttö (anyone else thinking about Claudia?), joka välittää tunteensa ja ajatuksensa kosketuksen voimalla. Pikkulikka kietoo kaikki pikkusormensa ympärille, erityisesti Jacobin.
Kyllä.
Ainut hieman sympaattinen hahmo menee ja leimautuu Bedwardin kakaraan.
Tässä vaiheessa oli sellainen olo, että niinpä tietysti.
Näin saadaan koko perhe onnellisina yhteen: kaikille on joku, eikä kellään ole paha mieli. Nopeasti kasvava Renesmeekin on "täysikasvuinen" jo siinä seitsemän vuoden kuluttua, joten ei Jacobillakaan mene pitkään kasvattaessaan itselleen tyttöystävää.
Miksi minä luen tätä kirjaa???

Kun lopulta alkaa tapahtua jotain kiinnostavaa, ollaankin jo aivan kirjan lopussa. Italialaiset vampyyrit syyttävät Culleneja vampyyrilapsen tekemisestä, koska se on laitonta. Hybrideistä ei ole mitään puhetta, koska niiden olemassa olosta ei ole tietoa. Odotettavissa valtava vampyyriklaanien välinen kahakka, mutta eipä siinä sitten mitään muuta tehdäkään, kun vähän heitellään hiekkaa toisten silmiin, puhutaan paljon ja italialaiset menevät pois.
Kaikki juoniminen oli aivan turhaa eikä kukaan edes kuollut!
(Paitsi yksi pieni sivuhenkilö, joka oli vasikoinut vampyyrilapsesta.)
Minä oikeasti odotin, että edes joku tärkeämmistä henkilöhahmoista kuolisi, kun sentään saatiin kasa vampyyreja ja ihmissudetkin yhteen samaan taisteluun, mutta paskat. Bellan supertorjuntakyky piti kaikki toisten vampyyrien erikoiskyvyt erossa Culleneista ja kumppaneista, joten kaikki vähänkin mielenkiintoinen toiminta kaatui siihen, että Bella on niin super.

Tämä tietenkin kertoo ihan vain siitä, keille kirja on suunnattu. Kukaan ei kuole, vaan kaikki menee hyvin ja jokainen selviää onnellisena loppuun saakka. Kaikilla on aina joku, eikä kukaan jää yksin.
Näin maalataan teineille kuva täydellisestä elämästä, jossa menetyksiä ei tapahdu ja kaikki saavat pitää elämänsä rakkauden.
Kukahan tässä nyt esittää todellisuuspakoisen kuvan rakkaudesta?

Koko sarjan luettuani on sanottava, ettei minulla ole mitään romanttista kirjallisuutta vastaan. Hyvin kirjoitetut rakkaustarinat saavat minut herkistymään ja minähän tirautan kyyneleitä Disney-elokuvillekin. Mutta kun se kaikki romanttinen hössötys menee YLI, sitä ei vain pysty lukemaan ilman että haluaisi mennä lyömään kirjailijaa Shakespearella päähän.
Meyerin ongelma on kerronta, joka on tylsää. Juonen mielenkiintoisiin osiin päästään liian hitaasti, kun pitää koko ajan vatvoa ihanaa kimmeltävää Edwardia ja sen tyttöystävää, joka olet SINÄ, rakas lukijani.
Meyerin toinen ongelma on henkilöhahmot, joissa ei ole mitään särmää saati karismaa. Bellaa tekee mieli läpsiä, Edward on väkivaltainen stalkkeri ja Jacobkin ärtyy ties sun mistä ja heittää turkin ylleen aina kriisin sattuessa. Kirjan päähenkilöt ovat vain kasa teinejä, jotka väittävät tietävänsä jotain rakkaudesta.

Koko tarinan olisi hyvin saanut tiivistettyä maksimissaan kahteen kirjaan, jossa sitten olisi ollut tasapaksusti vähän parisuhdesekoilua ja toimintaa. Nyt jokaisesta kirjasta 80% on lällyilyä ja loppu 20% sitten selvitellään väkivallan uhkaa ja mahdollista taistelua, joka sijoittuu AINA kirjan loppuun.
Kun sitten vuorossa on happily ever after ja yhdessä maailman tappiin saakka, ei voi sanoa muuta kuin että ei helvetissä. Minä ymmärrän Disney-loppuja, mutta niissä on sentään edes hieman kiinnostavampia henkilöitä, joille oikeasti toivoo kaikkea hyvää.

Lopuksi, rakas, kärsinyt blogin lukijani: kun olet joko karvaasti loukkaantunut kommenteistani tai ollut kanssani samaa mieltä, haluan vain sanoa jotain. Jos oikeasti haluat lukea romantiikkaa, joka on oikeasti hyvällä tavalla ällöä, ota käsiisi Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo, tai jopa Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset. Koska näissä on oikeaa romantiikkaa ja jopa (!) mielenkiintoisia henkilöhahmoja.
Jos taas haluat lukea vampyyreista, ota se ainut oikea kirja eli Bram Stokerin Dracula. Ann Ricen trilogia ei myöskään ole mitenkään huono.
Ja jos taas haluat lukea "helpon" ja populaarin fantasiakirjasarjan, joka on hyvin kirjoitettu ja jonka juoni tempaa mukaansa monipuolisuudellaan, lue nyt ihmeessä ne Harry Potterit, jos Taru sormusten herrasta tuntuu liian raskaalta.

Stephenie Meyerin Twilight-sarja on hirvittävää kökköä, jota en halua suositella kenellekään. Ehkä kirjat saattavat purra teineihin, jotka riutuvat rakkauden tuskissaan ja ovat kokeneet pettymyksen (tavallisten) poikien kanssa, mutta sitä en vaan voi käsittää, että oikeasti järkevät aikuiset ihmiset näihin ihastuvat.
Kun on lukenut kauhukertomuksia teineistä, jotka odottaessaan omaa vampyyri-Edwardiaan ovat keränneet kuukautisvertaan talteen, ei voi tehdä muuta kuin

Kiitän ja kumarran ja palaan oikean kirjallisuuden pariin.

Twilight-avautuminen, osa 3: Epäilys

Kolmannessa osassa mennään. Mitä tästä voi päätellä?
Hullu se on.
Varoitus: saattaa sisältää juonipaljastuksia ja sarkastisia mielipiteitä.

Stephenie Meyer: Epäilys (alkuteos Eclipse), 2009, kymmenes painos, WSOY.

Ah-niin-ihana Edward on palannut takaisin Bellan elämään ja kaikki on taas hyvin.
Tai sitten ei.
Bella joutuu kahden tulen väliin: hän rakastaa Edwardia, mutta välittää ystävästään Jacobista. Ja ihmissudet ja vampyyrithan eivät tule toimeen. Kumpi valita, Edwardin rakkaus vai Jacobin ystävyys?
Kun koulun päättäjäiset lähestyvät, Bellan on myös tehtävä valintansa: muuttuako vampyyriksi vai jäädä ihmiseksi?
Vaara vaanii myös tässä kirjassa, kun rakkaansa menettänyt vampyyri tehtailee uusia vampyyreja kostaakseen armaansa kuoleman - kellekäs muulle kuin Bellalle.

Siinäpä oli kirjan kokonaisjuoni pähkinänkuoressa. Mitä ihmettä siis 524-sivuiseen kirjaan on onnistuttu tunkemaan?

Koska kirja on suunnattu teineille, ihmissuhteet on se asia, jota vatvotaan ja vatvotaan. Tällä kertaa taustakirjallisuudeksi on valittu englantilainen klassikko, Emily Brontën Humiseva harju ja sen henkilöhahmot, jotka vertautuvat Bellaan, Edwardiin ja Jacobiin. En ole vielä kyseistä teosta päässyt lukemaan (lukulistani ei pääty koskaan), mutta voin silti sanoa erästä meemiä lainaten, että on se silti parempi rakkaustarina kuin Twilight.

Nyt siis mennään kahden miehen välissä. Ihmissusi vai vampyyri? Lämmin ja karvainen kainalo, vai kylmä ja patsasmainen rintakehä?
(Ja rintakehäähän muuten taas tulee joka suunnalta. Onneksi en ole katsomassa muita elokuvia, tulisi yliannostus siitäkin ruumiinosasta.)
Jälleen kerran ei voi muuta todeta kuin että Bellan hahmo on niin maan raivostuttava, että sitä pitäisi läpsiä. Muija ei voi päättää, kumman miehen haluaa ja kiusaa molempia (erityisesti Jacobia) niin maan perusteellisesti. Loppujen lopuksi tämä nerokas naisihminen sitten ilmoittaa, että rakastaa molempia.
Ehkä tämä on sitten sitä mormonikirjallisuutta.

Meyer yrittää kovasti tehdä Bellasta voimakasta naishahmoa, joka päättää itse kohtalostaan. Se on Bella, joka haluaa, että Edward muuttaa hänet vampyyriksi.
Bella, joka sitten haluaa seksiä (sana "seksi", muuten esiintyy asiaan liittyvässä kerronnassa KERRAN ja sekin seuraavassa kirjassa.), mutta Edward, vanhanaikainen poika, ei voi suostua. Ei ennen avioliittoa. Syy on se, että Edward on huolissaan Bellan sielusta ja toivoo tytön pääsevän vielä taivaaseen(!).
[Ja tässä vaiheessa tämä tyttö repesi aivan täysin.]
Bella puolestaan ei haluaisi vielä naimisiin, koska hänen äitinsä teki niin, eikä hän halua olla se teinityttö, joka heti valmistuttuaan koulusta menee naimisiin ja pamahtaa paksuksi. [Tähän lisäisin, että näin tietenkin tapahtuu seuraavassa kirjassa.]
Että huh huh.
Meyerin kirja haluaa edustaa pidättyväisyyden teemaa, ja onnistuu samalla myös tekemään Bellasta - voimakkaan, modernin, itsenäisen naishahmon sijaan - raamatullisen pahan alun ja juuren, joka houkuttelee omenalla miehet pahoille teille.
Vampyyri-Edward, joka myyteissä voidaan nähdä seksuaalisuuden ilmentymänä, on sitten se, joka pitää housut jalassa ja odottaa papin aamenta.
Ehkä tämä tällainen lähestymistapa saa sitten teinitytöt jossain päin (Amerikkaa) maailmaa toteamaan, että pidetääs pöksyt ylhäällä ja odotellaan sitä oikeaa, ihanaa, kalpeaa (vampyyria) miestä.

Tällaisessa rakkaustarinassa, jonka pääpari on povattu ja esitelty jo sarjan ensimmäisestä osasta lähtien, on yksi erittäin iso ongelma.
Kun koko ajan kerronta esittelee Jacobin paljon paremmaksi vaihtoehdoksi.
Se tulee esille niin selvästi kaikissa mahdollisissa tilanteissa, niin suoraan kuin rivien välistäkin. Jos Bella ja Edward kuuluvat yhteen, miksi minulle tulee koko ajan sellainen olo, että tytön pitäisi heivata vampyyri ja lähteä ihmissusien kelkkaan?
Edward pitää Bellaa arestissa, ettei tämä pääse ystävänsä luo.
Bellan isä ei pidä Edwardista, koska tämä kohteli Bellaa kaltoin.
Jopa Bellan itsensä tunteet Jacobia kohtaan tuntuvat terveemmiltä kuin se omituinen jumalpalvonta, jota hän kokee Edwardin nähdessään.

"[- -] Etkö sinä saa elää omaa elämää silloin kun hän on poissa? Vai lukitseeko hän sinut ruumisarkkuun?"
Minä nauroin.
"Minusta se ei ole huvittavaa." [- -]
"Mutta hän tulee takaisin lauantaiksi, niin että sillä ei ole väliä." [- -]
"Ai. Hei kuule, tule käymään nyt", Jacob sanoi äkkiä innostuneena. "Ei ole vielä kovin myöhä. Tai minä voin tulla Charlien luo."
"Turha toivo. Minä en ole Charlien luona", sanoin happamesti. "Olen vähän niin kuin vankina."
Sitä miettiessään Jacob pysyi vaiti, sitten hän murahti. "Me tullaan hakemaan sinut", hän lupasi värittömällä äänellä [- -].
Selkäpiitäni kylmäsi, mutta vastasin kepeän kiusoittelevalla äänellä. "Houkuttelevaa. Minua on tosiaan kidutettu: Alice maalasi varpaankynteni."
"Minä olen tosissani."
"Älä ole. He yrittävät vain pitää minut turvassa." (Meyer 2009, 129-130.)

 Edellisestä lainauksesta voi tehdä ihan omat päätelmänsä tästä "parisuhteesta".

Mutta on niissä ihmissusissakin oudot puolensa, mikä tulee esille tässä kirjassa. Ihmissudet nimittäin leimautuvat. Tässä yhteydessä se tarkoittaa sitä, että kun ihmissusi sattuu löytämään sen sielunsa toisen puoliskon, tunne on niin vahva, että kukaan muu ei koskaan tule merkitsemään hänelle samaa. Siinä sitten jää entiset tyttöystävät sen siliän tien, kun leimautumista pukkaa päälle. (Näin kävi heimon johtajalle Samille - juuri sille, joka oli pahoinpidellyt muijaansa. Ja siis oli leimautunut tähän.)
Ei tässä vielä mitään sen kummempaa, mutta kun leimautuminen voi tapahtua missä iässä tahansa.
Eli mitä kirjassa tapahtuu, on se, että teini-ikäinen ihmissusipoika leimautuu laumatoverinsa serkkutyttöön, joka on parivuotias. Tästä nyt voi saada ties sun minkälaisia hirveitä mielikuvia, vaikka Meyer yrittää selittää, että tuossa iässä leimautuneiden suhde on platoninen ja kasvattava.
Niin.
Ihmissusipoika toimii tulevan naisensa lapsenvahtina ja kasvattaa tästä itselleen puolisoa.
Tulee jotenkin mieleen Woody Allen ja se, että onko tämä nyt ihan oikein?

Kirjasta kertoo myös jotain se, että mieheni, joka on seurannut tuskaista Twilight-taivaltani huvittuneena, otti tämän opuksen käteensä, avasi sen kohdasta x, ja ensimmäinen lause, jonka hän luki, oli Edwardin sanoma "Bella, minä voisin tappaa sinut." (löytyy sivulta 374, missä Bella ja Edward keskustelevat seksistä käyttämättä sanaa seksi.)

Kun tämä tuska (eli kirja) oli ohi, jäi vain sellainen olo, että eihän tässä nyt tapahtunut yhtään mitään. Samoja asioita vatvottiin edestakaisin ja tuskailtiin ihmissuhteista.
Ai niin, no olihan kirjassa sitten myös se suuri taistelu Cullenin perheen ja niiden uusien vampyyrien välillä, jotka halusivat tappaa Bellan. Sen verran suuri, että myös ihmissudet onnistuttiin värväämään mukaan ja saatiin aikaan myös jonkinlainen epäluuloinen ystävyyssuhde joidenkin henkilöiden välille.

Viimeinen osa on menossa ja ei voi muuta sanoa kuin että kylläpä sitä voi odottaa jonkin kirjan loppumista innolla.
Että pääsisi lukemaan jotain laadukasta.

P.S. Eräs asiantuntevampi henkilö selitti, että vampyyrit kimaltavat siksi, koska niiden iho on niin kovaa. Kuin marmoria. (Mikä lienee tullut selväksi.) Ja siksi kimaltaa auringossa.
Että sellaista sitten tällä kertaa.

Twilight-avautuminen, osa kaksi: Uusikuu

Koska olen edelleen hullu ja selvisin kuin ihmeen kaupalla osasta yksi, jatkan blogin lukijoiden kiduttamista Twilight-analyyseilläni. Tällä kertaa luvassa osa kaksi eli Uusikuu.

Stephenie Meyer: Uusikuu (alkuteos New Moon), 2010, (vasta) kuudestoista painos, WSOY.

Meyerin neliosaisen sarjan toinen osa jatkaa siitä, mihin edellisellä kerralla jäätiin. Bella ja vampyyri-Edward seurustelevat onnellisesti, kunnes Bellalle sattuu tavoilleen ominainen hupsista ja sitten ollaankin verissäpäin vampyyritalossa. Ongelmiahan siitä seuraa ja Edward päättää, ettei hänen perheensä ole hyväksi Bellalle ja koko vampyyriperhe muuttaa pois Forksista. Bella on murheen murtama, kunnes löytää elämälleen sisältöä ystävästään Jacobista. Mutta kaikki palaa aina Edwardiin ja koska pari on niin Romeo ja Julia, ei heitä voi mikään erottaa.

Voisin aivan hyvin paljastaa tässä koko juonen, koska kukaan ei menettäisi mitään olennaista. Mutta palaan suureen draamaan ja tarinan "käännekohdaksi" tarkoitettuun tapahtumaan myöhemmässä vaiheessa.

Aluksi haluan sanoa pari sanaa vampyyreista, koska jätin sen kokonaan pois ensimmäisestä avautumisestani.
Eli se hiivatin kimallus.
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kirjailijat ottavat käyttöönsä myyttejä ja muokkaavat niitä uusiksi. Se on oikeastaan välttämätöntä, että saisimme lukea tuoreita tarinoita. Meyer on nyt ottanut käyttöönsä vampyyrimyytin ja vetänyt siltä maton alta.
Koska vampyyrit ovat yöolentoja. Piste.
Niiden mystiikkaan kuuluu olennaisena osana se, että ne eivät voi liikkua päivisin. Ne ovat kirottuja, jotka palavat tuhkaksi, kun joutuvat auringonvaloon. Ne joutuvat elämään pimeässä ja juomaan (ihmis)verta selviytyäkseen.
Meyer on halunnut kirjoittaa teiniromanssin ihmisen ja vampyyrin välille, mutta yöaikaan liikkuva teinityttö antaisi puhtoisille lukijoille aivan liian huonon kuvan suuresta sankarittarestamme. Tämän ongelman kiertääkseen Meyer on nerokkaasti päättänyt mahdollistaa vampyyrien liikkuvan päivisin, jotta teinityttö ja teinin näköinen vampyyripoika voisivat tavata niinkin arkisessa ympäristössä kuin KOULU.
Mutta koska jotain olennaista on säilytettävä, vampyyrien tosiolemus paljastuu auringonvalossa.
Ne kimaltavat auringonvalossa kuin glittertarrat.
Siis voi taivas.

Kun Meyer on tehnyt näin radikaalin muutoksen vampyyrimytologiaan, olisin halunnut asialle selityksen. Eli miten tämä muutos perustuu vampyyrien syntytarinaan? Mikä saa vampyyrin kimaltamaan auringossa?
Haluan taustoja! Haluan selityksen, miksi alkuperäinen myytti on vedetty pöntöstä alas?
Luulen, ettei sitä oikeasti ole. Todennäköisin syy on vain edellä mainitsemani juoniseikka ja se, että oheistuotteisiin saa kivoja, kimaltavia vampyyritarroja Edwardista.

Missään vaiheessa ei ole myöskään puhuttu mitään vampyyrien kuuluisista hampaista. Pahis-vampyyri James puri Bellaa ensimmäisessä kirjassa. Tätä ei kuvattu.
Edward imi pois Jamesin "myrkyn" (joka on siis se, mikä tekee ihmisestä vampyyrin!), mutta jälleen - ei mainintoja hampaista tai puremisesta.
Että näin.

Sitten päästäänkin ihmissusiin, jotka teinivuosieni jälkeen ovat muuttuneet paljon vampyyreja kiinnostavammiksi olennoiksi jo ihan pelkästään muodonmuutos-seikan vuoksi. Tässä kirjassa esittelemme siis kunnolla Bellan ystävän Jacobin, joka kuuluu quileute-intiaaniheimoon, ja josta tulee se paljon puhuttu ihmissusi.
Meyerin ihmissusimyytistä minulla ei ole niin paljon sanottavaa kuin vampyyreista. Meyer esittää, että ihmissuteus kulkee geeneissä perintönä suvussa eteenpäin. Siinä ei ole mitään vikaa, koska itse esimerkiksi pidän kovasti World of Darknessin Werewolf-roolipelistä, jossa ihmissudet ovat täysin oma kansansa ja suteus kulkee suvussa. Muutos tapahtuu teini-iässä yleensä jonkin dramaattisen tapahtuman yhteydessä, jolloin muuttuva henkilö saattaa tehdä jotain hyvin väkivaltaista lähellä olevilleen.
Meyer käyttää tätä samaa kaavaa Jacobin tapauksessa. Mutta kirjan ihmissusilaumassa on siitä huolimatta häiritseviä asioita.
Ensinnäkin, vastakohtana vampyyrien "kylmäverisyydelle", ihmissusien ruumiinlämpö on tavallista korkeampi.
Eli he eivät palele.
Eli saadaan nätti teinipoika leffaan ilman paitaa tyttöjen iloksi.
Toiseksi se, että heti muututtuaan ihmissudeksi kiva intiaanipoika Jacob muuttuu kärttyisäksi ja leikkaa pitkän tukkansa lyhyeksi.
Okei, on olemassa intiaaniheimoja, joilla on lyhyehkö tukka, mutta minä näen pitkän tukan olennaisena osana intiaanien identiteettiä. Anteeksi stereotyyppinen näkemykseni.
Ah, ja ihmissudet lukevat toistensa ajatuksia jatkuvasti.
Hmm.. ehkä se sitten on sitä heimoyhteyttä.

Väkivalta on jälleen isossa osassa tätäkin kirjaa eikä pelkästään Bella-Edward -suhteessa, vaikka aivan kirjan alussa Edward sanoo Bellalle jotain erittäin hälyttävää tämän telottuaan itsensä:

"[- -] Jos kompastuisit ja kaataisit lattialle pinon lasilautasia ihan omin päin - ilman että joku kaataisi sinut niiden päälle - niin mikä olisi pahinta, mitä siitä seuraisi? Auton penkki sotkeutuisi vereen, kun sinut vietäisiin päivystyspolille? Mike Newton voisi pitää sinua kädestä, kun haavasi ommeltaisiin - eikä hänen tarvitsisi taistella koko ajan murhanhimoaan vastaan" (Meyer 2010, 44-45, oma lihavointini).

Edward puhuu murhanhimosta ja viittaa siis tällä itseensä.
Murha on tappoa vakavampi, suunniteltu teko. Edward ei puhu siis siitä, ettei yllättävän tapahtuman vuoksi  voisikaan hillitä itseään, vaan siitä, miten hän jo suunnittelee Bellan tappamista! Että se siitä turvallisesta parisuhteesta.
Tämä kohta pitäisi tosin lukea englanniksi, koska suomentaja on voinut kääntää termin ihan miten sattuu. Mutta siitä huolimatta tämä pomppasi silmiin erittäin huolestuttavana esimerkkinä perheväkivallan ihannoinnista. Bella ei siis ole miksikään Edwardin kommentista, vaan ilmoittaa mieluummin kuolevansa kuin olevansa ilman Edwardia.
Tähän palaan ihan kohta.

Ihmissusien joukossa perheväkivallan ihannointi tulee kaikista selvimmin esille. Sam, ihmissusilauman johtaja, asuu yhdessä kihlattunsa Emilyn kanssa. Puolet Emilyn kasvoista on arpikudoksilla, koska Samille kävi "vahinko".

"Kasvojen oikeaa puolta peitti kolme punaista hiusrajasta leukaan ulottuvaa juovaa; ne olivat yhä tummanpuhuvat vaikkakin parantuneet jo aikaa sitten. Tumman, mantelin muotoisen silmän nurkasta lähti alaspäin yksi juova, toinen taas oli vääntänyt hänen suunpielensä pysyvään irveeseen. [- -] Hän oli käärinyt laventelinsinisen paitansa hihat ylös, ja arvet näkyivät jatkuvan käsivartta pitkin oikeaan kämmenselkään asti. Ihmissusien kanssa voi sattua kaikenlaista, kuten Embry oli sanonut." (Meyer 2010, 271; 273.)

Voi sattua kaikenlaista? Hups, löin sinua terävillä kynsilläni ja puolet kasvoistasi vahingoittui, mutta sehän on vain ookoo, koska rakastan sinua.
Juuri näin.
Emily kuvataan muutenkin perinteisenä, alistettuna naisena. Lauman johtajan puolisona hän on kotona ja laittaa ruokaa kaikille heimon jäsenille. Hän ei käy töissä. Hän on kirjaimellisesti nyrkin ja hellan välissä eikä näköjään kaipaa mitään muuta.

Sitten voisinkin palata takaisin Bellaan, jonka itsetuhoisuus on jotain aivan älytöntä.
Kun Edward jättää Bellan, Bella eksyy metsään ja jää sinne makaamaan. Ja melkein kuolee kylmyyteen. Edwardin lähteminen tekee Bellasta apaattisen, kunnes hän keksii ruveta rikkomaan sopimiaan sääntöjä ja tehdä jotain tyhmänrohkeaa, mihin sisältyy muun muassa moottoripyöräilyä ja kalliolta hyppimistä.
Bella kuulee aina mielessään Edwardin äänen, kun hänen adrenaliinitasonsa nousee, mikä on hänelle kuin huumetta. Varsinkin tuo kalliolta hyppääminen, joka siis on tarinan huikea käännekohta, on sellaisen tyhmyyden merkki, ettei paremmasta väliä. Bellalla ei ole mitään tietoa, millainen merenpohja on kallion juurella, mutta kyllä siitä nyt alas voi hypätä, kun Edward sitten puhuu minulle!
Hukkuminenkin on vain mukava tapa kuolla.

Jacob tietenkin pelastaa Bellan, mutta Edward luulee Bellan kuolleen ja menee sitten itse haastamaan riitaa Italian kovan vampyyrimafian luokse, jotta nämä tappaisivat hänet - koska eihän hän voi elää ilman Bellaa.
(Tästä hirvittävät Romeo ja Julia -viittaukset, joita teksti vilisee.)
Edward ei tietenkään angstissaan voi mennä selvittämään, kuoliko Bella nyt oikeasti vai ei, vaan luottaa kuulopuheisiin ja väärinkäsityksiin.
Argh. Teinivampyyrit.

Kokonaisuutena kirja kuvaa lähes yksinomaan Bellan rypemistä ikävässä, masennuksessa ja surussa. Ainut positiivinen seikka kerronnassa oli se, että Edwardin lähdön jälkeiset kuukaudet oli sivuutettu tyhjillä sivuilla. Ei sellaista olisi jaksanutkaan lukea.
Bellalla on aukko rinnassaan, joka pakahduttaa hänet.
Aukkoon sattuu.
Aukko painaa hänen ruumistaan.
Aukko on Edward, joka jätti hänet.
Toistoa, toistoa, toistoa. Yksityiskohtaisia kuvauksia asioista, jotka eivät kiinnosta. (Edelleen se ruuan pureskelu, voi apua.)

Kun tämän neljä ja puolisataa -sivuisen teoksen sai kahlattua läpi, jäi sellainen olo, että eipä tässä kyllä tapahtunut yhtään mitään. Kirjan olisi voinut tiivistää helposti alle pariinsataan sivuun ilman, että mitään tärkeää olisi jäänyt kertomatta.
Onnettomuus. Suhdekriisi. Edward jättää Bellan. Bella angstaa. Bella angstaa lisää. Bella hengaa Jacobin kanssa. Bella hyppää kalliolta. Edward lähtee Italiaan. Bella menee perässä. Ja sitten ollaankin jälleen onnellisesti yhdessä.

Kaikista paksuinta tässä hommassa on tietenkin se, että Bella haluaa vampyyriksi. Hänellä on ikäkriisi, koska hän täyttää 18 ja Edward on ikuisesti 17. Voi ei, mikä ikäero!
Varsinkin, kun vampyyrit tuppaavat näyttämään ikuisesti nuorilta ja kauniilta, eli eipä Bellakaan ikälopulta näyttäisi ihkun vampyyripoikakaverinsa rinnalla.
Mutta tämä halu tulla vampyyriksi on jälleen yksi esimerkki Bellan itsetuhoisuudesta. Hän siis haluaa kuolla ollakseen ikuisesti yhdessä "rakkaansa" kanssa. Ja tästä rakkaudestahan on jo puhuttu. Bellalla ei ole mitään käsitystä tulevaisuudesta, eikä hän ajattele nenäänsä pidemmälle. Hän on vain tässä ja nyt, eli tyypillinen teini, joka ei kykene tuossa vaiheessa (varsinkaan muka-rakastuneena) tekemään mitään fiksuja päätöksiä tulevaisuudestaan.

Ja se kaikista paksuin juttu vielä tähän liittyen?
Bella pyörtyilee, kun näkee verta.

Twilight-avautuminen, osa 1: Houkutus

Koska olen tehnyt maisterin tutkintoni yleisestä kirjallisuudesta ja kirja-analyysien tekeminen oli lempipuuhaani, ajattelin kiusata teitä kaikkia tekemällä omat analyysini Stephenie Meyerin Twilight-sarjasta. Koska en jostain kumman syystä voi käsittää, mikä sarjassa viehättää, päätin kiduttaa itseäni lukemalla kaikki neljä osaa ja avautua sitten täällä blogissa kunnolla siitä, mitä kirjoissa oikeasti tapahtuu.

Stephenie Meyer: Houkutus (alkuteos Twilight), 2010, kahdeskymmenesviides (!!!) painos, WSOY.

"Ensinnäkin: Edvard oli vampyyri. Toiseksi: osa hänestä - enkä tiennyt, kuinka voimakas se osa oli - janosi minun vertani. Ja kolmanneksi: olin silmittömästi, peruuttamattomasti rakastunut häneen."
- Houkutus, takakansitekstistä.

Voi työ ja tuska, mihin sitä tulikaan ryhdyttyä. Kirjan perusideasta ei ole paljoa sanottavaa, koska se on lähes kaikkien tiedossa. Tyttö muuttaa uudelle paikakunnalle. Tyttö tapaa pojan. Tyttö rakastuu poikaan. Tytön ja pojan suhteessa on ongelmia, koska ympäristö ei hyväksy sitä.
Klassinen kertomus, joka tietyissä pisteissä alkaa muistuttaa jotain tuttua. Sanooko Shakespeare kellekään mitään? Ensimmäisen kirjan Romeo ja Julia -viittaukset paistavat tekstin läpi, mutta tästä saadaan vielä lisää avautumisen aihetta osassa kaksi.
Kirjailijoilla on ongelma, koska käytännössä kaikki olemassa olevat tarinat on jo kerrottu. Saadakseen kiinnostuneita lukijoita heidän on pystyttävä yhdistämään olemassa olevia tarinoita uudella, tuoreella tavalla.
Hei, tehdään pojasta vampyyri!
Kielletty rakkaus ja silaus vampyyrien mystiikkaa tuovat taatusti lisää lukijoita ja valitettavasti näin on käynyt.
Vampyyrien ja ihmisten suhteesta voisi kirjoittaa ihan laadukkaan kirjan, mutta tässä Meyer on valitettavasti mennyt metsään ja kerron nyt miksi.

Juoni on hyvin yksinkertainen. (Isa)Bella Swan muuttaa isänsä luokse uudelle paikkakunnalle, jossa hän tapaa koulussa pojan nimeltä Edvard. Bella ihastuu, mutta Edvardilla on salaisuus: hän on vampyyri. Ja loppukirja sitten puidaankin ihmisen ja vampyyrin välistä teiniromanssia. Tämäkin vielä menettelisi, jos kerronta ja henkilöhahmot olisivat mielenkiintoisia, mutta kun ei niin ei.
Bella on kirjan minäkertoja, joten kaikki tapahtumat nähdään hänen silmiensä läpi. Muiden henkilöiden sisälle ei päästä, joten lukija joutuu tulkitsemaan kaikki tapahtumat Bellan teiniminän kautta. Minäkertoja on aina epäluotettava kertoja, koska se on subjektiivinen ja pystyy näkemään asiat vain omista lähtökohdistaan. Joskus minäkertoja on ainut ratkaisu, ja tiedänkin muutamia erittäin toimivia tarinoita, joissa minäkertojaa on oikeasti osattu käyttää (minäkertoja on tyypillinen esimerkiksi kauhugenren mestareille Edgar Allan Poelle ja H. P. Lovecraftille), mutta Meyerin kerronta tökkii pahasti.

Luin teoksen suomeksi, joten suomennos on saattanut vaikuttaa asiaan, mutta ei kuulemani mukaan paljon. Minua häiritsi hillittömästi liiallinen "minä luin, minä söin, minä tein" -jankkaus. Suomessa on persoonamuotoinen verbi, joka pärjää ilman subjektia. Sen poisjättäminen voisi tuoda tekstiin hieman vaihtelua? Tämä on siis suomennoksen ongelma. Mutta kaikenmoisen pikkuturhan kuvailun olisi jo Meyer itse voinut jättää pois. Ketä kiinnostaa, miten tarkkaan Bella pureksii ruokansa syödessään, ennen kuin vastaa isälleen? ARGH.
Kirja on myös hyvin pitkälti dialogivoittoinen. Keskustelut hallitsevat kerrontaa ja vuoropuhelujen lomassa minäkertoja tekee omia tulkintojaan muiden henkilöiden päänliikkeistä. Joskus myös liiallisuuksiin asti.
Houkutus on Meyerin esikoisteos ja se näkyy. Koska itse olen harrastanut pienessä määrin proosaa niin pitkään, kun kynä pysyi kädessä, on tullut kirjoitettua kaikenmoista soopaa. Ja juuri tällaista tuli kirjoitettua niinä häpeällisinä teinivuosina. Takakannessa mainitaan, miten Edvard ja Bella "kohtaavat ajatuksin ja kielessä, joka on rikasta, aistillista ja kaihoisaa".

Kiepsahdin ympäri, ja toinen käteni lennähti hämmästyksestä kaulalleni.
Edvard makoili sängylläni leveä hymy huulillaan, kädet pään takana ja jalat laidan yli, ilman huolen häivää. "Oi!" minä henkäisin ja vajosin pää pyörällä lattialle.
"Anteeksi." Edvard nipisti huulensa yhteen ja yritti pidätellä nauruaan.
"Odota hetki, että saan sydämeni taas käyntiin." (Meyer 2010, 253.)

Rikasta, aistillista ja kaihoisaa? Voisin kiusata teitä vielä monilla hienoilla esimerkeillä, joita olen miehelleni lausunut, mutta ehkä tämä jää tähän. Meyerin kerronta on teiniä, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Kirja on suunnattu teineille, sen kertoja on teini, joten tekstikin on teiniä. Nähtävästi se puree joihinkin.
Henkilöhahmot ovat sitten täysin oma lukunsa.
Bella on 17-vuotias tyttö, joka on auttamattoman kömpelö, (itsensä mielestä) mitäänsanomattoman  näköinen (jonka perässä silti kaikki pojat ravaavat jostain kumman syystä), hyvä biologiassa ja hänellä on pitkä tukka, jonka alle hän usein piiloutuu.
Ja se oli siinä. Muuta emme saakaan tietää tästä kiehtovasta sankarittaristamme.
Edvard on ikuisesti 17-vuotias vampyyri, jolla on mustat silmät, kun hän on vihainen tai nälkäinen, topaasinruskeat silmät tavallisesti, punertava, lyhyt tukka ja kalpea iho. Hän on pitkä, liikkuu sulavasti, on kuin muinainen patsas, kreikkalainen jumala, marmoriveistos...
Varmaan huomasittekin jo pointin.

Minäkertoja jätetään täysin kuvailematta, koska huomio on kiinni Edvardissa. Edvard on katsojan silmien kohde, tämä naisellisen huomion ja himojen objekti. Bellaa ei kuvata, jotta kaikki romaanin tyttölukijat voivat kuvitella itsensä tämän tilalle.
Edvardia kuvaillaan täydelliseksi ärsyttävyyteen asti. Kun muutaman kerran lukee kuvauksesta "veistos", "kreikkalainen" ja "jumala", alkaa homma käydä rasittavaksi.
Kun on lukenut ja katsonut jotain oikeasti mielenkiintoisempia ihminen-vampyyri -parisuhdejuttuja, alkaa tehdä mieli mennä itse kirjan paikkakunnalle Forksiin ja ravistella molempia.
Bella on heikko ja pyörtyilee paljon, joten Edvard päätyy kanniskelemaan häntä ympäriinsä vähän väliä. Nykypäivän sankarittarelle se ei vain sovi, kun olemme tottuneet vahvempiin naishahmoihin ja tällainen kuvaus on lähinnä jotain 1800-luvulle jämähtänyttä mies on talonsa pää ja nainen heikko varpu -tyyliä.
Tähän voi vaikuttaa Meyerin mormonitausta. Kenties.

Rakkaustarinasta voi olla montaa mieltä. Minusta sitä ei ole.
Kyseessä on 17-vuotiaan teinitytön epäterve ihastus saavuttamattomaan. Ihastus, koska tuon ikäinen ei voi vielä tietää oikeasta rakkaudesta yhtään mitään. Piste. Bella on ihastunut Edvardin kauniiseen ulkokuoreen ja Edvard... Edvard on kiinnostunut Bellasta, koska tämä tuoksuu hyvälle ja koska hän ei voi lukea Bellan ajatuksia.
Edvard on vampyyri ja vampyyrit saalistavat ihmisiä. Bella on saalis ja vielä kovin heikko sellainen, mitä muistetaan korostaa loputtomasti. Kuuluisa (ja voi taivas, niin hirven korni) lause "Ja niin leijona rakastui lampaaseen" (Meyer 2010, 234), ei ole pelkästään viittaus Raamattuun, vaan se myös kertoo parisuhteen tasosta: Edvard on leijona, saalistaja. Bella on lammas. Edvard väittää rakastavansa Bellaa, mutta hän on kuin kissa, joka on saanut kiinni hiiren ja haluaa vähän leikkiä ennen väistämätönsä.Näin epäsuhtainen parisuhde ei vain toimi, kun toinen on uhri, mistä päästäänkin väkivaltaan.

Eräs spefi-tutkijakollegani kommentoi, ettei ole koskaan lukenut kirjaa, joka olisi niin myönteinen perheväkivallalle kuin Twilight-sarja. Suoraan sanottuna tämä oli pohjimmainen syy, miksi halusin lukea kirjat. Halusin selvittää, millä tavoin perheväkivalta ilmenee Meyerin kirjoissa, ja sen voi lukea rivien välistä jo ensimmäisessä osassa.
Edvard korostaa Bellalle koko ajan, ettei tämä ole turvassa hänen kanssaan ja että tämän pitäisi pysyä kaukana hänestä. Edvard itse kuitenkin kyttää Bellaa koko ajan: seuraa tätä joka paikkaan ja jopa murtautuu tämän taloon katsomaan Bellan nukkumista. Koulussakaan Bella ei ole turvassa:

"[- -] siinä ahtaassa ja lämpimässä pikku huoneessa sinun tuoksusi oli tehdä minut hullutksi. Olin ottaa sinut siinä paikassa. Siellähän oli todistajana vain yksi hauras ihminen, josta olisin tehnyt helposti selvää." (Meyer 2010, 230-231.)

Aina, kun Edvard ärtyy - ja tätä tapahtuu paljon - hän tulee aggressiiviseksi. Väkivallan uhka on läsnä koko ajan, kun Edvard on lähellä Bellaa.
Ajatellaanpa hetki, jos kyseessä olisi tavallinen ihmispoika. Kuinka moni tyttö haluaisi seurustella pojan kanssa, joka koko ajan sanoo, ettei hänen seurassaan ole turvallista ja että hän on vaarallinen?
Niinpä.
Vampyyrius kuitenkin kumoaa tämän kaiken.
Sen lisäksi Bella on tietenkin erittäin itsetuhoinen. Ei pelkästään sen takia, että hän on kömpelö ja teloo itsensä aivan jatkuvalla syötöllä johonkin, mutta että hän tekee typeriä päätöksiä mennä vaarallisiin tilanteisiin ilman minkäälaista itsesuojeluvaistoa. Tästä kertoo myös tietenkin se, että hän on "rakastunut" vampyyriin ja tahtoo tulla itsekin vampyyriksi, jotta voi olla Edvardin kanssa ikuisesti.

Missä on Buffy, kun häntä tarvitaan?

Tähän voisinkin päättää ensimmäisen avautumiseni. Näin lopuksi haluan kuitenkin sanoa kolme asiaa.
Ensinnäkin tiedän, että Internetin ihmeellisessä maailmassa on ihmisiä, jotka ottavat tästä nokkiinsa. Korostankin, että kyseessä on kirja-analyysi ja tulkinta, joka on minun tekemäni. Analyysi ja tulkinta ovat aina subjektiivisia, eikä ole olemassa oikeita tai vääriä vastauksia, vaan tekstistä tehdyistä havainnoista muodostettuja, argumentoituja mielipiteitä.
Toiseksi: minulla oli erittäin isot ennakkoluulot tätä kirjasarjaa kohtaan aivan alusta asti ja ne vaan lisääntyivät, kun jouduin katsomaan ensimmäisen elokuvan. Ja ne ennakkoluulot olivat aivan oikeassa.
Ja kolmanneksi niille parille tärkeällä ihmiselle haluan vain sanoa, että olette ihania siitäkin huolimatta, että satutte pitämään Twilightista.

Valitettavasti jatkoa seuraa vielä.

P.S. Ai niin, ja ne helkkarin vampyyrit KIMALTAVAT.

P.P.S. Lopuksi myös jotain hauskaa Youtubesta: Buffy vs. Edvard.

Vampyyrikausi

Jotenkin tuntuu, että nykypäivän tytöillä on kaksi kautta: ensin tulee heppakausi, jolloin kaikki on söpöä ja ihanaa ja My Little Poneja ja ratsastusta.
Sitten tulee teini-ikä ja iskee vampirismi. Kaiken maailman Twilightit ja Vampyyripäiväkirjat potkivat hepat tiehensä ja sitten synkistellään ja vuodatetaan nettien palstoilla sitä, miten ihana Edward on.
Stereotyyppistä tai ei, myönnän itse käyneeni nämä molemmat vaiheet läpi 90-luvulla - tosin hieman pienemmässä mittakaavassa.
Luin Merja Jalon Nummelan ponitalli -kirjoja ja tykkäsin hevosista, koska se kuului asiaan. Todellisuudessa ne hepat taisivat olla niissä kirjoissa ihan sivuroolissa, kun olin aina tykännyt mysteereistä ja niiden selvittämisestä.

Yläasteella tulivat kauhu ja King ja vampyyrit - hyvin pienessä määrin. Luin Bram Stokerin Draculan ja tykkäsin siitä kovasti. Teini-iän lempivampyyrikirjani oli kuitenkin hämmentävän väkivaltainen ja jopa pornografinen Nancy A. Collinsin Musta yö - tummat lasit. Ann Ricen makuun pääsin vasta paljon myöhemmin, kun pieni kunnankirjastomme ei omistanut rouvan teoksia.
90-luvun kulttisarjaa Buffya en koskaan oikein seurannut. Osasyy taisi olla kanava (en muista, näyttikö kolmonen miten paljon Buffya, kun meillä kotosalla nelonen sun muut kanavat alkoivat näkyä vasta digiajan myötä) ja osasyy tietenkin kellonaika. Se vähä, mitä Buffya muistan, oli se, että se tuli minulle aina liian myöhään.

Silloin en jaksanut innostua asiasta. Mutta nyt, kun vampyyrit ovat erittäin IN, on minunkin pakko herätä todellisuuteen näin nykykulttuurin tutkijana. Rajansa tosin kaikella.
Katsoin Vampyyripäiväkirjojen ensimmäisen jakson. Eipä tarvinnut katsoa enempää.
Altistuin Twilight - Houkutus -elokuvalle pakotettuna eräällä yliopistokurssilla. Voi taivas. Koko luokka nauroi suurimman osan elokuvasta, enkä enää pysty katsomaan Liekehtivää pikaria näkemättä Cedriciä kimaltelevana vampyyrina.
Olen tosin jo julkisesti luvannut lukea Stephenie Meyerin Twilight -saagan ja ihan vain siitä syystä, että voin sanoa "kyllä, luin sen ja se oli hirveää kakkaa", aivan kuten Eragoninkin tapauksessa.

Mutta koska vampyyribuumi on tuonut muassaan kuulemma jotain laatuakin, ajattelin tehdä virallisen testin ja analyysin ja katsoa kaksi jo kulttimaineen saanutta vampyyrisarjaa.
Ensimmäinen on tietenkin Buffy, vampyyrintappaja ja toinen palkittu True Blood.
Selina, skotlantilainen kollegani ja ystäväni, jonka tapasin Oxfordissa, oli tehnyt artikkelin Buffysta ja suositteli sarjaa minulle lämpimästi.
Agnieszka, keväällä Prahassa tapaamani puolalainen taas mainosti minulle True Bloodia kaikkien aikojen parhaimpana vampyyrisarjana eikä puolestaan ymmärtänyt Buffyn vielätystä.

Nyt olen katsonut molempien sarjojen ensimmäiset tuotantokaudet ja sen pohjalta olen tehnyt alustavan tuomioni. (Aion siis katsoa molemmat sarjat loppuun asti, joten huonoja ne eivät missään nimessä olleet.)

Minun mielestäni Buffy on paljon parempi kuin True Blood.

True Bloodin suurin ongelma on sen hahmot. En voi sietää Sookieta enkä Billiä. (Enkä pidä kummankaan näyttelijää erityisen sympaattisena.) Sookie on rasittava ja ärsyttävä ja välillä hirvittävän lapsellinen. En ole löytänyt koko sarjasta henkilöhahmoa, josta pitäisin, mikä on kyllä sarjan suosion kannalta erittäin olennaista. (Sam on ainut potentiaalinen tässä tapauksessa, mutta saa nyt nähdä.)
Voihkin tuskasta aina, kun vampyyrien hampaat ponnahtavat esiin. Ne ovat väärässä paikassa. (Sama ongelma minulla oli myös Lost Boys -leffan suhteen.)
Tosin myönnän myös sen, mitä monet tytöt ja naiset ovat kommentoineet True Bloodin myötä.
Alexander Skarsgård ei ole huono.

Annan True Bloodille mahdollisuuden todistaa itsensä ja arvostuksensa syyn. Kakkoskausi pyörähti käyntiin tänä aamuna.

Buffy, vampyyrintappaja edustaa puolestaan jo tyylillisesti aivan erilaista tv-sarjaa. Sen huumori toimii ja vaikka vampyyrit ovatkin kuminaamojensa kanssa hieman huvittavia, ei sarja kuitenkaan mene yli. Hahmot ovat symppiksiä (Giles on ihana ja nörttityttönä olen aina pitänyt Willowsta), vaikka Buffy onkin välillä tyhmä high school -tytsy.
Jopa Angelissakin on jotain suloista.
Jos pitäisi valita, kyllä minä mieluummin viettäisin iltapäivän Buffyn kuin Sookien kanssa. Buffy on kuitenkin slayer ja niitä ensimmäisiä nuoria, voimakkaita naishahmoja, jotka nousivat kulttistatukseen. Buffyssa on siis kymmenen kertaa enemmän potkua kuin Sookiessa, vaikka molemmat hankkiutuvat ihmissuhteisiin vampyyrin kanssa.

En tiedä, muuttavatko jatkokaudet mielipiteeni päinvastaiseksi, mutta epäilen sitä syvästi. Ollakseni kuitenkin perillä populaarikulttuurin uusista tuulista, joudun altistamaan välillä itseni kimalteleville näteille pojille, ennen kuin pääsen takaisin oikeiden vampyyreiden pariin.