Terveyttä taiteesta - Duodecimin seminaarissa

Sain viime syksynä sähköpostia Suomalaiselta Lääkäriseura Duodecimilta. He pyysivät minua puhumaan kesän taide ja hyvinvointi -seminaarissa sarjakuvien terapeuttisuudesta. Olin ensin hieman hämmentynyt ja minun piti ihan tarkastaa, oliko viestin lähettäjä varmasti oikea henkilö. Kyllä oli ja kutsu samaten tähän Terveyttä taiteesta -seminaariin, jonka teemana tänä vuonna oli kuva. Seminaari järjestettiin Savonlinnassa 15.7., minulle maksettiin matkat ja majoitus sekä oopperaliput La Scalan Rosvot-oopperan ensi-iltaan, jonne nuorin siskoni lähti mukaan aveciksi. 

Olavinlinna ja saimaannorppa

Majoituimme siskon kanssa idyllisessä Villa Ariassa, joka oli entinen sairaala, nykyinen opiskelija-asuntola. Itse seminaari pidettiin Ravintola Paviljongissa puoli yhdeksästä eteenpäin. Arkkiatri Risto Pelkonen avasi tilaisuuden ja esitteli päivän esitystarjonnan. Olin korjannut oman esitelmäaiheeni jo pari viikkoa sitten järjestäjille, jotka (jostain syystä) olivat olettaneet minun puhuvan Aku Ankan terapeuttisuudesta (kai se voi olla joillekin terapeuttinen sarjakuva, mutta en olisi kokenut aihetta asiantuntijuudelleni sopivaksi). Tämä tieto ei kuitenkaan ollut mennyt arkkiatrin puheeseen, johon hän oli selvästi lukenut Sarjainfon artikkelini Aku Ankan suosiosta Suomessa. Olin melko nolo epäkohdasta, joten korjasin asian heti, kun arkkiatri etsi minut yleisöstä esitelläkseen salille. 

Neurotieteilijä Riitta Hari puhui kuvista ja aivoista

Selloesityksen jälkeen neurotieteilijä Riitta Hari piti valtavan kiinnostavan esitelmän siitä, miten aivot luovat kuvan mieleen: neurotieteen mukaan kyseessä on niin sanottu ennakoiva koodaus eli kuva syntyy vasta, kun sitä katsotaan. Tällä oli tietenkin suora yhteys sarjakuvatutkimukseen ja kognitiiviseen näkökulmaan siitä, että sarjakuva saa merkityksen, kun se luetaan ja ruuduista yhdistetään looginen kertomus.

Tiina Paunio ja psykologian näkökulma ikoneihin

Seuraavakin esitelmä oli oman mahdollisen postdoc-suuntimani kannalta kiinnostava. Kari Kotkavaara ja Tiina Paunio puhuivat ihmeitä tekevistä ikoneista. Pauniolla oli psykologian näkökulma aiheeseen ja hän puhui kollektiivisesta muistista. Esimerkiksi merkittävä tapahtuma kansan historiassa voi kerätä sosiaalisen voiman kautta tunnesiteen ja -kokemuksen, erilaisia symboleja ja muodostaa yhteisen tarinan, niin sanotun "master narrativen". Mielessäni pyöri heti postmodernismia edeltänyt modernismi ja suuret kertomukset, suomalaisten muistot ensimmäisestä jääkiekon MM-kullasta, sekä diojen inspiroima Kalevala, johon seuraava apurahahakemukseni liittyy.

Tällä kertaa Aku Ankan sijaan puhuin omaelämäkerrallisten sarjakuvien terapeuttisuudesta

Oma esitelmäni oli heti lounaan jälkeen, mikä voi olla hieman epäkiitollinen aika, sillä ihmiset valuvat saliin yleensä hitaasti ja saattavat olla jopa unisia lämpimän ruuan jälkeen. Esitelmäni kuitenkin herätti paljon kiinnostusta ja sain siitä todella hyvää palautetta sekä järjestäjiltä että osallistujilta. Kiitos siitä vielä teille kaikille!

Puhuin siis omaelämäkerrallisten sarjakuvien tekemisestä ja niiden mahdollisesta terapeuttisuudesta tekijälleen. Otin mukaan omat kokemukseni sekä Sanallistamis-koulutuksen että Näkymättömien työpajojen osalta. Lisäksi puhuin Rintasen Viivin kanssa tekemästäni kyselytutkimuksesta Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen ja sen tuloksista koskien sarjakuvabloggaamista. Annoin myös paljon lukuvinkkejä ja toivon, että osallistujat saivat niistä jotain hyödyllistä irti. Kaiken kaikkiaan todella kiva kokemus, vaikka jännittikin hieman - oma yleisöni kun tuppaa yleensä olemaan jonkinlaisia nörttejä.

Caj Bremer ja kuuluisa Kekkos-kuva

Seminaarin viimeisenä puhujana oli kuuluisa valokuvaaja Caj Bremer, joka kertoi tarinoita ottamiensa kuvien taustalta. Yllä olevaa Kekkos-kuvaa hän oli kytännyt pitkään pihalla sormet ristissä ja kuin taikaiskusta Kekkonen oli avannut Napoleonin talon ikkunan juuri oikeassa asennossa...

Päivän päätteeksi pääsimme Savonlinnan oopperajuhlille, kun Milanon La Scala -ooppera toi Verdin Rosvot Olavinlinnaan. Esityksen ensi-ilta taisi olla loppuunmyyty ja olihan se vaikuttava kokemus. Musiikki ja koreografia olivat näin tanssijan näkökulmasta parasta, kuten myös upeat lauluäänet. Mutta se oopperapuoli ei sitten oikein iskenyt, vaikka seurasinkin esitystä italian kielen osalta mielenkiinnolla. Jos tarina olisi ollut tuttu, olisin ehkä pysynyt ensimmäisen näytöksen lopunkin paremmin hereillä...

Pääsin ulkoiluttamaan uutta ihanaa mekkoani

Kiitos vielä kerran Duodecimin mukavalle järjestäjäporukalle kutsusta. Nautin seminaarista ja oheisohjelmasta todella paljon (oopperan toisen näytöksen pysyi varsin hyvin hereillä karkkien voimalla)! Ehkä seuraavalla kerralla olen tehnyt jotain taustatutkimuksesta Aku Ankan terapeuttisuudesta ja hahmoon samaistumisesta laajemminkin.

Logicomix, eli kuinka sarjakuva taipuu oopperaksi

Kun luin viimeisestä Sarjainfosta, että Logicomix-sarjakuvasta ollaan tekemässä Turussa oopperaa, ensireaktioni oli puhdas WTF. Sitten tajusin projektin mahdollisuudet ja pian olinkin ostamassa lippuja ensi-iltaan. Vaikka olen harrastanut teininä teatteria ja rakastanut musikaaleja siitä asti, kun... no, siitä asti, kun näin Disneyn Pienen merenneidon, koska sitähän Disneyn klassikot ovat, ooppera on ollut minulle turhankin kaukainen ja epäkiinnostava taidemuoto. Nyt oli siis aika korjata tämä aukko sivistyksessäni.

Logicomixin löysin parisen vuotta sitten Jyväskylän kirjamessuilta, mutta se on seissyt kirjahyllyssäni odottamassa sitä sopivaa lukuhetkeä. Logicomix - nerouden ja hulluuden rajalla on kreikkalaisten Apostolos Doksiadiksen ja Khristos H. Papadimitrioun käsialaa. Alekos Papadatoksen ja Annie Di Donnan kuvittama sarjakuvaromaani kertoo englantilaisen matemaatikon ja filosofin Bertrand Russellin elämäntarinan. Russell pyrki löytämään parhaan tavan selittää maailmaa järjellä ja logiikalla, mutta päätyi vetämään pohjan aiemmalta logiikalta kuuluisalla Russellin paradoksillaan. Joukko-oppiin liittyvää paradoksia voidaan parhaiten kuvata parturitarinalla.

Logicomix, s. 164, pahoittelut valokuvan laadusta.

Tästä herää paradoksin aiheuttava kysymys - kuka ajaa parturin parran? Sillä parturi ajaa niiden parran, jotka eivät aja itse partaansa.

Paikoitellen teos uuvutti ja sekoitti pään, sillä filosofian perusopinnoistani on jo aikaa, mutta sen pääpointti ei olekaan olla mikään filosofinen logiikan tietokirja, vaan kertomus miehestä, joka etsi tapaa kuvata maailmaansa järjellä.

 

Sarjakuva on piirretty selkeällä viivalla ja hahmot ovat näennäisesti realistisia, mutta pelkistettyjä. Ruutukerronta on suhteellisen perinteistä, mutta satunnaiset koko sivun ruudut keskeyttävät kerronnan rytmiä sopivasti. Teos jakautuu useisiin lukuihin, jotka etenevät päätarinan kannalta kronologisesti eteenpäin. Kerronnassa on kuitenkin eri tasoja: kehyskertomuksena toimiva vanhan Russellin esitelmä Yhdysvalloissa 1930-luvun lopulla ja metataso - tekijät kertomassa lukijalle, miten teos etenee ja mihin asioihin heidän piirtäjinä ja tarinankertojina kannattaisi tarttua seuraavaksi. Kehyskertomuksen erottaa menneisyydestä ruutujen pyöristetyistä reunoista, mutta metatasoa ei - se saattaa keskeyttää sarjakuvan tarinan aivan yllättäen. Tällainen tekijöiden postmoderni kommentaari, jossa he piirtävät itsensä mukaan teokseensa, on tutkijalle huikeaa materiaalia.

Joten kysymys kuuluu, miten tällainen teos voi taipua oopperaksi?

Tästä se alkoi.

Oopperan ensi-ilta oli siis eilen perjantaina 10.3. klo 19 Turun konservatorion Sigyn-salissa. Esitys kesti noin pari tuntia, jonka keskelle oli sijoitettu 20 minuutin väliaika. Kirjaimellisesti nerouden ja hulluuden rajalla liikkuvan projektin olivat työstäneet Turun AMK:n taideakatemia, Turun konservatorio, Oopperakammari ry., Åbo Svenska Teater, Puolalan koulu ja Puolalanmäen musiikkilukio. Teoksen oli säveltänyt kapellimestarina toiminut Marko Autio ja libreton (eli teoksen tekstiosuuden - nyt opin tämänkin termin!) oli kirjoittanut Jukka Aaltonen. Sigyn-sali oli lähes täynnä väkeä, vaikka uskonkin, että valtaosa paikallaolijoista oli esiintyjien perheenjäseniä ja lähisukulaisia.

Koska minulla ei ole käsitystä oopperasta, en voi verrata esitystä laajempaan perinteeseen, mutta voin tietenkin tehdä omia huomioitani. Euron hintaisen käsiohjelman lisäksi jaossa oli synopsiksia, jotka koostivat oopperan juonen pähkinänkuoressa. 

Pidin paljon pelkistetystä lavastuksesta: kirjapinot ja tikkaat, joita hyödynnettiin eri kohtauksissa, toimivat erittäin hyvin. Valkokankaalle heijastettiin sarjakuvaruutuja, jotka kertoivat katsojalle, missä ajassa ja paikassa kulloinkin liikutaan. Nämä ruudut oli pyydetty taiteilijoilta itseltään, jotka olivat varsin perillä sarjakuvansa ooppera-adaptaation ensi-illasta - Papadatos pongasi suomenkielisen twiittini ja ehti jo jakaakin sen eteenpäin.

Vaikka kunnianhimoinen esitys olikin niin sanotusti amatöörien käsialaa, mikään esiintymisjännitys tai vajavainen taito ei näkynyt ensi-illassa. Vanha Russell (Sakari Eirola) oli maskeerattu taitavasti muistuttamaan sarjakuvahahmoa, nuorta Russellia esittänyt Akseli Vanamo vakuutti äänenkäytöllään, mutta erityisesti Russellin ensimmäisen vaimon Alysin esittäjä Nathalia Hyvärinen Kanerva oli kerrassaan huikea. Pidin myös valtavasti asenteellisesta Ludwig Wittgensteinista (Teemu Mustonen). Hänen teemansa jäi soimaan päähän esityksen jälkeen.

Sarjakuva kohtaa käsiohjelman

Esityksen koreografia oli toimivaa. Omiin lempikohtauksiini kuuluivat erityisesti Wittgensteinin pienoismalliasettelu toisen maailmansodan aikana sekä Principia Mathematica -teoksen vuosia kestänyt suunnittelu, jossa Russell ja hänen kollegansa Alfred Whitehead (Pekka Alonen) kaivelivat kirjoja, heittelivät kirjoja, repivät kirjoja ja jopa söivät kirjoja - siinä päästiin niin lähelle neroutta ja hulluutta kuin alkuperäinen sarjakuva onnistui kuvaamaan. (Vaikka sieluuni sattuikin se kirjojen kohtelu.)

Klassinen orkesterimusiikki livenä nostaa minulle aina kylmiä väreitä. Kerran sarjakuvan lukeneena en voi kovin syvällisesti analysoida, miten musiikki kuvasti teoksen tunnelmaa, mutta pidin sen voimakkaista sävyistä. Vauvan "itkun" olisi ehkä voinut erottaa muusta hieman selkeämmin, mutta esimerkiksi ampumakohtauksen äänimaisema toimi mielestäni hienosti.

Lempiasioitani oli kuitenkin oopperan postmoderni kommentaari eli aina niin ihana metataso. Olin miettinyt, miten sen saa siirrettyä sarjakuvasta oopperaan, mutta siinä vaiheessa, kun kapellimestari keskeytti shown ensimmäistä kertaa ja alkoi avautua, miten surkea tämä esitys on, olin jo ihan pähkinöinä. Ooppera keskeytyi siis muutamaan otteeseen siihen, miten kapellimestari ja libretisti (Juho Vähäkuopus) alkoivat kinastella teoksen toimivuudesta ja kiinnostavuudesta räppäämällä. Kiitos tästä. Se oli parasta ikinä.

Ainut asia, mikä jäi harmittamaan oli lauluäänten voimakkuus. Välillä kaikki laulu ei erottunut musiikin alta minun rivillenikään (varsinkin libretistin räppi, jos hän oli selin), joten mitenhän takarivi sai selvää sanoista. Tämä on tietenkin osin oopperan tyyli, sillä klassisessa laulussa lyriikat jäävät usein äänen varjoon.

Käsiohjelmassa oli myös hyödynnetty sarjakuvaruutuja.

Huikeaa työskentelyä joka tapauksessa koko porukalta. Erityiskiitos lapsikuorolle koulukohtauksesta, jossa he pääsivät huutelemaan opettajalle rumia sanoja.

Esitys päättyi Wittgensteinin sanoihin, joihin voisin päättää myös tämän raporttini: "Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen" - Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.