Sarjakuvahaastattelu Maaseudun tulevaisuudessa

Sain tässä taannoin (maaliskuussa itse asiassa) puhelun Maaseudun tulevaisuuden toimittajalta, joka oli tekemässä sarjakuva-aiheista juttua lehteen. Rupateltiin puhelimessa pariin otteeseen ja juttu ilmestyi perjantaina 12.4. Viikonvaihteessa. Samalla minulle selvisi, että haastateltavana oli myös ihana Viivi Rintanen - varsin ansaitusti. Sain nyt skannattua lehtijutun ja laitan sen tänne luettavaksi. Kommenttejani on siis Viivin haastattelun ohessa sekä pienessä kainalojutussa.

Tämä juttu kannattaa avata omassa ikkunassaan, niin sen saa
suurennettua luettavaksi.

Kuplintaa Tampereella 2018

Tampere Kupliin raportointi on myöhässä, pahoittelut siitä. Todettakoon, että huhtikuu on kamala kuukausi ja yritän nyt vain kovasti selvitä siitä hengissä ilman turhia vaurioita.

Tänä vuonna Kupliin akateeminen osio jäi väliin, koska meillä oli Näkymättömät-hankkeen yhteinen päätösseminaari - sekin tosin sattumoisin ja onnistuneesti Tampereella. Pystyin sitten yhdistämään kaksi työmatkaa ja jäämään kaupunkiin viikonlopuksi. Kävin muun muassa katsomassa perjantai-iltana Tampereen teatterin Cats-musikaalin. Nautin erityisesti tanssitanko-kohtauksesta, joskin Mister Mistoffeleesin sirkustemppuilulla oli mielestäni turhaan korvattu hyvä juonellinen seikka (kyllä, tässäkin musikaalissa on oikeastaan juoni) eli Old Deuteronomyn löytyminen.

Mutta lauantaina pääsin kuitenkin mukaan sarjakuvaväen kuplintaan. Ehdin katsella hetken nörttikuoro Pixel Sistersin esiintymistä Kuplalavalla, ennen kuin minun täytyi rientää omaan esitelmääni. Sen verran haluan antaa palautetta järjestäjille, että älkää enää laittako kuoroja Kuplalavalle. Koska tila ei ole erillinen sali, kaikki käytävän ja myyntisalin meteli häiritsi esitystä todella paljon. Mikkejä oli sen verran vähän, että kuoro hukkui taustahälyyn. Harmitti todella paljon, ettei esityksestä saanut penkkirivien takaosasta ollenkaan selvää.

Pixel Sisters on juuri aloittamassa esityksensä.

Esitelmäni "Sisäistä supersankaria etsimässä - sarjakuvatyöpaja identiteettityön tukena" esitteli hankkeemme tuloksia sarjakuvatyöpajojen näkökulmasta. Koska samaan aikaan toisaalla oli sekä Sarjakuva-Finlandia-palkinnon voittajan ohjelmaa että populaarimpaa supersankariohjelmaa, vähän jännitin, tuleeko ketään paikalle. Mutta tuli ja tuli tarpeeksi, koska tavoitteenani - hankkeen työpajoissa syntyneiden supersankareiden esittelyn lisäksi - oli saada osallistujat myös piirtämään itsestään oma supersankari. Jännitin myös sitä, miten kuuntelijat suhtautuisivat osallistavaan ohjelmaan, mutta kaikki piirsivät ja näyttivät olevan ihan innoissaan asiasta. Tässä muutama tärkeä nosto Näkymättömät-hankkeen sarjakuvatyöpajojen järjestämisestä:

• Sarjakuvakerronnalle ominainen liioittelu auttoi oman osaamisen kuvaamisessa
• Supersankarien superkyvyt olivat yllättävän "tavallisia": niiden tarkoituksena oli tyypillisesti auttaa läheisiä, eläimiä tai luontoa
• Työpaja oli tärkeä luova tauko arjen keskellä
• Sekä luova prosessi että ilmaisun vapaus oli merkittävää: sai tehdä omalla tyylillä ja tavalla ilman paineita
• Omasta työstä saatu vertaispalaute oli positiivinen voimavara

Supersankari-alter egon luominen on myös hyvä tapa kehittää positiivista mielikuvaa itsestään. Tämä näkyy esimerkiksi niin sanotussa Batman-efektissä, jossa tutkittiin 4 - 6-vuotiaita lapsia. Tutkimuksen mukaan he suoriutuivat tylsistä tehtävistä paremmin, jos he kuvittelivat itsensä Batmaniksi.

Joskus aion vielä testata tätä ja tehdä apurahahakemuksen Batman-asussa.

Esitelmäni sai paljon kiitosta. Jotkut olivat saaneet siitä vinkkejä suoraan työhönsä. Paras kommentti tuli kuitenkin nuorelta tytöltä, joka tuli viimeisenä esitelmäni jälkeen kertomaan, että olen hänen uraidolinsa. Mitäpä siinä oikein kykeni änkyttämään, kun hämmennyin niin pahasti. Voin vaan todeta näin julkisesti, että jatka kirjoittamista! Oman jutun löytyminen on aina tärkeä asia.

Sarjakuvatyöpajojen järjestämisestä ja konkreettisia tehtävänantoja löytyy hankkeemme Topit-käsikirjan verkkosivuilta www.kerrotarina.fi. Ne päivittyvät vielä toukokuun ajan ja ainakaan vielä kaikkia sarjislinkkejä ei sinne ole lisätty.

H-P Lehkonen ja Kupliin hauskin ohjelma

Pyörähdin lauantaina kuuntelemassa vielä H-P Lehkosen esitelmää siitä, kuinka hänen transprosessistaan tuli sarjakuvien kautta julkinen. Jos et muuten koskaan ole käynyt kuuntelemassa H-P:tä ja sinulla on siihen mahdollisuus, mene ihmeessä. Hän on loistava ja kerrassaan hillittömän hauska puhuja, ja onnistuu kaiken sen huumorin lomassa takomaan kuulijoiden päähän tiukkaa asiaa.

Lauantain päätti omalta osaltani paneelikeskustelu "Opinnäytetyö sarjakuvista", jossa minä, kollegani Laura Antola ja Anne Heinonen sekä moderaattori Atte Timonen keskustelimme sarjakuvista tutkimuskohteena. Nostaisin tästä keskustelusta esille muutaman tärkeän seikan, jos mietit sarjakuvatutkimusta tai mitä tahansa populaarikulttuuriin liittyvää, ns. "turhaa tutkimusta".

Jos sitä ei ole tutkittu, sitä pitää tutkia.

Sarjakuva kertoo aikansa kulttuurista ja yhteiskunnasta. Se on aina julkaisuajankohtansa tulos ja sitä on tutkittava konteksti huomioiden. Siksi myös sarjakuva (kuten mikä tahansa populaarikulttuurin tuote) kertoo siitä, millainen ihminen on.

Ja olivathan sellaiset "korkeakulttuuriset tuotteet", kuten Kalevala, Shakespearen näytelmät, tai vaikka Dickensin romaanit aikansa populaarikulttuuria. Kalevalan tarinat olivat suullista kerrontaperinnettä (populaarikulttuuria), Shakespearen näytelmiä kävi katsomassa paikallinen rahvas (populaarikulttuuria) ja Dickensin romaaneja julkaistiin sanomalehdissä (populaarikulttuuria). Aika muuttaa tuotteen ja tarinan vastaanottoa. Tulevaisuudessa emme välttämättä edes muista, miksi  sarjakuvia on joskus pidetty huonona viihteenä tai vain lapsille suunnattuina kertakäyttötuotteina.

Joten tutki sitä, mikä sinua kiinnostaa. Muista tekijänoikeudet ja verkostoidu. Suomen sarjakuvatutkijoiden ryhmä löytyy Facebookista!

Vesa Kataisto haastatteli Barks-kirjan tehnyttä Timo Ronkaista

Sunnuntain tärkein ohjelma oli Ankkalinnan pamauksen päätoimittaja Timo Ronkaisen haastattelu. Juuri päivänvalon nähnyt Barks-teos Ankkamestarin salaisuus on peräisin Ronkaisen kynästä ja kirja oli totta kai Kupliin ostoslistallani. Teos koostuu Pamauksessa julkaistuista Barks-aiheisista esseistä ja on mukaan mahtunut myös paljon uutta. Voisi mennä kesälukemistoksi tämä opus. Kirjoitan siitä sitten blogiin ihan oman merkinnän.

Pyörähdin myös katsomassa, kuinka kollegani Leena Romu haastatteli Emmi Valvetta tämän omaelämäkerrallisesta Armo-teoksesta. Lisäksi kuuntelin Emmi Niemisen ja Johanna Vehkoon esitelmän, kuinka Vihan ja inhon internet -teos syntyi. Tämäkin Sarjakuva-Finlandia-palkintoehdokkaana ollut loistava journalistinen opus oli ostoslistallani. Se on pysäyttävä, informatiivinen ja hyödyllinen kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneelle. Erityisen tärkeitä ovat käytännön vinkit siihen, kuinka toimia, jos joutuu itse verkkohäirinnän kohteeksi.

Kupliin loot 2018.

Tajusin hämmentyneenä, että tämän vuoden ostokset painottuivat tietokirjallisuuteen. Edellä mainittujen teosten lisäksi ostin Severi Nygårdin Sarjakuvasensuurin, jonka kannessa on muuten mielenkiintoinen jippo. Ostin kuitenkin myös pienlehtitaivaasta Merkintöjä akatemiasta, joka on sarjakuvapäiväkirja yliopistoarjesta. Rakkaus 2.0 on KESSin eli Keski-Suomen sarjakuvaseuran tämän vuoden tuotos, jonka sain liittyessäni yhdistyksen tukijäseneksi. Ankka-juliste on tietenkin Avi Heikkisen käsialaa - käykää fanittamassa häntä! Tarroja on aina pakko saada - xenomorph asettui jo tablettiini. (En muuten ostanut lainkaan pöllötarroja Myrntailta! Mikä häpeä!)

Sydämen malliset rintanapit ovat ajankohtaisia, koska katson juuri Fullmetal Alchemist - Brotherhoodia ja olen liian fiiliksissäni siitä. Näiden ostaminen tuki yhden sarjakuvakoulun nuorten pääsyä Ranskaan. Sitten loottasin pieniä figuja euron kipale. Roope on aina pop, mutta Toad on se, jolla ajan aina Mario Kartia. Ja Repe Sorsan avulla löysin jo pienenä Warner Brosin animaatioista metakerronnan ihanan maailman.

Kuvia tuli otettua tänä vuonna liian vähän. Tampere-talo oli täynnä hienoja cosseja ja oli ihanaa katsoa, miten nuoret ovat löytäneet ilmaistapahtuman ja pystyvät turvallisessa ympäristössä tutustumaan toisiin, samoista asioista innostuneisiin nuoriin. Mutta kieltämättä tunsin oloni ikälopuksi, ahdistuin ihmismassoista ja hieman ärsyynnyin siitä, että joskus sitä vaan vallataan itselleen tila keskeltä eikä huomioida muita. Mutta sopu sijaa antaa. Tampere-talolla on reilusti tilaa meille kaikille nörteille.

Aku Ankka -kyselyni tuloksia Sarjainfossa

Uusin Sarjainfo kolahti postilaatikkoon torstaina, juuri sopivasti joululahjaksi. Se on lastensarjakuvan teemanumero, johon minulta pyydettiin artikkelia Aku Ankasta. Keväällä tekemäni kysely toimi lähtökohtana pohdiskeluihin, voidaanko Akkarin yhteydessä enää puhua lastensarjakuvasta. Tässä artikkelini skannattuna, mutta kannattaa hankkia koko lehti itselleen! Siellä on paljon kiinnostavaa ja hyödyllistä tietoa lapsille suunnatusta sarjakuvasta ja paljon muuta aiheeseen liittyvää.

Näissä tunnelmissa on hyvä toivotella rauhallista joulua kaikille ankisteille ja muille blogin lukijoille!

Lempitaiteilijani osa 10 - Don Rosa

No niin, käsi ylös, joka oikeasti yllättyi tästä. Lempitaiteilijani-sarja päättyy (lopultakin!) osaan 10, eli taiteilijaan, jota ilman en olisi tässä pisteessä elämässäni. Keno Don Hugo Rosa (1951- ), eli tutummin Don Rosa, ei halua määritellä itseään Disney-taiteilijaksi, vaan pikemminkin Carl Barks -taiteilijaksi.

Kuten olen useissa eri postauksissa jo kertonut, löysin Rosan ankat siinä 10–11-vuotiaana, kun siskolleni tilattiin Aku Ankka. Ihastuin Rosan pikkutarkkaan piirrosjälkeen, juonenkuljetukseen ja hahmoihin, joissa oli jotain syvällistä – vaikka en sitä näillä termeillä silloin osannutkaan kuvata. "Ankkalinnakkeen valloittaja" oli kuitenkin se merkityksellisin tarina, josta opimme siskojen kanssa, miten Akun vanhemmat ovat tavanneet. Sillä hetkellä tapahtui ensimmäinen klik.

Rosa viime vuonna Tampereen Sokoksen signeerausten jälkeen.

Rosa on kotoisin Kentuckysta ja koulutukseltaan rakennusinsinööri. Hän ei ole koskaan saanut piirtämiseen taiteellista koulutusta, vaan on aloittanut fani- ja harrastuspohjalta. Carl Barksin töihin hän ihastui jo lapsena siskonsa sarjakuvalehtien myötä ja oma haave piirtää ankkoja toteutui, kun hän sai piirtää Gladstone-kustantamolle ensimmäisen Disney-sarjakuvansa "Auringon poika" (1987). Sitä ennen hän oli julkaissut collegensa lehdissä seikkailusarjaa Pertwillaby Papers ja Captain Kentucky, joiden tarinoista hän myöhemmin otti ideoita ja juonenkäänteitä myös ankkaseikkailuihinsa.

Rosan tunnetuin työ on tietenkin 12-osainen Roope Ankan elämä ja teot, joka kertoo vanhan visukintun historian ankanpojasta siksi ihanaksi "kääkäksi", jona me hahmon nyt tunnemme. Sarjan faktat pohjautuvat Rosan fanittaman Barksin tarjoamiin tiedonmurusiin ja se sai ansaitusti sarjakuvan "Oscar-palkinnon" eli Will Eisner Awardin parhaasta sarjamuotoisesta tarinasta vuonna 1995. Tämän sarjakuvaromaanin (kyllä, se on sarjakuvaromaani) yksi historiallisimpia piirteitä on se, että siinä nähdään ensimmäistä kertaa Disney-sarjakuvien historiassa yhden päähahmon kuolema.

Don Rosan piirrostyyli on pikkutarkka ja hän käyttää sarjakuviensa taustojen piirtämiseen usein valokuvia saadakseen autenttisuutta. Hän yhdistää tarinoihinsa historiallisia faktoja ja fantastista fiktiota, kun ankat seikkailevat milloin avaruudessa, milloin menneisyydessä. Ruuduissa on myös paljon intertekstuaalisia viittauksia elokuviin, kirjallisuuteen, kuvataiteeseen ja jopa musiikkiin. 

Rosan ankat ovat paljon monipuolisempi persooniltaan kuin monilla muilla Disney-taiteilijoilla. Aku on muutakin kuin epäonninen ja laiska nahjus – useimmissa seikkailutarinoissa se on Aku, joka päätyy olemaan tilanteen pelastava toiminnallinen sankari. (Tosin usein myös hieman kärsien.) Mutta erityisesti Roopen kasvutarina paljastaa hahmosta muutakin kuin ahneutta ja pihiyttä. Roope on Rosallakin se Barksin luoma Ankkalinnan Indiana Jones, jonka seikkailuista Steven Spielberg ja George Lucas inspiroituivat niin, että loivat Harrison Fordin esittämän nimihahmon.

Rosan erikoispiirteisiin kuuluu pienten Mikki Hiiri -hahmojen piilottaminen satunnaisiin tarinoihin. Hän ei arvosta Mikkiä hahmona, vaan pitää tätä turhan kilttinä ja kiiltokuvamaisena, joten ruutuihin piilotetut Mikit esiintyvät usein naurunalaisina, kuten norsun jalan alle litistynyt Mikki "Transvaalin tuittupäässä" (tämä sensuroitiin pois varhaisista amerikkalaisista julkaisuista).

Toinen Rosan erikoispiirre on omistus D.U.C.K., jonka hän piilottaa isoihin, koko sivun ruutuihinsa sekä tarinoiden avausruutuihin. Lyhenne tarkoittaa tietenkin "Dedicated to Unca Carl from Keno", eli se on omistus Rosalta hänen idolilleen Carl Barksille. Piilotettujen D.U.C.K.ien etsiminen on jokaisen fanin pieni ilo.

"Paino-ongelmia" (1996, s. 2-3) © Disney

Minulta kysytään usein, mikä on lempitarinani. Se on aina yhtä haastavaa. Fanina minulla on tietyt suosikit, tutkijana saan huikean paljon irti aivan eri tarinoista. Mutta tässä kuitenkin kaksi esimerkkiä, jotka mainitsen aina. "Paino-ongelmia" ("A Matter of Some Gravity") on lemppareitani Rosan lyhyistä vitsitarinoista. Idea on simppeli: Milla yrittää jälleen varastaa Roopen ensilantin. Painovoiman kääntävä taika muuttaa myös ruutukerronnan suuntaa ja siihen perustuu niin paljon visuaalisia vitsejä, että nauran tarinalle edelleen välillä ääneen. Kerrassaan nerokas.

"Unelmoiden läpi elämän" (2002, s. 1) © Disney

Useimmiten toisena suosikkina mainitsen "Unelmoiden läpi elämän" ("The Dream of a Lifetime"). Fanille tarina on ihana: Aku näkee Roopen nuoruuden seikkailuja Roopen unessa, muuttaa tapahtumien kulun ja yhdistää Roopen ja Kultun – vaikkakin vain unessa. Jopa vanha visukinttu herkistelee viimeisessä ruudussa. Tutkijalle tarina on aarreaitta: unen irrationaalinen logiikka kulkee erilaisten ruutusiirtymien kautta. Samalla tarina viittaa intratekstuaalisesti Rosan omiin aiempiin seikkailuihin ja tarjoaa kerronnassaan niin hienoja sarjakuvan metalepsiksiä niin, että oksat pois.

(Kyllä, tästä kirjoitan vielä artikkelin. Toivottavasti jo ensi vuonna.)

Kaksi fania vuoden 2015 Helsingin kirjamessuilla nimmareiden jaon jälkeen.

Rosa lopetti uransa vuonna 2006 ilmestyneeseen "White Agony Creekin vanki" -sarjakuvaan. Syinä olivat hänen lisääntyneet näköongelmansa ja kiistat Disney-yhtiön välillä taiteilijoille maksettavien rojaltien puutteesta.

Don Rosan Facebook-sivut (ei taiteilijan itsensä ylläpitämät): https://www.facebook.com/DonRosaOfficial/?fref=ts

Rosa-väitöskirjani: https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/44805

Vaihtelu virkistää - kuten myös uusin Sarjainfo

Olen ansaitulla kesälomalla, mutta en ole ihan vielä oppinut tavoille, joten teen kaikkea muuta tässä sivussa - siksi päivitystauko. Nyt kuitenkin palaan ruotuun, sillä päivitystä odottavat coniraportit sekä Finnconista että viime viikonlopun Animeconista. Tämän päivityksen tavoitteeni onkin lähinnä herättää lomauniset lukijat parilla kiinnostavalla pointilla ennen laajoja reportaaseja.

Ensinnäkin, kenties huomasitte, uusin blogin ulkoasun. Halusin muokata fontteja ja säätää tekstiosioiden leveyttä, jotta valokuvat mahtuisivat paremmin blogipohjalle rinnakkain. Ja päätin samalla uusia myös koko ulkoasun aina taustakuvaa myöten. Ja todettakoon, että siinä oli kyllä tekemistä, että millainen kuva, mistä suunnasta otettuna, miten värit osuvat kohdilleen ja niin edespäin. (Enkä edes omista Photoshopia saati kunnon järkkäriä.) Päädyin nyt Rosan suunnittelemiin Roopen rahasäiliön piirustuksiin (löytyvät Don Rosan Koottujen kahdeksannesta osasta sivuilta 156-157, lisäsin faktalaatikon tuonne blogipohjan alaosaan. 

En tiedä yhtään, miltä blogin ulkoasu näyttää esim. näkövammaisen silmiin, joten jos koet muutokset häiritseviksi ja epäselviksi, kerro ihmeessä kommenttilaatikkoon. Koetan säätää niitä hieman lisää. Tai valitsen jonkin Bloggerin tarjoaman valmiin taustakuvan laiskuudessani.

Mutta minulla on myös uutisia: uusin Sarjainfo (2 / 2016) kolahti postilaatikkoon tänään! Sen lisäksi, että siinä on juttua mm. kevään Tampere Kuplii -tapahtumasta, Hanneriina Moisseisen Kangas-sarjakuvaromaanin arvio sekä Kivi Larmolan haastis, siitä löytyy Ville Hännisen tekemä yhteishaastattelu minusta ja Ankkalinnan Pamaus -lehden päätoimittajasta, Timo Ronkaisesta. Kyseessä on ns. "kaksintaistelu-palsta", johon lehden vieraileva taiteilija piirtää kuvat muun muassa haastateltavista. Meidän kuvamme on taiteillut Max Sarin ja jälki on kyllä kaunista, täytyy todeta! Arvostan erityisesti Akun ja Roopen hattuja.

Skannasin haastiksen kokonaisuudessaan tähän, mutta suosittelen siitä huolimatta tukemaan Suomen Sarjakuvaseuran toimintaa liittymällä jäseneksi. Jäsenmaksuun kuuluu mukavia alennuksia sekä tietenkin oma Sarjainfo kotiin kannettuna.

 

Don Rosa -uutisia

Tuoreimman Akkarin takakansi

Kuten Ankkalinnake ehti jo blogissaan kertoa, meille Rosa-faneille on luvassa jälleen odotuksen hetkiä, kun ankkataiteilija saapuu Suomeen ensi kuussa. Vielä varmistamattomat päivät mainitaan myös Rosan Facebook-sivuilla. Tällä hetkellä päivät ovat 19.-21.11., mutta tarkka aikataulu varmistunee myöhemmin. Seuraamme tilannetta innolla.

(Samassa blogimerkinnässä Ankkalinnake mainitsi, että "Sammon salaisuuden" alkuperäispiirustukset huutokaupataan verkossa. Jos taskussa polttelee muutama ylimääräinen kymppitonni, sieltä löytyisi asiallinen kohde.)

Tuorein Aku Ankka tipahti tänään postilaatikkoon ja sieltäkin kimpoilee Rosa-uutisia: Akkarin verkkokaupassa myydään nyt viimeisiä kappaleita Don Rosan Koottuja! Kannattaa olla nopea, jos tämän lukupaketin haluaa vielä itselleen. Sen voi tilata täältä. 

Don Rosan tuotantoa alkuperäiskielellä julkaiseva Fantagraphics on muuten (lopultakin) saattanut Suomenkin markkinoille sarjan kolmannen osan Treasure Under Glass. Tämä menee tilaukseen heti kuun vaihteessa. Myös Rosan jatko-osia Barksin alkuperäissarjoihin yhdistelevä suomalainen sarja on näköjään päässyt toiseen osaansa: Kulmikkaiden munien jäljillä ja muita klassikoita sisältää nimitarinoidensa lisäksi muun muassa sarjakuvat Tralla Lasta. (En ole vielä hankkinut edes ensimmäistä osaa. Ehkä sitten jouluksi.)

Lopuksi vielä Rosa-tutkimukseeni liittyvä uutinen: uusimmassa Fafnirissa on kollegani FL Leena Romun kirjoittama arvio väitöskirjastani. Näin väitöksen jälkeisestä masennuksesta suurin piirtein toipuneena voin todeta, että arvio on varsin asiallinen ja pätevä. Ja sen perusteella voi kyllä huomata, miten tärkeää olisi, että sarjakuvasta väitöskirjaa tekevällä tutkijalla olisi toisena ohjaajana sarjakuva-alan asiantuntija. Niin monia asioita jäi minultakin huomioimatta omassa tutkimuksessani.

Fragile Subjects - Lapsuudentutkimusta Turussa

Päivitys viime viikon konferenssista on hieman viivästynyt alkaneiden opetuskiireiden takia. Ehkä tästä piakkoin pääsisi taas jatkamaan tutkimukseen liittyvien asioidenkin parissa.

Turun yliopistolla järjestettiin siis 19.-20.8. kaksipäiväinen lapsuudentutkimuskonferenssi Fragile Subjects - Childhood in Literature, Arts and Medicine. Tuo taiteen ja lääketieteen yhdistäminen saattaa ensilukemalta vaikuttaa oudolta, mutta ainakin itse näin linkittymisen heti esimerkiksi kirjallisuus- ja kuvataideterapiaan. Toisaalta konferenssissa ei kokoontunut ainoastaan joukko humanisteja, vaan konferenssi oli varsin poikkitieteellinen: oli sosiologiaa, psykologiaa, lääketiedettä, historioitsijoita, yhteiskuntatieteilijöitä - ja yksi sarjakuvatutkija eli minä. Olo oli kieltämättä hieman irrallinen, vaikka joukkoon kuului myös kuvakirjoja ja pelejä tutkivia kollegoita. Huomasin myös konferenssin avausseremoniassa piirteen, johon en ollut törmännyt spefi- enkä sarjakuvakonferensseissa: valtaosa tutkijoista oli naisia. Lapsuudentutkimus on kuulemma tyypillisesti naisvaltainen tutkimusala, mikä oli hieman hämmentävää, kun on tottunut siihen, että konferensseissa tapaa aika tasapuolisesti miehiä ja naisia.

Minulla oli Alfred Kordelinin säätiön myöntämä matka-apuraha, joka kattoi tämän reissun ja kesäisen Archipelaconin. Vaikka tämä konferenssi ei ollut täysin omaa alaani, odotin tapahtumaa varsin suurella innolla ja valmistauduin esitelmääni keräämällä materiaalia DCML:n ystävällisten ankistien avustuksella.

Konferenssissa oli viisi sessiota, joissa kussakin oli 3-4 paneelia, mikä tarkoitti tätä tyypillistä valinnanvaikeuden ongelmaa. Päädyin kuitenkin etenemään turvallisissa vesissä, mikä tarkoitti lastenkirjallisuuden ja visuaalisen kulttuurin paneeleita ja jätin traumat ja lääketieteen sikseen. Yhden traumaattisia lapsuuksia käsittelevän paneelin päädyin kuitenkin katsomaan ihan vain siksi, josko sillä pääsisin hieman virittäytymään tulevaan hankeprojektiini. (En päässyt, päädyin ajattelemaan liikaa lasten itsemurhia.)

Ensimmäisen päivän esitelmistä odotin eniten Safiullina Alexandrovnan paperia Beatrix Potterin saduista. Otsikko "Tricksters and Criminals in Beatrix Potter's Tales" lupasi paljon, joten pettymys oli sitäkin suurempi, kun esitelmä paljastui lähinnä matemaattisiksi taulukoiksi siitä, miten paljon mitäkin ilmiötä esiintyy Potterin lastenkirjoissa ja miten. Konkreettiset esimerkit jäivät niin lyhyiksi, ettei aiheeseen päässyt oikein sisälle. Ja sitten kuulin Alexandrovnan olevan nimenomaan kirjallisuudentutkija, joten hän ei ota huomioon ollenkaan kuvia. En ymmärtänyt tätä suhtautumista lainkaan: kyllähän sitä olisi melkein pakko reagoida kuviin, jos kerran tutkii kuvitettuja lastensatuja... Ehkä Alexandrovna ottaa kuvat huomioon, jos tekee jatkotutkimusta. Esitelmä pohjautui nimittäin hänen graduunsa.

Professori Marika Nikolajevan keynote

Konferenssin odotetuin anti oli itselleni yksi kolmesta kutsuvieraasta, Cambridgen professori Maria Nikolajeva, jonka väitöskirja The Magic Code oli omani päälähteitä teoriakirjallisuuden osalta. Varauduin hillittömään akateemiseen fanitukseen, mikä olisi varmaan paisunut yli, jos professori Nikolajeva olisi puhunut vähääkään lastenkirjallisuuden fantasiaan liittyvistä asioista. Nikolajevan keynote-esitelmä oli kuitenkin otsikoitu "Cognitive-Affective Engagement with Disability in Contemporary Young Adult Fiction." Käsitellyt teokset kuulostivat erittäin mielenkiintoisilta, mutta niiden nimet vilahtivat ohi niin nopeasti, etten ehtinyt kirjoittaa niitä ylös. (Tämän takia Powerpoint on hyvä asia, vink vink.)

Ensimmäisen päivän päätteeksi järjestettiin perinteinen konferenssi-illallinen Hus Lindmanilla, jossa olin käynyt kerran aiemmin PPCS-seminaarin yhteydessä. Konfesenssi-illalliset ovat varsin rentoja ja vapaamuotoisia tapahtumia, vaikka joidenkin (kuten tämän) alussa saattaa olla tervetuliaismaljat ja jonkin tahon tervehdys. Osallistun kuitenkin illallisiin lähes poikkeuksetta, koska niissä A) on usein aivan laittoman hyvää ruokaa, ja B) se on varsin oiva tilaisuus tutustua ihmisiin ja verkostoitua. Fragile Subjects ei tehnyt poikkeusta kummallakaan osastolla. Päädyin muun muassa selittämään amerikkalaiselle kollegalle Muumien mahtavuutta ja mitä suomalaista kannattaa viedä mukanaan tuliaisina (tietenkin niitä Muumeja ja Fazerin suklaata). Tutustuin myös pariin suomalaiseen kollegaan, joista toinen tutkii lasten kuvakirjoja.

Torstaiaamun visuaalista kulttuuria käsittelevä paneeli sisälsi kaksi mielenkiintoista esitelmää: Sanna Quickin musiikkia ja äänimaisemia Pelikaanimies-elokuvassa katsastava paperi sekä Ville Sirkiän esitelmä siitä, miten Pikku Kakkosesta tuttu Nukkumatti-animaatio (Unser Sandmännchen) rakentaa lapsuutta. Siinä oli varsinkin meille suomalaisille melkoinen nostalgiapaukku, jolla kyllä pysyi hereillä aamuyhdeksältä alkaneessa sessiossa.

Sanna Quick ja katsauksen päätelmät

Ville Sirkiä näyttää, miten Nukkumatti vieraili myös Lapissa

Yksi ehdottomasti kiinnostavimpia esitelmiä oli kahvitauon jälkeisessa kirjallisuuspaneelissa ollut, jyväskyläläisen kollegani Susanne Ylösen esitelmä "The Cute Little Monster", jonka aiheena oli lastenkirjallisuuteen hiipinyt ilmiö söpöiksi tehdyistä hirviöistä. Ylönen pohti, mitä tarkoitusta tämä "cutification" palvelee ja onko se enemmän aikuisille kuin lapsille suunnattu ilmiö. Odotan Susannen väitöskirjaa suurella innolla.

Hirmuisen söpöjä hirviöitä Susanne Ylösen esitelmässä.

Oma esitelmäni oli konferenssin viimeisessä sessiossa, jossa käsiteltiin lapsia visuaalisissa kulttuureissa. Session paikka oli sinänsä konferenssin järjestäjiltä aika fiksusta valittu, sillä tuohon aikaan iltapäivästä (ja koko konferenssista) porukka alkaa yleisesti olla melko nuutunutta. Kun on vuorossa neljän esitelmän putki, on hyvä olla visuaalista materiaalia, johon yleisö voi kiinnittää huomionsa. Ainakin pysyivät hereillä.

Visuaaliseen kulttuuriin oli saatu mahdutettua esitelmät valokuvista, Roald Dahlin lastenkirjoista, sarjakuvista ja videopeleistä. Sanna Lehtonen piti päivitetyn version Archipelaconin akateemisessa osiossa pitämästään esitelmästä, joka koski Child of Light -videopelin arvosteluja ja vastaanottoa. Natalia Kokoshnikovan esitelmässä kiinnostavaa oli se, miten kuva ja teksti toimivat Dahlin kirjoissa erottamattomina: kirjailija itse tekee käsikirjoitusvaiheessa suunnitelmia siitä, mitkä kohdat hän haluaa näyttää kuvina, ja jättää näin ollen tekstin kokonaan pois. Hänen vakiokuvittajalleen Quentin Blakelle jää sitten työ kuvata Dahlin visiot.

Oma esitelmäni otsikko oli "From Brats to Woodchucks: The Representation of Huey, Dewey and Louie in Disney Comics." Puhuin siis siitä, miten ankanpoikien kuvaus on muuttunut Al Taliaferron kuvittamasta ensiesiintymisestä tähän päivään. Esimerkkejä hain Taliaferron lisäksi tietenkin Barksilta ja Rosalta. Minulla oli valtavasti materiaalia ja koko konferenssin ajan keksin uusia, täydentäviä asioita, jotka piti ottaa huomioon, kuten eri aikakausien kulttuurinen konteksti eli muun muassa Comics Code ja miten 1950-luvulla suhtauduttiin lapsiin ja sarjakuviin. Jouduin karsimaan huikeasti materiaalia ja esimerkkejä pois ja pelkäsin, etten sittenkään ehdi puhua kaikesta siitä, mitä olisin halunnut. Kokonaisuudessaan esitelmä meni kuitenkin varsin mukavasti, varsinkin kun ottaa huomioon sen, että yleisössä oli - kukas muu kuin - itse Maria Nikolajeva.

Sain paljon kysymyksiä ja kommentteja, vakioina tietenkin "miksi Aku on niin suosittu", mutta myös uusia ja tärkeitä huomioita siitä, miksi Tupu, Hupu ja Lupu ovat nimenomaan sukulaispoikia, eivätkä Akun omia poikia, ja että miten ankanpoikien syntyaika ja tämän ajan perhekäsitys voivat vaikuttaa asiaan omalla tavallaan.

Kun kahden tunnin mittainen paneeli oli ohi, paneelia vetänyt David Linton totesi meille, että tämä oli ehdottomasti konferenssin paras sessio. Se ainakin lämmitti mieltä.

Toivottavasti konferenssin järjestäjät suunnittelevat julkaisun tekemistä. Jos eivät, haluaisin joka tapauksessa kirjoittaa esitelmäni pohjalta laajemman artikkelin.

 

Esitelmää odotellessa ollaan aina vähän jännän äärellä.

Kaksipäiväinen konferenssi oli kaikin puolin varsin onnistunut paketti. Konferenssin hintaan kuuluneet lounaat Upseerikerholla olivat maittava ja kahvitauot ansaitsevat erityiskiitosta pituudellaan (puolessa tunnissa ehtii sekä juoda kupposen että seurustella ja siirtyä seuraavaan saliin) ja kerrassaan herkullisilla pullillaan.

Sain uusia tuttavuuksia ja pääsin kiittämään professori Nikolajevaa hänen väitöskirjastaan. Tämä nolona tokaisi, että lue jotain tuoreempaa, mistä ymmärsin, että jokainen tutkija etenee urallaan jossain vaiheessa siihen pisteeseen, että menneisyyden tutkimukset alkavat tuntua perusteluiltaan ja tulkinnoiltaan vanhoilta ja noloilta. 

En ehtinyt jäädä pitkään seurustelemaan konferenssin päätyttyä viiden jälkeen, kun piti ehtiä kuuden junalla kohti Jyväskylää. Turusta jäi hyvä mieli, kuten aina. Ja kohtahan sinne pitää lähteä taas takaisin...

Aku Ankka - keskivertoamerikkalainen?

Tilasin Peter Schilling Juniorin teoksen Carl Barks' Duck. Average Americanin (2014) tässä loppukeväästä Adlibriksestä. Hinta ei ollut kallis ja mikä tahansa Disneyn sarjakuvista kertova tietokirja on aina luksusta. Niitä on olemassa aivan liian vähän. Lukaisin sen nyt junassa matkalla Turkuun (nimenomaan lukaisin - sivuja on kokonaisuudessaan 122, josta 10 on lähteitä ja liitteitä) ja ajattelin sanoa siitä muutaman sanan. Ankkalinnan Pamaus jo kommentoi teosta aiemmin blogissaan ja tein itsekin samoja huomioita. Seuraavassa omia havaintojani ja mielipiteitäni sekä fanin että tutkijan näkökulmasta.

Schilling kertoo heti johdantoluvussa, että kyseessä on fanin tekemä arvostelu, johon hän on koonnut omia lempitarinoitaan. Hänen pyrkimyksensä on vakuuttaa satunnainen lukija Disney-sarjakuvien ja eritoten Carl Barksin sarjakuvien sisällöllisestä laadusta ja tarinoiden merkityksellisyydestä. Tieteellistä teosta on turha odottaa ja tässä suhteessa ainakin itse olin hieman pettynyt. En nyt välttämättä odottanut tieteelliselle tekstille ominaista lähdeviitekäytäntöä, mutta olisin toivonut hieman lähdekritiikkiä, lisää argumentointia ihan pätevien sarjakuva-analyysien pohjalta ja jonkinlaista tulkintaa tehdyistä huomioista.

Teos koostuu kirjan pituuteen nähden yllättävän mittavasta ja kirjoittajan faniuden historiasta kertovasta johdannosta sekä seitsemästä luvusta, joissa Schilling esittelee Barksin sarjakuvien parhaimmistoa (omasta näkökulmastaan). Huomion kohteena ovat muun muassa sellaiset klassikot kuin "Lost in the Andes", "The Guilded Man" ja "The Golden Helmet". Kuten kansikuvasta voi päätellä, Schillingin lempihahmo on ehdottomasti Aku Ankka, minkä pohjalta analysoitavat sarjakuvatkin on valittu. Kuten Ankkalinnan Pamauksen blogimerkintä toteaa, Schilling näkee Akun eräänlaisena "näyttelijänä", joka sujahtaa rooleihinsa eli eri ammatteihin yhtä helposti kuin kulta-ajan Hollywood-näyttelijät. Schillingin mukaan Barksin parhaimmissa Aku-sarjakuvissa on samanlaista huumoria kuin Laurel & Hardy -komedioissa.

Schilling analysoi myös osuvasti, miksi Aku on useille niin läheinen ja tärkeä hahmo:

Donald fails constantly, to our pleasure, but he succeeds more often that you'd think. Donald does not typically succeed in financially. But he does emerge from many of these stories with his dignity intact and with a spiritual success in the face of economic ruin that is unmatched [- -]. (Schilling 2014, 9.)

Schillingin pointtina on se, että kuten Aku, myös useimmat meistä epäonnistuvat. Tämä tekee Akun lukijan kannalta helposti lähestyttäväksi.

 

Yllättävää kyllä, Schilling vertaa Akua Indiana Jonesin kaltaiseen seikkailijaan, joka kiertää maailmaa nimenomaan seikkailemisen halusta (s. 10). Tämän väitteen tekee hämmentäväksi se, että sekä Spielberg että Lucas ovat molemmat todenneet Barksin Roope Ankan olleen Indiana Jonesin inspiraationa. Tähän liittyy myös se, mikä teoksessa itseäni eniten ärsytti, eli kirjoittajan antipatiat Roope Ankan hahmoa kohtaan. Schillingin erittäin negatiivinen kuva Roopesta tulee parhaiten esille hänen kirjoittamastaan arviosta sarjakuvasta "The Magic Hourglass". Esimerkiksi Barksista huomattavasti tieteellisemmän teoksen kirjoittanut Thomas Andrae kommentoi samaa sarjakuvaa ja toteaa, ettei Roopen hahmo sarjakuvan julkaisuvuonna (1950) vielä ollut kehittynyt sellaiseksi, jona Barks sen myöhemmin näki. (Paljon varhaisen Roopen vihaisuudesta ja ikävistä luonteenpiirteistä siirtyi myöhemmin Kulta-Into Piihin, minkä esimerkiksi Timo Ronkainen on huomioinut Ankkalinnan Pamaukseen 1/2000 kirjoittamassaan Roope-artikkelissa.) Myös ajatus maagisesta tiimalasista Roopen vaurauden syynä tuntuu vieraalta Roopen hahmoa tutkittaessa, vaikkakin Barks piti sarjakuvansa toisistaan erillisinä, episodimaisina teoksina.

Schillingillä on tietenkin oikeus mielipiteeseensä ja vaikka kyseessä on nimenomaan Barksin sarjakuvia analysoiva teos, luen tekstiä vieläkin vahvasti Rosa-silmälasieni läpi, eli kuinka Rosa on tulkinnut Barksin esittämät hahmot. Ja nämä tulkinnat eivät osu ollenkaan yksiin Schillingin huomioiden kanssa, vaikkakin Akun sankaruus ja rooli suhteessa ankanpoikiin tulevatkin hyvin esille. Hyväksyisin kirjoittajan näkemykset paremmin (sekä tutkijana että fanina), mikäli hän perustelisi huomionsa ja ajatuksensa pätevästi. Nyt ne jäävät kirjan fanimaisuuden takia pelkästään mielipiteiksi.

Lähdekritiikki-viittaukseni tarkoitti teoksen johdannossa esiintyvää mainintaa niistä hyvistä Barks-teoksista, jotka Schillingin mukaan ovat enemmän tutkimuksia kuin hänen oma katsauksensa. Näihin Schilling lukee jostain syystä myös Ariel Dorfmanin ja Armand Mattelartin Kuinka Aku Ankkaa luetaan -teoksen, josta olen tässäkin blogissa aiemmin avautunut. Ongelmalliseksi tämän kommentin tekee tietenkin se, etteivät Dorfman & Mattelart tienneet Barksin olemassaolosta pamflettia kirjoittaessaan. Heille Walt Disney oli vastuussa kaikista sarjakuvien sisällöistä. Toiseksi kyseessä ei ole erityisen pätevä tieteellinen tutkimus, kuten olen aiemmin todennut. Dorfmanin ja Mattelartin teoksessa esiintyy varsin mielenkiintoisia luentoja, mutta puuttuvan lähdeviitekäytännön ja lähteinä käytettyjen, Chilessä julkaistujen käännösten perusteella sitä ei voi lukea hyviin kriittisiin julkaisuihin.

Schillingin teos on ihan viihdyttävä ja Barks-fanille sopiva nopea lukupaketti. Mitään uutta ja mullistavaa se ei kuitenkaan tarjoa. Sarjakuvia analysoivat luvut menevät pitkälti tarinoiden referoimiseen ja vaikka sarjakuva-analyysia vähän otetaankin mukaan erityisesti ruutujen kokojen ja hieman sisältöjenkin osalta, tarkempi luenta ja tulkinta puuttuvat kokonaan. Mikä teoksesta myös puuttuu, on kokoava päätäntö, jossa kirjoittaja olisi voinut tehdä hieman yhteenvetoja havainnoistaan. 

Ja jostain syystä tartuin myös sivulla 8 olleeseen lauseen alkuun, jossa puhuttiin Akusta: "Barks created such a believable character..." Barkshan ei tietenkään luonut Akua vaan kehitti Akun hahmoa monipuolisemmaksi. Olisin kustannustoimittajana vaatinut ehdottomasti tuon lauseen tarkentamista väärinkäsitysten välttämiseksi.