Blogi jää tauolle - uusia seikkailuja toisaalla

Minulla on aina ollut tavoitteita ja päämääriä. Halusin yliopistoon. Sitten tohtoriksi. Sitten tähtäimessä oli dosentin arvonimi ennen kuin täytän 40. Osa tavoitteistani ilmestyi matkan aikana, kuten opettajaksi kouluttautuminen, osa - kuten romaanin kirjoittaminen - on ollut aina läsnä.

Olen pikkuhiljaa tajunnut, miten työorientoitunut olen ollut ja miten kulttuurimme tukee tätä näkökulmaa. Kun tutustut uuteen ihmiseen, ensimmäinen kiinnostava asia tuntuu olevan, mitä teet työksesi. Kun minua pyydetään kertomaan jotain itsestäni, aloitan työpaikastani - en esimerkiksi siitä, että olen Korpinkynsi ja lempi-Muumini vaihtelee Pikku Myyn ja Nuuskamuikkusen välillä. (Näitä asioita olen muuten ruvennut kyselemään ihan kiusallani mahdollisilta tärkeiltä ihmisiltä, kuten siskojeni kumppaneilta.)

Jo ensimmäisen burnoutini aikana heräsin pohtimaan tätä työkeskeisyyttä (niin kliseistä kuin se onkaan) ja ymmärsin, että kaipaan enemmän kokemuksia ja elämyksiä: sellaisia muistoja, joita voi vanhana katsella taaksepäin ja todeta, että "olen elänyt". Ei kukaan muistele kiikkustuolissaan kaikkia kommentoimiaan käsiteanalyyseja tai niitä mahtavia Powerpoint-dioja sillä yhdellä väitöskirjakurssilla. Kokemukset ovat jotain muuta.

Mutta mitäpä siitäkin opin? Puolitoista kuukautta saikkua ja takaisin töihin. Kyllä tämä tästä ja ei kun jatkamaan! Ihan hyvin tässä pärjäillään, kun enhän minä ainakaan vaivaksi halua olla, saati jättää ketään pulaan. 

Sitten tuli globaali pandemia, etätyökomennos, uusi työsuhde ja... uusi romahdus.

Aloitin tämän blogin pitämisen reilu kymmenen vuotta sitten. Selasin tässä taannoin vanhoja postauksiani ja löysin sieltä idealistisen ja tutkimuksesta innostuneen Katjan. Se Katja on kadonnut johonkin. En tiedä, löytyykö häntä enää. 

Facebookissa ystäväkollegani avautui siitä, miten hän oli hakenut tutkijapaikkaa ja saanut hylsyn: hän listasi kaikki ne naurettavan tarkat vaatimukset, jotka hänen olisi pitänyt täyttää ollakseen kelpoinen. Alkoi ahdistaa jopa ihan fyysisesti. Tuli sellainen olo, että tuohon oravapyörään en enää itseäni ja mielenterveyttäni altista. 

Olen päättänyt pistää tutkijanurani kokonaan jäihin. Mitä minä sillä dosentuurilla oikeastaan edes tekisin? Ja mikä kiire minulla muka on saavuttaa sellainen virstanpylväs ennen nelikymppisiä? 

Tämän päätöksen myötä myös blogi jää tauolle. Siirryn toisaalle uuden (terapeuttisen) blogin pariin: sen teemana on nörttiturismi. Minut löytää siis jatkossa osoitteesta ankkatohtorinlokikirja.com. 

Aika näyttää, löytyykö tutkijanurani vielä jostain jäistä valmiina palaamaan hommiin Steve Rogersin lailla. 

Olen saavuttanut jonkinlaisen rajapyykin.

Tuntiopettajuuden ongelmakohdat - ja kuinkas sitten kävikään?

Blogi on ollut pitkällä tauolla pääasiassa syksyn opetuskiireiden vuoksi. Yritän kuitenkin palailla tänne tässä kevään mittaan hieman aktiivisemmin.

Joulun alla päädyin avaamaan suuni julkisesti. Acatiimi, professorien, tieteentekijöiden ja yliopistojen opetusalan lehti, etsi sosiaalisessa mediassa haastateltavia tuntiopettajia käsittelevään juttuun. Todella monet eivät työn menettämisen pelossa uskaltaneet kommentoida omalla nimellään. Hetken harkittuani ilmoitin olevani käytettävissä - ja näinhän siinä kävi, että annoin toimittajalle puhelinhaastattelun joulukuussa. Juttu julkaistiin tällä viikolla tuoreimmassa Acatiimi-lehdessä. Tässä alla on pätkä omasta osuudestani, voit lukea koko jutun myös tästä seuraavasta linkistä: https://www.acatiimi.fi/1_2021/18.php 

Acatiimi 1/2021, s. 31

Juttuun haastateltiin myös muita erilaisissa asemissa olevia tuntiopettajia. Monet seikat riippuvat myös yliopistosta. Osa tuntiopettajista heittää muutaman luentokurssin silloin tällöin, mutta sitten on niitä, jotka tekevät sen 400 tuntia lukuvuodessa ja käytännössä elättävät itsensä opetuksella. Siihen nähden tuntiopettajilta puuttuu monia todella tarpeellisia oikeuksia, kuten esimerkiksi se työterveys, joka meillä Jyväskylän yliopistossa tosiaan tyssää vaihteleviin viikkotuntimääriin. Olen ollut työhöni todella tyytyväinen, mutta tuntiopettajan aseman parantamisessa on vielä varaa. Nämä vaativat kuitenkin muutoksia yliopiston hallinnon tasolla. 

Loppiaisen jälkeen Petri Blomqvist kävi kuvaamassa minut Seminaarinmäellä

... Ja kuinkas sitten kävikään?

No, samoihin aikoihin, kun olin antamassa haastattelua, oltiin laitoksella minun tietämättäni puuhailtu minulle uutta työsopimusta. Joten samalla viikolla, kun tuntiopettajuutta käsittelevä artikkeli ilmestyi, olin sitten saanut kuukausipalkkaisen opettajan työsuhteen. Olen siis ollut nyt viikon verran kirjoitusviestinnän yliopistonopettaja. Kyseessä on elämäni ensimmäinen työsuhde, jossa minulla on 100 %:n työaika, työterveys ja palkalliset lomat. Ainut miinus on se, että tämäkin suhde on määräaikainen, mutta se kestää kuitenkin vuoden 2022 loppuun. Näin pitkät määräaikaisuudet ovat varsin harvinaisia, joten olen todella kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Hommiini tulee kuulumaan opetuksen lisäksi muun muassa suomenkielisen tohtorikoulutuksen kehittämistä, mitä odotan valtavalla innolla. 

Naureskelimme opettajakollegoiden kanssa, että kuka lähtee antamaan seuraavan haastattelun, kun siitä seuraa heti työsuhde. (Olisipa se näin helppoa, mutta kun ei. Resurssit ovat todella tiukassa, vaikka opettajien tarve kasvaa koko ajan.) Toki on myös muistettava, että vaikka itse sainkin yllättäen päivityksen työsuhteeseeni, tuntiopettajan asema ja tilanne ei kuitenkaan muutu mihinkään.

Jos katsotaan edellisen eli elokuisen päivityksen tunnelmia, niin kyllähän siinä niin kävi, että opetus kiilasi tutkimuksen edelle. Minun ei tarvitse edes ajatella rahoitushakuja yli vuoteen, mikä vähentää stressiä ja kiirettä. Keskeneräiset artikkelit aion viedä loppuun, mutta muuten pääpaino tulee jatkossa olemaan Movin opetuksessa ja opetuksen kehittämisessä. Tätä tukee myös tammikuun lopussa alkaneet yliopistopedagogiset opinnot (15 op). Eli luvassa on myös lisää expaa ammatilliseen osaamiseen. 

___

EDIT: lisätty linkki Acatiimi-lehden artikkeliin verkossa ja mainittu, että tuntiopettajan asema on edelleen sama, vaikka oma tilanne muuttuikin.

Tutkijan keski-iän kriisi

Vaihdoin yliopistoa ja siirryin Miskatonicin 
henkilökuntaan.

H. P. Lovecraftin syntymästä tulee tänään kuluneeksi 130 vuotta. Omasta syntymästäni tulee kuluneeksi jokusen vuoden vähemmän, mutta kuitenkin sen verran, että tajusin potevani keski-iän kriisiä. 

Kriisi on ollut muhimassa pinnan alla jo jonkin aikaa, mistä kertoo tarve uusiin, kehonhallintaa vaativiin harrastuksiin. Jos ihminen, joka on pienestä asti vihannut telinevoimistelua, haluaa yllättäen killua ylösalaisin yhden jalan varassa renkaalla, on siinä selkeästi tarve esittää itselleen, että vielä minä kykenen tällaiseen. Hienoa, että kykenen.

Mutta se oikea, konkreettinen kriisi iski heti tuossa kuun alussa, kun aloin selvitellä säätiöiden apuhahakujen aikatauluja. Alfred Kordelinin säätiön sivuilla todettiin, että voit hakea apurahaa post doc -tutkimukseen, jos väitöksestäsi on kulunut enintään kolme vuotta.

Kolme vuotta.

Suomen Akatemian tutkijatohtorin rahoitusta voit hakea, kun väitöksestäsi on kulunut enintään viisi vuotta. Seuraava vaihe olisikin sitten Akatemiatutkija, jonka vaatimuksena on tutkijan hyvät verkostot ja kattava julkaisuluettelo.

Tässä vaiheessa se iski tajuntaan. Olen tutkijanurallani väliinputoaja.

Olen liian vanha hakemaan tutkijatohtorin rahoitusta, sillä väitöksestäni tulee tänä vuonna kuluneeksi kuusi vuotta. Olen tutkijana liian kokematon hakemaan Akatemiatutkijan rahoitusta.

Väitökseni jälkeen olen ollut töissä kolmivuotisessa hankkeessa, joka ei ollut tutkimushanke. Olen myös toiminut käytännössä koko sen ajan opettajana niin yliopistossa kuin taiteen perusopetuksen puolella. Lisäksi olen hankkinut opettajan pätevyyden.

Kaikki tämä tarkoittaa sitä, ettei minulla ole ollut aikaa keskittyä tutkimukseen eli tuottaa niitä vaadittavia julkaisuja.

Tutkijanura on absurdi alana. Toistaiseksi voimassa olevat työsopimukset ovat yksisarvisen kaltaisia myyttisiä olentoja. Tutkijanura koostuukin nykyisin projektiluontoisista pätkätöistä, jotka parhaimmillaan muodostavat katkeamattoman ketjun. Pahimmillaan sinulla on kolmen kuukauden rahoitus eikä mitään seuraavaan vuoteen. Jos saat kolmen vuoden työsuhteen tai rahoituksen, se on juhlan paikka.

Tutkija joutuu perustelemaan koko ajan työnsä merkittävyyden eli syyn, miksi hänen pitäisi saada palkkaa työstään. Tämä tapahtuu tietenkin apurahaa hakemalla. Jotta saat tehtyä mahdollisimman hyvän hakemuksen, siihen on käytettävä aikaa. Ja jotta sinulla voisi olla aikaa tehdä laadukas hakemus, sinulla pitäisi olla varaa antaa hakemukselle aikaa ilman että mahdollinen muu työ kärsii. Tämän takia yliopistolla on tarjolla strategista rahoitusta, jota voit hakea, että voit keskittyä apurahahakemuksen tekemiseen.

Luit oikein. Voit hakea apurahaa siihen, että voit hakea apurahaa.

Alkaako kuulostaa turhauttavalta? En ihmettele. Koska näitä pohdiskellessani uuden rahoitushakurupeaman kynnyksellä, aloin pohtia, onko tässä oikeasti mitään järkeä. Haluanko tuhlata kallista aikaani (ja henkistä jaksamistani) epävarman tutkijanuran edistämiseen vai keskittyisinkö vaan opettamaan?

Mutta kun se opettajantyökin koostuu palasista, määräaikaisista sopimuksista; siitä, miten taistelet liiton kanssa kesäisin oikeuksistasi tukiin. Vähemmästäkin iskee keski-iän kriisi.

Olen milleniaali eli kuulun sukupolveen, jolla projektit ja pätkätyöt ja jatkuva epävarmuus on normi. Nyt olen siihen lopen kyllästynyt. Neljäkymmentä lähenee kovaa vauhtia ja mitä minä haluan? 

Jos kaikki olisi mahdollista, haluaisin matkustaa ties sun missä, kirjoittaa matkaoppaita ja spekulatiivista fiktiota. Mutta koska se ei ole realistista, haluaisin vain minua kiinnostavalta alalta varman työpaikan, jossa olisi se palkallinen kesäloma. Palkkakin voisi olla sellainen, että jäisi lainojen jälkeen käteen niin paljon, että voisi ostaa jokusen kirjan ja matkustaa - kun maailman tilanne sen taas mahdollistaa.

Ja sitten, kun siltä tuntuu, voisi hakea tutkimusvapaata.

Olisikohan tämä liikaa vaadittu?

(Laitan kuitenkin vielä muutaman hakemuksen tänä lukuvuonna. Jos vaikka kävisi tuuri.)

Koronakevään jälkitunnelmia opettajan näkökulmasta

Aloittelen toista kesälomaviikkoani, joten nyt minulla on aikaa (ja ehkä enemmän myös intoa) paneutua blogikirjoittamiseenkin. Sähköpostissani on nyt poissaoloviesti, jossa kerron ansaitsevani kunnon loman Sietämättömän Sisu-syksyn ja Kamalan Koronakevään jälkeen. Tämä lukuvuosi on siis ollut poikkeuksellisen kuormittava yliopisto-opettajalle. Olen kiitollinen itselleni siitä, että sain pidettyä henkisen jaksamiseni siinä pisteessä, etten päätynyt takaisin uupumuksen suohon. Huomasin nimittäin alkukeväästä uhkaavia merkkejä väsymyksestä - ja sitten tulikin pandemia ja etäopetus.

Jyväskylän yliopisto siirtyi etäopetukseen maaliskuun puolessavälissä. Meidän piti viikonlopun aikana pohtia kevään kurssien toteutus, siirtää ne etäversioiksi, ottaa haltuun uusia verkko-opetuksen muotoja ja kanavia. Ja sitten opastaa opiskelijat käyttämään näitä samoja ohjelmia. Loppujen lopuksi sitä pystyy venymään hämmentäviin suorituksiin, kun osaa samalla antaa itselleen armoa: tästä ei voi tulla täydellistä tällä aikataululla ja vielä hieman vajaalla osaamisella.

Ensimmäisen etäopetusviikon jälkeen pohdin Facebookissa vapaaehtoisen eristäytymisen plussia ja miinuksia. Näin jälkikäteen pohdittuna tässä hieman samoja ajatuksia täydennettyinä useamman viikon etäopetusrupeaman jälkeen.

Työpöytä valmiina etäopetuksen alkamiseen.
Kahden näytön kokonaisuus helpotti muun muassa ruudun jakamista aivan valtavasti.
(Huomioi taustakuva ja seinällä oleva Rosan originaali.)

+ Sai toki nukkua pidempään aamulla, kun ei tarvinnut herätä kuudelta, jotta ehtisi opettamaan kasin jälkeen. Tämä oli ehkä parasta. Aamukasin opetukset pitäisi muutenkin kieltää. Toisaalta voin silti myöhästyä töistä, kun puhelimen akku päättää loppua eikä herätyskello vain soi. Varsin mukavaa herätä kasilta ja todeta, että pitäisi olla opettamassa niinku NYT.

+ Olen viettänyt kokonaisia viikkoja mukavissa olohousuissa. Käynyt lähikaupassa tuulipuvussa. Ja huomannut, miten koko olemus kirkastuu, kun laittaa kerrankin oikeat vaatteet (= nahkatakin ja farkut) päälle ulos lähtiessään. Sitä kuitenkin ilmentää koko persoonaansa vaatteiden avulla.

+ Kun ei ollut iltamenoja, on jäänyt enemmän aikaa yhteiselle ruuanlaitolle. Tämä on ollut oikeastaan luksusta. Samalla olemme pyhittäneet yhteisen ruokailun keittiönpöydän ääreen olohuoneen sohvapöydän sijaan. Tämä tapa on toivottavasti tullut jäädäkseen.

+ Etäopetuksen alkuvaiheessa jätin kaikki ulkonäköpaineet pois ja istuin opettamassa ilman minkään sortin meikkejä. Parin viikon jälkeen totesin, että pakko piirtää ne edes ne kulmakarvat kehystämään. Sitten saturaatiopiste ylittyi ja aloin meikkaamaan normaalisti opetuksiin ja kokouksiin.

+ Hoidin perfektionismiani asenteella "ei se ole niin justiinsa", kun ei se voinut olla. Ei poikkeustilanteessa. Toivon, että pääsen tähän samaan olotilaan myös syksyllä - opetimme sitten etänä tai normaalin päiväjärjestyksen mukaan.

+ Huomasin sosialisoituvani enemmän työkavereiden kanssa etänä Teamsissä kuin normaalitilanteessa. Erityisesti sellaisten opekollegoiden, joita näen ehkä kerran kuussa opekokouksissa. Teams ja Zoom pääsivät kyllä kevään aikana arvoon arvaamattomaan. Niiden avulla hoitui kaikki.

+ Keksimme hillittömiä ideoita lähikollegoiden kanssa piristämään etäilyä. Näistä mainittakoon Instagramiin kootut etäopehahmot ja Moviisut eli Movin Euroviisut. On ihanaa tehdä töitä yhteisössä, jossa villeistä ideoista jalostuu nerokkaita projekteja arjen ratoksi.

Osallistuin Moviisuihin Gonttooran autonomisena tasavaltana, joka sijaitsee Venäjän Karjalassa, Vienanmeren rannalla. Edustuskappaleemme oli Turmion Kätilöiden Ikävä, johon kävin kuvaamassa kämäisen musiikkivideon Seminaarimäen kampusalueella. Video kertoo opettajan kaipuusta menneisyyteen, jolloin kaikki oli paremmin.

Olen luonteeltani enemmän introvertti, joten kotona napottaminen ei aiheuttanut suurempia tuskia. Mutta siitä huolimatta koin vapaaehtoisen etäilyn (ei siis karanteenin, koska emme ole olleet kipeitä) turhan raskaaksi fyysisesti.

- Istuin selvästi enemmän töitä tehdessäni kuin normaalisti, mikä johti alaselkäjumiin. Otin palavereissa käyttöön jumppapallonkin, jotta selkä saisi enemmän liikettä. Mutta kun opettajana on tottunut seisomaan ja heilumaan ympäriinsä luokassa, jatkuva istuminen alkoi pidemmän päälle puuduttaa. Yritin toki virittää itselleni seisomatyöpisteen tekstien lukua varten, mutta kaikki muu tuli tehtyä työpöydän ääressä, koska kaksi näyttöä auttoi opetuksessa valtavasti. Kaipaan edelleen Oppion sähköpöytiä.

- Isoin miinus oli kuitenkin se, että hallitus sulki kuntosalit ja ryhmäliikuntatoiminnan. Kun on tottunut treenaamaan viisi kertaa viikossa, kaipuu liikuntaan oli valtava. Tätä haittaa lisäsi etenkin se, että olen liian laiska tekemään kotona yksin yhtään mitään. Hulavanteen pyörittely on kuitenkin vain pieni osa kokonaisvaltaisempaa treeniä.

Koronakevään alkuhaasteena oli myös muistaa erottaa työ- ja vapaa-aika. Kun huomaa lukevansa opiskelijoiden tekstejä kellon ympäri, on pakko alkaa seurata omaa ajankäyttöä. Kaikkea ei vain ehdi tekemään yhden päivän aikana, joten jouduin opettelemaan sitä armollisuutta itseäni kohtaan. Lisäksi rehtorimme korostama joustavuus konkretisoitui vahvasti: jouduimme joustamaan niin opetusmenetelmistä, arviointiaikatauluista, teknisestä laadusta kuin kaikesta muustakin.

Olen enemmän kuin valmis palaamaan syksyllä kampukselle, mutta se tietenkin riippuu siitä, mitä hallitus suosittaa ja yliopisto linjaa. Ensimmäisten kurssitoteutusten kanssa olemme varautuneet myös etäversiointiin, mutta kenties osa pienryhmistä voi kokoontua ihan yliopistollakin. Ainakin fukseja olisi kiva päästä opettamaan ihan luokkatiloissa.

Osa etäkevään aikana haltuun otetuista menetelmistä jää taatusti käyttöön. Ainakin väitöskirjantekijöille pitäisi tarjota enemmän verkko-opetusta, kun monille se viikoittainen läsnäolo luennoilla voi olla mahdotonta. Mutta kuten kevään päättäneeseen kokemuskyselyyn kirjoitin, etäopetus on hyvä apu ja tuki, mutta lähiopetusta se ei voi koskaan korvata. Katsotaan sitten, kun teknologia on tarpeeksi kehittynyt, VR ei aiheuta enää pahoinvointia ja minut voi heijastaa luokkaan hologrammina. Sitten voin harkita vapaaehtoista etäopetusta.

Diagnoosi: työuupumus

Tämä on toinen postaus, jonka kirjoittamista ja sisältöä olen pohtinut ja harkinnut kauan. Mutta koska mielenterveysasioista täytyy puhua enemmän eikä niiden käsittely saa olla akateemisessa maailmassakaan tabu, päätin kirjoittaa tästä itseäni turhia sensuroimatta.

Kirjoitin noin vuosi sitten päivityksen omasta henkisestä jaksamisestani ja työuupumuksen uhasta sekä siitä, millainen työkulttuuri yliopistossa tuntuu vallitsevan. Jos olisin ollut fiksu, olisin jo silloin hakenut apua, mutta kuvittelin, että kuukauden kesäloma (=työttömyys) auttaisi.

Ei auttanut.

Olin jo syyskuussa siinä pisteessä, että tarvitsin lisää lomaa. Syysloma ja joululoma menivät ilman merkittäviä levon tuntemuksia. Olin ärtynyt ja unohteleva, koin, että ihmiset ovat idiootteja, huusin teini-ikäisille oppilailleni, en pystynyt keskittymään mihinkään tai kuuntelemaan mitään uutta musiikkia. Halusin olla Muumi: syödä talvivarastoon ja mennä sitten unille.

Kun siskoni kysyi tammikuussa, miten minä voin, hajosin siihen paikkaan. Silloin päätin, ettei tästä tule enää mitään, vaan on hankittava apua. Kun oikeasti istuin autossa työpaikan parkkipaikalla keräämässä energiaa siihen, että jaksan mennä opettamaan tai että istuin työhuoneen lattialla itkemässä sitä, että jokin pieni asia oli mennyt pieleen, ei se tuntunut enää normaalilta käytökseltä.  Sain opettajan paperit postissa ja vain tuijotin niitä turtana. Kymmenen vuoden tavoitteeni oli siinä eikä se tuntunut enää miltään. Olin normalisoinut itselleni ne 10 tunnin työpäivät ja sen, että ainahan sitä väsyttää ja vain viikonloppuisin ehtii tehdä jotain. Ja pahinta oli se, että olin jopa ylpeillyt sillä, millaisia työaikoja tein. Olin ahkera, pätevä ja kaikin puolin suorittaja.

Olen siinä mielessä onnekas, että minulla oli työsuhde, jonka kautta pääsin suhteellisen nopeasti työterveyden kautta työterveyspsykologille. Tein masennus- ja työuupumustestit, kritisoin masennustestin muotoiluja (luin myös Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat ja olin hänen kanssaan samaa mieltä testin ongelmallisuudesta): analyyttisenä ihmisenä tartuin kiinni sanamuotoihin ja avauduin siitä, miten testi huomioi vain unettomuuden ja ruokahaluttomuuden - minä taas halusin syödä kaiken ja vain nukkua. 

Kuva: pixabay.com

Testi totesi, että minulla on vaikea työuupumus ja lievä masennus. Mutta koska työuupumus ei ole vielä saanut virallista diagnoosiluokitusta (se hyväksyttiin vasta tässä loppukeväästä omaksi diagnoosikseen), sain merkinnäksi masennusdiagnoosin. (Siinä mielessä otsikko on siis virheellinen.)

Ja mitä minä tein? Sinnittelin vielä kuukauden töissä. Ilmoitin tosin tilanteesta kummallekin työnantajalleni. Yliopistolla pari kurssiani peruttiin ja työmääräni vähentyi huomattavasti. Seuraavalla tapaamiskerralla psykologi sanoi suoraan, etten ole työkykyinen, mitä mieltä hän oli ollut jo ensimmäisen tapaamisen jälkeen. Joko en ollut ymmärtänyt, mitä hän sanoi tai en halunnut ymmärtää. 

Lopulta kuuntelin asiantuntijoita ja jäin kokonaisuudessaan puolitoista kuukautta kestäneelle sairauslomalle maaliskuun puolessavälissä. Sain depressiohoitajan ja mielialalääkityksen, jonka otin pitkin hampain vastaan, mutta hyväksyin lopulta erään ystäväni todettua suoraan, että "Jos sinulla on jalka kipeänä, otat siihen lääkettä. Mutta jos mielesi on kipeä, miksi et ottaisi siihen lääkettä?" 

Niinpä.

Nyt olen syönyt pientä määrää mielialalääkettä kolme kuukautta. Minulla ei ole ollut mainittavia sivuvaikutuksia, mutta mieleni on paljon positiivisempi kuin aiempina vuosina. Se myös näkyy ulospäin ja tutut ovat sanoneet, että olen taas oma itseni. En vello enää epäonnistumisissani ja jaksan katsoa tulevaisuuteen optimistisemmin. Minusta tuntuu, että olen ensimmäistä kertaa sellainen kuin olin ennen iskän kuolemaa. Ja siitä tulee tässä kuussa kuusi vuotta.

Mutta lääkitys ei yksin auta. Kuten psykologini sanoi viisaasti, mielialalääkkeiden tehtävä on estää serotoniinin eli mielialaan vaikuttavan hormonin takaisinottoa eli konkreettisesti lisätä sen pitoisuutta soluissa. Jos et kuitenkaan tee mitään kivoja asioita, ei mielihyvääkään synny. Tämän takia jokainen työterveyslääkäri, -hoitaja ja -psykologi korosti minulle, että minun tulee tehdä sairauslomani aikana kivoja asioita. Ja minä tein. Disneyland oli ihana paikka. Ready.Set.Polen tanssistudio on viikottainen nautintoni tankotanssin ja ilmajoogan parissa. Löysin hot yin -joogan, jossa rentouduin niin, että nukahdin. Luin. Katsoin tv-sarjoja. Kuuntelin musiikkia. Aloin jaksaa ihmisiä. Ja myös kerroin avoimesti sairauslomastani.

Nyt olen ollut viikon oikealla kesälomalla. On kamalaa, että sitä joutuu ensin sairastumaan ennen kuin tajuaa pitää huolta itsestään, omasta terveydestään ja henkisestä hyvinvoinnistaan. Ja opettajana ensisijaisena tavoitteena on kuitenkin oppilaiden ja opiskelijoiden etu. Mutta miten pidät huolta heistä, jos et ole itse kunnossa? Kuten totesin depressiohoitajalleni, tähän tilanteeseen sopii vertaus lentokoneen turvallisuusohjeista: sinun on ensin kiinnitettävä happilaite omille kasvoillesi - vasta sen jälkeen voit auttaa muita.

Tiesin, että tarvitsen elämääni muutosta. Siksi päätin, että tämä on viimeinen vuoteni kansalaisopistolla. Vaikka jätin ihanan työyhteisön ja mahtavat teinit haikein mielin, tiesin, että tämä on oikea hetki. Seitsemän vuoden jälkeen on aika siirtyä eteenpäin. Ensi lukuvuonna opetan ainoastaan yliopistolla. Ja haen sitä tutkimusrahoitusta.

Olen seurannut ja kuullut pelottavan paljon samankaltaisia kokemuksia yliopistolta. Miten niin professorit kuin väitöskirjan tekijät uupuvat työssään. Meidän työkulttuurimme on todella pielessä, kun jatkuva paine tehdä enemmän ja paremmin on ristiriidassa työajan ja palkkauksen kanssa. Ja pahinta on tietenkin apurahatutkijoilla, joiden työajasta liian iso osa kuluu lisärahoituksen hakemiseen. Ja tästä huolimatta olen palaamassa sinne suurella innolla. Mutta nyt olen oppinut rajani.

"Dolce far niente"

Italiankielinen termi "dolce far niente - suloinen joutilaisuus" on tämän kesän tavoitteeni. Opettelen olemaan. Opettelen vähentämään suorittajan piirteitäni. Kyllin hyvä ja armollisuus itseä kohtaan ovat avainsanoja. Työnteon ohessa on muistettava kaksi ällää: lepo ja liikunta. Tätä korostin myös ensimmäistä kertaa vetämälläni graduretriitillä. Nyt en tee töitä, vaikkakin kahden kuukauden kesälomallani "joudun" pitämään kaksi esitelmää kivoissa tapahtumissa. Mutta muuten ajattelin vain nauttia olostani.

Kuva: pixabay.com

Aloitan huomenna perinteeksi muodostuneen heinäkuun somelakon. Huomasin, että sosiaalisen median tuomat uutiset kuormittavat ja vaikuttivat sairauslomalla todella negatiivisesti mielialaani. Viime kesän somelakko teki vain hyvää, joten jatkan sitä tänäkin kesänä. Palaan takaisin kuvioihin elokuussa ja teen sitten kokoavat päivitykset niin Finnconista kuin lääkäriseura Duodecimin seminaarista. Mutta nyt aion 

• treenailla nelisen kertaa viikossa
• etsiä ja testata lähimmän uimarannan
• kävellä Järvilinnalle jäätelölle
• tuunata Hulkia
• nörtteillä Finnconissa
• käydä leffassa, musikaalissa ja oopperassa
• katsoa Gilmoren tyttöjä ja Agents of S.H.I.E.L.D.iä
• pelata Assasin's Creed 2:ta ja Monkey Islandia sekä uutta Harry Potter: Wizards Unite -mobiilipeliä
• tehdä puutarhatöitä.

Ihanaa ja rentouttavaa kesää teille kaikille. Muistakaa kuunnella itseänne ja omaa jaksamistanne. Mielenterveysasiat eivät saa olla enää tabu.

Uhkana uupumus - tutkijanuran vaarat

Kuva: pixabay.com

Reilu kuukausi sitten dosentti Aku Visala kirjoitti Areiopagi-blogiin kolumnin tutkijan mielenterveydestä. Teksti oli pitkä, mutta lukemisen arvoinen. Jaoin sen Twitterissä, mutta se jäi vaivaamaan. Päätin kommentoida asiaa myös blogissani, koska teksti osui ja upposi kaikin puolin. 

Olen parin viimeisen vuoden aikana tehnyt aivan liikaa töitä, mikä alkaa pitemmän päälle kostautua. Tämä kevät oli viimeinen pisara, mikä on näkynyt myös blogini päivitystahdin hidastumisena. Joten olen tehnyt ja olen tekemässä valintoja elämässäni sen suhteen, mitä haluan oikeasti tehdä ja mistä nautin. Mutta ennen yksityiskohtiin menemistä, haluan nostaa Visalan kolumnista muutaman olennaisen asian erityisesti niille, jotka eivät jaksa paneutua koko tekstiin.

Mielenterveydelliset ongelmat, kuten masennus, ovat erittäin tyypillisiä väitöskirjantekijöille. Näin todistavat tutkimukset:

Ensinnäkin jatko-opiskelijoilla on kuusinkertainen riski sairastua masennukseen ja ahdistukseen kuin heidän ei-akateemisilla ikätovereillaan keskimäärin. Esimerkiksi yli 40% tutkituista väitöskirjantekijöistä raportoi ahdistusoireita siinä missä samaa ikäluokkaa olevilla ihmisillä keskimäärin tuo luku on 6% luokkaa. Masennuksen osalta luvut olivat samaa tasoa: 39% vastaajista raportoi oireita, joiden perusteella he voisivat saada keskivaikean tai vaikean masennuksen diagnoosin. (Visala 15.5.2018.)

Visala lisäsi, että tutkimusten mukaan naisopiskelijat ovat suuremmassa riskissä kuin miesopiskelijat ja transsukupuolisista opiskelijoista jopa lähes 60 % kärsi masennuksesta tai ahdistuksesta. Yksi esille nostetuista riskitekijöistä oli etäinen suhde omaan väitöskirjaohjaajaan.

Yksinäisyys onkin yksi akateemisen maailman isoimmista ongelmista. Luonnontieteissä ja psykologian alalla tutkimusta tehdään jo varsin varhaisessa vaiheessa osana laajempaa tutkimusryhmää, jolloin kollegoiden ja ohjaajien tukiverkosto on saatavilla. Tuntuu siltä, että meillä humanistisella puolella ollaan vasta viime vuosien aikana herätty siihen, että hei - mehän voimme vaikka kirjoittaa tämän artikkelin yhdessä! Muuten kaikki työ on yksinäistä puurtamista. Visala kommentoikin, että yliopisto työympäristönä kuulostaa ilkeän neron suunnittelemalta:

1. Tutkijat ovat jatkuvassa keskinäisessä kilpailussa keskenään. Tyypillisimmin kilpailu ilmenee rahoituksen tai työsuhteiden hakemisessa. Keskinäinen kilpailu on oiva tapa tuhota ihmissuhteita, vaikka sitä miten yrittäisi pitää yllä jatkuvaa tsemppausta ja iloa kollegoiden saaman rahoituksen puolesta.
2. Tutkija ei voi koskaan olla täysin tyytyväinen itseensä, koska työ asettaa jatkuvia vaatimuksia, joiden yli tulisi päästä. Aina olisi parempia julkaisukanavia, aina voisi etsiä enemmän tuoretta tutkimusta - aina voisi tehdä enemmän, paremmin ja nopeammin.
3. Pätkätyöt, projektit ja lyhyet rahoitusputket eivät herätä lohdullisia tulevaisuuden näkymiä. Yliopistoilla, saati sitten niiden pienillä laitoksilla, ei ole resursseja palkata tutkijoita vakituisiin työsuhteisiin. Tutkija voi olla onnellinen, jos hän tietää, mitä tekee kahden vuoden päästä.
   

Tästä seuraakin väistämättä riittämättömyyden tuntu. Miten etsiä työstään sitä mielekkyyttä, kun suurin osa juuri saadusta rahoituksesta menee tutkimustyön teon sijaan käytännössä siihen, että haet seuraavaa rauhoitusta?

Aika, jolloin tutkijoilla oli mahdollisuus syventyä vuosikausiksi yhteen ongelmaan ilman julkaisemisen, hallinnon ja rahankerjäämisen painetta, on menneisyyttä. Kunkin projektin loppu tulee kohti kuin juna, jonka matkan jatkumista yritän edesauttaa latomalla hätäpäissäni kiskoja sen eteen. Joskus kiskoja ei vaan löydy ladottavaksi. Lisäksi kiireessä sählääminen tuottaa murskaavan riittämättömyyden tunteen. (Visala 15.5.2018.)

Visala, kuten monet muut meistä tutkijoista, näkee tutkimustyön ja tutkijuuden kutsumusammattina. Se on työn osalta sekä uhka että mahdollisuus. Intohimo asioiden selvittämiseen, kirjoittamiseen ja analysointiin auttaa saavuttamaan omassa työssä niitä tavoitteita ja kenties myös unelmia. Mutta samaan aikaan tutkimus ei jätä sinua koskaan yksin. Se on aina läsnä. Sitä et voi tehdä kahdeksasta neljään ja jättää sitä työhuoneelle, kun menet kotiin (jos joku tähän pystyy, voisi opettaa keinonsa minullekin). Tutkimus on mukanasi keskellä yötä, kun et saa unta. Se on läsnä suihkussa, lenkillä, kun seurustelet ystäviesi kanssa. Se muistuttaa olemassaolostaan, kun yrität nauttia fiktiivisistä teksteistä ja alatkin analysoida kertojan fokalisaation vaihtumisia.

Koska työ on osa minua, tulee työn ongelmista myös osa minua. Epäonnistunut projekti, huono artikkeli tai ankara palaute eivät tarkoita vain yhtä huonoa päivää. Ne tarkoittavat sitä, että minä olen epäonnistunut, minä olen huono eikä minua arvosteta. (Visala 15.5.2018.)

Olen yrittänyt koko yliopistossa oloni ajan opetella irti sitä ajatuksesta, että teksti olisi yhtä kuin minä itse. Vaikka teksti onkin minun tuottamani, se on erillinen yksikkönsä. Jos tekstini saa huonoa palautetta, se ei tarkoita sitä, että minä olisin huono ihmisenä. Se tarkoittaa vain sitä, etten ole onnistunut pukemaan ajatuksiani sanoiksi niin hyvin kuin kuvittelin. Voin aina jatkaa tekstin työstämistä. 

Näin opetan gradukursseilla. Ja voi kun se olisikin niin helppoa! Kunpa sen muistaisi silloin, kun ne artikkelin arviot tai väitöskirjan esitarkastuslausunnot tulevat ja ensimmäinen jumalautamäoonniinpaska-tunneryöppy iskee päälle.

(C) Disney. (Rosa, D. 1994, "The Duck Who Never Was", s. 2.)

Visala nostaa esille kaksi tutkijalle ominaista piirrettä, jotka tunnistan itsessäni. Ensiksi on haastavaa tehdä rajanvetoa työn ja vapaa-ajan välillä. Erityisesti silloin, kun tutkii fanittamisen kohdettaan, joka on osa populaarikulttuuria. 

Toiseksi on se huijarisyndrooma, josta kirjoitin viime kesänä. Vaikka silloin tuntuikin, että se nousi enemmän esille opettajaidentiteettiini liittyvissä kysymyksissä, alan tunnistaa itsessäni sitä myös tutkijuuden osalta. Varsinkin nyt, kun en oikeastaan ole kyennyt tekemään oikeaa tutkimusta sitten väitöskirjan.

No, miten tämä liittyy tämänhetkiseen tilanteeseeni?

Tajusin ystäväkollegani kanssa keskustellessani, että jos olisin tänä keväänä mennyt psykologin puheille, olisin todennäköisesti saanut jonkinasteisen työuupumusdiagnoosin. Hälytyskellojen olisi pitänyt soida jo siinä vaiheessa, kun aina jonkun kysyessä "Mitä kuuluu?", ainut vastaukseni oli "töitä". Kun kollegani kysyi tässä keväällä, joko olen ehtinyt käydä uimassa, ensimmäinen ajatukseni oli "millä ajalla?".

Minulla on ollut tänä keväänä neljä työsuhdetta, uuden kielen opinnot, opettajan pedagogiset opinnot ja paikallistason opetussuunnitelman laatiminen. Olen tehnyt suuren osan työviikosta 10 - 11-tuntisia työpäiviä ja pitänyt sitä normaalina. Jos olen ollut ennen kuutta kotona, olen ihmetellyt, mitäs tämä nyt on. Olen jaksanut ainoastaan syödä ja nukkua, mikä on näkynyt painon kerääntymisenä. Viime vuonna en halunnut nähdä ihmisiä, varsinkaan työkavereita, työajan ulkopuolella ja jättäydyin siksi kaikista mahdollisista vapaa-ajan aktiviteeteista pois.

Muistini on takkuillut isäni kuolemasta saakka, mutta nyt se on mennyt vielä pahempaan suuntaan.
En selviä ilman kalenteria. Jos minulle annetaan jokin tehtävä, minun pitää tehdä se heti, muuten se unohtuu - ellen laita itselleni muistilappua. Minusta onkin tullut pahimman sortin tarralappu-addikti.

Saatan lukea sähköpostin, miettiä, mitä siihen vastaisin ja unohtaa koko asian. Sitten muistan kolmen viikon kuluttua kesken palaverin, että minun piti vastata siihen yhteen kysymykseen silloin joskus.

Olen tutkijan mielenkiinnolla seurannut kognitiivisten kykyjeni heikkenemistä. Sitä, etten herätessäni muista, mikä päivä tänään on ja missä minun pitäisi olla. Loppukeväästä aloin olla kävelevä Alias-peli, kun tavalliset sanat katosivat täysin päästäni ja jouduin selittämään niitä muille ihmisille.

Syy, miksi nyt jaan tämän blogissa, on ehkä tapa myöntää se ääneen ja julkisesti. Mutta myös sen julkinen toteaminen, ettei ole väärin myöntää oma rajallisuutensa. Ei ole heikkoutta olla väsynyt eikä oman henkisen jaksamisen heikentymistä saati mielenterveyden ongelmia pitäisi nähdä stigmana akateemisissa piireissä. Olen alalla, joka vaatii paljon nimenomaan henkisellä puolella. Eikä tilannetta yhtään auta se, että olen persoonana absoluuttinen, perfektionisti ja suorittaja. Siksi olen tehnyt päätöksiä oman jaksamiseni suhteen.

1. Olen opetellut sanomaan ei. Ei, minä en ehdi, pahoittelut.
2. Olen luopunut tietyistä yhdistysten vastuutehtävistä ja siirtänyt hommia muille.
3. Olen hankkinut kesäkortin tanssistudiolle, jossa pyrin käymään 3 - 4 kertaa viikossa treenaamassa kesän ajan. Liikunta auttaa jaksamiseen. #kesätreeni!
4. Jätän Finnconin väliin, koska joka vuosi se on kuitenkin työkeikka eikä lomaa.
5. Olen heinäkuun kokonaan lomalla. (Jos en siihen kykene, niin kirjoitan korkeintaan vähän artikkelia kerran viikossa.)
6. Opettelen olemaan. Aina ei tarvitse puuhailla tai suorittaa jotain.
7. Teen ainoastaan kahta opetustyötä ensi lukuvuonna. Ei mitään muuta.
8. Tutkimus jää pieneen sivuosaan, mutta haen joka tapauksessa postdoc-rahoitusta valituista paikoista.
9. Kaiken ei tarvitse olla niin justiinsa. Kunhan on läsnä.

Yliopisto on edelleen se paikka, jossa haluan työuraani rakentaa. Tutkimus ja opetus ovat molemmat lähellä sydäntäni, joten niiden parissa aion jatkaa, vaikkakin keskityn nyt vain toiseen. Tällä hetkellä se on kuitenkin oman henkisen jaksamiseni kannalta kaikista parhain vaihtoehto. 

Lukemattomien nuorten puolesta

Kansainvälisen lasten lukutaitotutkimuksen (PIRLS) tulokset julkaistiin tiistaina 5.12. Suomi sijoittui 50 maan joukossa viidenneksi. Tutkimuksen mukaan suomalaisten lasten lukutaidon taso selittyy perhetaustalla: ”Kodin lukemisasenteilla on vahva yhteys siihen, miten lapsi sitoutuu lukemiseen.” Erityisen huolestuttavana suomalaiset tutkijat pitivät sitä, että entistä useampi suomalaisvanhempi ei pidä lukemisesta, mikä luonnollisesti vaikuttaa myös lapsen asenteisiin lukemista kohtaan.

Lukutaito on ollut koko syksyn tapetilla mediassa. Kun opettajan pedagogisten opintojemme oppimistehtävässä ohjeistettiin ottamaan kantaa ajankohtaiseen muutosilmiöön, päädyimme oppimispiirimme kanssa nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen lukutaitoa kehittämällä. Emme lähteneet haarukoimaan lukemiseen nihkeästi suhtautuvien nuorten kommentteja, vaan päätimme tarttua aiheeseen toisesta suunnasta: lukevien nuorten perspektiivistä. Tämän blogitekstin tarkoituksena onkin esitellä nuorten näkemyksiä lukemisesta ja kirjallisuudesta sekä listata omat teesimme lukutaitotalkoisiin.

”Silloin mä itkin ekaa kertaa. Kun se tyttö nukkui yhden yön sen kuolleen äitinsä vieressä ja sitten mua vaan yhtäkkiä itketti. Ehkä kaikkein pahinta oli, että mä tiesin sen perustuvan tositapahtumiin. Että mä tiesin, ja että mun oli sillä tavalla sallittua olla surullinen, eikä vaan jollekin jonkun täysin päästään keksimälle.” - Seela, 16

Kirjoittajaryhmä Must(e)elle lukeminen on itsestäänselvyys, joten oli vain loogista, että tämän Jyväskylän kansalaisopiston sanataidekoulun jatkoryhmän 14–18-vuotiaat nuoret toimivat tehtävämme asiantuntijoina. Tavoitteenamme oli saada heiltä konkreettisia vinkkejä ja ajatuksia siihen, miten innostaa ei-lukevat nuoret kirjojen pariin. Kokosin ryhmälle kolmen tehtävän paketin: ”Kirjojen pikadeitissä” jokainen nuori esitteli itselleen merkityksellisen kirjan minuutissa, ”Ensirakkauteni” -tehtävänannossa nuoret kirjoittivat tunteitaan tärkeistä lukukokemuksista ja lopuksi "Nyt tuli bänät!" -osiossa listattiin syitä, joiden takia kirja jää kesken tai kokonaan avaamatta.

Kuva: Arjo Forsman

Pikadeitin keskustelun tuloksena saatiin lista kirjoja, joita nuoret voisivat suositella omalle luokalleen luettavaksi. Ääniä saivat muun muassa Stephen Kingin Carrie ”koska se on lyhyin”, mikä on aina varteenotettava perustelu, Eoin Colferin fantasiaa ja tiedettä yhdistelevä Artemis Fowl, sekä ikivihreä klassikko Louisa May Alcottin Pikku naisia. Nuoret päätyivät kuitenkin yhteistuumin suosittelemaan J. K. Rowlingin Harry Potter -sarjaa sen tunnettuuden ja helppolukuisuuden vuoksi. Samasta syystä he tarjoaisivat Dan Brownin Da Vinci -koodia niille, joille fantasia ei välttämättä iske.

”Avaan kirjan ja se tempaisee minut mukaansa. En kuule näppäimistön naputusta, en uutisankkurin monotonista ääntä. En istu epämukavassa asennossa pöydän alla, olen aivan toisessa universumissa. Minua ei enää edes kiinnosta äidille näyttäminen, se olenko liian iso vai pieni. Olen ränsistyneessä talossa seuranani vanha jästimies, joka kohtaa pian kohtalonsa.” - Kamilla, 18

Mutta eivät lukevat nuoret kuitenkaan kaikkea niele. Keräsimme Answergardenin sanapilveen aimo kasan syitä, minkä takia jokin kirja jää kesken tai kokonaan lukematta. Nuorilla oli paljon painavia mielipiteitä esimerkiksi kirjailijan vaikutuksesta (boikotti), kielestä (selvät kielenhuoltoon liittyvät puutteet tai epäonnistunut käännös), ongelmallisesta aiheesta (esim. tabu-aihe tai aihe, josta on henkilökohtaisia, huonoja kokemuksia) sekä henkilöhahmojen toimivuudesta. Jos hahmoon ei kykene samaistumaan, on kirjan lukeminen aivan turhaa. Paljon ääniä sai myös ruma kansikuva. Kirjojen ulkoasulla on siis merkitystä: nuoret eivät tartu kirjaan, joka näyttää olevan suunnattu kymmenvuotiaille.

”Oli ihanaa tuntea olevansa jossain muualla, joku muu ja tavallaan elää toisen elämää. Pystyin kuitenkin samaan aikaan pohtimaan samoja asioita omalta kohdaltani ja löytämään uusia puolia itsestäni.” - Anna-Tuulia, 16

Rouva Jenni Haukio nosti Uutissuomalaisen haastattelussa (mm. KSML 6.12.) esille kirjallisuuden ja lukemisen merkityksen lasten ja nuorten tunneälyn kehittymisessä.

Harry Potter -kirjojen lukemisen on tutkitusti todettu lisäävän empatiakykyä.

Sanataidekoulun nuorten teksteissä näkyi kirjallisuuden merkitys niin lepona arjesta kuin tarpeena löytää itsestään uusia puolia fiktiivisten hahmojen kautta. Tapahtumiin eläytyminen ja tarinan henkilöiden kanssa eläminen ja hengittäminen nousivat merkittäviksi piirteiksi lukemisen tuomassa ilossa. Kirjat saattoivat muuttaa käsitystä itsestä tai maailmasta. Ne saattoivat yhdistää perheen saman kirjan ääreen. Ne olivat nuorten kohtaamispaikkoja.

”Äitini silitti tukkaani. Oloni oli ajaton ja levollinen. Rakastin värikästä kuvitusta ja tarinaa jonka olin kuullut jo useita kertoja. Kirja oli iso, suorastaan valtava minun näkökulmastani. Tuntui siltä, että mikään ei voisi rikkoa tätä hetkeä, eikä mikään rikkonutkaan.” - Ville, 14

Suomalaisten lasten ja nuorten heikentyneestä lukutaidosta ollaan niin huolissaan, että opetusministeri Sanni Grahn-Laasonen on asettanut kansallisen lukutaitofoorumin vastaamaan lukutaidon ja lukuinnon heikkenemiseen. Foorumin tehtävänä on pohtia, miten lasten ja nuorten lukutaitoa ja lukemisharrastusta voitaisiin kehittää. Tulevina opettajina päädyimme kokoamaan omat teesimme lukemisen puolesta. Koska kyseessä on eliniän kestävä, kehitettävä taito, emme voineet keskittyä ainoastaan nuoriin.

”Se oli ensimmäinen kerta kun ikinä luin Murakamin kirjoja ja muistan sen tunteen joka sen jälkeen tuli, se kun suljet kirjan ja tuijotat eteesi ja mietit mitäköhän ihmettä juuri luit. Muistan sen jälkeen olleeni täynnä intoa, halusin lukea koko kirjan saman tien, mutta elämä saattoi meidät erilleen [- -]. Se ei muuttanut vain matkan kulkua, vaan myös tapaani ajatella maailmaa.” - Lotta, 15

9 TEESIÄ LUKUTAIDON PUOLESTA

Vanhempia, jotka eivät pidä lukemista tärkeänä, on yhä enemmän. Tarvitaan siis valistusta ääneen lukemisen merkityksestä lapsen kielelliselle kehitykselle ja kannustusta lukemiseen. Äitiyspakkauksessa voisi olla vauvan ensikirjan lisäksi laadukas satukirja myös vähän vanhemmalle lapselle.

Lapsi saa lukukokemuksia päiväkodissa, vaikka kotona siihen ei panostettaisi.

Lukemaan opetteleva lapsi lukee ääneen koiralle. Lapsi saa harjoitusta, koira ei arvostele.

Lukudiplomi valtakunnalliseksi käytännöksi peruskoulusta lukioon tai amikseen, jolloin tarvitaan diplomit eri ikävaiheisiin ja kirjavalikoiman monipuolistamista (esim. diplomit eri aihepiireille, kuten scifi, nuortenkirjallisuuden klassikot, urheilu…).

Kuva: Arjo Forsman

On paljon hyviä kirjoja, mutta vaikeaa löytää itseä kiinnostavat kirjat. Kirjaraadissa oppilaat esittelevät mieleisensä kirjan luokkakavereilleen, jolloin jokainen voi saada vinkkejä siitä, mihin kirjaan tarttua. Kirjavinkkaus on jo yleistä, mutta kirjaraadissa tuodaan paremmin esille perustelut ikätoverin näkökulmasta ja keskustellaan kirjoista.

Käytännössä lisää aikaa ja ihmisiä lasten ja nuorten vierelle, jotta voidaan tunnistaa mahdolliset lukivaikeudet (mekaaninen lukutaito) sekä panostaa nykyistä enemmän toiminnallisen lukutaidon kehittämiseen. Toiminnallisen lukutaitoa voi opetella esimerkiksi keskustelemalla kirjallisuudesta ikäryhmän tason mukaan, jolloin luetun ymmärtäminen ja tulkitseminen harjaantuvat.

Lukiossa luetaan kirjoja, mutta ammattiopistossa tämä jää vähemmälle. Nuorten idolit voisivat kertoa ammattiopistoissa lukemisen ja lukutaidon merkityksestä. Idoleiksi sopisivat esimerkiksi tubettajat tai räppärit, jotka tarvitsevat työssään monipuolista kielitaitoa, johon taas lukeminen auttaa.

Auttaa kaikkia ikäluokkia nuorista aikuisista lähtien, eikä haittaa ketään. Selkokieli virallisissa teksteissä antaa ymmärtämisen mahdollisuuden myös heikosti lukeville, voi kannustaa ottamaan asioista selvää suoraan virallisista lähteistä, tukee heikosti lukevien osallisuutta yhteiskunnassa ja tarjoaa positiivisia kokemuksia.

"Nyt tuli bänät!" eli miksi kirja jää kesken tai kokonaan lukematta.

Nuorilla on paljon sanottavaa siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta. He ovat laatutietoisia lukijoita. Kun kirjoitat, kuvitat, kustannat tai vinkkaat kirjallisuutta nuorille, kuuntele, mitä he toivovat.  

*****

Grahn-Laasosen kokoamassa lukutaitofoorumissa on upeita nuortenkirjailijoita ja asiantuntevia tutkijoita, mutta ei siellä niitä todellisia asiantuntijoita, nuoria, kyllä näy.

”Illalla luen kirjaa mummolassa. Ja luen seuraavanakin päivänä. Ja sitä seuraavana. Mummolan makeassa tuoksussa, rutisevalla nahkasohvalla, pihatuolissa auringon lämmittäessä poskia ja ruohon kutittaessa paljaita varpaita. Sade iskee peltikattoon.” - Saimi, 18

Teesit: Oppimispiiri Peräkammarin opet

Kuvalähteinä sivustot pixabay & pexels, ellei toisin mainita

Sitaatit: Kirjoittajaryhmä Must(e)en nuorten ”Ensirakkauteni”-teksteistä.

EACWP - kirjoittamisen opettajien koulutus Ranskassa

Tervetuloa Andéhen, Normandiaan!

Edelliseen Ranskan matkaani Angoulêmen sarjakuvafestivaaleille liittyi joukko onnettomia sattumuksia, jotka nakuttivat takaraivossani odottaessani lähtöä kohti Pariisia ja sieltä eteenpäin pientä Andén kylää. Ohjelmassa oli viiden päivän työmatka European Association of Creative Writing Programmen (EACWP) järjestämään kesäkoulutukseen. Ensimmäistä kertaa järjestetty koulutus oli suunnattu Euroopassa työskenteleville kirjoittamisen opettajille. Tämän ainutlaatuisen tilaisuuden mahdollisti sekä Näkymättömät-hanke että yliopiston Erasmus+ -opettajavaihto, jotka jakoivat matka-, majoitus- ja muut kustannukset. (Tai jakavat, kunhan laitan kuitit ja laskut eteenpäin.) Koulutuksen teema "Writing from the Real" sopi täydellisesti Näkymättömät-hankkeen sisältöihin, joten valmistauduimme kollegani Karoliinan kanssa esittelemään sekä hanketta että siinä käyttämiämme menetelmiä. 

Matkustuspäiviksi oli varattu sunnuntai 9.7. ja torstai-ilta 13.7. Loppuaika meni ohjatun ohjelman, mutta myös kevyemmän oleilun merkeissä. Matka perille taittui Pariisista bussilla reilussa puolessatoista tunnissa. Meitä oli ohjaavine opettajineen (3) ja järjestäjineen (2) yhteensä 17 osallistujaa Englannista, Skotlannista, Argentiinasta, Venezuelasta, Espanjasta, Ranskasta, Hollannista, Belgiasta ja Suomesta. Yhteistä meille kaikille oli se, että työskentelemme Euroopassa luovan kirjoittamisen opettamisen parissa.

Olen jakanut tämän postauksen kuva- ja asiamäärän takia kolmeen osaan, joten siitä voi halutessaan lukaista vaan ne pätkät, jotka kiinnostavat. Kerron ensin kurssiohjelmasta, esittelen sitten miljöönämme toimineen Moulin d'Andén ja sanon lopuksi sanasen virallisen ohjelman ulkopuolisesta meiningistä.

Olemme saapuneet!

EACWP - Teachers training course

Sunnuntain lyhyiden tutustumisillanistujaisten jälkeen aloitimme tositoimet heti maanantaina klo 9 aamulla. Virallinen ohjelma tuntui ainakin paperilla luokattoman pitkältä: aamun sessio kesti 9–13, jonka jälkeen puolentoista tunnin lounas ja sitten iltapäivän sessiot klo 14.30–18. Sessioiden väliin oli sijoitettu kahvitaukoja, mutta tästäkin huolimatta ajankäyttö tuntui täyteen ahdetulta.

Käytännössä ohjelma tauottui kuitenkin itselleni varsin sopivaksi, vaikka monet kaipasivatkin lisää aikaa omalle kirjoittamiselleen ja asioiden prosessoinnille. Aamupäivät oli varattu ohjaavien opettajien työpajoihin, joissa käsiteltiin koulutuksen teemaa eri näkökulmista. Alain André (Aleph-Écriture), Leen van den Berg (Creatif Schrijven) ja Gale Burns (Kingston University) veivät meidät mukavuusalueemme yli ja haastoivat pohtimaan kirjoittamisympäristön vaikutusta kiinnostaviin aiheisiin, matkakertomusten fiktiivistä puolta ja omaelämäkerran kirjoittamista siitä ei niin tutusta näkökulmasta. 

Iltapäiville oli varattu kaksi työpajasessiota, joissa me "oppilaina" olevat opettajat esittelimme omia metodejamme, testasimme tehtäväkokonaisuuksia tai luennoimme meille läheisestä aiheesta. Vastuuopettajien tehtävänä oli sitten antaa palautetta siitä, mikä toimi ja missä olisi vielä parannettavaa. Koko koulutus oli täynnä varsin kiinnostavaa ohjelmaa, joten oli harmi kuulla paikan päällä, että päällekkäisten työpajojen takia kaikkea ei voisikaan nähdä, kuulla ja kokea.

Théâtre du Moulin, päärakennus, jossa söimme ja kokoustimme työpajojen merkeissä.

Torstaiaamuna meidän piti kirjata ylös niin tuttu kurssipalaute. Siihen kuului yhtenä kohtana kertoa, mitä vie kokonaisuudesta mukanaan omaan opetukseensa. Tässä muutamia tärkeitä nostoja tiivistettynä: Alain Andrén työpajasta poimin muistutuksen (jota mm. Johanna Sinisalo on siteerannut coniesitelmissään), ettei yksi idea riitä kokonaisen tarinan kirjoittamiseen. Alain ohjasi meidät yhdistämään kiinnostavan aiheen, mieleen jääneen uutisen sekä inspiraatiokävelyn lähialueelle. 

Tarinan aihioita syntyi jo siitä, kun näki tämän Seinen rannalla olleen hylätyn rakennuksen.

Rappion kauneutta. 

Leen van der Bergin matkakertomuksia käsittelevä työpaja oli kokonaisuudessaan niin antoisa, että aion hyödyntää sitä opetuksessani – todennäköisesti jo ensi keväänä. Omien matkakokemusten pohtiminen herätti muistojen tulvan erityisesti aistien osalta ja uskon harjoitusten olevan hyödyllisiä nuorille sanataideoppilailleni. Erityisesti ajatus siitä, että matkakertomuksen kirjoittaja käyttää samoja narratiivisia keinoja kuin fiktion kirjoittaja, on hyvä muistutus kirjoittajan vapaudesta sekoittaa faktaa ja fiktiota tuottaakseen toimivan tarinan.

Leen puhuu asiaa aamun työpajassaan.

Aion myös testata Irene Cuevasin runopastissia, jossa omaelämäkerrallisesta runosta vaihdetaankin kaikki verbit, sekä suomalaisten kollegoideni Terhi Forssénin ja Karoliina Maanmielen "detox-hoitoa" sanoille. Tuli mentyä sen verran syvälle oman sanavalintani kanssa, että herkkänä tyttönä tirautin pienet itkutkin. (Karoliina totesi jälkikäteen, että voisin tulla itkemään muillekin kursseille, koska siitä tietää, että tehtävä on koskettanut ainakin yhtä osallistujaa.) Lisäksi Gale Burnsin vetämässä (oma)elämäkertatyöpajassa parille jaetut elämän tärkeät hetket loi hyvän yhteyden omaan työpariin, mitä pitäisi testata myös nuorten kanssa. 

Gale laittoi meidät pohtimaan mm. suhdettamme toiseen maailmansotaan.

Lopuksi pääsin myös irrottelemaan englannin kielellä Alma Mathisenin hahmotyöpajassa, josta aion myös varastaa ideoita hahmojen puhetapojen opetukseen. Sain kehuja omasta tekstistäni, johon loin raivostuttavia vitsejä kertovan hahmon. Se mopo karkasi niin syvälle metsään, että on siellä varmaan vieläkin... (Jos saat tungettua kuvaukseen yhdenkin slangilla kirjoitetun "Your mother" -vitsin, niin sekin on jo liikaa.)

Oma esitelmäni iskettiin yllättäen heti ensimmäiselle päivälle, mikä oli sinänsä ihan hyvä, sillä pääsinpähän siitä mahdollisimman nopeasti eroon. Esittelimme suunnitelmamme mukaan Karoliinan kanssa ensin lyhyesti Näkymättömät-hankkeen pääpiirteittäin, näytimme videon digitarinatyöskentelystä ja sitten kuvasin supersankarityöpajani sisällöt. Itse tekemiseen emme ehtineet lyhyen ajan puitteissa, mutta sain kuitenkin työpajaan osallistujat piirtämään itsestään muotokuvan sillä ei niin tutulla kädellä. Sain työpajastani sisällöllisesti ja metodisesti todella hyvää palautetta, mikä auttaa syksyn töihin kuuluvan käsikirjan kirjoittamisprosessiin. Opetuksellisesti ohjaajat kiinnittivät ansiokkaasti huomionsa juuri niihin kohtiin, jotka tiesin heikoksi kohdakseni: kontakti yleisön kanssa. En aina uskalla katsoa yleisöäni silmiin.

Nuorten sellistien asenne oli kohdillaan konserteissa.

Keskiviikkoiltana työpajaohjelman päätyttyä oli perinteisen iltajuhlan eli Open Micin vuoro. EACWP:n tapahtumissa osallistujat lukevat tyypillisesti tekstejään toisille rennossa (viinillä maustetussa) ilmapiirissä. Teksti sai olla oma tai lainattu, englanniksi tai omalla äidinkielellä. Tällä kertaa illanistujaisten alkupuolelle osallistuivat myös itse myllylle majoittuneet Pariisin konservatorion nuoret sellistit, mikä lisäsi paineita entisestään. En ole koskaan lukenut omia tekstejäni eläytyen yleisölle, joten tilaisuus jännitti aika roimasti. Tilannetta ei helpottanut yhtään se, että kyseessä oli kolme, sisällöllisesti aika törkeää vokaalirunoa, jotka olin kirjoittanut edellisvuotena ja parannellut hieman juuri ennen tilaisuutta. Lisäksi teini-ikäiset sellistit olivat esiintyneet ryhmällemme jo kahtena iltana ja osoittaneet taitonsa.

Lyhyesti sanottuna ilta meni ainakin omalta osaltani putkeen, sillä pelkästään jo suomeksi lukeminen herätti kuulijoissa hilpeyttä – puhumattakaan siitä, että runot sisälsivät vain yhtä vokaalia, mikä kuulostaa hauskalta jo ihan suomalaisenkin kuulijan korviin. Argentiinalainen kollegani Ana totesi o-runon lempparikseen. Se on sisällöllisesti kaikkein siistein huumoriltaan, joten lainaan sen tähän päättämään osion numero 1.

Son kovvoo hommoo

pomon lommost monost

Hopon koko homo poppoo

ossoo kokon koot'

tohol!

Tokko ossoo Oslos,

ko Oslos on sohjoo?

No ossoo tok'!

Onko ookoo?

On joo.

Moulin d'Andé – normandialainen kulttuurimiljöö

Kirjoittajakoulutuksemme järjestettiin Moulin d'Andéssa, joka on historiallinen, 1100-luvulla rakennettu mylly Seinen varrella Normandiassa, Andén pikkukylässä. Myllyn tiluksiin kuuluu useita eri rakennuksia, kuten teatteri, jossa pääosa meidän ohjelmastamme järjestettiin. Esimerkiksi elokuvaohjaaja François Truffaut on filmannut täällä teoksensa 400 kepposta (Les 400 coups, 1959) ja Jules & Jim – rakkauden hymy (Jules et Jim, 1962). Nykyisin myllyä ja sen muita rakennuksia vuokrataan teatteri- ja musiikkiesityksiin, seminaareihin, juhliin tai muihin isoihin tilaisuuksiin. Ja mikä jottei, sillä paikka on upea, inspiroiva ja muistuttaa ihan liikaa Asterix-sarjakuvia tai Kaunotar ja hirviö -elokuvaa.

Huvimaja teatterin puistoalueella. Sen vierestä lähtevät portaat alas Seinen varrelle.

Majoitustilamme. Minun ja Lorenan huone oli tuo parvekkeellinen.
Sen suihkussa asui jättimäinen lukki. Sovimme, ettemme häiritse toisiamme.

Menossa historialuento myllyn tiluksista.

Itse Moulin d'Andé. Padon rakentamisen jälkeen Seinen pinta laski eikä myllyä
voinut enää käyttää.

Myllyrakennus - kyllä täällä kelpaisi asua ja kirjoittaa.

Roomalainen patsas toi Asterix-vibat vielä
vahvemmin esille.

Katja hyväksyy.

Kirjoittajat vapaalla

Haaveilin hollantilaisen kollegani Alman kanssa Seineen pulahtamisesta (täällä se ei ollut samassa kunnossa kuin Pariisissa), mutta talviturkki jäi heittämättä. Tyydyimme kuljeskeluun tiluksilla ja pieniin patikkamatkoihin kylälle. Vaikka olimme keskellä Normandiaa, aivan korvessa emme kuitenkaan olleet, sillä kylästä löytyi jopa yksi Pokéstoppi!

Paikallinen muoti-ilmiö: pienet eläinpatsaat talojen katoilla.
Täällä ei selvästikään ole lumiongelmaa talvisin.

Patikoinnin ja puistoalueella hengailun lisäksi porukka päätyi mm. istumaan iltaa pihalle Open micin jälkeen ja improvisoimaan pieniä lauluesityksiä omalla kielellään. Siinä sitten Suomenkin delegaatio mietti paniikissa, mitä osaisi luikauttaa ei-niin-ammattimaisilla-lauluäänillä. Göstahan sen pelasti ja vedimme sitten tiiviin version Pohjois-Karjalasta. Itse karkasin nukkumaan kello yhden jälkeen, kun porukka päätti coveroida Amy Winehousea. Siinä menee minun rajani.

Alma (takana), Ana ja Lorena vauhdissa.

Tänään lauantaina sitä alkaa jo vähän toipua matkasta henkisesti ja fyysisesti. Ranska lupaili kolmen päivän vesisadetta, mutta ei lunastanut lupauksiaan. Vähän reilu parikymmentä astetta plussaa ja puolipilvinen sää olivat tällaiselle auringosta ahdistuvalle suomalaiselle kelinä juuri passeli. Ohjelman suhteen minulla ei ollut ihmeellisiä odotuksia, joten kaikki oli koko ajan vain liiankin kivaa ja inspiroivaa – erityisesti siksi, etten töiden takia ehdi paneutua proosan kirjoittamiseen niin paljon kuin haluaisin. Ainut asia, joka hieman harmitti, oli tapahtuman organisointiin liittyvät seikat, kuten ohjelman julkaisu ja asioista tiedottaminen ajoissa. Näiden korjaaminen seuraavaksi kerraksi mahdollistaa esimerkiksi lentolippujen hankkimisen sopivimmalle aikataululle.

Ihmiset olivat kertakaikkiaan upeita. Jaoimme hilpeitä ja vaikeita tarinoita toisillemme, esiinnyimme, rohkaisimme ja haastoimme itsemme tekemään asioita kielellä, joka ei ole omamme. Kokeilimme uutta, esittelimme vanhaa ja tuttua ja löysimme kohtalotovereita – ehkä myös itsemme. Mieleeni jäivät salaperäinen manifesti, se, että itsensä voi määritellä yksinkertaisella adjektiivilla "happy", lavuaariin hammastahnasta muodostunut sydän, vuohenjuusto aamiaisella, Alainin romaanin alun lukeminen suomeksi yleisön edessä, Lorenan Cuccurucucù-versiointi, Bohemian Rhapsody -kuoro keskellä yötä ja niin monet pienet asiat, jotka alkavat tuntua jo lähes unelta.

EACWP-koulutus oli yksi tämän kuluvan vuoden parhaimmista kokemuksistani. Kiitos vielä Louiselle ja Lorenalle kaiken organisoinnista. Toivottavasti tapaamme taas pian!

... find some Rosa and Barks as well. Be happy.

When in France, buy a Picsou...

Soyez réaliste, demandez l'impossible.

Pihalla oli kivi, joka lähti mukaan Suomeen.