Artikkelikuulumisia

En ole muistanut/ehtinyt raportoida täällä blogissa tuoreimmasta julkaisustani. Joulun alla julkaistussa Lähikuva-lehden (3 - 4/2020) teemanumerossa Politiikka ja populaarikulttuuri ilmestyi myös yhteisartikkelimme "Nörttikulttuurin identiteettikriisi. Gamergate, Comicsgate ja Star Wars poliittisten kiistojen näyttämöinä". Kollegoideni Jonne Arjorannan, Essi Variksen ja Tanja Välisalon kanssa jatkoimme jo useampi vuosi sitten aloittamaamme nörttikulttuurin murroksen tematiikkaa käsittelevää tutkimusta. Artikkelissamme käsittelemme nörtteinä pidettyjen asioiden siirtymistä kohti valtavirtaa, mikä aiheuttaa joissakin faneissa portinvartijareaktioita. Kuka määrittää sen, kuka on nörtti ja kuka saa fanittaa mitäkin? 

Artikkelimme on vapaasti luettavissa osoitteessa https://journal.fi/lahikuva/article/view/100442 . Lisäsin sen jo aiemmin tuohon sivupalkkiin verkkojulkaisujeni joukkoon. Kannattaa myös tutustua koko numeroon, sillä sieltä löytyy myös sarjakuvatutkijakollegani Laura Antolan artikkeli "Hämähäkkimiehen seikkailut 'totuuden jälkeisessä' ajassa".

Vaikka muu tutkimus viettääkin tällä hetkellä hiljaiseloa, tein juuri viimeisen oikoluvun sarjakuvan fantasiaa käsittelevään artikkeliini, joka ilmestyy kotimaisessa kokoelmateoksessa toivottavasti piakkoin. Ensi viikolla on puolestaan suomalaista sarjakuvafaniutta käsittelevän artikkelini viimeisen oikoluvun deadline. Disney-faniutta käsittelevä teos ilmestynee ensi vuonna (lopultakin).

Kevään aikana on tarkoitus esitellä yhteisartikkeliksi muuttunutta Kullervo-artikkelia tutkijaseminaarissa. Toivottavasti se valmistuu julkaisukelpoiseksi kesällä, jotta sitä pääsisi tarjoamaan jonnekin. 

Irlanti, osa 3: Game of Thrones -näyttely

Olemme saavuttaneet sen hetken, jolloin seuraa Irlanti-reissun viimeinen päivitys. Suunnitellessamme reissua olimme pohtineet Game of Thrones -bussikiertuetta, joista yksi lähtee Dublinista ja kiertää Pohjois-Irlannin itäosien kuvauspaikkoja. Kun minulle selvisi, että Belfastissa on esillä myös Game of Thrones -näyttely asuineen ja proppeineen, päädyimme valitsemaan näyttelyn bussikiertueen sijaan. Osasyynä oli se, että yksi meistä kuuluu niihin harvoihin, jotka eivät ole sarjaa katsoneet, joten pukujen ihailu voisi olla hänestä kiinnostavampaa. Toisena syynä oli näyttelyn kesto: kyseessä on kiertävä näyttely, joten se ei ole pysyvänä Belfastissa. Kuvauspaikkoihin pääsisi tutustumaan milloin vain. Näin ollen käytimme viimeisen kokonaisen päivämme Irlannissa matkustamalla - Englantiin.

Dublinista menee suora junayhteys Belfastiin. Se kestää parisen tuntia ja menopaluu maksoi 40 euroa. En tiedä, onko lipuissa hintaeroa, jos ottaa menopaluun eri päiville, mutta saman päivän sisällä millä tahansa junalla mennessä hinta oli tuon verran. Mahdollisen Brexitin vaikutuksia on turha arvailla, mutta turisteina meillä ei ollut tuolloin ongelmaa liikkua maiden rajojen yli.

Näyttely oli Titanic Quarterissa, jonne pääsi vaihtamalla (samaan hintaan) paikallisjunaan ja kävelemällä reilun parisenkymmentä minuuttia. Lähes vieressä oli Titanic-museo, jonka kuitenkin jätimme väliin. Näyttely maksoi 17,50 puntaa ja liput sai ostettua jo ennakkoon verkkosivuilta. Niitä sai myös paikan päältä ja meidän visiittimme aikana ruuhkaa ei ollut lainkaan. Lippuja valitessa piti ottaa tietty kellonaika, jolloin halusi sisään.  Otimme samaan pakettiin viiden euron lisähinnasta myös audio-oppaan, jonka avulla saimme halutessamme lisätietoja pukujen proppien taustoista. Opas oli helppokäyttöinen ja kätevä - samankaltainen kuin Lontoon Harry Potter Studioilla.

Margaery Tyrellin upea häämekko, jonka ruusuissa oli paljon symboliikkaa.

Halli oli todella tuskaisen kuuma ja hiostava, joten vesipullo oli hyvä olla mukana. Syödä tai juoda ei näyttelyssä saanut, mutta vesipullosta naukkailu oli vähän ehdoton, jos halusi selvitä loppuun asti ilman pahoinvointia.

Cercei ja Jaime Lannisterin asut purppurahäissä.

Näyttelyn pääpaino oli asuissa, aseissa ja pienissä propeissa. Suurimpia esillä olleita lavasteita olivat Talvivaaran kryptan patsaat ja House of Black and Whiten "kasvoseinät". Olisinkin kaivannut enemmän selkeitä lavasteita, sillä nyt kokonaisuus jäi harmillisen vajaaksi - eikä pelkästään lavasteiden, mutta myös pukujen osalta. Niitäkin on ollut sarjan aikana niin paljon enemmän.

When you play the game of thrones you either win or you die.

Arya ja Hurtta

Belfastin näyttelyn erikoisuus: Starkien krypta ja Lyanna Stark.

Suurimmat olivat isoja kuin vankkurit, pienimmät kuin kissan kalloja...

Dovoghedhi - Tahrattomat

Daenerysin talvipuku

Näyttelyssä oli myös paljon interaktiivista toimintaa. Pääsit paijaamaan lohikäärmettä green screeniä vasten. Pystyit kuvaamaan itsesi pitelemässä Aryan Neulaa tai Nedin Jäätä. Sait leikkiä olevasi kiipeässä kohti Muurin huippua tai kuvata kasvosi Mustan ja Valkoisen talon seinälle.

Annoin kasvoni monikasvoiselle jumalalle.

Tarlyn suvun miekka ja Mormontin suvun miekka, joka siirtyi Jon Snowlle.

King's Landing ja valtaistuinsali

Cercein kruunajaisasu, jonka joskus vielä haluan ommella itselleni.

Näyttelyn loppuun oli säästetty suuri finaali eli rautavaltaistuin. Niitä oli oikeastaan kolme: Ensimmäinen oli sarjassa käytetty, johon ei saanut koskea. Toinen oli virallisia kuvauksia varten, jossa sinusta otettiin maksullinen valokuva. Kolmas oli se, johon sait mennä vapaasti hengaamaan niin, että kaverit saivat otettua posekuvia. 

I will rule with fire and blood!

Yllä olevasta kuvasta ei oikein näy, mutta minulla oli ihan oikea tiara mukanani, jonka iskin päähäni istuessani rautavaltaistuimella: olihan sentään syntymäpäiväni! Testien mukaan olen muuten Stargaryen eli yhdistelmä Starkien lojaaliutta ja Targaryenien kunnianhimoa. 

Näyttelyn isoimpia pettymyksiä oli kuitenkin oheistuotekauppa. Kun kyseessä on niinkin iso sarja kuin Game of Thrones, joka on saanut muutkin kuin fantasiaharrastajat innostumaan, olisin odottanut, että oheistuotekauppa hyödyntäisi kaiken sen mahdollisen hypen tarjoamalla muun muassa replikoita sarjan propeista. Olihan siellä upeita Daeneryksen kaulakoruja muutaman tonnin hintaan, mutta sellaisia vähän enemmän larppisälän kaltaisia esineitä olisi voinut olla enemmän tarjolla. Eri sukujen fanisälää oli lähinnä muistikirjoista kyniin, kirjanmerkkeihin ja perus-t-paitoihin - ja niistäkin saa tilattua parempia ja erimallisia versioita EMPiltä!

Siistein vastaantullut asia olikin sitten Game of Thrones -tarotkortit, jotka minä ja Taina päädyimme ostamaan - syynä myös osittain roolipelikampanjamme, jossa käytämme noppien sijaan tarotkortteja.

Tyylikäs pakkaus, kerrassaan upeat ja osuvat kortit!

Game of Thrones -näyttely siirtyy seuraavaksi Madridiin, jossa se avautuu 26.10. Sielläkin lienee jokin uusi näyttelyn osa, jota ei aiemmissa sijainneissa ollut.

Toivoisin, että kiertueen jälkeen näyttely voisi asettautua pysyvästi Belfastiin ja rakentua niin laajaksi kuin mahdollista - samankaltaiseksi kuin Lontoon Harry Potter -studiot. Siellä olisi taatusti kävijöitä ja pysyvä näyttely mahdollistaisi paremmin myös lavasteiden esittelyn ja sijoittelun tilaan. Kyllä minäkin voisin kurkotella alas Muurilta - korkeanpaikankammostani huolimatta...

Irlanti, osa 2: Worldcon 2019

Dublinin Worldcon alkoi torstaina 15.8. Kuten edellisessä postauksessani kerroin, päivämme meni aika pitkälti matkustamiseen Killarneysta pienten välietappien kautta Dubliniin ja Howthiin, jossa majoituksemme oli, joten conipäivä jäi meiltä minimiin. Osasyynä oli myös flunssani, joka oli torstaina pahimmillaan: ääneni oli lähes kadonnut, mikä oli melkoinen ongelma, sillä akateeminen esitelmäni oli perjantaiaamuna. Löysimme kuitenkin conipaikan läheltä apteekin ja sain sieltä kunnon lääkkeet: sekä paikallisia Bafucineja kurkulle että flunssaoireita ehkäiseviä tabletteja, jotka olivat todella tehokkaita. 

Howthin rannikkoa

Majoituspaikkaa valitessamme törmäsimme jatkuvasti Howthissa sijaitsevaan Bed & Breakfastiin. Howth (iiriksi Beann Éadair) on Dublinin alueella, ydinkeskustan koillispuolella sijaitseva niemi ja pikkukylä, osin sitä "paremman väen" seutua, jossa on oma kalastuskulttuurinsa. Sieltä menee paikallisjuna DART keskustaan parissakymmenessä minuutissa. Me hankimme vielä turisteille sopivan Leap Visitor -matkakortin, jonka sai viikoksi neljälläkymmenellä eurolla. Sillä ajelimme sekä busseilla, ratikoilla että paikallisjunilla niin paljon kuin sielu sieti. 

Gleann-Na-Smol

Majoituspaikkamme oli persoonallinen kolmen tähden Bed & Breakfast Gleann-Na-Smol, pieni perheyritys, jossa asuimme kuin jonkun kotona. Irlantilainen aamiainen, nopea wifi ja avulias isäntä Sean tekivät kuudesta yöstämme varsin miellyttäviä. Kolmen hengen huoneemme oli 100 euroa/yö, eli reilu 30 euroa per naama. Ei paha hinta. Irlantilaisen majoituksen kokonaisongelma oli kuitenkin kosteus, joka tunki sisään ohuista ikkunoista, ja tuntui siltä, ettei mikään vaate ollut koskaan täysin kuiva - oli sitä käytetty tai ei.

Torstai Worldconissa: oman badgen ja sälän hakeminen. Monstress-sarjakuva odottaa nimmariaan.

Perjantaina oloni oli onneksi huomattavasti parempi ja pystyin jopa puhumaan. Esitelmäni oli klo 11.30 Point Squarella. Vaikka conin pääpaikka oli Dublinin Convention Center, osa ohjelmasta oli pienen kävelymatkan päässä sijaitsevassa Point Squaren ostoskeskuksessa, jossa coniväki oli vallannut yläkerran Odeon-elokuvateatterin. En ollutkaan koskaan pitänyt esitelmääni elokuvateatterin salissa ja voin todeta, että konsepti oli todella hyvä! Nouseva katsomo, iso valkokangas ja hyvät äänentoistolaitteet tekivät esitelmän pitämisestä varsin sujuvaa, vaikkakin ääneni oli edelleen paineessa. "Countries"-paneelissa meitä oli vain kaksi puhujaa, joten saimme hieman lisäaikaa esitelmillemme ja mahdollisille kysymyksille.

Onnellinen akateemikko sai äänensä takaisin.

Oma esitelmäni käsitteli Lewis Trondheimin ja Nicolas Keramidaksen mainiota Mickey's Craziest Adventures -sarjakuva-albumia, sen postmoderneja piirteitä ja fantasiaa. Esitelmä meni kaikin puolin kivasti olostani huolimatta ja meillä oli jopa jonkin verran yleisöäkin. Saimme aikaan myös kiinnostavaa keskustelua siitä, miten eurooppalaisilla taiteilijoilla ja käsikirjoittajilla tuntuu nykyisin olevan paljon enemmän vapauksia Disney-sarjakuvien tekemiseen.

Sana Takeda tulkkinsa kanssa esittelemässä Monstressin syntyä.

Siirryimme esitelmäni jälkeen elokuvateatterin toiseen saliin kuuntelemaan sarjakuvataiteilija Sana Takedan esitelmää Monstress-sarjakuvansa synnystä ja kuinka yhteistyö Marjorie Liun kanssa alkoi. Takeda oli conin virallinen taiteilija ja kunniavieras. Hänen upea taiteensa koristi myös jokaisen membership-badgea. Vaatimaton Takeda innosti minua vielä entisestään lukemaan lisää Monstressia ja hankkimaan myös printin taidenäyttelyn kaupasta. (Ainut asia, mikä jäi harmittamaan, oli se, että olisin voinut samoin tein ostaa kolme printtiä ja kehystää ne makuuhuoneeseen.)

Taidenäyttelyn ohesta löytyy aina nörteille niin tärkeitä Lego-diaraamoja. Tässä niistä paras.

Delorean ei ainakaan vielä lähtenyt liikkeelle.

Perjantain iltapäiväohjelmassa oli myös ensimmäiset shoppailukierrokset eli pohdinnat siitä, mitä ehkä haluan ja mihin minulla on varaa ja mikä mahtuu laukussa takaisin Suomeen, sekä loistava paneelikeskustelu "Kick-ass Women on SF TV". Ilta päättyi upeaan konserttiin, jossa Dublin's Worldcon Orchestra esitti sekä irlantilaisia lauluja että fantasia- ja science fiction -klassikkotunnusmusiikkia. Leia's Theme yhdessä kuvamateriaalin kanssa herkistytti, Star Warsin Throne Room ja Game of Thronesin tunnari sykähdyttivät. Konserttiin, kuten myös lauantain naamiaisiin ja sunnuntain Hugo Awardseihin, piti käydä hakemassa ranneke erillisestä pisteestä. Tilaisuudet eivät siis maksaneet mitään, mutta koska tila oli rajallinen ja järjestäjät halusivat välttää ylenmääräistä jonotusta, he olivat ottaneet käyttöön rannekesysteemin. Sama oli tuttua muun muassa Animeconista, joten se ei aiheuttanut ihmetystä. Conin järjestäjät olivat muutenkin ottaneet jonotuskäytänteet haltuun ensimmäisen päivän jälkeen, joten kaikki sujui erittäin mallikkaasti.

Throne Room ja End Credits

Sain Phil ja Kaja Foglion nimmarit Girl Geniusin ensimmäiseen osaan!

Lauantaina 17.8. oli ensimmäinen virallinen cosplay-päivämme ja pukeutumisemme teema oli Marvel. Kävin hakemassa Monstressiini Sana Takedan nimikirjoituksen ja onnistuin kaikesta jännityksestä huolimatta puhumaan hänelle hieman ruosteessa olevaa japania. Hän tuntui olevan siitä kovin ilahtunut. Conin toinen innostava paneeli oli "Female Superheroes in TV and Film", jota olisi voinut hyvin kuunnella toiset 45 minuuttia. Paneelien minimimitta voisi ihan hyvin olla 90 minuuttia, koska panelistit eivät kuitenkaan koskaan ehdi sanoa kaikkea kiinnostavaa, saati sitten ottaa vastaan tarpeeksi yleisökysymyksiä. Nyt odotan Ms. Marvel -sarjaa ihan hirvittävällä innolla. 

Palatessamme takaisin messukeskukseen törmäsimme Doctor Strangeen. Koska olin pukeutunut Tony Starkiksi, tämä aiheutti tietenkin hauskan kohtaamisen liikennevaloissa:

"Doctor."

"Stark."

Kyseessä oli ihan virallinen cosplay-harrastaja, jonka kanssa juttelimme pitkän tovin ja otimme myös hieman valokuvia. Valitettavasti asu ei ollut itse tehty vaan ostettu.

Corbo Cosplay Doctor Strangena.

Tony got his cheeseburger!

Conin toinen velvollisuuteni oli lauantaina neljältä. Minut oli yllättäen laitettu meemejä ja niiden historiavaikutusta pohtivaan paneelikeskusteluun "Problems for future historians", josta olin aluksi aivan ahdistunut. Tunsin, ettei minulla ole hirvittävästi sanomista asiaan ja tuumin, miten mieluummin olisin ollut jossain sarjisaiheisessa paneelissa, mutta onneksi paneelin vetäjä oli huippu ja muutkin osallistujat supliikkeja aiheidensa osalta, joten minun ei tarvinnut vaikuttaa tuppisuulta. Vaikka sainkin omia, räätälöityjä kysymyksiäni, toin myös kulttuurintutkijan kommentaarin tilaisuuteen: meemit ovat oman kulttuurinsa ilmiöitä ja ilman kontekstin tuntemusta ei ole kompetenssia niitä ymmärtää. En siis nolannut itseäni aivan täysin, kun salikin oli tupaten täynnä...

Marvel-tiimi kävi Star Trek -aluksessa. Captain Marvel oli luonnollisesti kapteenimme, Tony ei näytä kovin tyytyväiseltä, mutta syynä lienee Lokin mairea hymy.

Ehdimme pyörähtää kesken conin Dublinin keskustassakin ostoksilla, ja hullaannuimme Penniesin Harry Potter -osastosta. Palasimme kuitenkin kiltisti takaisin, koska kauppa meni kiinni. (Toisaalta ihan hyvä, sillä Pennies on Irlannin Primark ja hups, sieltä ostaa vahingossa miljoona paria sukkia.) Lauantai-ilta päättyi Worldconille tuttuun tapaan Masqueradeen, jossa nähtiin upeita, alkuperäisiä asuja (muun muassa huikea, valaistu Kelpie) sekä paljon tuttuja hahmoja, kuten alla oleva ihana prinsessa Mononoke, tai persoonallinen Peppi Pitkätossu, joka muistaakseni voitti myös jonkin palkinnon asullaan.

Mononoke Hime

Tony Stark ja vaihtokengät (alkuperäisistä lähti pohja irti)

Stark-asu oli tosi mukava, vaikkakin ledivalokytkimeni pyöri hansikkaassa vähän liian paljon, enkä saanut aina valoa toimimaan. Virittelen sen vähän paremmaksi ja ehkä modaan jotain asukokonaisuudesta ensi kevään Popcultia varten.

Lauantain loot: Sana Takedan nimmari, Joe Hillin romaani ja oho, voitin arvonnassa tuolloin vielä julkaisemattoman Joe Abercrombien romaanikäsikirjoituksen A Little Hatred!

Sunnuntaina otimme aamun iisisti, sillä edellisenä iltana olimme päätyneet vetämään pannupitsaa keskellä yötä Connollyn juna-asemalla, mikä oli hieman raskas kokemus. (Se tosin oli myös ihan loistavaa pitsaa, joten ei siinä mitään.) Pääsimmekin coniin vasta puoli yhdeksi ja minä hyppäsin jonottamaan Joe Hillin nimikirjoitusta uuteen romaaniini. En malttanut olla mainitsematta, miten luin teininä hänen isänsä tuotantoa ja nyt on hänen vuoronsa. Mihinkäs King-fani karvoistaan pääsisi. (Ihan oli poika isänsä näköinen, muuten.)

Sitten meidän piti mennä kuuntelemaan kahta lukutuokiota: Eoin Colferia ja Scott Lynchiä. Colfer oli yhtä hillittömän hauska kuin kirjansakin ja nauratti yleisöä vähän väliä tarinoillaan. Hän luki meille pätkän tulevasta aikuisille suunnatusta fantasiaromaanistaan, jonka pääosassa ja minäkertojana on lohikäärme. Scott Lynch jäi kuitenkin välistä, koska sössin aikataulujen kanssa. Kun samassa kerroksessa on sekä Liffey Hall 2 että Liffey Room 2, niin miten sitä huomaa niiden eron? Kun tajusimme olevamme väärässä paikassa, oli Lynchin huone jo täynnä. Kyllä harmitti.

Eoin Colfer ja tarinatuokio

Sunnuntai oli toinen cosplay-päivämme, joten vedin ylle pääcossini eli Supernaturalin Chevy Impalan eli Babyn ihmisversiona. Kun yksikin ihminen tunnisti, saattoi olla tyytyväinen. Toisaalta moni luuli, että olen vain hevari: eräskin myyjä ehdotteli meille sopivaa alternative-baaria ja jouduin tankkaamaan hänelle, että tämä on cossi (en kai muuten liikkuisi Metallica-paita päällä julkisesti).

Baby hurling-mailoista tehdyllä valtaistuimella

Family don't end with blood.

Jätimme lopulta tänä vuonna Hugo-palkintojenjaon välistä (olin nolosti unohtanut äänestääkin) ja lähdimme hengailemaan Howthin satamaan, syömään fish & chipsejä ja pongaamaan hylkeitä (yksi pongattu!)

Eoin Colfer raapusti nimmarinsa suomalaiseen Artemis Fowliin.

Sitten - aivan yllättäen - olikin maanantai ja vihoviimeinen conipäivä. Meille se oli virallinen Potter-päivä ja edustimme tupiamme ylpeinä niin itse conissa kuin kaupungilla, jossa pyörähdimme lounaalla syömässä tässä vaiheessa jo niin tarpeelliset salaatit (on se kumma, kun ei edes kurkkua saa aamiaisella). Samalla pongasimme Temple Barin aukiolle vievän ihanan ostoskujan, joka oli niin Viistokuja, että oli pakko pysähtyä räpsimään teemakuvia. Samalta kujalta löysimme myös Bubble Waffle Factoryn, joka teki täydellisiä jäätelövohveleita! 

Expelliarmus!

Palasimme coniin kuuntelemaan vielä viimeisen innostavan paneelin, jossa keskusteltiin Star Warsin 40-vuotisesta historiasta ja mikä uusissa elokuvissa toimii ja mikä ei. Tässä vaiheessa olen tietenkin unohtanut tärkeimmät pointit, mutta keskustelijat olivat niin asiantuntevia ja myös hauskoja, että tätäkin olisi mielellään kuunnellut kaksi kertaa pidempään. Se oli kieltämättä sopiva päätös conillemme.

Mommy! It's over!

Elämämme toinen Worldcon oli hieno kokemus hienossa maassa. Dublin kaupunkina jäi vähemmälle huomiolle enkä esimerkiksi ehtinytkään käydä Trinity Collegen kuuluisassa kirjastossa. Toisaalta olen varma, että palaamme vielä Irlantiin, sillä niin paljon jäi näkemättä ja kokematta. 

Coniloot. Ranne- ja kaulakoru olivat synttärilahjoja ihanalta Tupulta.

Shoppailun tulokset Penniesiltä, Gamestopista ja Disney storesta.

Seuraava Worldcon järjestetään Uudessa-Seelannissa ja suuri haaveemme oli suunnata sinnekin, mutta emme ehdi säästää rahaa niin paljon, että meillä olisi varaa lähteä. Seuraava Worldcon-visiittimme tulee todennäköisesti olemaankin vasta vuonna 2024 Skotlannin Glasgowssa, sillä Yhdysvaltojen conit eivät innosta. Glasgow on hakenut pitopaikkaa eikä sillä ole vielä kilpailijoita (ja tässä vaiheessa tuskin tuleekaan olemaan), joten mahdollisuudet päästä ajelemaan pitkin Skotlannin nummia ovat hyvät. Toisaalta vuonna 2023 olisi tarjolla niin New Orleansia, Nizzaa kuin Kiinaakin. Seurataan tilannetta...

Katja päättää coniraportin. Over and out. 

Irlanti, osa 1: Roadtrip ja Skellig Michael

Olen lopultakin saanut siirrettyä kaikki Irlanti-kuvat puhelimesta koneelle, joten pääsen aloittamaan Irlanti-postaussarjani. Ensimmäinen postaus käsittelee nimensä mukaisesti roadtrippiämme Irlannin halki Dublinista Portmageehen ja sieltä *le gasp* Skellig Michaelin saarelle. Toinen postaus keskittyy Dublinin Worldconiin ja viimeisessä seuraa kuvaspämmiä Game of Thrones -näyttelystä Belfastista.

Jo Helsingin Worldconissa päätimme lähteä Irlantiin elokuussa 2019. Teimme matkasuunnitelman, säästimme rahaa ja päädyimme viettämään puolitoista superkivaa viikkoa vihreällä saarella. Meitä oli kolme likkaa: minä ja rakkaat ystäväni Tupu ja Taina, ja olimme jo pitkään vouhanneet asiasta omassa Team Worldcon -Whatsapp-ryhmässämme.

Lähdimme Irlantiin maanantaiaamuna 12.8. ja olimme noin kymmenen aikoihin (paikallista aikaa) Dublinissa. Matkaa suunnitellessa olimme myös päätyneet erittäin fiksuun ratkaisuun: koska tarkoituksemme oli kiertää paikkoja ennen conia, vuokrasimme auton. Tämä tietenkin aluksi hirvitti, kun ne irlantilaiset ajavat väärällä puolella tietä ja rattikin on ihan jossain muualla kuin missä pitäisi (ja tässä vaiheessa meillä ei ollut vielä edes tiedossa paikallisten sekopäinen liikennekulttuuri, jossa pikkuteiden nopeusrajoitus on 80 km/h ja mutkaisten ja mäkisten reittien takia ajaisit itse maksimissaan kuuttakymppiä...). 

Syyt autovuokraan olivat kuitenkin perusteltuja: Portmagee on Lounais-Irlannissa sijaitseva pikkukylä, jonne päästäkseen pitäisi mennä ensin junalla, sitten bussilla ja vielä lopuksi taksilla. Kun Google Maps näytti matka-ajaksi +9 tuntia, totesin, että nyt otetaan se auto, niin säästetään aikaa, hermoja ja ehkä jopa rahaakin. Meillä oli varattuna automaattivaihteinen farmari-Ford, mutta niitä ei ollutkaan saatavilla, joten saimme samaan hintaan uudemman ja paremman Bemarin, jossa oli vieläpä suomea puhuva navigaattori! Vuokrafirman asiakaspalvelija oli tosi mahtava ja tsemppasi meitä kertomalla olevansa itse kotoisin Puolasta. Eli jos hän oppi ajamaan täällä, ei se tuota meille ongelmia. Saimme mukaan myös jättimäisen tiekartan, josta hän ympyröi meille sopivia nähtävyyksiä. Todella hyvää palvelua!

Navi oli ystävä! Poppana-porg vahtii maisemia moottoritiellä ja Han Solon nopat toivat ehdottomasti onnea.

Auto oli meillä maanantaista torstaihin ja maksoi yhteensä 370 euroa. Bensat saimmekin sitten kaupan päälle autosekaannuksen vuoksi. Ajoimme yhteensä noin 880 kilometriä yhdellä tankilla, joten ihan hyvä diili. Suosittelen lämpimästi Irlantiin reissaavia harkitsemaan autovuokraa, sillä se mahdollisti tauot sopivina aikoina ja ehdottomasti sopivina paikkoina. Kun maisemat olivat tällaisia Ring of Kerryn alueella, sitä pysähtyi varsin mielellään!

Ring of Kerryn tie kulki osin merenrantaa myöten.

Lähdimme Dublinista noin puoli kahdeltatoista ja olimme Portmageessa muistaakseni viiden ja kuuden välillä. Pidimme matkalla pari taukoa kuskin vaihtoineen ja maisemien ihailuineen. Reitti kulki muutaman todella idyllisen pikkukaupungin läpi ja joka puolella oli vähintään lampaita, vuoria ja kerrassaan postikorttimaisia maisemia. 

Portmageen kylä sillan toiselta puolen katsottuna. Keskellä Skelligin matkoja tarjoavat venekunnat.

Majoituksemme sijaitsi Valentian saarella, jonne meni silta Portmageen pikkukylästä. Matka majapaikastamme satamaan kesti kävellen kymmenisen minuuttia, joten aamuherätyksen ei tarvinnut olla turhan aikainen.

Majoituspaikkamme. Meillä ei tosin ollut aamiaista, sillä majoitumme erillisessä "mökissä".

Ensimmäinen hotellimme oli B & B Carraig Liath House, jossa vietimme pari yötä. Olimme varautuneet siihen, että jos emme pääsisikään Skelligille tiistaina, meillä olisi vielä hätävarana keskiviikkoaamu. Sitä ei kuitenkaan tarvittu, mutta oli ihanan rentoa viettää sekä maanantai- että tiistai-illat omassa rauhassa. Meillä oli siis kirjaimellisesti oma kaksikerroksinen mökki, jossa alakerrassa oli tupa ja vessa (sekä pieni komero portaiden alla, mikä aiheutti Harry Potter -viittauksia), yläkerrassa kaksi erillistä makuuhuonetta ja kylpyhuone. Vain sauna puuttui! Pesimme muun muassa pyykkiä alakerran pesukoneessa, kun kastelimme merimatkan aikana vaatteemme suolavedessä.

Tilaa olisi ollut isommallekin seurueelle ja paikan omistaja vitsaili, että tarvitsisimme niitä miespuolisia vieraita...

Kaikki kunnia Worldconille, mutta minulle reissun tärkein anti oli päästä Skellig Michaelin saarelle, joka esitti Ahch-to -planeettaa eli Luke Skywalkerin piilopaikkaa uusissa Star Wars -leffoissa. Skelligin saaria on kaksi kappaletta, joista pienempi on suulien pesimäpaikka ja isompi (Skellig Michaelina tunnettu) on Unescon maailmanperintökohde. Siellä sijaitsee muinainen munkkiluostari ja se on myös tärkeä lunnien pesimäsaari.

Little Skellig. Valkoiset alueet eivät ole lunta vaan suulia.

Skellig Michaelille järjestetään venematkoja keväästä syksyyn. Eco tourilla, joka ainoastaan kiertää saaret, pääsee huhtikuun alusta lokakuun alkupuolelle saakka. Hinta on aikuisilta 40 e, opiskelijoilta ja lapsilta vähemmän. Landing tourilla pääset sitten ihan rantautumaan ja patikoimaan itse saarelle toukokuusta syyskuun loppupuolelle. Se maksaa 100 euroa, mutta se on sen arvoista! Venekuntia lähtee pääasiassa Portmageen satamasta ja niitä on 15, joista jokaiseen mahtuu 12 kyytiläistä. Eco toureja järjestetään useampi päivässä, mutta Landing toureja vain yksi, sillä saarelle on rajoitettu pääsy: vain 180 ihmistä päivässä, jotta maailmanperintökohde ei rasitu liikaa. Lähdöt ovat tyypillisesti aamuisin yhdeksän pintaan.

Skellig Michaelin rinnettä. Tuonne me kiipesimme.

Vinkkinä matkalaisille: kannattaa olla ajoissa. Suosituin ja tunnetuin venematkoja järjestävä Casey's Skellig Island Tours aloittaa matkakauden varausten vastaanoton maaliskuussa. Muiden venekuntien pitää vuosittain hakea lupaa rantautumiseen, joten heidän varauskalenterinsa saattavat aueta vasta myöhemmin. Mitä nopeampi olet, sitä todennäköisemmin saat varattua paikan veneestä. Itse sain napattua kyydin Skellig Boat -perheyritykseltä. Isä ja poika McCrohan olivat rentoa porukkaa ja tarjosivat muun muassa makeisia seurueellemme. Veneessä parasta oli katto ja seiniksi vedettävät pressut. Tiistaiaamun tihkusade ei näin vaivannut meitä merellä - joskin paluumatkan aikana sivupressuja ei vedettykään suojaksi ja kastuin itse vähän ikävämmin.

Kun varaat itsellesi paikan venekunnasta, annat samalla luottokorttitietosi. Maksua ei kuitenkaan veloiteta, sillä vasta reissuaamuna selviää, pääseekö vene lähtemään. Koko matka on siis sääriippuvainen eli jos meri myrskyää liikaa, saarelle ei lähdetä. Siksi olin koko alkureissun hirveässä jännitysstressitilassa, pääsenkö toteuttamaan haaveeni vai en. Meillä oli oikeasti hyvä sää tihkusateesta huolimatta, joten kaikki järjestyi, vaikka uskalsinkin olla riemuissani vasta, kun astuin jalallani saarelle. Kun reissu siis on toteutunut, maksu maksetaan veneessä käteisellä. 

Huipulla tuulee

Jos olet yhtään taipuvainen matkapahoinvointiin, kannattaa varautua sopivin lääkkein. Olen itse tottunut veneilijä lapsuudestani, mutta esimerkiksi yksi veneemme espanjalaisista vieraista oksensi matkan aikana. Se ei ole mitenkään poikkeavaa. Tarjosimme hänelle lääkkeitä paluuta varten, mutta hän sanoi pärjäävänsä.

Matka saarelle kestää puolitoista tuntia ja tyypillisesti siellä ehtii viettää parisen tuntia aikaa, mistä suurin osa menee ylös kiipeämiseen ja totutteluun saarella liikkumiseen. Paikalla on kaksi opasta: alatasolla oleva turvallisuusopas, joka kertoo paikan säännöt, ja luostarialueella oleva opas, joka kertoo enemmän saaren historiasta. Matkaan kannattaa varautua hyvin kengin ja säätä kestävin varustein, mutta ottaa huomioon myös se, että kiipeillessä tulee kuuma. Vesipullo ja pienet eväät ovat hyvä ratkaisu. Eväitä saa syödä vain tietyissä paikoissa ja roskat viedään luonnollisesti itse pois saarelta.

Rinnemaisemia. Alhaalla näkyy reitti, jota pitkin tulimme.

Skellig Michaelin rinnereitti koostuu 600:sta kivisestä askelmasta, jotka voivat olla sateella todella liukkaita. Itse pärjäsin ihan hyvin lenkkareilla. Meitä sää onneksi suosi ja aurinko alkoi paistaa heti, kun saavuimme saarelle. Paikalla oli kaikenikäistä väkeä ja vanhemmat menivät reittiä kävelysauvojen kanssa, joten sitä on turha epäillä, riittääkö kunto. Huipulle mennään omaan tahtiin turvallisuudesta tinkimättä. Sitä paitsi on varsin sallittua pysähtyä ihailemaan maisemia - kunhan jalkojen alla on turvallinen maa eikä turhaan estä muiden kulkua.

Fangirl moment

Huipulla on vanha, jo 500-luvulla perustettu munkkiluostari, jossa tosiaan on kuvattu paljon The Last Jedin kohtauksia. Opas oli hauska tyyppi, joka kertoi taustoja paikan historiasta ja tarinoita leffojen kuvauksista. Hänellä oli muun muassa yhteiskuva Mark Hamillin kanssa, ja hän nauratti kertomalla, miten R2-D2:n näyttelijä oli saatu kannettua huipulle.

Tämä on oikea hetki muistaa, että on korkeanpaikankammoinen.

Kuva munkkimajan ikkunasta hautausmaalle.

Kivestä rakennetut makuutilat

On kiva, kun ystävät trollaavat. Saimme paljon huomiota Star Trek -asuista ja pikku-Porgin johdosta.

Onnellinen Katja Luken majan edustalla R2-D2-korviksissaan.

Valomiekka jäi valitettavasti kotiin, joten ei Reyn treenejä tällä kertaa.

Turvallisin tapa mennä alas.

Reissun ainut miinus oli se, että olimme hieman liian myöhässä nähdäksemme lunneja. Saarella pesivät linnut olivat muuttaneet pohjoiseen parisen viikkoa sitten. Oppaan mukaan silloin lunneja olisi pitänyt potkia jaloista, niitä oli niin paljon. Jos siis haluat nähdä lunneja, kannattaa saarelle tulla kesällä, ei elokuun puolenvälin hujakoilla. Rinteet olivatkin täynnä tyhjiä pesäkoloja odottamassa kevättä.

Porg luonnollisessa ympäristössään.

Visiitti Skellig Michaelille oli yksi tämän vuoden parhaimmista kokemuksista ja muistelen sitä vieläkin lämmöllä. Se oli minulle todella tärkeä Tähtien sota -fanina, mutta paikka on upea jo pelkästään luontokohteena. Olet fani tai et, Skellig Michael on ehdottomasti Irlannissa näkemisen arvoinen paikka. Burnoutista toipuvalle jo pelkästään luonnossa patikointi on hyvää terapiaa.

Jos et syystä tai toisesta pääse itse saarelle, Skellig's Experience -keskus on hyvä paikka piipahtaa. Se esittelee videoin ja valokuvin paikan historiaa. Samalla se on matkamuistomyymälä ja hyvä lounaspaikka. Sieltä saa muun muassa hienoja teemaan sopivia teepaitoja - ja ihanaa suklaakakkua! Paikka sijaitsee heti sillan toisella puolella Valentian saarella ja maastoutuu ruohokattoineen maisemaan. Meidän majapaikastamme oli sinne pelkkä hyppäys.

En tiedä, oliko syynä jännityksen/stressin laukeaminen Skelligille pääsyn jälkeen vai paluumatkan kastuminen (vai molemmat yhdessä), mutta keskiviikkoaamuna olinkin sitten selvästi vilustuneen oloinen. Jätimme ihanan mökkimme taakse ja suuntasimme luotto-Bemullamme rannikon Skellig Ringiä pitkin eteenpäin. Tarkoituksemme oli ajaa nautiskellen maisemareittejä pitkin Killarneyn kansallispuiston läpi itse Killarneyn kaupunkiin yöksi. Matkan varrella pysähdyimme jälleen maisemapaikkoihin, mutta myös Skellig's Chocolate -suklaatehtaalle ja tehtaanmyymälään ostamaan paikallisia herkkuja. Jälleen ehdoton suositus: saimme maistiaisia ihanista konvehdeista ja ostimme jo ensimmäiset tuliaiset paikan päältä. Oma lempparini oli lime-sitruuna-valkosulkaa-konvehti.

Sumuinen aamupäivä Skellig's Chocolate -tehtaan takana.

Skellig's Ring ja Ring of Kerry -reitit ovat upeita ajaa, joskin vaativat hyviä hermoja niiden satunnaisen kapeuden ja paikallisten nopeuksien takia. Mutta kiireessä sinne ei kannatakaan lähteä. Mieluummin ottaa rennosti, suunnittelee matkan hyvin ja antaa tilaisuuden sopiviin pysähdyksiin.

Killarneyn kansallispuisto, Ladies View

Ladies View. Postikorttimaisemia.

Pysähdyimme matkan varrella ihailemaan niin Ladies View'n maisemia kuin patikoimaan hetken Torcin vesiputouksen lähistöllä. Löysimme metsän, jossa taatusti asuu leprechauneja sekä maiseman, joka oli yllättävän suomalainen. Torcin vesiputous on muuten todella suosittu turistien kesken, joten saattaa joutua hetken etsimään sopivaa parkkipaikkaa tienposkesta. Siellä on myös siistit sisävessat.

Leprechaun-metsä

Torc Waterfall

Vesiputouksen huippua kohden kävellessä löysin Suomen.

Alun perin olimme suunnitelleet harrastavamme enemmänkin patikointia Killarneyn kansallispuistossa, jossa on muun muassa 1400-luvulla rakennettu Ross Castle. Siihen meidän olisi pitänyt varata lisäpäiviä, mikä oli hieman harmillista tajuta. Toisaalta olin jo keskiviikkoiltana aika kipeän oloinen, ettei minusta olisi ollut torstaina mihinkään liikunnalliseen.

Killarneyn kaupunkiin saavuimme kolmen pintaan. Siellä majoituimme ainoassa luksuspaikassamme, The Fairview Boutique Hotellissa, joka oli aika pitkälti kaiken keskustassa. Huoneistossamme oli esimerkiksi poreamme, mikä oli ihanaa pitkän ajomatkan jälkeen. 

Fairview'n hotellihuone

Irlannin ainut Lord of the Rings -teemapubi sattui olemaan hotellimme vieressä. Mikä sattuma!

Roadtrippimme viimeinen päivä oli torstaina 15.8., jolloin matkasimme Corkin kautta kohti Cashel-nimistä kaupunkia, jossa autonvuokraajamme mielestä oli Irlannin kaunein linna, Rock of Cashel. Olin tässä vaiheessa kipeimmilläni, joten nuokuin vain auton takapenkillä ja olin jo itsenikin mielestä ärsyttävä. Linna oli kuitenkin näkemisen arvoinen. Sisäänpääsy oli kahdeksan euroa, jos ei erikseen halunnut mennä luostarin puolelle. 

Sisäpihalta, hautausmaan puolelta napattu kokonaiskuva

Sisääntuloreitin näkökulma. Syytän romahduksesta lohikäärmeitä.

Auto piti palauttaa Dublinin lentokentälle kuuteen mennessä, joten emme viipyneet paikalla pitkään. Varsinkin, kun lähtiessämme henkilökunta alkoi tyhjentää paikkoja ensiapukuljetusta varten. Pieni tyttö oli kuulemma pudonnut leikkiessään ja loukkaantunut. Kuulimme myöhemmin, että hän onneksi selvisi.

Autoreissumme päättyi siis Dubliniin. Veimme ensin tavaramme viimeisimpään majoituspaikkaan ja palautimme auton lähestulkoon onnellisesti (yksi väärä kääntyminen, mutta kuka niitä katsoo) vuokraamoon. Ei kolhuja, ei ongelmia. Han Solon nopat tuottivat kaikin puolin onnea ja kaikki kolme pääsimme kokeilemaan, miltä tuntuu ajaa vasemmalla puolella. Onneksi oli automaattivaihteet ja navigaattori!

Roadtrip-loottia: Porgmagee-t-paita, Chladdagh-kirjanmerkki, Skellig-suklaata ja pieni kivi Luken majan edestä Skellig Michaelilta.

Olen varma, että palaamme vielä joskus Irlantiin, sillä paljon jäi näkemättä. Nyt, kun luotamme ajotaitoihimme, voimme seuraavankin kerran vuokrata auton ja suunnata länsirannikolle Connemaran ja Galwayn alueille. 

Matkareittimme sinisellä piirrettynä. Limerickin ohittaessamme lausuin pakollisen limerikin.