"This is your grand ball!"

Koska vietin syntymäpäiväni Nightwishin seurassa, piti nimipäivänä pistää vielä paremmaksi. Kaikkien aikojen lempibändini Turmion Kätilöt teki vuosittaisen vakiovierailunsa Lutakkoon eikä siinä auttanut muu kuin lähteä stressinpoistoon ja moshaamaan industrialin tahtiin. Intoa lisäsi ruotsalainen Pain, jota olen myös kuunnellut jo useamman vuoden - Kätilöitähän olen fanittanut siitä asti, kun kuulin ensimmäistä kertaa "Teurastajan" radiosta. Taisi olla jopa muinaisen Radio Mafian aikoihin.

Kätilöissä parasta on keikkojen hilpeät välispiikit, biisien rujot, mutta osin myös kantaaottavat lyriikat, itseironia ja tietenkin se raskas metallimusiikki, jonka tahtiin pystyy tanssimaan konebiittien takia.

 

Painin piti alun perin olla se pääesiintyjä, mutta niinhän se tuppaa menemään, että kun nämä kaksi esiintyjää isketään Lutakon lauteille, Kätilöt lipsahtavat lämppäristä pääesiintyjäksi. Ja Lutakko myydään loppuun. Näin kävi nytkin. Ja ensimmäistä kertaa jouduimme rehellisesti sanottuna jonottamaan. 

Koska ihmisiä ei saatu sisälle ajoissa, Painin keikan alku viivästyi miltei puoli tuntia. Mutta keikka itsessään oli pienoinen pettymys. Missään vaiheessa meno ei oikein alkanut. En tiedä, oliko Peter Tägtgrenillä flunssaa vai onnistuiko miksaaja jotenkin häivyttämään mikrofonin äänet efekteillään, mutta laulu tuntui tukkoiselta, eivätkä biisitkään oikein tärähtäneet sieluun hyvästä bassosta huolimatta. Sellaisetkin klassikot kuten "It's Only Them" ja "End of the Line" jäivät vajaiksi.

Ja oma angstibiisini, jota kuuntelin iskän kuoleman jälkeen jatkosyötöllä, "The Great Pretender" soitettiin aivan liian aikaisin, jotta siihen olisi saanut minkäänlaista ytyä. Toinen paikalla olleista kavereistani päätti siirtyä loppukeikan ajaksi baarin puolelle, kun mitään ihmeitä ei näyttänyt menossa tapahtuvan. Olin ehtinyt kuunnella uuden Coming Home -albumin Spotifysta pari kertaa, mutta se ei oikein vakuuttanut. Pain on mennyt vähän liian popiksi viime aikoina.

(Huom. Älkää ihmeessä klikatko kuvia isommaksi. Testasin puhelimen kameraa ja totesin, että pienenä kuvat näyttävät ihan mukiinmeneviltä. Iso koko paljastaa totuuden ja rakeisuuden.)

Alku vaikutti ihan lupaavalta, mutta ei se sitten lähtenytkään.

Peter Tägtgren oli pukeutunut pakkopaitaan.

Mutta Kätilöt. 

Kätilöt vakuuttaa joka kerta.

Olen koko syksyn ollut kamalan kiireinen ja stressaantunut, ja stressini on mennyt siihen pisteeseen, että leukaperäni jumittavat öisestä hampaiden narskuttelusta ja säädän asioita unissani. Tätä keikkaa olin odottanut koko syksyn, jotta pääsen tanssimaan ja purkamaan ne mieleen kasautuneet jumit ja solmut. Ja se purku alkoi jo stressibiisilläni "Pirun nyrkki", eteni ehkä tämänhetkisen lempibiisini "Grand Ballin" kautta "Teurastajaan", jossa olin jo aivan flowtilassa. Sijoitumme keikoilla aina suurin piirtein salin puoliväliin, mutta reunaan, missä ei ole vaaraa jäädä jumiin moshpitin tai ihmismassan keskelle. Tällä kertaa parkkeerasimme itsemme pöytien viereen ja löysin pöytien välistä loistavasti tilaa tanssia, hyppiä, pomppia ja moshata niin, että - Vesa-Matti Loirin Henkeä lainatakseni - "se tuntuu siis ehkä lievästi niskassa".

Tuli hiki, tuli väsy, mutta stressi katosi johonkin. Kiitos poijjat. Seuraavaan kertaan!

 

MC Raaka-Peen vakiokeikkalook.

Spekkeli oli lähtenyt foliohattulinjalle.

Yleisö otti Kuopion poijjat ilolla vastaan.

Kätilöt täräytti Lutakossa 16.2.

Vaikka aamuherätys oli kolmena päivänä kello 4.45 ja perjantaina piti lähteä aamujunalla Turkuun seminaariin, ei koskaan voi olla huono idea mennä torstai-iltana keikalle Lutakkoon - varsinkin, kun pääesiintyjänä on yksi ehdottomista lempibändeistäni Turmion Kätilöt.
Bändi on nähty jo monesti, mutta aina sekaan mahtuu yksi kerta lisää, koska Kätilöitten keikat ovat aina aivan mahtavia. Vaikka meno on rauhoittunut siitä, mitä se oli muutama vuosi sitten (ei tule enää sirkkelillä kipinöitä lavalta saati työnnellä niitä teräviä esineitä ihon läpi), ei ärinä ole kesyyntynyt.
Bändi aihetti valtavan kohun 2005, kun lavalla harrastettiin alaikäisten edessä seksuaalista toimintaa performanssitaiteilijoiden toimesta.
Yhtyeen tyylistä voi olla montaa mieltä, mutta minulle tärkeintä on musiikki.

Tällä kertaa jäätiin kaverin kanssa lavan vasempaan sivuun, jossa oli jopa tilaa hieman tanssia - ja sitä kyllä tuli kaiken sen moshailun lisäksi tehtyä. Mitä muuta sitä voikaan tehdä, kun lavalta täräytetään sellaisia loistavia biisejä kuten SIKA!, Minä määrään, Pirun Nyrkki, Tirehtööri, Lepositeet ja uuden levyn Suolainen kapteeni, joka aloitti koko shown?
Illan kruunasi uuden levyn lempibiisini eli Grand Ball. Sen kuullessa on vain pakko tanssia. Ajattelin, etteivät he soita sitä, enkä ollut varma, miten se toimisi livenä, mutta kun se sitten aivan keikan loppupuolella tulikin, Katja sekosi ihan täysin.
Ja kyllä se toimi.

Ja tietenkin encoressa tuli se kaikkien aikojen hitti: Teurastaja.
Muistan, kun Teurastaja ilmestyi singlenä 2003 ja sitä soitettiin radiossa. En ole ihan varma, ehtikö se tulla edesmenneeltä RadioMafialta (joka lopetti toimintansa tammikuussa 2003), vai sen seuraajalta YleX:ltä. Muistan vain sen, että oltiin äidin ja siskojen kanssa ajamassa autolla joko Joensuuhun tai Kuopioon, kun radiosta pamahti Teurastaja.
Käskin panna isommalle.
Ja se olikin sitten siinä.

Keikan olisi kruunannut uuden Perstehnique-levyn toiseksi viimeinen biisi eli Rukoukset rattoisat. Se on jotenkin kaunis kappale.

Pelottavat sedät (Spellgoth ja Raaka Pee) ärisevät vähän yleisölle.

Vieläkin hieman harmittaa, kun muutama vuosi sitten Kuopiorockissa törmäsin Raaka Peehen keikan jälkeen ja sain pitemmittä puheitta miehen yhteiskuvaan (oli muuten niin lutuisen ja leppoisan oloinen kaveri, että huh), ja sitten neropattina ja huonon kameran omistaneena onnistuin deletoimaan koko otoksen.

Voi perstechnique.

Ja ah, metsästin lattialta basisti Master Batesin heittämän plektran. <3

Tulipas fanityttöolo.

Perjantai-ilta meni Lutakossa

Peter Tägtgren ja Pain 23.9.

Kun pari kolme vuotta sitten harmistus oli niin suuri, oli perjantaina otettava kaikki takaisin. Painin edellinen Lutakon vierailu oli jäänyt väliin jostain laiskuuteen liittyvästä syystä ja nyt sinne sitten oli vain päästävä - oli seuraa tai ei.
Kaiken sen säätämisen lisäksi olin vielä jättänyt ennakkolipun ostamisen niin myöhäiseksi, että Jelmun sivut ilmoittivat myynnin jo päättyneen, kun aloin vasta lippua itselleni hankkia.
Pirskatti.
Mutta eipä hätiä mitiä, ovella lippuja oli vielä jaossa, joten minun ei tarvinnut hakata päätä seinään oman tyhmyyteni takia.

Ruotsin lahja industrial metallille aloitti kauniisti ajoissa eikä antanut yleisön odotella turhia. Vaikka uusin levy on vielä kuuntelematta, ne kolme tuoreinta kappaletta toimivat ihan mallikkaasti - vaikka oma menoni yltyi melkoiseksi pomppimiseksi vasta Nailed to the Groundin ja It's Only Themin myötä. Jälkimmäinen on ehkä kaikkien aikojen lempibiisini Painin uralta.
Myös sellaiset hienoudet kuin I'm Going in, Monkey Business, End of the Line ja Same Old Song aiheuttivat hillitöntä tanssinnytkettä, joka olisi paisunut valtavaksi biletykseksi, jos siinä K-18-aluetta rajaavan aidan edessä olisi ollut yhtään enemmän tilaa eikä olisi tarvinnut pelätä vieressä pomppivien tyttösten heiluvia kaljatuoppeja.

Kun asetuin Jyväskylään syksyllä 2003, sitä tuli käytyä useilla keikoilla per vuosi. Nyt tahti on hiljentynyt, mutta eipä niitä hyviä bändejä aina joka vuosi tänne saavukaan.
Painia on odoteltu kuin kuuta nousevaa, eikä odotus ollut turha. Keikka oli mahtava, tunnelma loistava ja bändin pojat tosi symppiksiä.
Ja Peter Tägtgrenin ääni on vain kertakaikkisen hieno.

Lisää tällaista, toivoo Katja, jonka päässä soi edelleen Shut Your Mouth.