Aku Ankkaa uutisissa ja museossa

Annoin tässä taannoin Ylen toimittajalle haastattelun Aku Ankan suosiosta ja lehden nykyisestä tilanteesta. Juttuun haastateltiin myös Akkarin päätoimittaja Aki Hyyppää ja se julkaistiin Ylen sivuilla [linkki] torstaina 24.6.2021. Uutisessa käsitellään muun muassa lukijamäärän vaihtelua ja sitä, miten Aku Ankka elää tässä hetkessä ja lukijakuntansa mukana. Myös nykyajan monimuotoiset perhesuhteet mahdollistavat ankkojen elämän seuraamisen uudella tavalla.

Perhesuhteita sivuttiin myös Ylen uutisissa torstai-iltana. Videolla tehdyn haastattelun ansiosta päädyinkin sitten lähes seitsemän vuoden jälkeen uudelleen uutisiin Aku Ankan myötä. Uutiset voi katsoa vielä tällä hetkellä Yle Areenasta [linkki]. Aku Ankka -osio alkaa noin 18 minuutin kohdalla.

Uutisissa parasta olivat nämä hienot sarjakuvakehykset!

Aki Hyypän haastattelu oli kuvattu Päivälehden museossa, jossa tällä hetkellä on menossa Aku Ankan 70-vuotisjuhlanäyttely "Lukemisen juhlaa". Jostain syystä näyttely on mennyt minulta täysin ohi (syytän koronaa), mutta se on onneksi auki aina 24.10. saakka! Kari Korhosen käsikirjoittama ja kuvittama nelisivuinen tarina toimii Päivälehden museon näyttelyn pohjana. Tarinassa Pelle Peloton on kadottanut Akulle ostamansa syntymäpäivälahjan. Näyttelyvieraiden tehtävänä on auttaa Pikku apulaista lahjan etsinnässä. Lisätietoa löydät Päivälehden museon sivuilta [linkki]. Pitää itsekin pyrkiä katsastamaan tämä ilmainen näyttely viimeistään syksyllä. 

"Näytä se, mitä et voi kertoa" -lehtijuttu skannattuna

Henkilöhaastatteluni on tähän mennessä pongattu ainakin Keskisuomalaisesta, Karjalaisesta, Savon Sanomista ja Kouvolan Sanomista. Tässä Keskisuomalaisessa 10.3.2021 ilmestynyt juttu skannattuna kaikille kiinnostuneille, sillä juttu tuntui monessa paikassa olevan vain tilaajille.

Olen edelleen niin kovin hämmentynyt siitä, miten toimittajat päätyvät valitsemaan aina kamalimmat tekohymykuvat lehteen.

Tässä on muuten asiavirhe: en ole ollut enää vuosiin jyväskyläläinen.
Unohdan sen tosin aina itsekin.

Kiitos Katariina Hakaniemelle jutun teosta!

Tuntiopettajuuden ongelmakohdat - ja kuinkas sitten kävikään?

Blogi on ollut pitkällä tauolla pääasiassa syksyn opetuskiireiden vuoksi. Yritän kuitenkin palailla tänne tässä kevään mittaan hieman aktiivisemmin.

Joulun alla päädyin avaamaan suuni julkisesti. Acatiimi, professorien, tieteentekijöiden ja yliopistojen opetusalan lehti, etsi sosiaalisessa mediassa haastateltavia tuntiopettajia käsittelevään juttuun. Todella monet eivät työn menettämisen pelossa uskaltaneet kommentoida omalla nimellään. Hetken harkittuani ilmoitin olevani käytettävissä - ja näinhän siinä kävi, että annoin toimittajalle puhelinhaastattelun joulukuussa. Juttu julkaistiin tällä viikolla tuoreimmassa Acatiimi-lehdessä. Tässä alla on pätkä omasta osuudestani, voit lukea koko jutun myös tästä seuraavasta linkistä: https://www.acatiimi.fi/1_2021/18.php 

Acatiimi 1/2021, s. 31

Juttuun haastateltiin myös muita erilaisissa asemissa olevia tuntiopettajia. Monet seikat riippuvat myös yliopistosta. Osa tuntiopettajista heittää muutaman luentokurssin silloin tällöin, mutta sitten on niitä, jotka tekevät sen 400 tuntia lukuvuodessa ja käytännössä elättävät itsensä opetuksella. Siihen nähden tuntiopettajilta puuttuu monia todella tarpeellisia oikeuksia, kuten esimerkiksi se työterveys, joka meillä Jyväskylän yliopistossa tosiaan tyssää vaihteleviin viikkotuntimääriin. Olen ollut työhöni todella tyytyväinen, mutta tuntiopettajan aseman parantamisessa on vielä varaa. Nämä vaativat kuitenkin muutoksia yliopiston hallinnon tasolla. 

Loppiaisen jälkeen Petri Blomqvist kävi kuvaamassa minut Seminaarinmäellä

... Ja kuinkas sitten kävikään?

No, samoihin aikoihin, kun olin antamassa haastattelua, oltiin laitoksella minun tietämättäni puuhailtu minulle uutta työsopimusta. Joten samalla viikolla, kun tuntiopettajuutta käsittelevä artikkeli ilmestyi, olin sitten saanut kuukausipalkkaisen opettajan työsuhteen. Olen siis ollut nyt viikon verran kirjoitusviestinnän yliopistonopettaja. Kyseessä on elämäni ensimmäinen työsuhde, jossa minulla on 100 %:n työaika, työterveys ja palkalliset lomat. Ainut miinus on se, että tämäkin suhde on määräaikainen, mutta se kestää kuitenkin vuoden 2022 loppuun. Näin pitkät määräaikaisuudet ovat varsin harvinaisia, joten olen todella kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Hommiini tulee kuulumaan opetuksen lisäksi muun muassa suomenkielisen tohtorikoulutuksen kehittämistä, mitä odotan valtavalla innolla. 

Naureskelimme opettajakollegoiden kanssa, että kuka lähtee antamaan seuraavan haastattelun, kun siitä seuraa heti työsuhde. (Olisipa se näin helppoa, mutta kun ei. Resurssit ovat todella tiukassa, vaikka opettajien tarve kasvaa koko ajan.) Toki on myös muistettava, että vaikka itse sainkin yllättäen päivityksen työsuhteeseeni, tuntiopettajan asema ja tilanne ei kuitenkaan muutu mihinkään.

Jos katsotaan edellisen eli elokuisen päivityksen tunnelmia, niin kyllähän siinä niin kävi, että opetus kiilasi tutkimuksen edelle. Minun ei tarvitse edes ajatella rahoitushakuja yli vuoteen, mikä vähentää stressiä ja kiirettä. Keskeneräiset artikkelit aion viedä loppuun, mutta muuten pääpaino tulee jatkossa olemaan Movin opetuksessa ja opetuksen kehittämisessä. Tätä tukee myös tammikuun lopussa alkaneet yliopistopedagogiset opinnot (15 op). Eli luvassa on myös lisää expaa ammatilliseen osaamiseen. 

___

EDIT: lisätty linkki Acatiimi-lehden artikkeliin verkossa ja mainittu, että tuntiopettajan asema on edelleen sama, vaikka oma tilanne muuttuikin.

Sarjakuvahaastattelu Maaseudun tulevaisuudessa

Sain tässä taannoin (maaliskuussa itse asiassa) puhelun Maaseudun tulevaisuuden toimittajalta, joka oli tekemässä sarjakuva-aiheista juttua lehteen. Rupateltiin puhelimessa pariin otteeseen ja juttu ilmestyi perjantaina 12.4. Viikonvaihteessa. Samalla minulle selvisi, että haastateltavana oli myös ihana Viivi Rintanen - varsin ansaitusti. Sain nyt skannattua lehtijutun ja laitan sen tänne luettavaksi. Kommenttejani on siis Viivin haastattelun ohessa sekä pienessä kainalojutussa.

Tämä juttu kannattaa avata omassa ikkunassaan, niin sen saa
suurennettua luettavaksi.

Vanhan Kirjan Talvi 2018

Vanhan Kirjan Talvi järjestettiin tänä vuonna poikkeuksellisen myöhään oletetun presidentinvaalin toisen kierroksen takia. Olin siellä perjantaina puhumassa sarjakuvabloggaamisen terapeuttisuudesta yhdessä Viivi Rintasen kanssa. Kävimme läpi Suomi sata vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen teettämämme kyselytutkimuksen tuloksia, esittelimme hankkeessa tuotettua sarjakuvatutkimusta ja kokosimme ajatuksiamme aiheesta. Sarjainfossa (3/17) julkaistu artikkelimme toimi pohjana kommenteillemme.

Esitys meni todella kivasti. Kun on tottunut tähän työpariyhteistyöhön, ei tarvitse turhia säätää, kenen vuoro on puhua ja sanoa mitäkin. Yleisöä oli paikalla ihan kiitettävästi tilaisuuden luonteen huomioon ottaen ja kysymyksiäkin esitettiin. Kiinnostavin kysymys oli kenties se, jatkuuko yhteistyömme. Toivottavasti jatkuisi. Seuraavan kerran tapaamme Viivin kanssa maaliskuun puolessavälissä Turun Comics & Society -konferenssissa, jossa puheenvuoromme ovat päätyneet samaan paneeliin.

Paikalla oli myös Keskisuomalaisen toimittaja, jonka tekemä haastattelu julkaistiin eilen 24.2. Tässä on nyt päivitettynä jutun skannattu versio, joka toivottavasti on hieman valokuvaa parempi.

Olin melkein unohtanut Vanhan Kirjan Talven kirjamyyntipuolen, mutta onnistuin siitä huolimatta hankkimaan sen verran teoksia, että piti juosta jo lähikaupassa käteisen perässä. Stephen Kingin Hohto on klassikko, joka hyllystäni vielä on uupunut. Tämä kirja pelotteli minua teinivuosina mökillä niin pahasti, että jouduin siirtymään mökin varjoista ulos aurinkoon (gasp!), jossa äiti ja siskoni oleilivat tyytyväisinä.

Kaj Stenvallin taidekirja oli vitosen löytö ja pitihän se ottaa mukaan, jos lähden tästä seuraavaksi tutkimaan suomalaisten Aku-suhdetta ja sitä, miten Aku Ankka on vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin. 

Harri Filpan Kuolema meidät erotti oli ostoslistallani. Omaelämäkerrallinen sarjakuvaromaani puolison yllättävästä kuolemasta oli niin väkevä kokemus, että piti pitää miehen kädestä kiinni melkein nukahtamiseen saakka. Uskon, että teos tarjoaa vertaistukea monille läheisensä menettäneille.

Heikkisen Avilta piti ostaa myös tuorein ankkaprintti ja sain vielä mustavalkoisen version siihen kyytiin. Joskus nämäkin pitäisi saada kehyksiin ja esille.

(Näiden lisäksi ostin laatukirjallisuutta eli kaksi harvinaista Neiti Etsivää teossarjaa keräilevälle ystävälleni.)

Muovitasku heijasti valoa aika pahasti, mutta kyllä siitä hieman saa selvää.

Lauantain olin töissä nuorten sanataiteilijoiden kanssa Olipa kerran... -lasten- ja nuorten kirjallisuustapahtuman Tietokirjaraadissa, mikä meni todella hyvin. Nautin siitä, että nuoret saivat kerrottua teoksista rehelliset, asiantuntevat mielipiteet, mikä sai myös yleisöltä kiitosta. Katsotaan, miten kirjaston tuleva remontti vaikuttaa Vanhan Kirjan Talveen ensi keväänä.

Sarjisfestareilla 2017

Suvilahden kattilahalli festareiden näyttämönä.

Syyskuu on akateemisessa maailmassa yksi kiireisimmistä kuukausista: Ei pelkästään siksi, että tyypillisesti silloin alkavat opetukset (paitsi minulla tänä vuonna), vaan erityisesti siksi, että kaksi isointa apurahahakua käynnistyvät ja sulkeutuvat. Näiden päälle kun lisää jokaviikonloppuisia opiskelu- ja / tai työmenoja, on kuukausi täyttynyt vauhdilla. Pahoittelut siksi blogihiljaisuudesta. Yritän kasata itseäni, mutta luulen, että pääsen takaisin viikottaiseen päivitysrytmiin vasta Akatemian haun sulkeuduttua. Palaan näihin aiheisiin kenties myöhemmin, mutta nyt lyhyt katsaus tämän vuoden sarjisfestareihin Helsingissä.

Suvilahteen siirretyt festivaalit olivat tänä vuonna vain kaksipäiväiset. Ihmisiä pohditutti se, löytävätkö festarit kävijänsä. Aikaisempina vuosina Lasipalatsin nurkilla ja Narinkkatorilla järjestettynä festareille eksyi yleensä muutakin väkeä kuin sarjiskansaa. Uudesta sijainnista huolimatta viikonloppukävijöitä oli festarisivujen mukaan yli 10 000, joten pelko tuntui jälkikäteen ajateltuna turhalta. (Seuraavat festarit järjestetään muuten Suvilahdessa 1.-2.9.2018. Tällöin teemana on Italia ja strippisarjakuva. Kuulostaa aika hyvältä!)

Se on erittäin mukavaa, kun saa järjestettyä sarjisfestarit itselleen työmatkaksi. (Erityisen mukavaa on se, että hotelli tarjoaa huoneeksi ikkunatonta elokuvahuonetta, jossa voi katsella vaikka Netflixiä valkokankaalta. Ruoholahden Radisson Blu - suosittelen kokeilemaan!) Keskityin työn puolesta erityisesti omaelämäkerralliseen sarjisohjelmaan ja sarjisblogeihin, joten vuoden teemat ja kunniavieraat jäivät vähän sivuun. Ehdin kuitenkin nähdä heti lauantaiaamuna vuoden Taivaallisin sarjakuvablogi -palkinnonjakotilaisuuden. Kunnian voitti tänä vuonna Jiipu blogillaan Tajukankaan kutoja. Jiipun blogi oli minulle aivan uusi tuttavuus, joten oli hienoa päästä tutustumaan niin kauniseen ja yksityiskohtaisesti väritettyyn blogiin.

Olin myös itse osana ohjelmaa lauantaina Kattilahallin "lavalla", jossa esiteltiin Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeen tuotoksena syntynyt sarjakuva-artikkeliliite. Tämän uusimman Kuti-ilmaisjakelulehden liite on myös vapaasti luettavissa verkosta, joten kannattaa ehdottomasti tutustua siihen!

Esittelyaukeama, katsokaa, miten kaunis se on!

Minun ja Viivi Rintasen yhteisartikkeli käsitteli siis sarjakuvabloggaamisen terapeuttisia mahdollisuuksia ja siihen liitettyjä merkityksiä. Olenkin aiheesta blogissa puhunut aiemmin, joten ei siitä sen enempää - lukekaa vain artikkeli! Se näyttää todella upealta.

Puhuimme Laura Kokon haastattelemina projektin synnystä, omasta työprosessistamme ja innostamme jatkaa tutkija-taiteilija-työparien yhteistyötä jatkossakin. Eihän sitä koskaan tiedä, mitä tämäkin projekti tuo tullessaan. Erityisesti koimme, että sarjakuva on ilmaisumuotona täydellinen tiedonvälittäjä, joten tutkimustiedon saattaminen sarjakuvamuotoon olisi loistava, popularisoiva viestintäkanava tulevaisuuden tieteelle.

Kattilahallin näyttelyitä

Ent. pienlehtitaivas, nyk. Zinefest Oranssilla

Suvilahden tilat olivat pienen matkan päässä toisistaan, mikä pakotti pyörähtämään välillä ulkoilmassakin. Se oli erittäin virkistävää erityisesti siksi, koska Zinefestin paikkana toiminut Oranssi oli tilana vähän liian pieni ja aina tupaten täynnä. Lisäksi siellä oli aivan järkyttävä maalin / spriitussin käry sunnuntaina, mikä aiheutti varmasti yhden jos toisen päänsäryn niille myyjäparoille, jotka eivät päässeet haukkaamaan happea. 

Pörräsin siis pääasiassa Oranssin ja Kattilahallin väliä kuuntelemassa ohjelmaa ja hankkiutumassa rahoistani eroon. Olin ottanut periaatteekseni korjata Worldconin heikon kirjaostostuloksen ostamalla tukullisen kotimaista sarjakuvaa festareilta. Todettakoon, että suunnitelma onnistui vähän turhankin hyvin...

Rikkinäisen mielen kuvat -paneelikeskustelu aluillaan

Kävin kuuntelemassa kahteen otteeseen paneelikeskustelua Rikki-kollektiivin julkaisemasta albumista Rikkinäiden mielen kuvat - sarjakuvia mielenterveydestä. Albumiin on koottu useiden eri tekijöiden töitä, jotka käsittelevät erilaisia mielenterveydellisiä ongelmia. Monia tekijöitä oli yhdistänyt hoitoon pääsyn vaikeus. Paneelissa haastateltavina olleet tekijät kertoivat nimenomaan tekemisen olleen terapeuttista, mikä tuki kyselytutkimuksessamme saatuja tuloksia. Teoksen tavoitteena on lisätä tietoisuutta mielenterveyden ongelmista ja purkaa tabuja: mielenterveydestä pitää voida ja uskaltaa puhua!

Sarjakuvat eivät itsessään voi ratkaista yhteiskuntamme ongelmia (kuten mielenterveystyön puutteellista rahoitusta), mutta ne tekevät asian näkyväksi. Lisäksi puhumalla ja piirtämällä näistä vaikeista asioista näytetään esimerkiksi nuorille, etteivät he ole ongelmiensa kanssa yksin. Näin olennaisia huomioita sain vastaukseksi, kun sunnuntaina kysäisin, mitä sarjakuva voisi panelistien mielestä tehdä nuorten mielenterveysasioiden hyväksi.

Graffiti-seinälle syntyi viikonlopun aikana taidetta

Katsastin lisäksi paneelikeskustelun sukupuoleltaan moninaisilta sarjisbloggaajilta ja Emmi Niemisen haastattelun hänen kuvittamastaan ja Johanna Vehkoon käsikirjoittamasta reportaasisarjakuvasta, joka käsittelee verkon naisvihaa. Vihan ja inhon internet -teoksen pitäisi tulla ulos syys-lokakuun vaihteessa eli aivan piakkoin. Sekin taitaa olla pakko-ostos.

Muu ohjelma jäikin sitten kotiinlähdön takia väliin, mutta tärkeimmät tuli nähtyä, tuttuja moikkailtua ja uusiin ihmisiin tutustuttua. Ja tulihan sitä minulle eräs henkilökin kertomaan, että on lukenut väitöskirjani. Sellainen on tiedemaailman ulkopuolella sen verran harvinaista, että ilahdun asiasta vilpittömästi joka kerta.

Iloa aiheuttivat myös useat paikalla olleet tekijät, jotka signeerasivat ostamiani töitä. Näin sain Tiitu Takalon, Emmi Valveen, Apila Pepitan, H-P Lehkosen (joka piirsi kuvan minusta!), Piritta Huhtasen ja Wolf Kankareen omistukset. Taisin punastuttaa Wolfia hieman kehumalla hänen blogiaan innoissani. Sääli, etten tajunnut ottaa Kettujumala palelee -teosta mukaani. Se ansaitsisi myös omistuksen tekijältään.

Niin. Sitä loottiahan siis tuli hankittua. Hups. Mukana kuvassa myös Avi Heikkisen upeat Ankka-posterit, joita keräilen odotellessani herralle maailmanmainetta Disney-taiteilijana. (Avin töitä on jo nähty Ankkalinnan Pamauksen kannessa ja tullaan näkemään jatkossakin, joten pankaahan nimi mieleen.)

loot loot loot

ja vielä kerran loot

Nuo Tanja Ruotsalaisen pienet zinet olivat yksinkertaisuudessaan pysäyttäviä. Ne oli pakko ostaa. Emmi Valveen Armon ehdinkin jo lukea ja siitä (sekä mm. Rikkinäisen mielen kuvista) suunnittelemme kollegani Karoliinan kanssa esitelmää Tampereella järjestettävään Narrative & Wellbeing -konferenssiin lokakuussa. Myös Ahistunut pupu, Tuuli ja myrsky sekä Blastin kolmas osa (vain 10 €!) olivat ennestään tuttuja. Moss Dashiä aloittelen tässä juuri nyt.

Täytyy vain todeta, että Suomessa tehdään todella hienoja ja tärkeitä sarjakuvia. Katja kiittää ja kuittaa.

Rosa-dokumentin kuvaukset Helsingissä

Minun piti kirjoittaa Worldcon-raporttini eilen, mutta joudutte odottamaan sitä vielä viikon verran. Sitä ennen seuraa lyhyt katsaus eiliseen, sillä ohjaaja Morgann Gicquel kuvaustiimeineen saapui Suomeen kuvaamaan osia Don Rosaa ja ankkafaniutta käsittelevään The Scrooge Mystery -dokumenttiin. Tarkoituksena oli kuvata kahden fanin pätkät Helsingissä ja Tampereella. Ja minähän olin se toinen fani.

Ohjaaja Morgann Gicquel siteeraa The Scrooge
Mystery -dokumentin käsikirjoitusta.

Alun perin osuuteni piti kuvata Jyväskylän yliopistolla, mutta tyypilliset aika ja raha estivät sen, joten päädyimme Helsinkiin ja paikkaan, jossa näkyisi ”Sammon salaisuudesta” tuttu Tuomiokirkon kupoli. Samalla pääsin myös kuulemaan, millainen dokumentti olisi rakenteeltaan ja mikä olisi oma roolini siinä. Aiemmin oli jo tiedossa, että 12 fania kertovat kukin omasta taustastaan vierellään yksi Rosan piirtämistä Roopen nuoruusvuosien kuvista.

Olin arponut omaa kuvaani ja olin melkein varma, että kyseessä olisi haarniska-asuinen Roope, mutta sainkin seurakseni vielä nuoremman Roopen, ”Mississipin mestarin”. Kuvauspaikaksi oli valikoitunut Etelärannan satama-alue, josta filmille rajautui sekä Roopen kuvaan sopivasti vene että kaukana siintävä Tuomiokirkko. Ankkatohtorina minulle oli luonnollisesti tohtorinhattu päässä Morgannin toiveesta. Kun tiimi kuuli, että lähes kaikki Suomessa väittelevät tohtorit (vähän tiedekunnasta riippuen) saavat hatun lisäksi myös miekan, heitä melkein harmitti, etten ollut tuonut sitä mukanani. Olisi kuulemma ollut hieno rekvisiitta.

The Scrooge Mystery kuvaa sitä, miten Rosa muutti ja uudisti Disney-sarjakuvia jopa Barksiin nähden. Me fanit esittäydymme filmillä ja jokainen meistä jatkaa yhtenäistä juonta kertomalla pienen osan kokonaisuudesta. Minä löpisin väitöskirjaani sopien fantasian teoriasta, hahmojen inhimillisyydestä ja jatkotutkimuksestani suomalaisesta ankkafaniudesta. Kokemus oli hämmentävä, mutta ei niin jännittävä kuin ensi alkuun ajattelin, sillä sain vetää löpinäni suomeksi. Morgann kertoi, että haluaa dokumentillaan näyttää, etteivät kaikki ihmiset puhu sitä englantia äidinkielenään, ja korostaa samalla, miten monista eri kielistä ja kulttuureista me ankkafanit oikeastaan tulemme. Kerrassaan kunnioitettava periaate.

Franklin ja Morgann valmistelevat kameraa.

Vietimme pari tuntia satamassa kuvaten puheenvuoroani ensin osissa, sitten yhteen pötköön. Morgann itse kuvasi yhdessä tanskalaisen Franklin Henricksenin kanssa ja äänestä vastasi Margaux Caroff, joka on toiminut myös tiimin kääntäjänä. Kaikki olivat kerrassaan mukavia ja innostuneita, pitivät huolta haastateltavan (eli tässä tapauksessa minun) mukavuudesta ja tarjosivat lounaankin.

Kameran nimi on Molly.

Olin kuulemma luonteva ja hyvä puhuja, mistä voin syyttää opettaja- ja luennoitsijakokemustani. Se oli projektin kannalta todella hyvä, koska Morgannin ei tarvinnut ottaa useita eri ottoja. Kuvaukset kun eivät sujuneet täysin ongelmitta. Vastarannalla oli bileet ja aluksi piti varmistaa useaan otteeseen, ettei musiikki vain kuulu nauhalla. Viking ja Silja Linen alukset lähtivät kummatkin satamasta kesken kuvausten ja töräyttelivät mennessään. Onneksi sillä hetkellä pidimme pientä taukoa. Sitten tuli sadekuuro, joka katkaisi filmauksen hetkeksi.

Ja sen jälkeen alkoi tuulla.

Mississipin mestari Helsingin satamassa.

Näin miltei hidastettuna Morgannin kauhistuneen ilmeen, joka kohdistui viereeni. Tuuli tempaisi maalaustelineen nurin ja hetken olin jo valmis sukeltamaan satama-altaaseen Roopen kuvan perässä. Onneksi minun ei tarvinnut tehdä sitä, sillä kuva jäi turvallisesti maan kamaralle. Kehyksen lasi kuitenkin hajosi ja loppukuvaukset piti hoitaa ilman sitä.

Mutta sekään ei kestänyt kauaa. Tällä kertaa tuuli kaatoi maalaustelineen uudestaan kuva edellä. (Tästä kohdasta on muuten loistava taltiointi videolla, miten melkein loikkaan ilmaan, kun kuva läsähtää jalkojeni juureen. Toivottavasti se menee pilalle menneisiin otoksiin.) Roope selvisi kuin ihmeen kaupalla vahingoittumattomana ja loppukuvaukset hoidettiin erikoislähikuvalla minusta. (Kääk.)

Margaux suojeli Roopea tuulelta, kun Franklin sääti kehysten kanssa.

Kuvaukset päättyivät siihen, että me muut suuntasimme taksilla takaisin hotellille, kun taas Morgann lähti etsimään uutta kehyslasia. Se olikin haaste, sillä lauantaina kello kuudelta ei mikään kehysliike ollut auki. Lasin sijaan hän sai Clas Ohlsonilta kehyksen, jonka muovisuojan hän sitten askarteli mattoveitsellä oikeaan muotoon. Muovi onkin jatkon kannalta huomattavasti parempi ja kevyempi, joskin ikävämmin heijastava.

Dramaattisista käänteistä huolimatta kaikki kääntyi siis parhain päin. Pääsin näkemään jo kuvattuja pätkiä dokumentin alusta ja kuulemaan kuvausryhmän seuraavia suunnitelmia. Päätimme illan viikinkiravintola Haraldiin, jota suosittelin turisteina häärineelle tiimille, ja se olikin kaikkien mielestä erinomainen tapa kuitata pitkä päivä.

Ollaan yhdessä rakeisia Haraldissa.

Sunnuntaina kuvausryhmä suuntasi vielä Särkänniemeen ja Angry Birds -teemapuistoon kuvaamaan seuraavaa fania. Puolet materiaalista on kuulemma nyt valmiina. En malta odottaa lopullista versiota.

Minä ja Roope! Itkettää.

Keväistä Kuplintaa Tampereella

Pääsin pitkästä aikaa nauttimaan Tampere Kupliista koko viikonlopun ajaksi. Perjantai oli jopa itselleni ihan virallinen työpäivä, kun Kupliin akateemisen osion esitelmämme liittyi myös Näkymättömät-hankkeeseen. Tässä tulee nyt kännykkäkameralla otettuja laatukuvia (tarvitsisin sen järkkärin - ehkä saan sellaisen hankittua Worldconiin mennessä) ja muutamia huomioita festareilta.

Tampere Kuplii goes Academic starttasi perjantaina 17.3. klo 11 alkaneella Sarjakuva-Finlandian jaolla. Tänä vuonna valitsijadiktaattorina toimi CMX:n solisti, runoilija-muusikko A. W. Yrjänä. Yrjänä valitsi kymmenestä ehdokkaasta voittajaksi toisen ennakkosuosikeistani, Janne Kukkosen Voro - kolmen kuninkaan aarre -sarjakuvaromaanin. Yrjänän mukaan teos oli jäänyt viipyilemään hänen mieleensä. Hän piti erityisesti kuvan ja sanan liitosta ja kuvasi teosta veijaritarinaksi ja kasvukertomukseksi. Olen Yrjänän kanssa samaa mieltä ja odotan innolla Kukkosen esikoisteokselle jatkoa.

Yrjänä perustelemassa valintaansa.

Eniten harmitti, etten ujoudestani johtuen uskaltautunut häiritsemään Yrjänää ja pyytämään nimmaria hänen Arcana-runokokoelmaansa, joka on kulkenut mukanani lukiosta saakka. Kukkosen Voronkin ostin vasta myöhemmin, joten siihenkään en ehtinyt napata omistuskirjoitusta.

Akateemisen seminaarin ohjelmassa oli tänä vuonna paljon kiinnostavia esitelmiä. Erityisesti pidän siitä, miten seminaari mahdollistaa opiskelijoiden tutkimusaiheiden esille tuomisen. Tampereen yliopiston Noora Raiskio tekee kandiaan JP Ahosen Perkeroksesta ja puhui sekä akateemisessa osiossa että itse Kupliissa sarjakuvan ja metallimusiikin yhtymäkohdista aiheenaan luonnollisesti Perkeros, mutta myös Ahosen humoristinen Belzebubs-strippisarjakuva. Tämä esitelmä oli siitä erityisen kiinnostava, sillä se tarjosi minulle hyviä teorialähdevinkkejä liittyen sarjakuvan ja musiikin yhteyteen ja tehtyyn tutkimukseen. Raiskion visuaalinen analyysi oli erittäin hyvää ja tarkkaa - hän oli mm. tutkinut tarkkaan, mitä keikkajulisteita Perkeroksen treenikämpän seinillä oikeastaan on!

(Kun hän esitteli asiaa sunnuntaina Kupliin virallisessa ohjelmassa, seurasin takarivissä istuneen JP Ahosen reaktioita - mies naureskeli siellä epäuskoisena tutkijan tarkkuudelle.)

 

Musiikkia voidaan tuoda sarjakuvaan mm. lyriikoiden avulla. Tekstin fontti
ja asettelu kertovat äänenvoimakkuudesta. Ja biisi on oikeasti olemassa.

Minun ja Viivin esitelmä starttasi varttia vaille neljä pienten teknisten säätöjen tuella. Viivi onkin raportoinut esitelmästämme omassa blogissaan, joten kannattaa ehdottomasti lukea se. Sieltä löytyy mm. tekemäni hienot pylväskaaviot saamistamma tuloksista. (Minulla oli ihan liian kivaa tehdessäni niitä Excelillä! Olen selvästi löytänyt itsestäni uuden puolen.)

Esitelmämme käsitteli siis alustavia tuloksia, joita saimme kyselytutkimuksestamme liittyen Sarjakuvamuseon Suomi 100 vuotta sarjakuvassa -hankkeeseen. Kyselytutkimus oli osoitettu sarjakuvabloggaajille ja se käsitteli bloggaamiseen liittyviä merkityksiä - erityisesti sitä, voiko bloggaaminen olla terapeuttista ja voiko siitä saada vertaistukea. Tulokset olivat kiinnostavia. 45:stä vastaajasta 78 % oli sitä mieltä, että sarjakuvabloggaaminen on terapeuttista, mutta vain 42 % koki saavansa siitä vertaistukea. Tästä voidaan päätellä, että sarjakuvia piirretään ensin itselle: monet vastaajat kommentoivat sitä, että vaikean asian piirtäminen konkretisoi sen ja sitä on näin helpompi käsitellä. Samalla korostui myös se, että merkintöjen jakaminen blogissa antaa muille vertaistukea ja se nähtiin tärkeäksi. Itse he saivat useimmiten enemmän vertaistukea lukemalla muita blogeja.

Tarkemmat huomiot bloggaamisen terapeuttisuudesta julkaistaan minun ja Viivin yhteisartikkelissa, joka tulee ulos syyskuussa Kuti-ilmaisjakelulehdessä Helsingin sarjakuvafestareiden aikaan. Ja onhan mahdollista, että tämä poikii muitakin projekteja.

Ehdin perjantaina pyörähtää myös kollegani Jani Ylösen haastateltavana. Tampere Kupliin aikana julkaistiin parikin podcastia, joiden oli tarkoitus markkinoida tapahtumaa ja ohjelmaa sekä testata samalla systeemiä elokuun Worldconia ajatellen. Jani haastatteli minua liittyen Fafnirissa julkaistuun artikkeliini Rosan SF-parodiasta ja sen ajankohtaisuudesta, sekä siitä, miten scifi ja fantasia ovat kulkeneet käsi kädessä sarjakuvien kanssa. Podcastin voi kuunnella täältä. 

Lauantain Kuplinta alkoi osaltani ohjelmalla "Näkymätön sukupuoli - sarjakuvaa ei-binäärisistä sukupuoli-identiteeteistä". Veera Järvenpään ja Apila Pepita Miettisen esitelmä esitteli syksyllä tulossa olevaa tietokirjaa, joka starttasi Voima-lehden haastatteluista ja päätyikin isommaksi projektiksi, jota Koneen säätiö on ollut rahoittamassa. Teos sisältää valokuvia, haastatteluja ja Apila Pepitan informatiivisia sarjakuvia, ja mitä kävin Apilan kanssa juttelemassa, teoksen pitäisi soveltua kaikenikäisille.

Teos on tulossa Helsingin kirjamessuille.

Esitelmässä tuli myös kiintoisasti esille sarjakuvan muoto oivana tiedonvälittäjänä: piirrosten kautta konkretia tulee hyvin esille, mutta ei niin hätkähdyttävällä tavalla kuin esimerkiksi pelkän tekstin ja valokuvan tapauksessa. Projektia voi seurata sekä Facebookissa että Instagramissa (at)nakymatonsukupuoli.

Toinen lauantain ohjelmatärppini käsitteli samaa aihetta kuin perjantainen esitelmämme. RIKKI-kollektiivin paneelikeskustelu puhui sarjakuvabloggaamisesta mielenterveyden näkökulmasta eli miten eri tekijät ovat käsitelleet mielenterveyttään blogeissaan. "Julkinen päiväkirja - sarjakuvablogausta mielenterveydestä" nosti esille samoja asioita kuin kyselytutkimuksemme. Taiteen tekeminen on terapeuttista, sillä pohtiessaan, miten kuvata vaikeaa asiaa kuvin ja sanoin,  asiaa käsittelee tietoisesti. Samalla ulkopuolisten palautteen kautta saa omaan asiaansa perspektiiviä, mikä voi herättää näkemään ongelmat uudesta näkökulmasta. 

Apila Pepita veti paneelikeskustelua, jota olisi voinut kuunnella kauemminkin.

Panelistit huomauttivat, ettei muissa maissa oikeastaan ole vastaavaa blogikulttuuria kuin Suomessa: täällä erityisesti avoimuus omien ongelmien suhteen ja asioiden henkilökohtainen käsittely ovat varsin poikkeavia. Tähän olen itsekin kiinnittänyt huomiota; maailmalla omaelämäkerrallinen sarjakuva on Suomessa suuntautunut varsin pitkälti blogeihin, joiden postauksia saatetaan myöhemmin koostaa printtiversioiksi.

Tein paljon muistiinpanoja ja toivon, että saan näitä kommentteja hyödynnettyä myöhemmin myös Näkymättömät-hankkeen työkirjassa tukemassa omia huomioitani sarjakuvien tekemisen merkityksellisyydestä.

Loppulauantain päädyin lähinnä haahuilemaan myyntikojulta toiselle ja ihastelemaan ihmisten töitä. Muutaman näyttelynkin ehdin Tampere-talon tiloissa katsastaa ennen illan Rocky Horror Showta.

Mikko Metsähonkalan Kronikka - erään kaupungin tarina.

Tampereen seurun työväenopiston valokuvauskurssin tuotoksia
otsikolla Aikuisten leikit.

Muumimuseo siirtyy Tampere-talolle! Onneksi sää ei ollut ihan näin luminen.

Illan ohjelmaani kuului siis Rocky Horror Show -musikaali, jota on esitetty Helsingissä ja Turussa ennen Tampereelle siirtymistä. Olen hillitön musikaali-fani ja kävinkin katsomassa viime kesänä Jyväskylän Teatteriyhdistys Kulissin version tästä Richard O'Brianin kulttiklassikosta - ja nautin aivan valtavasti. Odotin illan showlta siis vähintään yhtä paljon ja mietin, miten Simo Frangen handlaa kertojanroolinsa.

Sami Saikkonen oli Frank-n-Further

Ja sanotaanpa se nyt sitten ääneen: en hirveästi innostunut. Vaikka lavasteet olivat hulppeat ja bändi loistava ja esim. Janetin roolia vetänyt Ilona Chevakova osasi oikeasti laulaa, jäi vähän meh-olo. Yleisö osallistui yllättävän paljon - niin paljon, että näyttelijät keräilivät paniikissa lavalle lentänyttä vessapaperia, mutta pelkät URPO ja LUTKA -huudot eivät tehneet Rocky Horror -tunnelmaa. Sami Saikkonen oli kuulemma sairas, joten se saattanee selittää osin hänen vaisuutensa, mutta myöskään Rocky ei vaikuttanut.

En ollut ainoa, jonka mielestä Kulissin vetämä show oli huomattavan paljon parempi.

Sunnuntai starttasi sitten omalla esitelmälläni. Jostain kumman syystä Tampere-talon ovet päätettiin avata vasta tasan klo 11, jolloin ohjelmien olisi pitänyt jo alkaa. En tiedä, olisiko minulla ollut oikeus mennä jostain avustajien sivuovesta, mutta eipä sekään olisi hirveästi lämmittänyt, kun itse yleisö valui sisälle myöhässä.

Kymmenen viisitoista minuuttia aiemmin ovet auki, olisiko tämä liikaa vaadittu? 

Esitelmäni käsitteli tosiaan Lewis Trondheimin ja Nicolas Keramidaksen tuoretta Mikin hulluimmat seikkailut -sarjakuvaa. Niin tuoretta, että vain muutama yleisön jäsen oli siihen ehtinyt tutustua. Toivottavasti useat päättivät tutustua esitelmäni jälkeen (ainakin Turun sarjakuvakaupan myyntipisteen albumit olivat sunnuntaipäivänä jo kadonneet).

Esittelin sarjakuvan konseptia, eli miten se on muka koottu 1960-luvulta peräisin olevista harvinaisista julkaisuista, jotka tekijät olisivat onnistuneet löytämään jostain kirppikseltä, ja miten tämä "vanha look" on tehty osaksi kirjan ulkoasua. Lisäksi pohdin sitä, miten teos on jatkumo Disneyn Barks/Rosa-fantasiaseikkailuille, mutta onnistuu kommentoimaan tätä trooppia postmodernilla tavalla ja tekemään siitä parodista. Lopuksi sanoin suoraan, että teoksen "puuttuvat sivut" ovat silkkaa neroutta, sillä ne mahdollistavat sarjakuvakerronnalla leikkimisen varsin poikkeuksellisella tavalla.

Porukkaa oli paikalla aamuun nähden sangen mukavasti ja kyllähän sieltä yleisön joukosta alkaa tunnistaa niitä tiettyjä naamoja aika hyvin. Minua käytiin vielä erikseen kiittämässä, että olin kertonut tuosta konseptista, sillä sarjakuva itse ei sitä kerro, vaan väittää oikeasti olevansa kokoelma 60-luvulla julkaistuja, sivun mittaisia strippejä Walt Disney's Comics and Stories -lehdistä.

Jatkan tämän aiheen parissa vielä myöhemmin keväällä, sillä esitelmäaiheeni hyväksyttiin Kulttuurintutkimuksen seuran päiville Jyväskylään. Siihen tätä settiä pitää tiivistää ja lisätä teoreettista näkökulmaa. Tämä esitys oli lähinnä konseptin ja visuaalisten piirteiden esittelyä.

Sorsapuistosalin myyntipöytien vilskettä.

Sunnuntaina pyörähdin vielä katsomassa uudelleen metallimusiikkiesitelmän sekä kuuntelemassa kotimaista sarjakuvavinkkausta. Oli siellä kuitenkin "vain" viisi teosta, joita en ole vielä lukenut, joten en ollut aivan niin nyyppä suomalaisen sarjakuvan suhteen kuin pelkäsin. (Tosin yhden niistä lainasin juuri kirjastosta ja toinen internet-sensaatio eli Milla Sundbergin Stand Still, Stay Silent on ollut ikuisuuden lukulistallani... Siitä on muuten tullut kovakantinen versio, jota voi tilata netistä!)

Kuplii jätti jälleen iloisen mielen ja innon jatkaa sarjakuvatutkimuksen parissa. Sitä tuli keskusteltua nuorten tekijöiden ja tutkijoiden kanssa, jaettua lähdevinkkejä, saatua lähdevinkkejä ja selitettyä ulkomaalaiselle kyselijälle, miksi hänen toverinsa tituleerasi minua "Duck Doctoriksi" - ja tämä random-kohtaaminen tapahtui myyntialueella ennen esitelmääni. Siistiä oli myös tavata henkilökohtaisesti Max Sarin, joka piirsi minusta sarjishahmon viime kesän Sarjainfoon. Kuva on vieläkin profiilikuvani sekä Facebookissa että Twitterissä.

Cosplay-kisoja en harmi vain ehtinyt katsastaa, mutta tässä alla muutama mieleenjäänyt puku.

Onnistuin täydentämään sarjakuvakokoelmaani jälleen erityisesti Taidekujalta, sillä nuorten tekijöiden tukeminen on lähellä sydäntäni. Kävin kuitenkin noukkimassa Tammen pisteeltä kasan Tuulen laakson Nausicaä -mangaa. Nyt minulta puuttuukin vain ne harvinaisimmat osat eli 1 ja 7.

Sarjakuva-Finlandia-voittaja sekä Miyazakin klassikkosarjan osat 3-6 lähtivät mukaan.

Muita löytöjä. Varataivas oli kaupanpäällinen. Belzebubs-hihamerkki menee reppuun.

Ostin myös ihanalta Viiviltä huikean Hulluussarjakuva-printin.

Ei conia tai festaria ilman Myrntain pöllötarroja.

Transformer-tablettini täydentyi Deadpool-tarralla.

Seuraavaksi minua pääseekin kuuntelemaan toukokuun alun Popcultissa, jossa paneelimme pureutuu Ghostbusters-elokuvasarjaan fanien ja tutkijoiden tiukan analyysin tahtiin. 

Finncon 2016 - raportti Tampereelta

Kesä-heinäkuun vaihde merkitsee lähes poikkeuksetta Finnconia. Poikkeuksen muodosti viime kesä (Archipelacon) ja toinen poikkeama tapahtuu ensi vuonna huikean Worldconin takia. Tänä kesänä tuttu ja turvallinen Finncon palasi hetkeksi uomiinsa ja ilmiintyi Tampereen yliopistolle ja keräsi paikalle noin 4000 innokasta conikävijää. Itselleni tämä kesä oli kuitenkin poikkeava: ensi kertaa vuosiin en ollut mukana conia edeltävässä Finfarin tekstityöpajassa - en kommentoimassa enkä esitelmöimässä. En myöskään ollut mukana conin akateemisessa osiossa puhujana. Yksi syy oli aika, jota ei ollut kasata englanninkielistä esitelmää ajoissa. Toinen syy oli tarve - kommentoijia työpajassa oli jo sen verran, ettei apujani kaivattu.

Olin kuitenkin maisemissa jo torstaina, sillä olin mennyt sopimaan Aamulehden kuvaajan kanssa tapaamisen yliopistolle. Minua oli haastateltu edellisellä viikolla liittyen paneelikeskusteluumme nörttikulttuurista. Juttu puffaisi alkavaa Finnconia heti perjantaiaamuna. Aamulehden juttu Nörttikulttuurista on saatavilla verkossa. Lehden fyysisessä versiossa on sama teksti, mutta vähemmän kuvia, joten en sitä teille jaksanut skannailla. (Verkkolehden kommentit aiheuttivat myös pientä repeilyä. Nähtävästi tutkijan arki ja se työmäärä, mikä rahankeruuseen menee, ei ole kovin tuttua...)

Perjantaina pyörähdin nopsaan Finfarin tekstityöpajassa räpsimässä kuvia tiedottajan asemassa ja sitten lounaan kautta aloittamaan itse coni. Vedimme kollegoideni Essin, Tanjan ja Jonnen kanssa saman paneelikeskustelun kuin huhtikuun Popcultissa eli aiheesta "Nörttikulttuurin nousu ja (t)uho". Parituntinen setti meni yllättävän nopeasti ja saimme käytyä aiheenamme olleita kysymyksiä nyt paljon laajemmin kuin Popcultissa. Tästä huolimatta yleisö kommentoi ja kyseli ja toi esille hyviä pointteja tukemaan huomioitamme - meillä oli myös käytössä Twitter-hashtag #nörttikulttuuri, jonka kautta oman kommentin tai kysymyksen sai laittaa tulemaan.

Keräsin muistiinpanoihini kiinnostavimpia huomioita. Esimerkiksi nykyisin nörtti-identiteetin ottaminen on paljon helpompaa, sillä teknologia on tuonut laajemmin tarjolle erilaisia viiteryhmiä, joista valita omansa. Kynnys kulttuurin sisälle pääsemiseenkin on pienentynyt, mikä osaltaan voi olla syynä sille, että nörttikulttuurin sisällä vedetään rajoja ns. "oikealle nörttiydelle". Nörtti-identiteettiin ja sen ottamiseen liittyy usein myös tietynlainen itseironinen suhtautuminen, jolla suojataan omaa itseä, jos joku toinen kokee harrastuksen tai kiinnostuksen kohteen negatiivisena.

Jyväskylän nörttidelegaatio valmiina aloittamaan. Kuva: Sanna Lehtonen

Perjantaina ohjelmassani oli vielä kollegani Kaisa Kortekallion haastattelu "Humanistisen mutanttitutkijan arkea", jossa Juri Timonen kyseli ja Kaisa kertoi tutkimuksestaan ja laajemmin myös spefitutkimuksesta. Jos ihmisten käsitys tutkimuksesta on sellaista, mitä Aamulehden kommenttipalsta näyttää, tällaisia puheenvuoroja pitäisi saada enemmänkin. Oma iltani päättyi FINFAR-kollegoiden kanssa kokoustamaan Telakalle ja keskustelemaan yhdistyksen nettisivujen uudistamisesta. Pyrimme saamaan sinne lisää kiinnostavia julkaisuja muun muassa blogin kautta.

Lauantaiaamuna olin valmistautunut aloittamaan avajaisilla, mutta aamulle olikin varattu toinen FINFAR-kokous, joka käsitteli tällä kertaa Worldconin akateemisen osion järjestämistä. Työtä ei kaikesta huolimatta ollut vielä hirveästi, mutta se mitä oli, saatiin jaettua. Toivomme saavamme CFP:n liikkeelle tässä alkusyksyn aikana. Pistin nimeni PR-vastaavien listaan ja olenkin sen myötä nyt mm. säätänyt niitä yhdistyksen nettisivuja parempaan kuosiin.

Ehdin kuitenkin hyvin kuuntelemaan "Suomalainen mytologia" -paneelia, jossa kunniavieraat Anne Leinonen ja Eeva-Liisa Tenhunen, sekä Juha Jyrkäs ja Tiina Raevaara keskustelivat ja totesivat muun muassa, että suomalainen muinaususko oli nimenomaan luonnonuskoa eikä siihen sisältynyt sellaisia jumalhahmoja kuin me ne nykyisin ymmärrämme. Karhu oli tietenkin pyhä olento. Hauskaa oli kuulla myös panelistien näkemykset siitä, miten Kalevalastakin voi löytää scifistisiä piirteitä: sampo tietenkin, mutta myös esimerkiksi Lemminkäisen kasaaminen paloista eläväksi voisi viitata muunneltuun geeniteknologiaan...

Oma esitelmäni oli lauantaina kahdelta. Se käsitteli italialaisten taiteilijoiden Disney-adaptaatiota Michael Enden teoksesta Tarina vailla loppua. Avasin lyhyesti adaptaation käsitteen ja esittelin, miten sarjakuva seuraa tarinan juonta ja miten hahmot on valittu stereotyyppisten luonteenpiirteidensä perusteella edustamaan alkuperäisteoksen henkilöitä. Lisäksi näytin kasan esimerkkejä sarjakuvan edustamista postmoderneista piirteistä, kuten intertekstuaalisuudesta ja lempilapsestani metalepsiksestä (josta puhuin jo Tampere Kupliissa, mutta eri sarjakuvien yhteydessä). Lisäksi totesin, että italialaisille on tyypillistä jättää sarjakuvien loppu lukijalle ja päähenkilölle avoimeksi - olivatko tapahtumat unta vai ei? Useimmiten lukija huomaa mahdollisuuden, että tapahtumat olivat todellisia, mutta epävarmuus jää kuitenkin kytemään.

Yleisöä ei ollut paljon, mutta se seurasi kiinnostuneena ja intensiivisesti. Samalla tämä askel italialaisen Disney-sarjakuvan suuntaan sai jälleen kaipaamaan vankemmin tutkimuksen pariin. Mutta siitä lisää näillä näkymin ensi viikolla omassa merkinnässään.

Heti oman esitelmäni jälkeen tutkijakollegani Aino-Kaisa Koistinen, Jyrki Korpua ja Tanja Välisalo sekä entinen väitöskirjaohjaajani Irma Hirsjärvi esittelivät Hobitti-elokuvien vastaanottotutkimuksen ensimmäisiä tuloksia Suomen osalta. "Kuumat kääpiöt ja turha Tauriel" -otsikointi kertoi jo aika paljon siitä, minkälaista palautetta kyselyyn vastanneet olivat antaneet Peter Jacksonin elokuvatrilogiasta. (Guillermo del Toro mainittu - voi miksi emme saaneet kokea hänen visiotaan saagasta?)
 

Hobittitutkimuksen suomalaisia tilastoja

Yllä on tilastoja siitä, millaisia fanituotantoon liittyviä asioita elokuvasarjan katsoneet ja kyselyyn vastanneet suomalaiset ovat tehneet. Kohta 6 eli elokuvista keskusteleminen on kuulemma ilmaisuna hieman harhaanjohtava, sillä alkuperäinen englanninkielinen muotoilu oli "debating", jonka voi käsittää hieman tunnepohjaisempana kuin pelkän keskustelun.

Samalla saimme myös tärkeän tiedon kyselylomakkeesta, jota vastanneet olivat arvostelleet heti sen alussa olleen binäärisen sukupuolijaottelun suhteen. Hirsjärvi totesi, että he olivat kyselylomakkeen työryhmän kanssa vääntäneet asiasta kättä, mutta pohjoismainen edustus oli hävinnyt - siksi lomakkeessa oli ainoastaan kaksi vaihtoehtoa sukupuolikohtaan.

Tanja Välisalo oli poiminut esille joitain fanien lempihahmoja ja niiden perusteluja. Määre "kuuma" tuli esille useassakin kohdassa nimenomaan kääpiöiden yhteydessä, mihin perustui myös ohjelman nimi. Kuumuus näkyi myös fanitaiteessa, mitä päästiin analysoimaan ihan livenä. DeviantArtissa olevaa fanitaidetta tutkittiin akateemisesta näkökulmasta (yleisön mielestä kenties hieman liian lyhyen aikaa), kun Tolkienista tohtoriksi väitellyt Jyrki Korpua esitteli Thorinin hahmon paidatonta potrettia analysoiden sitä hahmokontekstista käsin. Myös haltiakuningas Thranduil esiintyi dioissa.

Akateemikot analysoivat "kuumia kääpiöitä".

Mielenkiintoista oli se, että vaikka monen mielestä elokuviin keksitty haltia Tauriel oli hahmona turha (nimenomaan siksi, että hänestä muodostui vain Kilin rakkauden kohde eikä hänellä ollut enää muuta funktiota), niin yllättävän usea fani oli löytänyt Taurielista, haltiasoturista, voimakkaan naishahmon piirteitä. Lisäksi häntä pidettiin tervetulleena esikuvana ja lisänä Tolkienin miesvoittoiseen hahmogalleriaan.

Paneelin jälkeen yllätysohjelmana puheenjohtajana toimineelle Liisa Rantalaiholle myönnettiin FINFARin kunniajäsenyys ja sen ohessa koko yleisö pääsi osallistumaan yllätys-filkkaukseen.

Liisa Rantalaiholle omistettu laulu päätyi Conzineen.

Lauantai-illan päätti tuttuun tapaan naamiaiset, joihin osallistui kaikenikäistä ja -näköistä väkeä. Todettakoon yleisön puolelta, että aikuisilla olisi valtavasti opittavaa kisaan osallistuneilta junioreilta, jotka poseeravasivat niin ammattimaisesti ja tyynesti lavalla, että kaikki halukkaat ehtivät ottaa heistä kuvia. Pankaapa tämä nyt korvan taakse ensi vuotta varten, kun päästään vähän isoimmille lavoille.

Naamiaisten osallistujat - ennen Skeletorin aiheuttamaa kaaosta.

Skeletor varasti shown, kuten kuvasta näkyy. Skeletor myös voitti parhaan puvun palkinnon myöhemmin illalla Telakalla järjestetyissä jatkobileissä. Osallistuimme pienen neljän hengen tiimimme "FC Akateemiset" kanssa nörttikulttuuri-tietovisaan, jossa sijoituimme huikealla kirillä kolmanneksi, vaikkemme kuolemaksemme muistaneetkaan Fahrenheit 451:n päähenkilöä. Ja olin juuri lukenut sen ankkaversionkin... (Se oli Guy Montag.) Kiitos Marjut, Jani ja Jukka hyvästä tiimityöskentelystä!

Sunnuntain aloitin akateemisella osiolla, josta kiinnostavin oli Hanna Samolan esitelmä ihmissusimyyteistä ja sadun motiiveista, joita hän tarkasteli Johanna Sinisalon loistavasta Auringon ydin -teoksesta. Kun itselle on jäänyt kirjasta mieleen lähinnä sen naissukupuolen jalostaminen pehmeäksi ja helposti muokattavaksi olennoksi sekä chilin käyttö laittomana päihteenä, ihmissusimyytin mukaan tuominen oli äärimmäisen virkistävä näkökulma. Tämä tarkoittaa vain sitä, että kirja on nyt vain luettava uudestaan ja metsästettävä omaksi jostain. Kovakantisena tietenkin.

Livahdin akateemisesta ohjelmasta suoraan kuuntelemaan Ilari Sanin luentoa "Walt Disneyn tulevaisuuden kaupunki". Parituntinen setti oli melko pitkä varsinkin sellaiselle, joka on lukenut läpi sen pari Disneyn elämäkertaa ja tiesi herran projekteista jo jotain. Kiinnostava aihe, mutta ehkä ulkoa opeteltua kokonaisuutta olisi voinut hieman elävöittää lisää. 

Walt Disneyn suuruudenhulluudesta esitelmöi
Ilari Sani.

Päivän ohjelmaan kuului myös Juha Jyrkkään sähkökantelekeikka sekä nörttikuoro Pixel Sistersin keikka. Luulin sähkökanteleen tulevan ensin ja missasin siksi kuoron ensimmäisen biisin, mutta ehdin kuitenkin nauhoittaa heidän versionsa Game of Thronesin huikeasta tunnarista. Laitan sen varmaan jossain vaiheessa YouTube-kanavallenikin. Kuoro esiintyi mielestäni aivan liian vähän aikaa verrattuna sähkökantelekeikkaan, joka ei toiminut niin hyvin kuin kuin oletin. Särö oli liian voimakas, jotta kanteleen oma soundi olisi erottunut. Kaipasin myös taustalle muuta bändiä tukemaan yksinäistä kannelta.

Tamperelainen nörttikuoro Pixel Sisters.

Conin virallinen päätösohjelma on minulle ollut jo useamman vuoden Bimbopaneeli. Tai nykyisin Bimbopaneelin tytär, koska Saija Aro vetää shown yksin paneelin sijaan. Te, jotka paneelista ette koskaan ole päässeet nauttimaan, kohta olisi jo aika. Kyseessä on yleensä vähintään K-15 oleva ohjelma, joka kaivelee Internetin syövereistä (tyypillisesti jonkin teeman ympärillä pyörien) ne hassut kuvat, meemit, GIFit ja videonpätkät, joita sinä et välttämättä ole vielä löytänyt. Tällä kertaa näimme tsiljoona eri versiota Disney-prinsessa-adaptaatioista (klippejä, joissa prinsessojen päät räjähtävät musikaalikohtausten huippukohdissa), asiaankuuluvan Epic Rap Battle Tolkien vs. Martin ja tietenkin kerrassaan loistavasti toteutetun (ja korvamadoksi jäävän) Star Wars / Frozen -versio Let It Flow. Tätä voisi vetää jossain karaokessakin...

Pieni ote Bimbopaneelin ilon hetkistä. Piirroskuva on muuten GIF-animaatio,
jossa Sleipnir ravaa Lokia ympäri...

Kaikki hyvä loppuu aikanaan kuten myös Finncon. Seuraavan kerran tapaamme kesällä 2018 Turussa, jonka conitealle Tampereen väki lahjoitti Peter Pan -teemansa mukaiset keijunsiivet päättäjäisissä. Kaunista. Post-con-depressionia odotellessa.

Nörttikirppis oli pieni paratiisi.

Tohtori oli menossa mukana.

Minä ihan vahingossa hieman sälää.

Yllä coniostosteni saldo. Kuvasta puuttuu vain Hellboy-tarra, jonka ehdin jo liimata tablettiini. Taustalla oleva vihreä vihkonen on jättimäinen taidekirja mangan ja kenties hieman Cupcake Cultin henkeen. Maksoi vain vitosen, joten pitihän taiteilijaa tukea. Scifikirppikseltä ostin sitten Death Note -setin 1–4 vaivaisella kuudella eurolla. Kun pakettia myydään saatesanoilla "aiheutti saatananpalvontapelkoja", niin sitä suuremmalla syyllä. Hieno sarja, luin sen vastikään itsekin. Kirppikseltä kolusin mukaani myös Cowboy Bebop -leffan, Unwritten-sarjan ensimmäisen osan, Kirjoittamisen ihanuus -oppaan, Terry Pratchettin Unseen Academicals -pokkarin (joka aiheutti repeilyä bussissa viime vuonna, vaikken mitään jalkapallosta ymmärräkään) sekä jälleen yhden Stawa-pokkarin nimeltä I, Jedi.

Kirppis helli minua muutenkin tarjoamalla Johanna Sinisaloa (Enkelten verta) ja Maria Turtschaninoffin (omg, kirjoitin sukunimen ensimmäisellä yrityksellä oikein) ihanan Maresin sekä pitkään metsästämäni Ernest Clinen kerrassaan loistavan Ready Player Onen. Se odotti minua pöydällä perjantaista lauantaiaamuun, eikä kukaan sitä ehtinyt napata! Kassalle maksaessani perässäni jonottava mies vielä kehui, miten hyvän kirjan olin löytänyt. Totesimme molemmat odottavamme leffaa innolla.

Sinisalon Möbiuksen maan ostin vitosella Rosebudista. Pidin kirjaston kappaletta kymmenen kuukautta lainassa vuoden aikana, kun luin sitä oppilailleni. Nyt on onneksi oma.

Taidekujalta ostinkin sitten Alice in Wonderland -riipuksen, jossa Irvikissa toteaa "We're all mad here", Myrntain pöllötarroja sekä avaimenperän ja sen Hellboy-tarran lisäksi myös tuon Deadpool-tarran. Ehkä pistän senkin tablettiini. Kaiken kaikkiaan loistava saldo.

Lopuksi vielä tutkijan muotinurkkaus coniviikonlopulta (peiliselfieinä, koska en jaksanut / muistanut pakottaa ketään kuvaajaksi). Lauantaina pyörin paikalla Milla Magiana (ja tapoin jalkani korkkareihin). Muuten tyyli oli... hattupohjainen.

  

Perjantain look oli Korpinkynnestä.

Sunnuntaina otin rennosti. Miten niin lempihattu?